Liisa Lepistö (Lappalainen)

HE SAIVAT ILOITA SATEENKAARIVEDESTÄ

Kävelin rannalla etsimässä Maitreyaa. Kun en löytänyt häntä, lähdin kauniiseen metsään. Kuljettuani jonkin matkaa, kuulin edestäpäin puhetta, huudahduksia, vaikerrusta. Ensin tunsin, etten halunnut juuri nyt tavata ketään. Halusin olla yksin, selviytyä yksin. Kun huomasin, että joku heistä saattoi tietää jotain Maitreyasta. Kukaties he olivat tavanneet hänet. Päätin varovasti lähtestyä heitä ja ottaa asiasta selvää.

     Metsän keskeltä löysin merkillisen joukkion. Ryhmän ihmisiä, jotka ryömivät kauan sitten kuivuneessa joen uomassa kaivaen hiekkaa käsillään ja jaloillaan ja etsien vettä. Heillä oli ruukkujakin. Niitä oli joen rannat aivan täynnä, eri kokoisia, eri mallisia ruukkuja. Yksikään niistä ei näyttänyt niin suurelta kuin soiva ruukku, jonka Maitreya oli joskus minulle antanut.

     He selittivät minulle, että he etsivät vettä. Joskus kauan sitten joen uomassa sitä oli virrannut runsaasti. He toivoivat, että sitä olisi vieläkin jossain piilossa hiekan alla. He kertoivat olevansa kuolemaisillaan janosta.

—Sinä varmaan tiedät hyvän vesipaikan, et näytä yhtään janoiselta, sanoi joku heistä.

— Tuossa aivan lähellä on ranta, kerroin heille. Tulen juuri sieltä.

— Missä, missä? he alkoivat huutaa, tönivät minua ja vaativat, että veisin heidät heti sinne. Aloin juosta heidän edellään, juoksin ja juoksin. Metsä jatkui ja jatkui. Rantaa ei näkynyt. Se oli kadonnut. Olin mielestäni juossut jo rannalle olevan matkan moneen kertaan, mutta vettä siellä ei ollut, ei edes veden hajua. Päinvastoin, kaikki paikat näyttivät olevan täynnä rutikuivaa hiekkaa, jossa varmaan ei viikkokausiin ollut näkynyt pisaraakaan.

     Nähdessäni ja ymmärtäessäni opastettavieni pettymyksen, minut valtasi kauhu. Miten olin voinut erehtyä näin. Olinko koko ajan juoksuttanut heitä väärään suuntaan?

     Jotkut veden etsijöistä menivät janostaan niin sekaviksi, että luulivat minun todella vieneen heidät veden ääreen. He kauhoivat hiekkaa käsillään ja ahtoivat sitä suuhunsa.

—Ei, ei älkää, minä huusin. — Odottakaa, minä menen etsimään teille vesipaikan. Odottakaa te täällä, tulen sitten kertomaan, kun löydän sen.

     He kumma kyllä luottivat minuun, vaikka olinkin tuottanut heille jo yhden pettymyksen. He lupasivat odottaa. He rukoilivat, etten viipyisi kauan.

     Korjatakseni aikaisemman virheeni, lähdin juoksemaan aivan päinvastaiseen suuntaan. Mutta sielläkään ei ollut vettä, ei hajuakaan vedestä. Maisemat ympärilläni olivat aivan outoja. Lempeä, kaunis metsä oli lopussa. Ankea ja ankara erämaa avautui kaikkialla.

     Olin näännyksissä itsekin. Olin häpeissäni ja hädissäni janoisten puolesta. Minä, joka herkästi innostuin asioista, olin myös aina ollut taitava jättämään yritykset kesken, jos ne tuntuivat ylivoimaisilta. Nyt tunsin, että minun oli pakko onnistua. Etsisin vettä vaikka maailman ääristä. Täytyihän sitä olla jossakin.

     Uskon jo väsymyksen aiheuttaneen minulle harhoja, kun näin keskellä kuollutta erämaata korean sateenkaariaidan. Juoksin sitä kohti, painuin sisälle rohkeasti ja olin hajota innostuksesta, kun näin Maitreyan istuvan siellä kirkkaan, solisevan lähteen äärellä. Unohdin oman polttavan janonikin. — Olen tehnyt kaiken väärin, huusin. —Kadotin rannan ja ohjasin kaikki janoiset väärään paikkaan.

— Onhan tullut kerrankin tehtyä kaikenlaista, naurahti Maitreya. — Jaksoit sinä juostakin. En ensin uskonut, että jaksaisit tänne asti. Et varmaan voi edes aavistaa, miten kaukana olet.

     En aavistanut, en edes välittänyt. — Minun on saatava heille vettä. Saanko tuoda heidät tänne?

— Sinun on parasta viedä vesi heille. Minusta sinun olisi nyt viisainta juoda ensin itsesi kylläiseksi, muuten et jaksa auttaa heitä. Maitreya ojensi minulle astian, jossa oli vettä. — Nääntyneestä auttajasta ei ole mitään apua nääntyneille eikä liian janoisesta vedentuojasta janoisille. Sinun on itsesi oltava kylläinen ja voimakas ennen kuin voit auttaa muita.

     Minua harmitti tämä viivyttely. Olisin halunnut saman tien rynnätä järjestämään janoisten asioita.

— Odota tässä kaikessa rauhassa ja juo niin paljon, ettet ole enää janoinen, sanoi Maitreya ja lähti johonkin.

     Minussa ei ollut pisaraakaan rauhaa. Levottomana ahmin vettä ja pälyilin, minne Maitreya mahtoi mennä. En pystynyt istumaan hetkeäkään paikoillani. En halunnut edes tutkia tarkemmin sateenkaariaitaa, joka varmasti oli hyvin merkillinen ja harvinainen.

     Olin melkein suunniltani kärsimättömyydestä ja tympääntynyt turhalta tuntuvaan viivytykseen, kun Maitreya viimein tuli. — Jaksaisitko sinä työntää näitä vaunuja sinne mistä olet tullut?

Aidan ulkopuolella näin jonkinlaiset kärryt, jotka oli lastattu täyteen vesiruukkuja.

—Toivottavasti muistan oikean suunnan. Juoksin niin hurjasti, enkä katsellut paljon ympärilleni.

— Riittää, jos jaksat kulkea vaunujen jäljessä. Ne kyllä tietävät, mihin ovat menossa. Kun seuraavan kerran juokset toisille apua, tarkkaile missä juokset. Summittainen juokseminen erämaassa on vaarallista ja eksyttävää.

     Vaunut lähtivät liikkeelle. Ne kulkivat itsestään. Minun ei tarvinnut niitä työntää eikä vetää. Ne kulkivat tasaisesti. Vesi ruukuissa ei läikkynyt yhtään.

     Seurasin niitä. Erämaa jatkui ympärillä. Jos olisin joutunut ohjaamaan vaunuja, en varmaankaan olisi tiennyt minne mennä. Vaunut kulkivat täysin tietoisesti, suorinta tietä ja epäröimättä päämääräänsä kohti. Välillä minä luotin täydellisesti niiden kulkuun, välillä epäilykset valtasivat, halusin muuttaa niiden suuntaa, koska tuntui, että suunta oli väärä. Onneksi ne eivät antaneet minun vaikuttaa itseensä.

     Tuskallisen pitkän matkan jälkeen, kun olin hoippunut riemukkaan luottamuksen ja täydellisen epäilyksen välillä tarpeekseni, tajusin, että vaunut alkoivat pysähtyä. Ne hiljensivät vauhtia ja siinä ne sitten seisoivat paikoillaan. Näytti siltä, että matka oli lopussa. Kun kiersin niiden eteen katsomaan oliko siellä joku este vai olivatko ne menneet epäkuntoon, huomasin, että olimme juuri siinä paikassa, jossa kuivunut joen uoma oli vailla vettä.

     Yhtään veden etsijää ei kuitenkaan ollut paikalla. Tietysti he olivat kaikki sillä olemattomalla rannalla, jonne olin heidät eksyttänyt. Lähdin taas juoksemaan sinne päin, missä kuvittelin heidän olevan. Nyt yritin tarkkailla koko ajan paikkoja, joissa juoksin, painoin merkkejä muistiini. Huusin heitä vähän väliä. Äkkiä joku heistä ilmestyikin näkyville, kohta he tulivat kaikki esiin. Heidän tilansa oli todella surkea. He olivat todella huonossa kunnossa. Yritin innostaa heitä, kerroin heille vedestä. En olisi yhtään ihmetellyt, jolleivät he olisi uskoneet enää minua. He kuitenkin uskoivat. He ponnistelivat ja yrittivät parhaansa, kun ohjasin heidät vanhalle joen uomalle.

     Sillä välin vesi ruukuista oli noussut ja laskeutunut kuivuneeseen uomaan. Eikä se näyttänyt miltään tavalliselta vedeltä. Sateenkaaren heleissä väreissä kimaltavana ja runsaana se tulvi lähellämme.

     Sinä iltana me kaikki yhdessä kylvimme siinä merkillisessä vedessä, joimme sitä ja uskoimme ettei meistä kukaan enää koskaan voisi tuntea janoa. Sateenkaarivesi tuntui täyttävän kaikki toiveemme.

——————————————————————————————–

Kuljeskelin meren rannalla. Tunsin iloa ja tyytyväisyyttä. Rannalla oli suuria valkoisia kiviä. Ne eivät näyttäneet miltään tavallisilta rantakiviltä. Pikemminkin ne muistuttivat jättiläislinnun munia, jotka oli jätetty siihen auringon haudottaviksi. Jätin kenkäni kivien viereen, vaikka ne näyttivätkin siinä arkisilta, asiaankuulumattomilta, maallisilta.

Jatkoin vaeltelua paljain jaloin. Hiekka oli kirkasta ja lämmintä. Olin jo kaukana kengistäni. Ne näyttivät liuenneen valossa pieniksi mustiksi muruiksi, kunnes eivät enää näkyneet ollenkaan.

Välillä tunsin voimakasta halua juosta takaisin kenkien luo ahtamaan ne jalkoihini sillä tavalla olisin tuntenut oloni todellisemmaksi. Silti tiesin ja halusin uskoa, että kenkäni olivat harhaa. Tämä valoisa ranta ja laaja meri ja minun yhteyteni niihin olivat ainoa todellisuus.

Meri tuntui vielä suuremmalta kuin silloin, kun olin kiertänyt sitä. Tuntui kuin se olisi kasvanut koko ajan. Olikohan tämä tajunnan meri. Näin suuri ja kirkas ja rajusti kasvava. Tuskin minun tajuntani. Tämä oli minulle varmaan joku näyttö, millaista kasvaminen oli.

Kävelin vielä lähemmäksi vettä. Kun ensimmäinen lämmin aalto kosketti jalkojani ymmärsin ja myös tunsin, että juuri tätä minä halusin. Pimeät kuopat, kivet, likaiset peilit, peitetyt ikkunat, suljetut portit, olivat sitä roinaa, jota olin tähän astisen elämäni kerännyt. Kammottavia aarteita. Tiesin, että niistä vapautuminen oli vaikeaa, mutta uskoin ettei se ollut mahdotonta.

——————————————————————————————

Puhtaan maan aarteet

Korkea lumivalkoinen vuori nousi valkoisen maan pinnasta. Sen rinteillä oli viisi värikästä valoa tuottavaa luolaa.

     Valo ravitsi kaikkea olemassaoloa. Jossain vaiheessa luolat alkoivat tuottaa valkoista valoa, joka muodosti vuoren ympärille korkeita pilareita, – vuoren huipulta tulvi myös valkoista valoa, joka jatkoi pilareitten kasvattamista, kunnes ne kohosivat kaukaiseen avaruuteen.

     Sitten tuon kauniin vuoren hahmo alkoi muuttua, se sulautui uuteen muotoon ja hahmottui valtavana valkoisena buddha-hahmona esiin.

     Hänen kaikki korunsakin olivat puhtaan valkoiset, niin myös kruunu hänen päässään.

     Hänen ainoa vaatetuksensa oli valkoinen silkki, joka leijui hänen loistavan kehonsa ympärillä.

     Sitten hänen päälaeltaan alkoi nousta valkoisia aurinkoja, niitä tuli tulvimalla, kaikissa niissä oli kirkas valkoinen kehä ja pitkät säteet.

Tämä valo laskeutui sen puhtaan maan pintaan ja samassa läpinäkymätön pinta muuttui läpinäkyväksi ja kaikki sen kätkemät asiat tulivat esille. Sen suojassa oli mittaamaton aarrekammio, joiden ympärillä oli tummahahmoisia vartijoita, mutta myös vaaleasävyisiä, hentoja hahmoja, jotka olivat siellä aarteenlöytäjän palvelemista varten.

– Hänen ansionsa ovat mittaamattomat, kuului ääni, ja buddha-hahmon suusta valui voimakas valkoinen virtaus.

Valkoinen vuori ilmestyi taas näkyville. Maitreya laskeutui alas vuoren rinnettä maljassaan värikästä vettä, jota hän oli kerännyt vuoren luolista.

——————————————————————————————

Vahva värikäs hahmo.

Syvänvihreä, suurikokoinen, tukeva.

Laajan vatsan ympärillä kolme leveää vyötä.

Toisessa kädessä kukka. Kukassa paksut terälehdet ja keskustassa punainen pyöreä pallo, joka irtosi ja lensi ja avautui jatkuvasti.

Toisessa kädessä oli kolmiosainen kruunumainen sauvanpää.

Päässä oli laaja vihreä sulkapäähine, joka koko ajan lennätti sulkia ylös. Koko ajan syntyi uusia sulkia ja suurina viuhkamaisina parvina lensivät sulat taivaalle, joka täyttyi niistä.

Hahmo istui kolmen hedelmän päällä.

Alin hedelmistä oli kirkkaan vihreä.

Toinen kypsän punainen.

Kolmas hedelmä oli avautunut ja kirkkaat keltaiset siemenet olivat selvästi näkyvissä.

Hahmo istui siementen keskellä.

Hedelmät oli kasattu korkean pylvään päälle.

Pylvään varteen oli pujotettu rattaita, jotka pyörivät koko ajan.

Pylväs pysyi paikallaan.

——————————————————————————————

Pienestä pyöreästä aukosta kohosi vaaleansinistä vettä pulleina levollisina, pyöreinä aaltoina.

Ikään kuin veden täyttäminä renkaina.

Niitä tulvi aina lisää ja lisää.

Ja ne suurenivat suurenemistaan.

Niiden keskeltä kohosi lumivalkoinen hahmo, joka lensi suoraan ylös valoisaa taivasta kohti kasvot ja kädet avoimina.

——————————————————————————————

Tämän harjoituksen alussa tuli opetusta suuresta kultaisesta peilistä ja pienistä kultapeileistä, jotka ovat sen heijastusta ja ovat hallussamme. Oman peilin hallitseminen ei riitä, on myös huolehdittava, että kosketus suureen peiliin säilyy ja pysyy ehjänä. Tässä meditaatiossa sai taas kokea syvän, koskettavan sinisen buddhan kohtaamisen. Hän ilmestyi näkyville, istui sivuttain aivan lähellämme. Ensin vain pää näkyi, sillä voimakas valkoinen pilvimäinen valo peitti kaiken muun. Sitten valo nousi korkeaksi kaareksi hänen ympärilleen ja sai nähdä hänet kokonaan, tuntea voiman, joka virtasi hänestä esteittä. Saattoi tuntea sen tunkeutuvan jokaiseen soluun, jokaiseen suoneen, kaikkialle. Siinä hänen läheisyydessään – hänen voimakentässään – tuntui kuin koko keho olisi ollut lasia, joka on pesty puhtaaksi, tyhjäksi ja avaraksi ja sitten pidetty kuumassa tulessa ja lopuksi täytetty sinisellä voimalla, ladattu sitä täyteen, valmistettuna kirkkaaseen matkaan, kokemukseen, joka saa aina ja aina vahvemmaksi uskon ja innostuksen. Aivan meditaation lopussa hahmo näyttäytyi uudelleen vielä lähempänä ja läsnäolon voima oli melkein kestämätön kokea. Tämä oli niitä meditaatioita, joita on sanoilla mahdoton kuvata.

——————————————————————————————

Raahasin mukanani kolmea melko suurta kiveä niin että kaikki helposti saattoivat ne nähdä. Minä jopa halusin kaikkien näkevän ne. Minä luulin, että ne olivat kauniita ja näyttämisen arvoisia ja että ne lisäsivät arvoani ja merkitystäni muiden silmissä.

     Kun Maitreya näki ne, hän kysyi: — Miksi näytät kaikille noita järkäleitä?

— Pidän niistä.

— Sinä et tiedä, mitä ne ovat. Sinä et tiedä niistä mitään. Jos malttaisit vierittää yhdenkin niistä rotkoon, näkisit ja tietäisit.

     Kun Maitreya oli mennyt, minä kannoin raivoissani kivet lähellä olevan luolan nurkkaan. Piilotin ne sinne, niin pimeään kohtaan, ettei niitä näkynyt luolan ovelle.

     Piilotusidea ei ollut kovinkaan oivallinen. Kun Maitreya tuli seuraavan kerran, hän katsoi suoraan niihin päin ja moitti minua: — Et vieläkään ole tehnyt mitään. Jollet halua heittää niitä alas, niin yritäpä kantaa ne ylös vuorelle.

     Tämä neuvo sopi paljon paremmin suunnitelmiini, päätin noudattaa sitä, sillä en halunnut suututtaa Maitreyaa.

     Otin kauneimman kiven syliini. Se saisi todistaa, ettei kivissäni ollut mitään hävittämisen arvoista. Käyttäisin kiveä vuoren huipulla ja toisin takaisin. Sitten saisin rauhassa pitää sen. Minun mielestäni oli kohtuutonta, että Maitreya halusi niin ehdottomasti aarteitteni tuhoamista.

     Ajattelin, että kiven kantaminen sujuisi helposti ja ilman kommelluksia. Tuskin olin astunut kaksi askelta, kun kivi alkoi vetää minua alas. Siihen ilmestyi hirvittävä paino, kuin koko vuoren paino olisi vähitellen siirtynyt siihen. Se veti minut syvälle polkuun, kahlasin siinä jo polviani myöten ja kivi tuntui aina vain painavammalta.

     Lopulta minä en enää jaksanut, päästin otteeni ja kivi putosi suoraan vuoren kivien läpi. Se ei kiertänyt tai pomppinut rinteitä pitkin alas, vaan lävisti lujat seinämät ja synnytti mennessään kivisen kuilun, jonka pohjaa en voinut edes nähdä.

— Nyt tunnet niistä yhden. Kokeilepa toistakin, sanoi Maitreya.

Minua harmitti, että jutussa oli käynyt niin. Minun oli kiireesti todistettava etteivät kaikki kiveni olleet yhtä vaarallisia. Otin toisen kiven. Se oli ensimmäistä paljon pienempikin. Pääsin sen kanssa melko pitkälle. Vasta puoli välissä vuoripolkua se alkoi tuntua kuumalta käsissäni. Se alkoi polttaa käsiäni. Se oli polttava kuin kuuma rauta tai suoraan kiukaalta nostettu kivi. Käteni paloivat rakoille, kipu oli sietämätön, minun oli pakko irrottaa otteeni ja kivi syöksyi rinnettä pitkin alas.

     Vieriessään se sytytti palamaan kaiken mikä sen tielle osui ja sai aikaan paljon tuhoa.

     Epäröimättä ja viivyttelemättä menin hakemaan kolmatta kiveä. Yrittämättä edes näyttää sen olematonta erinomaisuutta sinkosin sen suoraan rotkoon. Se putosi hyvin hitaasti, aivan kuin joku olisi hidastuttanut sen lentoa. Kun se viimein tavoitti rotkon pohjan, se synnytti valtavan mustan savupilven, joka hetkeksi peitti koko vuoren.

     Savun hälvettyä minun oli pakko myöntää Maitreyalle hänen olleen oikeassa. Hän ei kiinnittänyt asiaan enää huomiota. — Se on nyt ohi. Pääsit niistä.

——————————————————————————————

Neljä tanssijaa erämaassa. Yksi heistä oli muita vahvempi ja johti muita. Toiset liikkuivat kuin varjot hänen liikkeitään seuraten. Tällä johtavalla tanssijalla oli tuuhea sulkapäähine päässään ja kultaiset saappaat, joissa oli punaiset pohjat.

     Hiekka täyttyi tanssijoitten jäljistä. Kun kaikki paikat olivat jälkiä täynnä, istuutui johtava tanssija sen keskelle ja toiset alkoivat ammentaa hiekkaa hänen päälleen.

     Vaikka he ammensivat sitä kasoittain, vuorittain, niin se ei peittänyt häntä, vaan koskettaessaan hänen ihoaan se katosi. Näin kaikki hiekka siru sirulta saatiin katoamaan ja alkoi uusi loistava tanssi paljailla puhtailla kallioilla, jossa askelten jäljet eivät enää näkyneet.

——————————————————————————————

AVUNPYYTÄJÄ

Olin sillalla, olin matkalla, mieleni oli täynnä kaikenlaisia kuvia, jotka kulkivat toistensa lävitse.

Kun silta loppui, edessä oli tie. Se kulki jyrkästi ylös ja välillä tuntui kuin olisi kääntynyt takaisin. Lopulta tulin uudelle sillalle. Ensimmäinen silta oli ylittänyt rotkon, tämä toinen yhdisti kaksi vuorta toisiinsa.

Sillalle kuulin huudon. Se tuli välillä hyvin läheltä ja välillä hyvin kaukaa. Aivan kuin huutaja olisi leijunut huimaavalla nopeudella edestakaisin. Ääni kuulosti välillä tutulta, välillä tuntemattomalta. Huudon sisältö ei ollut minulle ymmärrettävä. Sain siitä irti pelkän tunteen, joka oli käskevä ja kutsuva. Se kutsui minua.

Yritin nähdä huutajan. Tähyilin kaikkialle. Lopulta huomasin itseni näköisen olennon istuvan siltapaaden juuressa ahtaaseen kasaan kääriytyneenä. Se olisi voinut olla täydellinen jäljennös minusta. Kuitenkaan en halunnut tunnustaa sen pelokasta olemusta omakseni. Auttajaa tämä tarvitsi. Minun oli autettava.

Etsin portaita, löysin liukkaan polun, joka johti alas. Tultuani lähelle hahmoa, se vain jatkoi huutoaan, mutta ei nähnyt mitään, kuullut mitään eikä ymmärtänyt, mitä sen ympärillä tapahtui. Se oli oman epätoivonsa vankina.

Menin lähelle ja ojensin käteni. Olento tarttui siihen, puristui siitä kiinni lujalla otteella. En saanut sitä enää irtoamaan. Hän alkoi vetää minua mukanaan. Liukui omassa sulkeutuneessa asennossaan törmää alas, vesi virtasi mustana ja peloittavana, olento veti minut veteen ja minun oli pakko uida hänen rinnallaan.

Vesi oli jääkylmää, ruumiini tuntui jähmettyvän sen aalloissa. Olin kylmempi ja kylmempi, tunsin itseni melkein kuolleeksi.

Onneksi olento huomasi kauniin talon, joka oli rakennettu rantaan. Talo houkutteli hänet nousemaan rannalle. Lähestyimme taloa. Kuvittelin, miten lämmintä talon sisällä olisi, miten se antaisi suojaa tuulilta.

Ovi ei kuitenkaan auennut. Se oli vahvasti lukittu. Ovi näytti sellaiselta, jota ei ole koskaan avattu.

Ikkunoista näkyi kuitenkin valoa.

Nousimme molemmat katsomaan ikkunasta. Sisällä oli tutun näköinen kuva seinällä. Se oli kuva minusta tai meistä. Sillä hetkellä ei kumpikaan juuri paljon muistuttanut kuvaa. Olimme epämääräisiä jäljitelmiä siitä.

——————————————————————————————

PALAVA VANKILA

Maitreya sanoi minulle: — Palava vankila on tässä avain lähellä. Voisit mennä sinne.

En ehtinyt kauaksi, kun edestä päin alkoi kuulua huutoa. Näin korkean muurin. Sen yläpuolella leijui suuri savupilvi.

— Siinä se on, minä huusin ja juoksin portille. Portti oli tietysti lukossa. Näytti kuin sitä ei olisi avattu hirvittävän pitkiin aikoihin.

     Päätin tehdä kaikkeni vankien hyväksi. Huomasin portin vieressä vartijakopin ja syöksyin sinne sisälle. Vartija olikin siellä. Hän nukkui pää pöydällä. Avainta ei hänellä näkynyt, mutta tuskin hän pitikään sitä nukkuessaan näkyvillä. Jokuhan saattoi tulla sillä välin ja vapauttaa vangit.

     Päätin herättää vartijan. Eihän hän voinut tietää vankilan palosta. Hän olisi varmaan kiitollinen, kun ilmoittaisin siitä. Vastuuhan saattoi olla hänen harteillaan.

     Ravistin vartijaa olkapäästä. Kauhukseni hän hajosi käsiini. Hänen ruumiinsa oli pelkkiä hauraita luita, jotka irtoilivat ja tipahtelivat lattialle. Hän oli ollut kuolleena ties kuinka kauan.

     Ryntäsin ulos kopista ja kun pelästykseni oli hiukan lieventynyt, kuulin miten vangit huusivat yhä hurjemmin ja näin miten mustana savu kertyi pilveen. Palon täytyi olla todella vakavaa laatua.

     Tilanne vaikutti todella pahalta, vaikka liekkejä ei korkean muurin yli näkynytkään. Minulle tuli ajatus luopua tehtävästä sen toivottomuuden takia, mutta silti päätin vielä yrittää. Olinhan onnistunut ennenkin, miksen täälläkin. Kunhan saisin portin avattua, niin kaikki sujuisi.

     Lähdin etsimään toisia vartijoita. Näin suurella vankilalla niitä täytyi olla useampia. Löysinkin muutamia vartiokoppeja, mutta tilanne niissä kaikissa oli sama.

— Tämä on toivoton juttu. Turha ponnistella. En voi tehdä mitään, jos en saa porttia auki. Porttia en saa auki ellei minulla ole avainta.

     Sisimmässäni tiesin, että tehtävä oli minulle ylivoimainen, mutta koska Maitreya ei ollut paikalla ja kertomalla palavasta vankilasta hän oli ikäänkuin antanut tehtävän minulle. Halusin suoriutua siitä.

     Yritin vielä tarkistaa vartiokoppeja ja sitten huomasin yhden kopin. En ollut varma oliko siellä kukaan käynyt. Ovi tosin oli raollaan, mutta päätin tutkia sitä vielä.

     Astuin varovasti sisään ja odotin tuttua kauhunäkymää. Ilostuin suuresti, kun näin pöydän ääressä miehen, joka luki kirjaa.

— Vankila on tulessa. Tule avaamaan ovi. He huutavat siellä. He palavat kaikki.

— Mitä sitten? mies kysyi ja selasi kirjaansa.

— Siellä on vankeja sisällä. He palavat sinne. Portti on avattava ja heidät on pelastettava.

— Turhaa touhua. Tuli leviäisi vain tännekin. He palaisivat kuitenkin. Eikö ole sama missä se tapahtuu.

— Anna minulle avain, minä karjaisin.

— Se hukkui jo vuosia sitten, mies naurahti. Häntä tuntui huvittavan minun kiihkoni.

Miehen välinpitämättömyys sai minut raivon partaalle. — Tiedätkö edes, että kaikki toverisi ovat kuolleet jo kauan sitten? Etkö ole käynyt katsomassa heitä? Minkälainen sinä oikein olet? Istutko aina täällä? Oletko kiveä?

Mies näytti kuuntelevan huvittuneena kysymyksieni virtaa.

— Täällä on niin rauhallista. Minä pidän siitä ja myös yksinolosta. Mitä se sinulle muuten kuuluu?

— Sinä olet vartija. Sinun tulee vartioida paikkaa.

— Minähän vartioin. Minä en ole poistunut paikaltani vuosiin. Minä en juoksentele ympäri maailmaa niin kuin sinä näytät tekevän. Minä en pistä nenääni asioihin, jotka eivät minulle kuulu.

     Mies oli toivoton. En voinut enää katsella hänen ylimielistä rauhallisuuttaan. Pamautin oven kiinni ja juoksin takaisin portille.

     Onneksi Maitreya oli tullut sinne.

— Sinähän osaat saarnata, hän sanoi. — Sanasi kuuluivat tänne asti. Eikö sinun pitäisi avata ennemmin portti kuin pitää puheita?

— Olen yrittänyt löytää avainta. Kaikki muut vartijat ovat kuolleet, yksi on elossa, mutta hän ei halua tehdä mitään.

—Tämä onkin sinun tehtäväsi. Ei se hänelle kuulu. Sinun on tehtävä se yksin. Avaimiako sinä etsit? Tässähän niitä on vaikka millä mitalla, sanoi Maitreya ja potkaisi pienen kiven syrjään. Sen alla oli syvä kuoppa täynnä avaimia. Ne näyttivät melkein uusilta. Aivan kuin ne olisi juuri taottu ja sitten heitetty kuoppaan.

— Mistä voin tietää mikä on oikea?

— Sinun täytyy. Kukaan muu ei voi sitä tietää. Sinun on löydettävä palavan vankilan avain.

     Työnsin käteni kuoppaan. Avaimet olivat varmaankin juuri valmistettuja. Niissä tuntui vielä lämpöä. Yksi niistä oli polttavan kuuma. Kokeilin ensin kaikkia muita, mutta mikään niistä ei sopinut. Lopuksi minun oli pakko ottaa se tulikuuma avain. Sormeni paloivat rakoille. Tunsin sietämätöntä kipua, huusin tuskasta, kun työnsin sitä lukkoon. Se sopi, se kiertyi lukossa. Työnsin porttia, portti avautui.

     Täydellinen palava helvetti avautui näkyville. Puut paloivat korkeina tulipatsaina. Vankilan ikkunat olivat särkyneet ja ikkuna-aukot sylkivät tulta. Kaikki maa oli täynnä palavaa hiekkaa.

     Vangit eivät edes huutaneet enää. He olivat kiivenneet vankilan katolle. He seisoivat siellä toisiinsa takertuneina ja odottivat liekkien tuloa.

     Minä kompastuin hädissäni portilla olevaan kiveen. Jalkani palo pahasti ja kun kumarruin katsomaan haavaa, huomasin että kiven alta oli vierähtänyt iso siemen. Se tuoksui vahvasti. Se näytti hyvin elävältä.

— Heitä se tuleen, huusi Maitreya. Minä heitin heti. Siemen alkoi kasvaa. Se kasvatti nopeasti taimen. Tuli ei näyttänyt tarttuvan siihen.

     Vahvaoksainen kaksitoistahaarainen puu kohosi liekkien keskeltä. Se kasvoi ylös katolla kyyhöttävien vankien luo. He kiipesivät sen oksille turvaan. Kun vankilan seinät hetkeä myöhemmin romahtivat, heillä ei ollut enää mitään hätää.

——————————————————————————————

— Jos aikoo saavuttaa jotakin, täytyy myös tehdä jotakin, sanoi Maitreya aina minulle, joka olin kärkäs puhumaan korkeista päämääristä, mutta laiska tekemään tarpeeksi minkään hyväksi.

     Tietysti minä halusin saavuttaa jotakin, halusin kehittää itseäni, halusin tavcoitella kunnioitettavia henkisiä ominaisuuksia. Halusin tulla tasapainoiseksi ja tyyneksi. Halusin luopua negatiivisista ominaisuuksista ja asioista, joihin olin takertunut. Halusin todella tätä kaikkea, mutta tunsin silti että minussa oli liian vähän tarmoa kunnollisiin saavutuksiin.

     Maitreya oli alkanut valmistaa kynttilöitä. Niitähän kyllä tarvittiin kaikkialla. Valoa ei koskaan ollut liikaa. Hän työskenteli pienessä majassa. Paikat olivat melko vaatimattomat ja ahtaatkin, mutta kynttilöiden valmistus onnistui ja edistyi. Maitreya ei ollut niitä, jotka vain uneksivat tekemisistä. Hän myös teki.

     Pyysin, että saisin auttaa häntä, mutta hän ehdottikin, että jos välttämättä halusin tehdä jotakin, voisin mennä lähellä olevasta pylväiköstä etsimään itseäni.

     Minusta se oli hämmästyttävä tehtävä. Mitähän hän halusi minun löytävän? Kimpun käärmeitä kukaties tai läjän kiviä tai jonkin surkean kaksoisolennon, joka yrittäisi uskotella olevansa minä.

     En ollut innostunut tehtävän, koska se pelotti minua. Olisin paljon mieluummin valmistanut kynttilöitä turvallisessa majassa. Lähdin vasta, kun Maitreya kehoitti minua uudestaan.

     Siellä oli pylväikkö. Se oli jopa kaunis. Se näytti vastarakennetulta. Ei mikään ikivanha raunioitunut paikka. Miksi pylväät sinne oli rakennettu, sitä oli vaikea käsittää. Jos niiden yllä olisi ollut katos, tai niiden takana joku palatsi, olisin ymmärtänyt. Pylväät vain näyttivät olevan pylväinä. Ne muodostivat jonkinlaisen kivisen metsikön.

     Kävelin siellä sinne tänne. Istuin välillä jonkin pylvään juureen ja ihmettelin, mitä Maitreya luuli minun löytävän. Siinä istuessani tunsin että joku liikkui lähelläni. Kun katsoin sinne päin, joku selvästi livahti pylvään taakse piiloon. Menin katsomaan, en nähnyt ketään, mutta heti seuraavan pylvään takana oli taas joku. Seurasin häntä, juoksin hänen perässään, mutta hän oli taitava piileskelijä ja minä kai kehno etsijä, en saanut häntä millään näkyviin.

     Tätäkö Maitreya tarkoitti? Tätä taitavaa piileksijääkö minun piti vahdata. En ymmärrä, miten hän saattoi kuulua minuun.

     Menin kertomaan Maitreyalle, etten millään saanut tavatuksi pylväikössä olijaa. Näin vain epämääräisiä vilahduksia, mutta hän pakeni minua koko ajan. Hän ei ilmeisesti halunnut, että tapaisimme. Miksi minun piti jahdata häntä?

—Se on tärkeää, sanoi Maitreya. Sinun on tavattava hänet ja voitettava myös.

En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti voittamisella. En minä halunnut kilpailla tai taistella kenenkään kanssa.

— Ota tämä kynttilä, ehkä se auttaa sinua näkemään paremmin.

     Maitreya ojensi minulle pienen kynttilän. Sen liekki ei ollut kovin kirkas. Kun menin sen kanssa pylväikköön, sain heti näkyville piileksijän. Jotenkin  hän kieltämättä muistutti minua. Olisin melkein voinut vannoa, että se olin minä, ellen olisi ollut siinä.

     Piileksijällä oli hyvin kaunis nukkenaamari kasvoillaan. Nostin kynttilää katsoakseni häntä tarkemmin. Kynttilän valossa naamari alkoi nopeasti sulaa. Se valui pois ja putosi maahan. Sen takaa tulivat esille minunnäköiset kasvot, jotka kuitenkin, koska edelleen pitelin kynttilää samassa paikassa, repesivät ja valuivat maahan kuin sula juusto, koko olento hajosi kynttilän valossa pieneksi sulaneeksi lätäköksi.

     Kaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti. Niin nopeasti, etten ennättänyt edes vetää kynttilää kauemmaksi. Tahdottomana ja kauhistuneena pitelin sitä tuon tuhoutuvan olennon edessä, auttaen hänen tuhoutumistaan.

     Olin juuri lähtemäisilläni kun näin vielä kaksi piileksijää. He olivat kumpikin eri suunnilla.

     En voinut etsiä heitä yhtä aikaa. Minun oli keskityttävä toiseen. Toinen olikin helppo löytää. Hän istui rauhallisesti pylvään takana, kun tulin. Ei pelästynyt yhtään, vaikka valaisin hänen kasvojaan kynttilällä. Hänelläkin oli naamari. Se oli täysin musta. Tämä naamion kantaja vaikutti itsevarmalta ja rohkealta. Kun ojensin käteni kiskaistakseni naamarin pois ja nähdäkseni oliko hänelläkin minun kasvoni, hän alkoi kasvaa. Silmissä hän suureni jättiläisen kokoon. Minä ulotuin tuskin polviin. Otus nauroi äänekkäästi, puhalsi valkoista jauhetta päälleni ja katosi. En ymmärtänyt miten hän saattoi kadottaa sellaisen ruhon pylvään taakse, mutta poissa hän kuitenkin oli. Tai ehkä kaikki johtui kynttilästä. Valkoinen jauhe oli sammuttanut sen liekin. Ehkä en todellakaan ilman kynttilää nähnyt mitään. Vaikka kynttilän valo näytti niin mitättömältä, ehkä se oli kuitenkin suuri ja loistava, minä vain en kyennyt näkemään ja ymmärtämään sen loistoa.

     Lähdin etsimään kolmatta naamioitujaa, mutta en nähnyt pylväikössä enää ketään. Minun oli pakko mennä pyytämään Maitreyalta uutta kynttilää.

     Kun menin, kysyin samalla, miten kynttilän liekki, joka näytti niin pieneltä, saattoi valaista niin mahtavasti.

— Näkeminen ja näkeminen ei ole välttämättä samaa, hän vastasi arvoituksellisesti.

Palasin kynttilöineni etsintäpaikoille. Kolmas etsittävä oli jälleen esillä. Hän tuntui näyttäytyvän vähän melko monessa paikassa yhtä aikaa. Kun lopulta sain hänet esiin, näin että hänellä oli kauhistuttavin naamari. Se oli yhtä aikaa ihmisen ja eläimen naamaa kuvaileva. Sen alla olin taas havaitsevinani tuttuja piirteitä.

     Kun tämä naamioitu huomasi, että olin nähnyt hänet, hän hyökkäsi rohkeasti eteeni. Keikutteli ensin hetken itseään, paljastaen itseään kaikilta puolilta, sitten äkkiarvaamatta iski kätensä olkapäilleni. Ote oli raju. Tunsin, miten terävät kynnet upposivat ihooni.

     Kuitenkaan en tuntenut kauhua. Tunsin suorastaan lämpöä ja hellyyttä tuota pitelijääni kohtaan. Hän oli äkkiä minusta hyvin kiehtova ja kiinnostava. Halusin kuljeskella hänen kanssaan pylväikössä.

     Vähitellen kuitenkin huomasin, että hän tiesi valtansa minuun. Sitten muistin Maitreyan neuvon. — Sinun on tavattava ja voitettava hänet.

     Kiihkeästi halusin nähdä naamarin taakse. Kohotin käteni juuri, kun olimme hyvin lähekkäin, repäisin naamarin pois. Esille tulivat lapsen kasvot. Ne olivat minun kasvoni silloin kun olin lapsi. Ne olivat nyt itkuun vääntyneet. Hiljainen nyyhkytys kuului korvissani. Sama hellyys, joka minut oli vallannut hirviön kanssa, palasi uudelleen. Ojensin käteni ja halusin hoivata lasta.

     Olin jälleen uudessa ansassa. Lapsi tarttui hampaillaan käteeni, puri minua, repi ihoani, veri pursui kämmenistä, joihin se iski kyntensä.

     Nyt minä aloin lyödä sitä. Minun oli pakko lyösä sitä. Se huusi ja kirkui. Se itki surkeasti. Minä löin ja löin, kunnes se kävi aivan hiljaiseksi.

— Nyt se varmaan kuoli, ajattelin. Lapsenkasvoinen hirviö makasi edessäni säälittävän hiljaa. Taas minut valtasi tuo sama voimakas tunne, ojensin kättäni koskettaakseni häntä.

     Mutta samassa hän oli taas kimpussani, purren, repien ja kirkuen kuin villipeto. Yritin hamuta kynttilää käteeni. Se oli kaatunut maahan. Onneksi sen liekki ei ollut sammunut. Käteni ei kuitenkaan ulottunut siihen ja vastustajani yritti kaikin voimin estää minua ottamasta sitä.

     Kynttilä leimahti valtavan suureen liekkiin. Se oli kokonainen roihu. Kun tönäisin vastustajaani, hän kompastui suoraan siihen ja oli poissa.

     Olin uupunut ja peloissani. Otin kynttilän käteeni. Sen liekki oli palannut pieneksi. Silti se näytti kirkkaammalta kuin äsken. Ehkä saatoin nyt nähdä hiukan paremmin. Nyt kaksi vastustajaani olivat poissa. Yritin katsella, missä kolmas, se karannut jättimäinen olento olisi. Sitä en kuitenkaan nähnyt enää missään. Pylväikkö näytti tyhjältä ja täysin autiolta.

——————————————————————————————

Jos pyyhin ääriviivani pois

vapaudun rajoista

siitä kuka olen

kuinka suuri tai pieni olen

mitkä ovat mahdollisuuteni rajat.

Ääriviivaton olemus on vapaa

en määrittele itseäni

eikä kukaan voi määritellä minua

kuin tuuli kaikkialla

kuin auringon valo ja lämpö

kuin avaruudessa purjehtivat pilvet

kuin universaali ajatus kaikkien ulottuvilla.

Kaikkiin suuntiin vapaata mikään ei estä

mikään ei erota

jokainen paikka on sama

jokainen olento

mitkään siteet ei sido.

Kukaan ei erota minua muiden joukosta

olemassaolo on rajaton meri

loputon avaruus

vapauttava ilo

soivat äänet.

Sanat ja tunteet lentävät

jälkiä jättämättä.

Laulan tyhjyyden laulua aamusta iltaan

ja yöllä unessani ääriviivat katoavat pala palalta

ääriviivattomuus vasta

on vapautta, tyhjyyttä, iloa.

(n. 1992)

——————————————————————————————–

”Valokäytävässä kävelyä on harjoiteltava”.

Pihalla oli lukematon määrä valoon sytytettyjä lamppuja. Niiden avulla piti harjoitella pelon läpi katsomista.

     Näkemistä harjoiteltiin myös eräänlaisen näkemispyörän avulla. Pyörän keskellä oli loistava silmä. Sen kehällä vuorotellen teräviä miekankärkiä ja peilejä.

Kaksitoista suurta, korkeaa maljaa oli asetettu näkyville. Jokaisella maljalla oli vartijansa. He kaikki olivat tummansinisiä iholtaan, jotkut ehkä mustia ja peloittavia kasvoiltaan. Heillä kaikilla oli palavia soihtuja muistuttavat päähineet ja ruoskat käsissään.

     Ilmapiiri oli hyvin sähköinen, melkein uhkaava. Kuului metallinen ääni jostain hyvin kaukaa. Nyt vartijat tarttuivat maljoihin ja lähtivät kantamaan niitä. He nousivat portaille, portaat johtivat heidät sillalle, joka näytti päättyvän tyhjyyteen. Kantavat maljojen vartijat etenivät rauhallisesti täsmälleen yhtä pitkän matkan päässä toisistaan. Sillan päässä oli 12 kuppia, maljojen sisältö kaadettiin niihin. Kun kaikki maljat oli tyhjennetty ilmestyi sillan jatkoksi valkoinen taso, siihen valkoinen hahmo, jolla oli säteilevää aurinkoa muistuttava kruunu päässään.

——————————————————————————————–

Kultaisen virran poikki kulki musta värisevä viiva. Molemmat ne olivat yhtä leveitä.

     Kultainen virta muutti muotoaan, se kiertyi kehäksi ja muodosti säteilevän ympyrän. Sen kaikki valo säteili ympyrän sisälle. Myös tuon mustan viivan oli muutettava muotonsa. Se jäi pieneksi pisteeksi kultaisen valokehän keskelle.

——————————————————————————————–

Vuori ja luola. Näin luolan edessä istuvan hahmon. Hänen ihonsa oli vaaleanvihreä väriltään ja hänen päässään oli suippolatvainen kapea päähine. Toisessa kädessä oli pieni kuppi, toisessa sokeripalan kokoinen rasia.

     Luola oli hyvin suuri ja sieltä kuului ääniä, mantranlukua muistuttavaa laulua. Sama tilanne jatkui kauan muuttumattomana.

     Sitten hahmo nosti oikean kätensä, jossa se rasia oli, löi sillä rintaansa, kuului kumea ääni, aivankuin olisi samalla hetkellä lyöty mahtavaan metallilevyyn.

     Tämän jälkeen äänet luolasta loppuivat, luolan katto avautui ja takaa tuli esille vielä korkeampi vuori, josta alkoi virrata sinistä valoa vesiputouksen kaltaisina ryöppyinä. Samalla luolasta alkoi taas kuulua ääniä, mutta äänet olivat äärettömän korkeita, kirkkaita.

     Nyt hahmo nousi ja puhalsi pieneen rasiaan. Se muuttui tummansiniseksi valopilveksi ja lähti lentoon. Hahmokin alkoi muuttua siniseksi valoksi ja lähti lentäen seuraamaan valopilven kulkua.

——————————————————————————————–

Opetuksia aisteista

Maailmaa katsovat silmät katsovat kokemusten, opetusten, menneisyyksien värittämiä kuvia.

Sisäisen silmän katse on erilainen.

Se näkee eri tavalla puhtaana ja vapaana väritteistä.

Sen katse voimistuu harjoituksissa ja lopulta se kasvaa niin voimakkaaksi, että muuttaa maailmaa katsovien silmien katseet erilaisiksi, niiden näkökyvyn kaltaisekseen, murtaa niiden ehdollistumat ja niillä nähty todellisuus alkaa hahmottua sellaisena kuin se todella on.

Maailmaa kuuntelevat korvat kuulevat…

Maailmaa maistava kieli maistaa…

Maailmaa tunteva keho tuntee…

Hajuaisti joka rakastaa ja etsii maailmasta opitusti suloisia tuoksuja ja kokee vastenmieliset hajut torjuttavina ja välteltävinä, muuttuu vähitellen sisäisen hajuaistin avulla.

Murtaa ehdollistumat ja vaikka istuisin tunkiolla kaikenlaisten kauheuksien hajussa, tuntisin vain tuon puhtaan sisäisen tuoksun kaltaisia tuoksuja.

——————————————————————————————–

Valkoinen huone oli täynnä tavaroita, romuja. Huone oli pimeä ja tunkkainen, sanomattoman ahdas. Kun kultaisen ruoskan kantaja astui sinne, hän alkoi ruoskia romuja ja muutamilla rajuilla sivalluksilla ne alkoivat kokea muutosta. Eivät ne menneet enemmän rikki, vaan eheytyivät. Niiden pintoihin ilmestyi uudenlainen muoto ja kauneus.

     Pian koko romujen paljous oli muuttunut kallisarvoisiksi aarteiksi.

     Huone oli aarrekammion kaltainen.

Mutta silti ruoskija ei hellittänyt. Hän jatkoi aarteitten kanssa. Hän ruoski niitäkin. Eikä lopettanut ennen kuin olivat kadonneet kokonaan.

     Valkoinen huone oli nyt tyhjä. Viimeisellä oivallisella sivalluksella ruoskija halkaisi lattian neljään osaan. Löi esiin neljä kirkasta vettä, joissa kasvoi jokaisessa kukka.

     Tässä vaiheessa ruoska osoittautuikin käärmeeksi, joka meni juomaan lähteistä. Se joi ja joi, se paisui ja paisui. Viimein se halkesi ja avautui ja näytti tyhjältä viuhkalta, jonka ruoskija levitti käsissään ja lähti sen kanssa ulos.

     Ulkona oli vielä korkea lintutorni, jossa oli toinen toistaan suurempia ja toinen toistaan pienempiä lintuja päällekkäin. Kun ruoskija näytti niille viuhkaansa, ne kaikki lähtivät yhtä aikaa lentoon.

——————————————————————————————–

Neljä valtavan suurta peiliä kohosi laajan alueen eri reunoilla. Joukko ihmisiä istui jokaisen peilin äärellä. Heillä oli yllään tahraiset vaatteet, heidän kasvoissaan, jaloissaan ja käsissään oli haavoja ja arpia. He yrittivät nähdä peileistä jotakin. Huomasin istuvani eräässä joukossa.

Jokainen katsoja näki peilin eri tavalla, joku ei nähnyt siinä kuin sameaa harmautta, joku näki joskus kirkkaan läikän, joka nopeasti kuitenkin sammui. Ihmiset vaihtoivat lakkaamatta paikkaa. He vaelsivat ympäri kenttää ja yrittivät jokaisen peilin kohdalla. Jos eivät mitenkään onnistuneet, he saattoivat mennä peilin taakse katsomaan ja sieltä he harvoin enää palasivat takaisin. Ehkä kuvat siellä olivat helpoimmin nähtävillä tai joku muu syy sai heidät jäämään sinne. Minäkin kävelin peilien välillä, mutta itseäni en nähnyt niissä kuvissa, ja ajattelin etteivät ne olleet minulle.

Ne jotka vielä jatkoivat katselemista, jatkoivat myös peilin luota toisen luokse siirtymistä. Jossain vaiheessa jonkun kohdalla peili saattoi kirkastua aivan kirkkaaksi. Vaikka toiset näkivät sen saman peilin harmaana sumuna, joku saattoi nähdä selkeästi. Kun kaikki neljä peiliä olivat näyttäytyneet hänelle kirkkaina, hån näki myös peilien edessä olevat kaksitoista maljaa. Ne olivat täytetyt lumivalkoisella tuoksuvalla aineella. Kun hän pesi sillä kasvonsa, kätensä ja jalkansa, hänen arpensa ja haavansa katosivat, samalla hänen vaatteensa muuttuivat valkoisiksi, kaikki värit niistä katosivat.

Ja hän alkoi kuulla hyvin etäistä rummun ääntä. Hän ymmärsi, että oli hyvä kulkea rummun ääntä kohti. Hän lähti etsimään tietä. Rumpua ei näkynyt missään mutta teitä oli näkyvillä useita. Jos hän osasi valita ympyränmuotoisen tien, hän alkoi kuulla rummun äänen kirkkaammin. Hän lähti kiertämään ympyrää, mutta se näytti vievän aina samaan paikkaan. Rummun ääni kuului aina samanlaisena ja hän ymmärsi ettei ollut lähentynyt sitä yhtään.

Hänen kiertämänsä ympyrän keskellä oli meri. Lopulta hän uskalsi astua sen veteen, samalla hän huomasi, ettei pinta upottanutkaan, vaan se oli aivan kiinteä. Taitavasti oli kierrettävä tuoksuvat lähteet, ja samassa hän huomasi että rummun ääni alkoi kuulua vielä selvemmin. Jossain vaiheessa hänen käteensä ilmestyi tyhjä malja, johon piti poimia pisaroita peilien edessä olevista maljoista, ja se kädessä hän jatkoi matkaa. Sitten rumpu tuli näkyville. Se oli pienen kumpareen laella, ja sen ympärillä kasvoi kymmenen lumivalkoista puuta. Puissa ei ollut lehtiä, vain kukkia. Joku istui rummun lähellä. Rumpu oli kohotettu kultaisten jalkojen varassa korkeammalle maasta, ja sen alapuolella istui joku.

Minä myös kiersin ympyrää, mutta tulin aina samaan kohtaan takaisin. Silloin kuulin rummun äänen selvemmin kuin aikaisemmin ja samalla käteeni ilmestyi tyhjä malja, samankaltainen kuin peilin edessä olevat maljat ja olin ymmärtävinäni rummun äänestä että minun piti käydä keräämässä pisara jokaisesta maljasta omaan maljaani.

Menin peilien luo. Siinä niiden edessä istujat eivät millään halunneet päästää minua koskemaan maljoja. Kun viimein onnistuin, keräsin jokaisesta maljasta pisaran valkoista ainetta ja kätkin ne maljaani, lähdin sitten takaisin ympyrään. Nyt kuulin rummun äänen paljon selvemmin, ja samalla huomasin että ympyrän keskellä olevan meren pinta ei ollutkaan upottava, vaan sitä pitkin voi kulkea. Kuljin lumivalkoisten tuoksua pursuavien lähteitten ohi meren sinistä pintaa pitkin loputtoman kauan. Tiesin, että olin matkalla oikeaan suuntaan, sillä rummun ääni kuului aina selvemmin ja selvemmin. Viimein tulin merkilliseen valoisaan paikkaan. Siellä rumpu oli alueen keskellä korkeitten kultaisten jalkojen varassa. Rummun ympärillä kasvoi kymmenen lumivalkoisia kukkia kukkivaa puuta. Ne olivat aivan pyöreitä kukkien paljoudesta ja jo kaukaa näin, että rummun alla istui joku, joka huojutti itseään välillä kiivaammin, välillä hitaammin. Hänen kehonsa värisi lakkaamatta ja siksi rumpukin värisi ja synnytti kellon kilinää muistuttavia ääniä. Ja kun hän hetkeksi pysähtyi, rumpu jäi soimaan vain yhtä ääntä. Kun tulin lähemmäksi, tunsin sen Maitreyaksi.

——————————————————————————————–

Maailmani on puhdas, koen hiljaisuuden ja kauneuden kosketuksen. Sateen alta paljastunut ruoho, kukkien hehku ja ilman hopeinen värinä kuin musiikki joka ei tule ulkopuoleltani. Se soi. Olen sitä. Iloinen melodia, vailla kaipausta, vailla syyllisyyttä. Kuvani on tosi, kirkas, itsevaloinen ja tyhjä. Nousen ja kuljen ilman sanoja, ilman selityksiä. Paljaat jalkapohjat maassa kuin juuret. Minussa ei taistelua, ei kipua, kaipausta, syyllisyyttä eikä pelkoa. Ei syytöksiä, ei valheita. Olen vapaa. Se paksu lieju ei enää täytä päätäni, tajuntani maa on kirkas ja tyhjä. Voin nousta ja kulkea sanattomana, istua portailla katsellen himmenevää iltaa. En kaipaa mitään, en ikävöi ketään. Olen tyyni ja tyytyväinen yksinäisyyteen, joka on syvä ja loistava tunne. Levottomuus on lähtenyt. Voimani on ehjä. Rakkaus minussa on kasvanut suureksi, kuin avaruudeksi. Sitä ei enää mikään sido, se ei enää etsi täyttymystään, se on jo täysi.

——————————————————————————————–

Valaistut portaat

Leveillä portailla oli runsaasti rojua. Niitä pitkin oli vaikea kulkea. Kulkeminen niillä oli hidasta, estettyä ja uuvuttavaa.

     Matka oli kuitenkin tehtävä. Portailla eteneminen tuntui välttämättömältä, ikäänkuin ulkopuolisen määräämältä.

     Kun istuin yhdessä rojukasassa uupuneena ja kysellen ”Olinko kaukana?” ”Olinko lähellä?” ”Mitä oikeastaan tapahtui?”, sain selkeän näyn portaitten yläpäässä olevasta puukujasta. Katsomalla en vielä sitä nähnyt, tiesin vain sen olevan siellä.

     Maitreya ilmestyi portaitten yläpäähän kookas lamppu käsissään. Hän nosti sitä ylös. Nyt näin ensimmäisen puun. Se oli täynnä puhkeamaisillaan olevia silmuja.

     Hän ripusti lampun puun latvaan. Valo levisi portaille ja sen tapahduttua kaikki rojut, kaikki epäpuhtaudet hävisivät, aivankuin niitä ei olisi ollutkaan. Maitreya täytti lamppua jollakin ja valo tuli aina voimakkaammaksi ja portaat aivan tyhjiksi ja puhtaiksi ja esteettömäksi kulkea.

     Kun portaat olivat puhdistuneet, niitä pitkin saattoi vaivattomasti juosta ylös ensimmäisen puun juurelle. Tartuin innoissani sen oksista kiinni, todetakseni ettei se ollut pelkkä näky. Puun takana näin toisen vielä loistavamman puun, joka oli täynnä jo avautuneita jo kookkaiksi kasvaneita lehtiä. Niiden takaa tuli näkyviin koko puujono. Seuraava, kolmas, oli täynnä kukkia. Neljännessä oli valkoisia hedelmiä, viidennessä ne olivat kypsyneet punaisiksi. Kuudes puu ravisti avautuneista hedelmistään siemeniä. Nyt ymmärsin, että noita siemeniä Maitreya käytti lampussa valon synnyttäjinä. Ne kasvoivat valoksi ja niistä kasvoi avaruuden täyttävä loistelias valosade joka peitti säteilyynsä nuo puhdistetut portaat.

——————————————————————————————–

Luolassa kukkien keskellä seisova olento otti kaksi maljaa, ja kaksi kultaista pisaraa irtosi hänen otsaltaan ja putosi maljoihin.

Ja hän katsoi toisesta maljasta toiseen. Kun pisarat yhtyivät, ne alkoivat kasvaa. Maljat tulivat täysiksi.

Hän lähti kantamaan niitä. Hän kulki kirkasta siltaa pitkin. Matka oli pitkä, mutta nopea. Saavutettuaan pimeän paikan hän laski maljat käsistään aivan vieri viereen maahan. Koskettaessaan toisiaan maljat alkoivat synnyttää kirkkaita säteitä, jotka levisivät ilmaan ja kirkkaita pisaroita, jotka syntyivät taivaalle leviävinä virtoina. Niin syntyi pimeyden keskelle valon kirkas ilmapiiri.

Tunsin seisovani sen keskellä.

– Näetkö valon, olento kysyi minulta.

– Näen, minä vastasin.

Sillä näin selvästi kaikki säteet ja pisarat.

– Näetkö valossa valon? olento kysyi.

– Näen-näen, sanoin, sillä näin pisaroitten ja säteitten tulevan vielä kirkkaammiksi.

Ne olivat loistavia, häikäiseviä. Niiden valomäärä kasvoi kasvamistaan.

– Näetkö valossa olevassa valossa vielä valon, olento jatkoi kysymistään.

Katsoin häikäisevää kirkkautta ja näin kultaisen veneen ja Maitreyan istuvan veneessä kirkas lamppu käsissään. Vene oli täytetty meloilla, jotka nekin olivat loistavia ja läikkyivät valoa. Vene kulki eteenpäin merta pitkin voimakkaasti.

– Viisaus on laaja meri, rannaton, pohjaton, sanoi olento.

Vene liukui kohti edessä olevaa valkoista vuorta. Seinämä avautui ja vesi syöksyi sen läpi leveänä virtana, jossa veneen vauhti vielä kiihtyi.

– Viisaus on virta, jota mikään ei estä, sanoi olento.

——————————————————————————————–

Lähde

Näin ankarien kivien varjot hiekalla. Näin kuihtuneet puut ja lakastuneet heinät. Näin maahan poljetut kukat vedettömien jokien rannoilla. Näin kuoleman täydellisenä.

Erämaassa hiekka liikahteli levottomasti. Polut katosivat hiekkaan. Pilvet lensivät ilmassa. Kuumat valot hehkuivat ja kuulin janoisten huudot.

Erämaa huusi. Taivas oli hiljaa. Kuivana ja kuolleena vieri hiekka ja tuoksui ahdistavasti.

Näin vuoren edessäni. Korkeana ja jyrkkänä. Kuulin askelia kivillä. Näin hohtavan olennon lähestyvän. Hän tuli alas rinteitä. Ei tullut vain yhtä polkua pitkin. Hän tuli kaikilla poluilla. Vaikka mihin olisin katseeni kääntänyt, niin kaikkialta hän oli tulossa. Korkeajalkainen malja peitti hänen kasvonsa. Kun hän laski sen maahan, tunsin tulijan. Maitreya avasi maljan ja antoi minulle yhden pisaran. Janoni oli suuri. Sen pisara tyydytti janon.

Heti minä unohdin kuumuuden ahdistaman erämaan. Heti minä kadotin muistoistanikin kuolleen laakson kauhut. Näin vuoren säteilevät rinteet ja juoksin niitä kohti. Pelkäämättä korkeutta, nousin rinteille ja ylitin vuoren.

Vuoren takana kohtasin uuden laakson. Odotin, että siellä kukkisivat puut, ruoho viheriöisi ja vesilähteet pulppuaisivat runsaina.

Pettymys mielessäni katselin kuollutta hiekkaa, kun minun oli astuttava sitä kohti ja tunnettava jano jälleen huulillani. Kivien varjot olivat syvät, kaikki huusivat janoaan.

Näin jälleen Maitreyan astuvan vuorelta ja pudottavan maljastaan hiekalle pisaran. Uskoin, että hiekka sen heti nielisi, mutta näinkin sen kasvavan, näin sen synnyttävän lähteen.

Istuin lähteen lähelle ja tyydytin janoni. Silloin ryntäsi pieni kerjäläislauma minua kohti. He juoksivat villeinä kuin pedot, he ryömivät lähdettä kohti ja anoivat vettä. Minä annoin heidän juoda.

Mutta heti tuli uusi kerjäläislauma, entistä suurempi. He matelivat maassa kuin janoon kuolevat pedot, eivät pyytäneet vettä, vaan ottivat sen.

Kun käänsin katseeni erämaata kohti, näin että heitä oli tulossa lisää. Koko erämaa oli heidän haluaan ja huutoaan täynnä.

Minä aloin pelätä. Vesi lähteessä loppuisi. Aloin kiireesti rakentaa kivistä aitaa lähteen ympärille. Rakensin korkean muurin, jota janoiset eivät heikkoudessaan jaksaneet enää ylittää. Kuulin heidän kynsiensä rapinan kivissä, kuulin heidän surkeat huutonsa, sitten kuulin heidän katoavat askeleensa, heidän hengityksensä loppumisen, heidän kuolemansa haju nousi mustina pilvinä kivien yli.

Kiipesin muurille ja katsoin heitä. Heitä ei enää näkynyt. Hiekka liikahteli levottomana. Maa oli heidät niellyt.

Kun palasin lähteelle nousi siitä hirvittävä löyhkä. Veden pinnassa liikkui jotakin. Ojensin käteni nostaakseni sen pois likaamasta vettä. Se oli ihmisen käsi. Käden alla lojui jalka. Hetkessä koko lähde oli täynnä hajonneita ruumiita.

Lähde oli nyt pilalla. Vesi kelvotonta. Se oli muuttunut hirvittäväksi myrkyksi.

Seisoin lähteen luona tietämättä mitä tehdä. Kuulin muurin takaa jyskytystä. Ääni koveni. Ääni kävi sietämättömän kovaksi. Aloin purkaa muuria. Vasta, kun viimeinenkin kivi oli poissa paikoiltaan, ääni lakkasi.

Käännyin katsomaan lähdettä. Maitreya seisoi sen äärellä. – Jokainen pisara, jonka kiellät janoiselta, on sinulta itseltäsi poissa tuhatkertaisena.

——————————————————————————————–

Ruoskat

Maitreya seisoi valopilvien täyttämässä paikassa. Hänellä oli toisessa kädessä pitkäsiimainen ruoska, toisessa kolme vasraa. Hän astui aseineen valkoisiin valopilviin, jolloin ne hälvenivät ja esille tuli tummanruskea maa, josta nousi kaksi korkeaa pilaria, joiden päällä seisoi vauhdikkaan näköinen hahmo. Hänellä oli iso kimppu ruoskia kädessään ja toisella kädellä hän piteli isoa maljaa. Hänen päässään oli kruunu, jonka etuosassa loisti valkoinen, kultareunainen monisakarainen tähtikuvio. Kun valkoinen usva oli poissa, hahmo laskeutui alas, polvistui maahan ja alkoi kaivaa maahan kuoppaa. Ruskea maa oli sisältä verenpunaista. Malja peitettiin tarkasti maahan. Sitten olento nousi ja löi kaikilla ruoskillaan maata, siitä alkoi kasvaa esille puu, se kasvoi nopeasti, se oli kaunis ja suora ja täynnä vihreitä versoja. Olento heitti ruoskansa puun juurelle, ne muuttuivat kultaisiksi käärmeiksi, jotka kiipesivät puun oksille lepäämään. Sitten hän otti kruunun päästään, laittoi sen Maitreyan päähän ja samassa hänenkin ruoskansa muuttui kultaiseksi käärmeeksi, joka kiipesi puuhun. Nyt riisuttu olento asettui maahan makaamaan ja katosi sinne.

     Vähän ajan kuluttua jossain kauempana näkyi korkea hopeanvärinen vuori, jonka rinteillä tuo hahmo kulki nopeasti juosten vuoren huipulle ja hänestä lähti kirkas valopilkku, josta hänen kulkuaan saattoi seurata. Vuoren huipulla hän kasvoi koossaan, myös valo kasvoi ja kasvoi, kunnes kuului räjähdyksen ääni ja jyrinää, salamat leimahtivat ja sitten vuoren huippu pimeni.

     Näkyville tuli valkoinen palatsi, jonka tornit suitsuttivat valkoista savua. Palatsin ympärillä oli vartijoita. Yksi oli selvästi esillä. Hänellä oli monta päätä, monet kädet ja jalat yhdessä alastomassa ruumiissa. Vasemman puolimmaiset kädet pusersivat laihoja vaaleanpunaisia otuksia tiukassa otteessa. Niiden kirkkaanpunaiset monet kielet pusertuivat suista ulos.

——————————————————————————————–

Kultainen sauva tien merkkinä

Yksi tien merkeistä oli korkea kultainen sauva. Se oli pystytetty keskelle aukeaa kenttää, jota vuoret tiiviinä seinämänä ympäröivät. Vaunut tulivat vaeltajien mukana kentälle ja alkoivat kiertää sauvaa. Hämmästyttävintä olivat kasvot, jotka heijastuivat vuorten korkeilta rinteiltä. Itseasiassa kasvot täyttivät ne kokonaan. Kaikissa kasvoissa oli erilainen ilme. Ne kuvastivat jotakin ominaisuutta. Ne myös tarkasti näyttivät keskittyvän sauvaan, ikäänkuin olisivat hallinneet sitä voimallaan, pitäneet sitä pystyssä, antaneet sille merkityksen. Sauva oli ilmeisesti hyvin tärkeä merkki. Se oli tien merkki. Se oli myös tuon paikan merkki. Se oli tapahtumapaikka. Se oli juhlapaikka. Se oli muutosten alkamisen paikka.

     Siellä noiden merkillisten katseitten vaikutuksen alla saivat matkalaiset haltuunsa pienet aarteet. Pienet, mutta tärkeät aarteet.

     Ne olivat: miekan kahva vailla terää ja yksihelminen vaatimaton helminauha. Siellä he saivat huuhtoa kätensä ja kantapäänsä maljassa, jonka vesi antoi niihin uuden kultaisen hohdon. Kun heidän riemukas tanssinsa jatkui, se sai ikäänkuin uuden kirkkaamman muodon ja sen vaikutus tuli loistavammaksi. Sillä jokainen kädenliike synnytti kimpun valonsäteitä, jokainen jalan kosketus mursi maan harmautta.

     Tanssin luonne oli muuttunut nyt ratkaisevasti. Mitä pitemmälle tämä valotanssi ehti, sitä rajumpia olivat muutokset myös heidän aarteissaan. Tyhjiin miekan kahvoihin alkoivat terät kasvaa vauhdilla ja helminauhat täyttyivät valkoisista helmistä.

     Sitten vaunut lähtivät liikkeelle, eteenpäin. Ne eivät seuranneet heitä enää, vaan alkoivat nousta edessä olevan vuoren rinteille ja katosivat sinne. Myös matkalaisten joukko päätti jatkaa matkaa. Kun he olivat nousemassa vuorelle, he huomasivat, että tunneli johti vuoren läpi ja he jatkoivat matkaansa siinä.

     Tunneli olisi ollut pimeä ja vaikeasti kuljettava, elleivät heidän kätensä olisi puhjenneet valonsäteisiin ja heidän jalkansa valaisseet mustia kiviä. Samalla valo toi esiin naamioituneet pedot, jotka nukkuivat tunnelin seinämillä sinne unohdettuina. Nähdessään tanssijoiden käsissä välähtelevät juuri puhjenneet miekat, pedot joutuivat suuriin muutoksiin. Niiden turkit repeilivät, niiden nahkat murenivat, niiden kynnet ja hampaat tipahtelivat pois. Ne kokivat täydellisen vapautumisen entisyydestä, ne muuttuivat ja syntyivät esiin loistavana lintuparvena, joka lensi luolasta ulos.

     Matkalaiset riensivät niiden jälkeen. Juuri kun he astuivat tunnelista, saapuivat vaunutkin rinnettä alas. Samalla tasaisella vauhdilla kiihdyttämättä kulkuaan ne lähtivät jälleen seuraamaan kulkijoita, jotka nyt ottivat merkkejään valaistuneitten olentojen käsistä, heidän neuvojaan ja opastustaan tarkasti seuraten.

     Näin he saavuttivat paikan, jossa suuri valoisa rakennus oli virtaavan veden partaalla. Vedessä oli suuria rattaita, jotka pyörivät ja saivat veden liikkumaan.

——————————————————————————————–

Peilit

Olin peililattiaisessa tornissa. Maitreya oli käskenyt minua puhdistaa lattiaa. Sen päälle oli lennellyt kuihtuneita kukkia ja kuolleita lehtiä ja hiukan pölyä. – Kaunista likaa, ajattelin ja puhdistin nopeasti ja mielelläni lattian kirkkaaksi ja täysin puhtaaksi.

Juuri, kun tyytyväisenä katselin sen kimaltavaa pintaa, kuulin ulkoa hätääntyneitä ääniä, kiireisiä askeleita. Katsoin tornin ikkunasta ja näin suuren ihmisjoukon juoksevan tornia kohti. Heillä kaikilla oli pienet peilit käsissään ja kovalla äänellä he selittivät sisääntultuaan, että heidän peilinsä olivat niin täynnä sormenjälkiä, likatahroja ja pölyä, etteivät he enää itse pystyneet puhdistamaan niitä.

He menivät Maitreyan luo ja sanoivat: –Ne ovat olleet meillä niin kauan, ne ovat aivan piloilla, puhdista sinä ne.

Maitreya katsoi heidän peilejään, hän kosketti niitä ja niiden tahraiset pinnat saivat sisälleen valon, joka oli ensin pieni, mutta kasvoi sitten, lopulta valaisi koko pinnan ja peilit näyttivät taas kirkkailta.

Iloisina ihmiset ryntäsivät ulos tornista kirkastettuja peilejään kantaen. Kun he olivat menneet, huomasin, että tornin lattia oli pahoin likaantunut heidän jaloistaan. Se oli täynnä jalanjälkiä, likatahroja ja pölyä. Lian näkeminen tuntui minusta vastenmieliseltä.

– Puhdista lattia, sanoi Maitreya.

En olisi halunnut. – Etkö sinä voisi puhdistaa sitä, niin kuin puhdistit peilitkin.

– Ei. Sinä voit tehdä sen. He eivät osanneet.

Lähdin etsimään vettä. Löysin ulkoa kolme suurta ruukkua. Yhdessä oli vettä, yhdessä hyvälle tuoksuvaa maidon kaltaista ainetta. Yksi ruukuista näytti tyhjältä.

Vein vesiruukun sisälle ja kaadoin veden lattialle. Lattia puhdistui alkuperäisen puhtaaksi. Mutta, juuri kun olin saanut vietyä tyhjän ruukun ulos, tulivat ihmiset taas tietä pitkin tornia kohti. Tällä kertaa heidän huutonsa vaikuttivat kiihtyneiltä, heidän kasvonsa näyttivät pelokkailta. Heillä näytti olevan peilitkin mukanaan, mutta he pitivät niitä piilossa vaatteitaan vasten painettuina.

Sisälle tultuaan he kaikki selittivät, miten olivat erehtyneet menemään pimeään metsään. Pimeys oli tarttunut heidän peileihinsä ja sammuttanut niiden kirkkauden. Nyt heidän peilinsä olivat puhtaat, mutta täysin pimeät. Niillä ei tehnyt mitään. He eivät osanneet tehdä niillä mitään.

Maitreya otti jälleen heidän peilinsä vastaan ja teki ne valoisiksi. Ja kaikki lupasivat karttaa pimeää metsää. Iloisina ja tyytyväisinä kaikki lähtivät loistavia peilejään näytellen pois.

Mutta minä jäin katsomaan lattiaa, joka heidän askeleittensa, heidän kiihkeän käyntinsä jälkeen oli naarmuuntunut piloille, syviä rakoja ja lohkeamia oli ilmestynyt sinne tänne. Sitä ei saisi pesemälläkään enää ennalleen.

– Tee se ehjäksi, sanoi Maitreya.

Menin ulos. Tutkin toista suurta ruukkua, joka oli täynnä tuoksuvaa vakoista ainetta. Kannoin ruukun sisälle ja kaadoin sen lattialle. Aine sulautui lattiaan, upposi siihen ja lattian pinta eheytyi.

– Jos he vielä tulevat, en päästä heitä sisälle, sanoin.

– Sinä päästät heidät niin monta kertaa, kun he tulevat. Jos he eivät enää tule, sinä menet hakemaan heitä, sanoi Maitreya. Minusta juttu kuulosti kohtuuttomalta.

Sitten he jo tulivatkin. Surullisina, hitaasti he vaelsivat tietä pitkin. Näytti siltä, kuin he olisivat olleet hyvin häpeissään. Peilejä ei näkynyt.

– Me kadotimme ne. Me kuljimme vuorilla ja myrsky yllätti meidät. Peilit putosivat rotkoihin ja rinteille ja kivien koloihin. Emme löytäneet niitä enää.

– Sinun on mentävä näyttämään heille valoa, sanoi Maitreya minulle. – Ota kolmas ruukku ja vie se vuoren huipulle.

– Mutta sehän on tyhjä, minä selitin.

– Vie ruukku, hän sanoi.

Otin ruukun ja lähdin kantamaan sitä. Ihmiset tulivat mukaani. Sain ruukun vuoren laelle ja samassa näimme ihmeellisen näyn. Ruukusta alkoi tulvia valoa, ja valossa paljastuivat kaikki kadonneet peilit. Ne loistivat vuorten rinteillä ja rotkoissa kirkkaina ja sädehtien. Aivankuin tuhansia silmiä olisi puhjennut pimeyteen. Riemusta huutaen ryntäsivät kaikki etsimään peilejään.

——————————————————————————————–

Näin kauniin olennon, joka oli pukeutunut kukkivaan pukuun. Päässä hänellä oli kukista rakennettu korkea päähine, hartioilla kukkien peittämä viitta. Kukkien värit vaihtelivat vaaleanpunaisista valkoisiin.

Tämä olento istui laajalatvaisen kukkivan puun alla. Sen takana oli toinen puu, vielä laajempi, vielä suurempi, puita näytti olevan loputtomasti, ne muodostivat olennon taakse valtavan metsän, joka oli koko ajan täydessä kukassa. Yhtään maahan varissutta terälehteä en nähnyt. Maa oli kiiltävä kirkkaan lasimainen ja puhdas. Se heijasti puiden ja kukkien ja tuon olennon kauneuden kuin peilistä.

Sitten tuo kaunis olento alkoi kadota vaaleanpunaiseen pilveen. Se kertyi hänen ympärilleen. Kuulin äänen: – Tämän annan sinulle. Samassa tunsin miten pilvi kulki lävitseni. Joiltakin kohdilta se tuntui törmäävän johonkin kovaan, joiltakin kohdilta se lävisti ruumiini kuin ammus. Samassa näin kuvani kirkkaasta maapeilistä. Olin täpötäynnä reikiä, vain hiukan ehjää kiinteää ruumista oli jäljellä.

Pilvi olennon ympäriltä oli kadonnut. Näin hänet taas selvästi. Hän näytti huvittuneelta. Ilmeisesti reikäinen ruumiini näytti huvittavalta. – Ota vastaan, jos sinulle annetaan, hän sanoi ja peittyi uudelleen vaaleanpunaiseen pilveen. Taas näin pilven lähestyvän. Se tunkeutui lävitseni. Se oli voimakas, mutta lempeä. Se oli kosketus, jota en enää vastustanut, en miltään kohdin. Avauduin sille täydellisesti ja tunsin miten kaikki kovat sulkeutuneet kohdat sulivat pois ja kun katsoin kuvaani peilimaasta, näin vain olemukseni ääriviivat.

Olento hymyili selkeänä kuvana edessäni. – Jos annetaan, ota vastaan. Jos otat vastaan, niin anna, niin sinusta kasvaa kahdensuuntainen virta. Sellainen ei koskaan kuivu uomaansa.

——————————————————————————————–

Käärmeen sitomat pääkallot ja linnut

Maitreya oli jättänyt minut huolehtimaan puutarhasta, jossa kasvoi vain yksi puu. Sen ympärillä oli tasaista niittyä ja niityn ympärillä virtasi joki.

Istuin puun alla ja katselin veden virtaamista. Puun oksilla nukkui suuri lintuparvi. Ne olivat rakentaneet latvoille suuren pesän, mutta sitten vain nukkuivat. Olin välillä yrittänyt ravistaa puun runkoa ja huudella linnuille, mutta niiden uni oli syvää. Ne istuivat päät siivissä eivätkä heränneet laulamaan.

– Kun ne joskus heräävät, niillä on varmaan valtava nälkä, ajattelin.

Ne heräsivätkin, ne syöksyivät yhtenä parvena alas niittyä kohti. Ne alkoivat kaivaa nokillaan maata. Ne tunkeutuivat maan sisälle. Ne kaivoivat maata siivilläänkin. Niiden toiminta oli rajua ja melkein mieletöntä. Pelkäsin, että ne loukkaisivat itseään. Huomasin, miten monelta siivet repeytyivät, sulat irtosivat ja kynnet menivät poikki, kun ne yrittivät saada maata auki.

Menin lähemmäksi katsomaan niiden kaivantoa ja huomasin, että maan alta oli paljastunut suuria kiviä. Ne hakkasivat niihin nokkiaan, niin että veri syöksyi esiin niiden suusta. Ne yrittivät tarttua kiviin kynsillään, mutta ne olivat liian suuria. Monet linnuista olivat jo käyttäneet kaikki voimansa. Ne makasivat kaivannon pohjalla kuin kuolleet.

– Mitä Maitreya sanoo, jos kaikki linnut kuolevat tuohon, minä ajattelin ja päätin auttaa niitä. Laskeuduin kaivantoon. Nostin uupuneet linnut reunalle ja aloin siirtää kiviä. Sain nostetuksi ne yhden kerrallaan ylös ja niiden alta tuli esiin taas kaunis melkein kultainen hiekka. Linnut palasivat työhönsä, minä nousin kaivannosta pois.

Sitten näin jotain kauheaa. Kun linnut olivat päässeet tuon kauniin hiekan lävitse ja siirtäneet sen syrjään, tuli sen alta esille pääkalloja. Suuria valkoisia pääkalloja. Niitä oli koko kaivannon pohja täynnä. Ja valtava käärme sitoi ne kaikki yhteen. Se oli luikerrellut pääkallojen läpi ja yhdisti niitä kuin ketju, joka yhdistää korussa helmet.

Linnut olivat löytäneet sen minkä olivat halunneet. Ahneesti ne syöksyivät käärmeen kimppuun. Vaikka se oli suuri ja voimakas, ne yhdessä iskivät nokkansa siihen ja pala palalta ahmivat sen suihinsa. Pääkallo toisensa jälkeen vapautui käärmeen otteesta ja ne vierivät kaivannon pohjalle. Kun käärme oli syöty kokonaan nousivat linnut laulaen lentoon ja jokaisella oli yksi pääkallo nokassaan.

Ne veivät ne kaikki suureen pesäänsä puun latvassa. Mutta vaikka ne olivat nyt tehneet paljon, ei uupumus ottanut niissä uudelleen valtaa, vaan ne alkoivat lentää alas joelle ja kantoivat sieltä nokassaan vettä, jota kylvivät pääkallojen päälle.

En osaa sanoa puhdistivatko ne niitä vai ruokkivat. Kun ne olivat jonkun aikaa lentäneet ja kantaneet vettä, ne asettuivat niiden päälle makaamaan ja ne lauloivat koko ajan.

Minä istuin puun alla ja kuuntelin niiden laulua ja samalla näin miten maahan kaivettu hauta vähitellen täytti itse itsensä ja kasvoi umpeen. Pian oli haudan kohdalla taas ehjä kukkiva nurmikko.

Samalla hetkellä, kun viimeinen ruoho oli löytänyt paikkansa, linnut taas nousivat lentoon ja kun katsoin puun latvoilla olevaa pesää, näin miten valtavat määrät pieniä linnunpoikasia nousi esille pääkallojen kuolleista silmistä ja suista.

——————————————————————————————–

Laituri

Pimeältä rannalta puhkesi laituri mereen. Se oli pitkä ja kapea. Rannan lähellä hämärä peitti sen askelmia. Kauempana sen ääriviivat selkenivät. Sen muoto ja olemus paljastuivat. Se näkyi.

Laituri kasvoi meren yli kuin tie. Meri oli hiljaa. Taivas ei liikkunut. Pilvet nukkuivat.

Maitreya seisoi laiturin päässä yksin kaukana meren yläpuolella.

Pimeillä rannoilla paloivat nuotiot. Niiden ääressä istuivat nuotioitten valossa syntyneet raskaina, kivien kuormittamina, köysien sitomina, äänettöminä joukkoina.

Laituria he eivät katsoneet. Eivät olisi nähneet vaikka olisivat katsoneet. Punainen tuli täytti heidän ajatuksensa, silmänsä ja halunsa.

Taivas värähti.

Taivaan laidasta kohosi käsi. Käsi nosti suuren miekan pilviä vasten. Taivas värähti toisen kerran. Toinen miekka nousi pilviä vasten.

Taivas värähti vielä kolmannen kerran ja sen laidoilta nousivat voimakkaat kädet kantaen kahta hedelmää. Toinen oli syvän punainen, toisen kuoret kuin kultaa.

Kun hedelmät olivat esillä, kohosivat miekat ja iskivät. Kuoret repesivät rajusti ja siemenet lensivät esiin. Maitreya poimi siemenet ilmasta ja heitti ne saman tien rannalle kohti palavia nuotioita.

Hän, joka tavoitti siemenen ennenkuin se putosi tuleen, pääsi köysistään, kaivautui voimalla kiviensä alta, juoksi riemusta huutaen rannalle ja oli vapaa tulesta. Hän näki laiturin.

——————————————————————————————–

Tehtäviä

Seisoin suuren liekin edessä. Se oli leveä ja korkea ja syvän punainen. Kuumuutta siinä ei kuitenkaan ollut. Se näytti suurelta sipulinmuotoiselta portilta.

Astuin liekin läpi. Se ei polttanut minua, mutta se tuntui hajottavan minut kappaleiksi. Heti päästyäni liekistä tunsin olevani jälleen ehjä.

Olin tullut pyöreälle aukiolle, jota kiersi valkoinen kivimuuri. Istuin muurin viereen ja ajattelin, että siinä oli hyvä paikka mietiskelyä varten.

Samassa kuulin hurjaa ryminää. Jättimäisen suuri olento astui kivimuurin lävitse niin, että kivet sinkoilivat. Hän astui raskaissa kengissään kentän poikki niin että puhtaalle pinnalle jäi suuria jälkiä.

Kun jättiläinen pääsi kentän toiselle reunalle, se karjaisi minulle: – Siivoa jäljet. Sitten se katosi ryskien muurin läpi ja katosi.

Jälkiä tutkiessani huomasin, etteivät ne olleet tavallista likaa. Niissä oli kultaista hiekkaa, kirkkaita tuhkahiutaleita ja kukkien terälehtiä. Myös pieniä jalokiviä oli siellä täällä.

Merkilliset jäljet. Keräsin ensin kaikki jalokivet talteen. Sitten kukkalehdet, hiekan ja tuhkan. Järjestin kaikki pieniin kasoihin tuliportin eteen.

Menin uudelleen istumaan muurin vierelle ja suljin silmäni. Tunsin itseni hyvin iloiseksi. Niin loistavaa siivousta en ollut vielä koskaan tehnyt. Silloin kuulin veden kohinaa. Se yltyi ja yltyi. Taas järisivät valkoiset kivet ja muuri murtui. Jättimäinen olento oli tulossa. Tällä kerralla sillä oli mukanaan suuri verkko, joka oli täpötäynnä kaloja.

– Inhottavaa, ehdin ajatella.

Olento raahasi verkkoa pitkin kiviä ja kivetykselle valui kalojen suomuja ja vettä.

Päästyään taakkoineen muurin toiselle reunalle, olento huusi minulle: – Pese jäljet.

Ajattelin taas inhoten kalan hajua. Repäisin hihat puvustani ja lähdin työhön.

Vesi ei kuitenkaan haissut yhtään kalalle. Suomut olivat kirkkaita ja kiiltäviä, jotain minulle tuntematonta jaloa ainetta.

Keräsin suomut ja pyyhin veden. – Merkillistä siivousta, ajattelin, ja odotin jo innostuneena mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Kohta tuli jättimäinen olento jälleen esiin, tällä kertaa se kantoi raskasta kiveä, paiskasi sen eteeni ja huusi: – Särje kivi. Älä anna sen särkeä sinua.

Olento meni taas menojaan. Se oli kulkenut muurin lävitse jo niin monta kertaa, ettei muurissa ollut enää ehjää kohtaa.

Minä katselin kiveä. Se ei ollut kovin suuri, mutta sen verran kuitenkin, etten mitenkään jaksaisi sitä paljain käsin särkeä.

Yritin nostaa sitä, pudottaakseni sen sitten alas, mutta kivi ei mennyt siitä miksikään. Sen alapuolella oleva kivetys sitävastoin halkesi moneen osaan. Samalla huomasin, että kivi itse oli muuttunut paljon entistä kirkkaammaksi.

Käänsin kiveä ja pudotin sen uudelleen. Kivetys murtui joka pudotuksella lisää ja kiveen tuli lisää kirkkautta. Innostuin hurjasti. Halusin saada koko kiven loistavaksi. Heittelin sitä innolla paikasta toiseen, kunnes maan kivetyksessä ei ollut enää ehjää kohtaa.

Käsissäni oleva kivi oli kokonaan muuttanut olemustaan, se näytti loistavalta, täydelliseltä. Vein kiven nyt tuliportin eteen, missä muutkin aarteet olivat ja aloin tutkia, mitä särkyneen kivetyksen alla oli.

Löysin sieltä kultaisen hiekan peittämän kentän. Olin saanut vasta pienen osan kentästä avoimeksi, kun kuulin, että joku oli tulossa.

Maitreya ilmestyi särjetyn muurin taakse.

– Täällä on siivottu, hän sanoi.

– Joku käski minun siivota.

– Etkö tuntenut minua?

– En.

– Tunnetko nyt?

– Tietysti.

– Löysitkö avaimet?

– En, mutta löysin paljon muuta, jalokiviä, kultaista hiekkaa, tuhkaa, kukan terälehtiä ja loistavan kiven.

– Siinähän se on…

Sitten Maitreya astui tulisen portin eteen. Hän heitti keräämäni aarteet yhden kerrallaan tuleen. Joka kerran tuli muutti hiukan olemustaan. Kun hän heitti loistavan kiven tulisen portin läpi, se avautui.

——————————————————————————————–

VENEITÄ VIRRALLA

Pieniä punaisia veneitä lipui virtaa alas. Ne törmäilivät rantoihin ja menivät palasiksi. Keräsin laudanpätkät ja laitoin ne kasoiksi rannalle ja sytytin tuleen. Ne paloivat nopeasti. Menin istumaan rannalle ja nyt alkoi tulla virtaa alas kömpelöitä paksulaitaisia ruuhia. Ne olivat rumia ja vaikka näyttivät vahvoilta hajosivat nopeasti törmätessään rantaan. Niiden rungot jäivät kuitenkin jäljelle, mutta koska ne näyttivät rumilta ja pilasivat kauniin rannan, minä hajotin ne kivillä hakaten ja poltin nekin.

Nyt alkoi virrasta valua kauniita pieniä veneitä. Ne kulkivat ohitseni ja ihastuttivat katsella. Ne pysähtyivät rannalla, mutta eivät särkyneet. Niitä oli kohta kaikki paikat täynnä. Ne tukkosivat vedenkin virran. Minä annoin niiden tulla ja olla.

Silloin Maitreya juoksi rantaan ja huusi kovalla äänellä: – Mitä ihmettä teet. Särje ne nopeasti. Kaunis suuri laiva voi tulla millä hetkellä tahansa. Nuo estävät sen kulkemisen.

——————————————————————————————–

Taivas kuin hiljainen meri

Taivas oli kuin hiljainen meri. Pinnaltaan kirkas ja valoisa. Sisältä syvä, loputon, näkymättömät salaisuudet kätkevä.

Ja minä katsoin sitä kuin peiliä, jossa en kuvia nähnyt, mutta jossa näin enemmän näkemättä mitään. Kuulin sen värit, sen syvyyden. Kuulin, mitä tapahtui. Kuulin kauniin käden valtavine sormineen, voimakkaana ja halliten työntyvän hiljaisuuden läpi ja kuulin miten se piirsi suuren viivan. Viivan vailla alkua ja loppua, pyöreän ja ei pyöreän, kirkkaan ja selkeän, näkymättömän ja näkyvän. Kuulin sen muodon ja kuinka se kiersi ja minä lensin viivassa kuin lintu. Viiva lensi minussa ja vesi tulvi sen alla, sen sisällä, sen ympärillä. Siitä kasvoi meri, jonka minä kuulin syntyvän, jonka rannat kuulin, jonka syvyyden sen loputtomuuteen asti, syvyyden rajalle, sinne, missä se loppui ja ei loppunut.

Ja minä kuulin kuinka käsi kohosi toisen kerran, voimakkaana ja valtavana liikkuen ja piirsi kolmion, säännöllisen, vahvan, murtumattoman huipun, syvälle putoavat seinämät. Vesi valtasi sen, mereen syntyi vuori vedestä, puhtaasta, täyteläisestä, tuoksuvasta.

Taivas oli hiljainen. Minä kuulin sen hiljaisuuden ja kuulin kukan putoavan, nupussaan, suljettuna ja minä kuulin kukan heräämisen äänet. Ja kukka lepäsi avattuna vesivuoren huipulla vesien virratessa sen terälehtien alla ja käsi nosti sen vartta, ravisti sitä myrskytuulen voimalla ja se avautui ja minä kuulin sen avautumisen kuin oman syntymäni.

Ja kuulin kuinka kivet rannoilla murtuivat, kalliot repesivät, vuoret kaatuivat laaksoihin, metsät hajosivat tomuksi.

Valosade alkoi.

Minä kuulin jokaisen pisaran äänen, kuulin taivaan ja maan sydänäänet siinä sateessa.

Myrsky alkoi.

Minä kuulin sen nousevan, kasvavan, se pauhasi ja mylvi. Vesivuori hajosi neljään osaan. Niinkuin räjäytetty torni se hajosi, seinät kaatuen ja vesi valui puhtaana, jalona, neljänlaisessa puhtaudessa minä kuulin puhtauden olomuodot, kun ne rakentuivat neljäksi puuksi rannoille. Ne kasvattivat neljä varjoa, joissa lepäsi kirkkaus, joissa avautui suoja, täydellinen turvapaikka hänelle, joka sitä etsi ja joka sen löysi. Siinä vahvistui hänen uskonsa, jolla ei uskoa ollut tai joka ei uskonut enää tai joka uskoi, mutta ei siitä tiennyt.

Näin kuulin neljän täyttymyksen syntyvän. Nämä neljä kuihtumatonta kasvoivat ottaen merestä voimansa ja antaen merelle.

Minä kuuntelin puitten hehkuvaa kauneutta ja tunsin korvissani niiden tuoksun. Se soi hiljaisina ääninä. Se pauhasi minussa kuin veri. Minä juoksin sen äänien läpi. Minä istuin puitten alla, kaikkien alla yhdellä kertaa ja kuulin taivaan syvyyden selvemmin kuin ennen ja meren syvyyden.

Ja käsi kohosi vielä kerran. Se musersi meren kämmeneensä. Se loisti siinä kultaisena läikkänä ja laski sen syliini. Minä kosketin sen kultaista pintaa. Se oli kova ja kirkas kuin lasi. Minä katsoin sitä kuin peiliä ja näin samalla kertaa kasvojen loputtoman meren. Koko olemassaolo kasvoineen yhdellä kertaa.

Näin itseni kahlaamassa tyhjillä rannoilla ja sitten sukeltavan mereen. Enkä se enää minä ollut. Kun kultainen vesi upotti minut, minä kadotin itseni, sulin valossa, olin pisara tuhansien pisaroitten joukossa, vailla omaa muotoa ja merkitystä, yhtyneenä äärettömään muotoon ja merkitykseen.

——————————————————————————————–

Kultaisen temppelin sitomat maailmat

Suuret tornimaiset silmät vartioivat katseillaan kenttää, jossa ihmiset tungeksivat ja juoksivat.

Silmät kohosivat maasta esiin. Niiden vierellä oli suu, valtava avautuva ja sulkeutuva kuoppa, josta pulppusi esille milloin mitäkin. Välillä työntyivät tuliset kielet paksujen huulten välistä, puhaltaen kitkerän savun ulos suun onkaloista.

Ihmiset juoksivat silmiä ja suuta kiertävällä kehällä kilpaa välillä hidastaen kulkuaan, välillä  pyrkien eteenpäin ponnistellen uupumukseen asti. Heidän eteensä ilmestyi raskaita kiviä, joita heidän oli vieritettävä sivuun. Välillä kivet ryntäsivät heidän peräänsä ja uhkasivat jyrätä heidät murskaksi.

Vain sillä hetkellä, kun vartioivat silmät hetkeksi sulkeutuivat, saattoivat ihmiset levätä, pysähtyä. Silloin he näkivät kaistaleen vuorenseinämää, jossa johtivat portaat ylöspäin. Ylhäällä he näkivät kultaisen temppelin vuoren laella. He kuulivat kellojen soiton tornista ja näkivät temppelin pylväisiin sidotut seitsemän maailmaa. Yhdessä niissä paloi lamppuja. Se oli valon maailma. Yhdessä virtasi lakkaamaton vesi. Se oli puhtauden maailma. Yhdessä soi kaunis musiikki. Se oli lakkaamattomien äänten maailma. Yhdessä kasvoi jalokivipuita. Yhdessä kukkia. Se oli tuoksujen maailma. Yksi kasvoi täynnä kultajyväistä viljaa. Yksi maailma näyttäytyi kultaisena kehänä. Sen kuva heijastui yli ihmisten juoksuradan sillä maailmoitten näkymisen hetkellä.

——————————————————————————————–

Kuinka kultainen verkko pelasti minut

Olin sulkemassa raskasta ovea. Se oli liian suuri oviaukkoon nähden eikä halunnut sulkeutua. Juuri, kun ajattelin, etten millään saisi sitä kiinni, se tempautui käsistäni, kuului kova pamaus ja se oli kiinni.

Käännyin lähtemään, mutta silloin näin kaikkialla ympärilläni lukemattomia käsiä ja jalkoja, jotka lähenivät minua. Näin hirveät tuijottavat silmät, suuren mustan pään ja suun, josta syöksyi valkoista jauhoa päälleni.

Ensin jähmetyin paikoilleni, sitten ponnistauduin pakoon. Hirviö oli ilmeisesti kauankin oleillut niillä paikoilla, sillä valkoista jauhetta oli kaikkialla suurina vuorina, paksuina kinoksina. Siinä oli raskasta juosta. Jauhe pölisi, se sokaisi. En katsonut taakseni. Kuulin hirviön jalkojen rahinan ja käsien läiskeen takanani ja silloin tällöin hulmahti ylleni valkoinen pilvi, jonka se puhalsi suustaan.

Pääsin metsän reunaan. Ajattelin, että metsässä olisin turvassa. Puut ja pensaat estäisivät hirviön etenemisen. Käännyin katsomaan sitä ja näin miten se juuri levitti jalkojaan ja käsiään ja valmistautui nousemaan lentoon. Se lentäisi metsän yli. Se olisi odottamassa minua metsän toisella puolella. Se voittaisi minut.

Metsä oli turvallinen. Suuret puut peittivät minut. En nähnyt hirviön lentoa. Eikä sekään nähnyt minua. Kuulin sen raskaat ääntelyt puitten latvojen yläpuolelta.

Sitten alkoi tapahtua jotakin. Puut nousivat juurineen maasta, kivet sinkoilivat, maa hajosi jaloissani. Linnut pakenivat kirkuen. Hetkessä koko metsä oli tuhottu. Näin edessäni maassa tumman veden. Päätin hypätä siihen, ennenkuin hirviö pyydystäisi minut.

Vesi oli pinnalta tulikuuma, mutta sitten se kylmeni. Jäisessä vedessä putosin valtavalla vauhdilla syvyyttä kohti. Sitten näin edessäni samanlaisen portin, jota olin vaivalla yrittänyt sulkea ja joka oli vedetty edestäni kiinni. Portti avautui heti, kun tulin sen kohdalle ja se veti minut sisälleen.

Nyt olin pimeässä luolassa. Tänne hirviö ei varmaan löydä, ajattelin. Samassa kuulin hirveää jyskettä ovelta päin. Joku hakkasi raivoissaan ovea. Se aukeni. Hirviön kädet hamusivat siitä sisälle. Ne matelivat kuin käärmeet luolaan ja etsivät minua.

Minun oli jatkettava pakoani. Huomasin luolan seinällä portaat. Juoksin sinne. Portaat olivat kaltevat ja liukkaat. Ne olivat kauttaaltaan jäässä. Portaitten yläpäässä näin pienen valoisan aukon. Pyrin sitä kohti. Kuulin hirviön lähenevän. Tunsin sen hajun.

Kun silmäni tottuivat pimeyteen, huomasin, että portailla oli muitakin kulkijoita. He tosin eivät kulkeneet. He istuivat liikkumattomina paikoillaan, pimeyttä tuijottaen. Jatkoin matkaa heidän ohitseen. Uskalsin katsoa taakseni. Peto oli juuri päässyt kokonaan sisälle luolaan, se puhalsi suustaan suuren valkoisen pilven.

Kun pilvi oli satanut alas luolan lattialle, näin että se oli muuttanut portailla istujat luurankomaisiksi nukeiksi. Pedon käsi tarttui portaisiin, ne vavahtivat, ne alkoivat täristä. Luiset nuket hajosivat pedon jalkoihin, se keräsi luut ja tunki ne suuhunsa. Hirvittävä uupumus valtasi minut, toivottomuus, en jaksanut astua enää askeltakaan. Kohta olisi minun vuoroni.

Juuri, kun kauhein oli tapahtumassa, putosi raskas kultainen ristikko pedon eteen. Minä jäin turvallisesti sen toiselle puolelle. Peto iski kyntensä ristikkoon, mutta sen kynnet sulautuivat siihen kiinni. Kultainen verkko oli sen pahuudelle täydellinen ansa.

——————————————————————————————–

Pientä ja suurta

Vedin perässäni pieniä rattaita. Niille oli lastattu vedellä täytetty ruukku, rasiallinen jalokiviä ja palava lamppu. Olin juuri vetänyt vaunut ylös jyrkänteelle, kun näin edessäni suuren miekan maahan upotettuna. Se oli maassa kahvastaan kiinni, terä leveänä ja kirkkaana ylhäällä. Miekka esti minua jatkamasta kapealla polulla kulkua. En uskaltanut koskettaa miekkaa, enkä kääntää sitä syrjään. Jäin odottamaan, että joku muu siirtäisi sen.

Odottaessani siinä pienen lamppuni valossa join välillä muutaman pisaran vettä ja silloin näin mustapäiset liskomaiset otukset, jotka piirittivät minut. Ne alkoivat litkiä vettä ruukustani. Hätistin niitä pois. Ne olivat äärimmäisen sinnikkäitä ja ovelia. Viimein sain ne ajetuksi.

Tuskin ne olivat kadonneet kun tulivat linnut. Suuri parvi terävänokkaisia mustasiipisiä lintuja syöksyi rattaitani kohti ja ne alkoivat hakata lippaan suljettua kantta. Kun huomasivat, että se oli liian vahva, ne tarttuivat kynsineen lippaaseen viedäkseen sen mukanaan. Sain teon estetyksi, mutta olin aivan uupunut, lintujen kynsien repimä, ennenkuin taistelu oli ohi.

Uusi hyökkäys oli kuitenkin edessä. Harmaat lepakonkaltaiset hyönteiset alkoivat ahdistella lamppuani sammuttaakseen siitä valon. En tiedä ajoinko ne pois vai lähtivätkö ne itsestään, olin niin uupunut, että nukahdin.

Heräsin valtavaan torven ääneen. Minua lähestyivät vaunut, joissa oli minun vesiruukkuni näköinen monta kertaa suurempi ruukku, suuri arkku ja lamppu, jonka valo häikäisi minut näkemästä muuta.

——————————————————————————————–

Huikea matka valkoisten pilvien täyttämään maailmaan, jossa pilvet muodostivat tasapainoisen, kauniin mandalan siniseen avaruuteen.

Oltiin hyvin korkealla, kaukana tyynessä avaruudessa, jonka keskellä suurella valopilvellä istuva, loistava valohahmo työskenteli. Hänen ympärillän oli näkyvillä merkillisiä hahmoja, joilla oli runsaasti käsiä ja myös jalkoja.

Samaan aikaan oli käynnissä synnytys. Se tapahtui tuon keskushahmon sylissä hänen käsiensä kautta. Syntyvä pusertui valtavilla ponnistuksilla esiin hiuksettomana, vaatteettomana ja synnyttyään näyttäytyi valkoisena valoruumiina, joka sulautui valkoiseen pilveen ja puhkesi esiin lootuskukkana.

——————————————————————————————–

Vaihtelevasti tummanpunainen ja sininen maailma, joka liikkui – vaihtoi väriä. Heijastuksena näki suuret valoisat kasvot. Punaisen silkkiverhon takaa työntyi käsi, jossa oli ruoska, toisessa kädessä lumivalkoinen pääkallo. Vasemmassa kädessä oli silmäkoru. Verho vedettiin pois.

Hahmon silmistä alkoi pisaroida vettä, joka satoi maaperään ja muuttui valkoisiksi helmiksi. Valkoisista helmistä muodostui silta, joka alkoi lähetä sydäntä.

Kaukaa, hyvin kaukaa lähestyi kullanvärinen kuvio, josta syöksyi valovirtoja kaikkiin suuntiin. Se oli juhlakulkue, josta erotti vain yhden hahmon. Hän työnsi kätensä suuren pyörän lävitse, hän pyöritti pyörää. Vauhti oli hurja pyörän akselista tuli tulenliekkejä kun se irtosi kädestä täynnä rajua voimaa, nopeutta ja eteenpäin menoa.

Pyörästä jäi maahan merkkejä.

 Meditaation lopussa valoisa tyyneys – pehmeä, kirkas, lempeän valon täyttämä olo.

———————————————————————————–

Sateenkaari-maailma

Valkoinen aine otti muotonsa. Ensin pienen pisaran muodon. Sitten laajeten ja laajeten se kasvoi avaruudessa. Kasvu oli nopea ja yllättävä. Ilmitulo ja ilmestyminen oli raju ja tulviva. Pidättelemättä ja salaamatta näytti nyt muotonsa tämä hämmästyttävä maailma. Toi esille suuruutensa, kunnes kasvoi niin, että kadotti muotonsa, kokonsa ja rajansa…

     Se otti, vei ja valtasi kaiken, sulautti itseensä. Siinä olemisen tunne oli merkillinen. Kuin yhtäaikaa olisi ollut kaikkialla, niin ylhäällä kuin alhaallakin, joka kohdassa äärettömyyttä.

     Hiljaisuutta kesti kauan. Se oli kuin pysähtynyttä, kirkasta kiveä, joka ei ollut kylmä eikä kuuma, ei kiinteä eikä sula. Ikäänkuin valo olisi kasvanut maaksi, ottanut maan muodot ja valon läpi puhkesi tunneli, josta valo pulppusi. Josta pulppusi esiin tuo uusi merkillinen maailma, jonka vaikutus oli mykistävä, pysähdyttävä.

     Hiljaisuuden jälkeen liikahti viimein valon tyyni pinta. Siitä kasvoi esiin kahdeksan kättä, käsien alta nousi olento, jonka otsalla kiersi sininen rengas. Rengas, joka oli jalokiven loistava kaikilta kohdiltaan.

     Tuo olento ei näyttänyt liikkuvan, mutta silti hän näkyi kaikkialla, mihin katsoi.

     Hänen kohonneisiin käsiinsä ilmestyivät lasinkirkkaat miekat suorat varsiltaan ja käyrät kärjiltään. Nopeasti olento työnsi ne otsaansa ja hänen otsastaan kirposi valkoinen pisara. Samanlainen kuin tuo tämän maailman synnyttänyt oli ollut.

     Miekkoja ei enää näkynyt. Pisara otsallaan olento seisoi ja pisara alkoi kasvaa hänen päänsä päällä, kunnes se peitti hänen päälakensa. Nyt hän työnsi kätensä pisaran läpi ja sai sen vedet virtaamaan, suihkuavat sateenkaarivedet kietoutuivat toisiinsa ja nousivat torniksi, jonka seinämiin avautui eri värisiä valoja vilkkuvat ikkunat. Torni kasvoi ja kasvoi ja sateenkaarivettä oli kaikkialla ja olento katosi tornin ja vedenvirtauksen sisään.

     Sateenkaarenvärinen maailma täytti avaruuden, eikä ollut enää muuta kuin se.

———————————————————————————–

Uhraaminen

Valkoisen valon keskelle ilmestyi buddha-hahmo, joka kasvoi aina suuremmaksi ja suuremmaksi. Samalla valkoinen valo lisääntyi ja laajeni buddha-hahmo sulautui lopulta kullanvärisiksi valovirroiksi, jotka liikkuivat virraten valkoisessa valossa.

Sitten tuli esiin suureellinen uhrauspaikka. Maitreya työskenteli suuren valkoista valoa tuottavan puun läheisyydessä. Kun hän ravisti puuta, sieltä putosi puun juurelle jalokiviä. Ne kerättiin ja lajiteltiin värien mukaan. Sitten ne laitettiin suureen maljaan, jossa oli voimakasta nektaria. Jalokivet sulautuivat siihen, syntyi jalokivivettä, jota alettiin jakaa astioihin. Astioita oli puun ympärillä mielettömät määrät. Ne olivat säteittäisinä jonoina niin, että puu ja Maitreyan työpaikka jäivät siihen keskelle kuin aurinko säteittensä keskelle.

Jokaisella, joka oli tekemässä tätä harjoitusta, oli mukanaan merkillinen laatikko. Se oli puoliksi hyvin vanha ja puoliksi hyvin uusi. Molemmissa laatikon osissa oli kiinnikkeitä, lukkoja, naruja, silkkilankoja, joilla laatikko oli suljettu. Vanhalla puolella laatikkoa nämä siteet olivat ruosteisia, juuttuneita jne. Jokaisen ”uhraussäteen” tultua valmiiksi, tuli aika avata joku lukko, energiaa oli kertynyt ja se usein onnistuikin. Kaikki auenneet lukot kerättiin ja upotettiin nektarimaljaan, johon ne sulautuivat. Näin syntynyt vesi kaadettiin tarkasti pisara pisaralta puun juurelle.

Jättiläiskokoinen kullanvärinen buddha-hahmo näytti jalokivikoristeisia jalkapohjiaan sekä käsiään, joissa oli terävät värikkäät jalokivikynnet.

Maitreya heitti meitä kohti teräväpäisiä keihäitä. Niitä lensi joka suunnalta. Niiden lentorata oli kaunis ja nopeus rauhallinen. Osumista pulppusi esille jotain. Oli jonkinlainen tieto, että niistä kohdista oli mahdollisuus löytää aarteita.

Sitten alkoi taas jalokivisade. Tällä kertaa jalokivet olivat vihreitä. Jossain vaiheessa ilmestyi muitakin värejä. Jalokivet muodostivat ensin ympyrän, sitten ne alkoivat nousta spiraalina ylös ja muodostivat korkean tornin. Jotkut jalokivistä kasvoivat suuremmiksi. Ne olivat kuin ikkunoita tornin kyljissä. Kultainen buddha puhalsi suustaan valoa. Se heijastui maailmaan jalokivi-ikkunoiden kautta ja sai värinsä niistä.

——————————————————————————————–

Kaksi ominaisuutta

Maailmaa, maisemaa peitti syvä, vahva vihreys, puut, pensaat, ruohot, kukat, kivet, vuoret, taivas ja valo olivat kaikki tuon värin läpitunkemat. Eikä mikään kohta ollut toista voimakkaampi tai himmeämpi, ei noussut enemmän esiin tai piiloutunut toisten taakse. Toinenkin yhteinen piirre kaikella näkyvällä oli. Kaikki ne olivat tuottaneet hedelmiä. Vihreitä, täyteläisiä hedelmiä oli kaikkialla.

     Ensin ilmestyi taivaalle kookas syvän punainen pilvi tai taivaallinen saareke tai voimakas maailma, joka alkoi laskeutua, läheni, saavutti, sulautui. Ainoa muutos, jonka tapahtuma sai aikaan oli kaikkien hedelmien irtoaminen. Ne liukuivat irti oksistaan, kannoistaan, varsistaan. Niitä vyöryi valtoimenaan kaikkialla. Niiden alta nousi pian esiin kookas alaston hahmo, jättimäisen suuri, jättimäisen korkea, joka katsomalla näytti vain lihan ja veren hallitsemalta, mutta ymmärtämällä, tutkimalla saattoi havaita hahmossa vain kaksi voimakasta asiaa. Toinen niistä oli PUHTAUS, toinen NÄLKÄ. Nälissään hahmo alkoi ahmia maassa odottavaa satoa. Syödessä hän ei kuitenkaan kasvanut entistä suuremmaksi, vaan pieneni. Pienenemistään pieneni, kunnes katosi kokonaan. Vain pulppuavana lähteenä jäi hänen puhtautensa siihen kohtaan, kun kaikki hedelmät oli syöty.

——————————————————————————————–

(On niin suunnaton määrä kysymyksiä yhdelle vastaukselle)

Päivä jatkuu, meditaatiot jatkuvat, elämä jatkuu.

Kunnes

päivä vaihtuu yöksi,

meditaatio toiminnaksi,

elämä kuolemaksi tai valaistumiseksi.

——————————————————————————————–

(Uni:)

Ollin kotona tyhjässä talossa, kun alkoi kuulua paloauton ääni. Sitten kuului toinenkin. Äänet lähenivät. Tajusin että ne olivat jo pihalla. Vilkaisin ikkunasta ulos. Äiti juoksi talliin. Ulkona satoi kummallista hopeanväristä tiheää sadetta. Minkäänlaisia liekkejä ei ollut näkyvillä, mutta äiti opasti sammuttajat talliin.

Menin ulos, sade oli tauonnut. Taivaalle oli ilmestynyt elämänpyörä, jonka kaikki kuvat olivat kadonneet. Se oli täynnä tyhjiä valkoisia ympyröitä.

——————————————————————————————–

Esim. tajunnan tarkkailusta ja irrottautumista takertumista ja taitamattomista mielentiloista:

Katson pihamaalle. Se on tyhjä. Vihreä nurmikko peittää sen. Siellä täällä rikkoo tasaisuutta voikukkapehko tai ruohomätäs. Kun käyn kiskaisemassa ne pois, ne ovat tiukasti maassa kiinni (takertumat, takertuminen lepäilyyn aamussa). Viimein ne irtoavat. Nyt on kaikki kunnossa, tajunta tuntuu tyhjältä kuin pihamaa. Sitten paikalle pyrähtää kaksi rastasta, ne alkavat nokkia ruohikolla. Mieleeni lennähtää häiritseviä ajatuksia. Kun en anna niiden jäädä nokkimaan tajuntaani, voin kevyellä huitaisulla tai vain huomaamalla karkottaa ne aivan kuin rastaat lehahtavat lentoon jos menen katsomaan niitä lähempää.

——————————————————————————————–

Istuin pienessä huoneessa. Se oli tyhjä. Siinä oli vain kaksi pyöreää seinää. Toisella seinällä oli 7 suljettua ovea, toisella yksi pieni ikkuna ylhäällä. Ovet olivat aivan vierekkäin, ja kun availin niitä, huomasin, että ne johtivat kaikki täysin erilaisiin paikkoihin. Sitten ikkunakin avautui ja siitä alkoi valua huoneeseen vasroista rakennettu ketju. Se laajensi huonetta, jokainen uusi esiin ilmestynyt vasra laajensi huonetta huomattavasti ja samalla myös huoneen tyhjyyttä, jonka koin aina selvemmin ja selvemmin. Kun huone oli kasvanut valtavaksi avaruushuoneeksi, näin sen äärimmäisellä laidalla pöydän, jonka päällä oli tummia päähineitä ja niiden keskellä jalokivikruunu. Kuulin äänen: – Tunnetko auttajasi?

Nousin ylös ja aloin kulkea ikkunaa kohti. Nyt sieltä tulvi kirkasta valoa, valosta työntyi käsi, joka piteli vasraa ja toinen käsi, joka kannatteli runsaasti jalokivillä koristettua vasrakelloa.

(11.6.)

——————————————————————————————–

Maitreya, jonka seurassa istui sikapäinen oikealla puolella ja norsupäinen hahmo vasemmalla puolella.

Ja aikaa ei ole on vain valo,

joka tulee hiljaa säteillen sydämeeni ja täyttää sen,

avaa tajunnan portin,

enkä ole enää kukaan

vain valo, poistaa esteet, hävittää ja täyttää,

se liikkuu lempeän tuulen kaltaisena,

sen ääntä en kuule kuiskauksen vertaa,

salamana iskien vasra tunkeutuu minuun

siihen minä turvaan.

(12.6.)

——————————————————————————————–

Meren katsominen

Uin valtameressä rantaan. Vaikea päästä rannalle. Joko ranta pakenee tai putoan rannalta takaisin mereen. Meri on vaarallinen, mutta se olen minä itse. Olen sekä meri että se joka pyrkii merestä pois rannalle.

     Valonsäteet osuvat minuun ja mereen ja alan nousta ylöspäin. Ylhäältä katsoen valtameri on pieni kultaista valoa heijastava peili, joka ei vedä puoleensa tai työnnä pois.

——————————————————————————————–

Viitan polttaminen

Lennätin lintuani joen rannalla olevassa puistossa. Siellä oli vain yksi puu. Puu näytti vahvalta ja hyväkasvuiselta. Siinä oli kukkia ja muutamia kirkasvärisiä hedelmiä.

Lintuni ei ollut sairas, mutta äkkiä sen lentokyky kävi heikoksi. Se törmäsi puuhun, kun se yritti lentää puun ympäri. Oksa putosi sen alta, kun se yritti mennä puuhun istumaan. Lopuksi se ryömi mieluummin maata pitkin kuin lensi. Yritin kaikin tavoin houkutella sitä lentoon, mutta se ei halunnut. Nostin sen puun oksalle, mutta oksa taittui sen alta. Niin kävi kaikille puun oksille. Toinen toisensa jälkeen ne varisivat maahan ja lopulta lintukin oli niin uupunut monesta putoamisesta, että se vain makasi puun juurella. Se makasi siinä kuin kuollut. Minä luulinkin sitä kuolleeksi ja menin kaivamaan sille hautaa haudatakseni sen, peittääkseni sen surkean ruumiin kaikkien näkyviltä.

En ennättänyt muuta kuin kaivaa haudan, kun Maitreya tuli kaunista kultaista viittaa kantaen paikalle. Nähdessään haudan ja sen pohjalla makaavan linnun, hän repäisi viitan halki.

– Miksi revit ehjän viitan, minä kysyin.

– Oli pakko, hän vastasi. – Toinen puoli täytyy polttaa.

Viitan laidassa oli kultainen punos. Se ei ollut viittaa repäistessä mennyt poikki. Maitreya käski minun katkaista sen.

Punosta katkaistessa tunsin käsivarsissani viiltävää kipua aivankuin olisin katkonut omia käsiäni. Kun sain punoksen viimein poikki, kipu käsissäni hellitti, mutta käteni tulivat aivan jääkylmiksi. Hengityksenikin muuttui kylmäksi kuin jäätävä tuuli.

Näin Maitreyan sytyttävän puusta pudonneita oksia tuleen. Tuli syttyi ja paloi korkeilla liekeillä. Sitten hän poltti viitan toisen puolikkaan. Sen palaessa myös minä tunsin hurjan kuumuuden ruumiissani, polttavan tuskan, palamisen kaikki vaiheet ja lopulta tuhkaksi muuttumisen vapauttavan ja lempeän tunteen.

– Vie nyt lintu joelle ja ruoki sitä tuhkalla, sanoi Maitreya. Hän otti toisen viitan puolikkaan ja vei sen mukanaan ja meni pois.

Menin katsomaan lintuani. Se makasi yhä haudan pohjalla, mutta sen kaulassa oli kultainen punos. Sama punos, jonka olin repinyt viitan helmasta ja katkaissut. Otin linnun syliini ja raahasin joelle. Kun laskin sen veteen, se upposi heti. Jouduin kauan etsimään sitä vedestä, haromaan joen pohjaa, ennen kuin löysin sen.

– Nyt se ainakin on kuollut, minä ajattelin ja lähdin taas raahaamaan sitä hautaa kohti. Juuri, kun aloin peittää hautaa, tuli Maitreya uudelleen paikalle. Hänellä oli vielä kädessään viitan puolikas.

– On poltettava loputkin, hän sanoi ja heitti viitan hiillokselle, joka vielä kyti puun juurella. Viitta leimahti liekkeihin. Nyt en tuntenut palamisen vaiheita ruumiissani, mutta näin että Maitreya tunsi ne.

Kun viitta oli palanut, hän otti käteensä tuhkaa, meni hakemaan linnun, kantoi sen alas joelle ja laski sen veteen. Lintu ei uponnut, se kellui veden pinnalla. Näin miten Maitreya tarjosi sille tuhkaa ja miten se hiukan kohotti päätään.

Virta kuljetti lintua kovalla vauhdilla. Maitreya seurasi sen kulkua rannalla ja ruokki sitä koko ajan tuhkalla. Minä lähdin juoksemaan heidän jälkeensä. Huomasin, että linnun kaulaan oli ilmestynyt toinenkin kultainen punos.

——————————————————————————————–

Kertomus puhtauden säilyttämisestä

Maitreya antoi minulle puhtaan valkoisen liinan ja pyysi viemään sen vuorella olevalle alttarille.

— Säilytä sen puhtaus, hän sanoi.

     Käärin liinan tiukalle käärölle ja lähdin viemään sitä. En koskettanut sillä mitään, ettei se olisi tullut likaiseksi.

     Matkalla tapasin naisen, joka makasi luolan oviaukolla vuorelle menevän tien varressa. Hänen ruumiinsa oli täynnä pieniä haavoja. Hän oli pudonnut vuoren rinteeltä ja loukannut itsensä sen teräviin kiivin. Hän pyysi apuani. Hän näki liinakääröni ja pyysi, että liinalla puhdistaisin lian ja veren hänen haavoistaan, etteivät ne pääsisi tulehtumaan.

— En voi tehdä niin, sanoin. — Liina tahriintuisi. Minun on vietävä se puhtaana vuorella olevalle alttarille. Nainen katsoi pettyneenä minuun.

— Tulen pian takaisin, sanoin. — Sitten autan sinua varmasti. Lupaukseni ei näyttänyt juuri innostavan häntä. Hän kääntyi pois ja ryömi luolan varjoon.

     Ihmettelin, ettei hän voinut ymmärtää minua. Lähdin jatkamaan matkaa. Vuoren rinteellä oli pieni suo. Näin joitakin ihmisiä, jotka olivat vajonneet syvälle suon silmäkkeisiin ja yrittivät ponnistautua ylös. He riemastuivat suuresti nähtyään minut.

— Heitä liinasi, niin pääsemme täältä ylös, he ehdottivat.

— En voi, sanoin. — Se joutuisi lojumaan mudassa, tulisi siitä pahanhajuiseksi ja likaantuisi. Minun on määrä viedä se puhtaana vuorella olevalle alttarille. Huomasin heidän pettymyksensä. He eivät pyytäneet enää.

— Minä tulen heti takaisin, kun olen tehnyt sen, mitä minun pitää, lupasin heille, mutta he eivät siitä sanottavasti ilahtuneet. En ymmärtänyt, että moni heistä seisoi viimeisellä ehjällä mättäällä ja tiesi, että sitten oli liian myöhäistä.

     He eivät kuitenkaan rasittaneet minua enemmillä pyynnöillä, vaan yrittivät omin voimin jatkaa ponnistuksiaan. Minä lähdin juoksemaan vuoripolkua ylös ehtiäkseen ajoissa takaisinkin. Näin jo kaukaa alttarin valkoiset kivet, jotka oli rakennettu kolmeksi eri suuruiseksi kerrokseksi. Ympärillä kasvoi valoa hehkuvia pensaita ja takana suuri valkorunkoinen puu.

— Liina tulee näyttämään loistavalta ja puhtaalta kaikessa tuossa valossa, ajattelin ja olin tyytyväinen, että olin varjellut sitä niin hyvin ja välttänyt likaamasta sitä.

     Mutta vielä vähän ennen, kuin saatoin nousta tasanteelle, jossa alttari oli, tapasin vanhan miehen, joka piteli kädessään peiliä, jonka pinta oli pimentynyt pölystä ja liasta. Mies yritti koko ajan raapia likaa pois, mutta se oli niin tiukasti peilin pinnassa, ettei hän onnistunut vapisevilla ja heikoilla käsillään saamaan siihen yhtään valoisaa kohtaa.

     Kun hän näki minut, hän ojensi heti peilin minulle ja pyysi minua pyyhkimään sen liinaan, joka oli mukanani. Hän pyysi, että pyyhkisin edes yhden pienen läikän kirkkaaksi, että hän näkisi edes pisaran valoa, sillä ilman peilin valoa hän oli täysin sokea.

— En jaksa enää kestää tätä pimeyttä, hän huusi minulle. — Auta.

     Halusin auttaa häntä, mutta olin jo niin lähellä alttaria, ettei olisi ollut mitään järkeä liata liinaa viime hetkellä, kun olin jo niin kauan onnistunut säilyttämään sen puhtaana.

— Tulen heti takaisin, kun olen levittänyt liinan alttarille, lupasin. Mies kääntyi pois minusta. Näin miten hän painoi pimentyneen peilin vasten kasvojaan. Näin että hän itki.

     Yritin unohtaa hänet. Yritin ajatella, että kuluisi vain silmänräpäys, kun palaisin takaisin. Lähdin juoksemaan. Lähenin alttaria. Tulin sen valoon ja tunsin sen valon kaikkialla itsessäni. Otin liinakäärön molempiin käsiini ja aloin levittää sitä alttarin kiville. Päällisin puolin se näytti aivan puhtaalta, mutta avatessani sitä siihen täydelliseen valoon hämmästykseni ja kauhistukseni olivat täydelliset. Yksi liinan kulmista oli paksulti veressä. Aivan kuin olisin pyyhkinyt siihen kokonaisia verilammikoita. Toinen kulma ja kaikki reunat olivat paksussa limaisessa mudassa, josta levisi inhottava löyhkä. Loput liinasta oli lian ja pölyn mustaamaa. Liinassa ei ollut yhtään puhdasta kohtaa. Ympärillä hehkuva kirkas valo paljasti sen täysin likaiseksi.

     En voinut tietenkään levittää liinaa alttarille. Se olisi ollut alttarin häpäisemistä. Käärin sen kiireesti takaisin myttyyn ja tiesin täydellisesti epäonnistuneeni tehtävässäni. Hävetti palata sen kanssa takaisin alas, mutta oli pakko.

     Jossain vaiheessa toivoin, että olisin löytänyt vettä vuorelta ja saanut sillä puhdistettua tahrat eikä minun olisi tarvinnut mennä näyttämään liattua liinaani Maitreyalle, joka odotti minun suorittavan tehtäväni kunnollisesti.

     Löysin joitakin lähteitä, mutta millään vedellä en saanut likaa irtoamaan.

     Lähdin paluumatkalle. Sitten muistin vanhan miehen ja hänen peilinsä. Olin luvannut hänelle palata heti. Nyt olin kierrellyt kauan vuorella lähteitä etsiskellen. Hän oli saanut odottaa turhaan. Menin paikalle, jossa olin hänet tavannut. Häntä ei näkynyt enää siellä. Näin ruohot, jotka olivat taipuneet maahan hänen istuessaan niiden päällä. Näin ruohot, jotka olivat taipuneet maahan hänen lähtiessään siitä. Sitten huomasin peilin siruja siellä täällä ruohoissa. Keräsin ne ja yhdistin ne ja niistä muodostui peili, jota mies oli pitänyt kädessään. Olin tullut liian myöhään. Hän oli kyllästynyt peilin pimeyteen. Hän ei jaksanut enää etsiä sen valoa. Hän oli heittänyt sen maahan ja polkenut sen murskaksi.

     Toivottomuus oli vienyt hänet muualle. Lähdin seuraamaan hänen jälkiään. Ne johtivat minut jyrkänteen reunalle. Syvällä alhaalla näin miehen makaavan kasvot maata kohti, liikkumattomana, kuolleena. Tämä epätoivoinen näky sai minut muistamaan muuta apua pyytäneet, muut liinaani tarvinneet. Niin nopeasti kuin voin, juoksin kohti pientä suota, jossa sinne pudonneet vielä ponnistelivat. Huomasin, etteivät kaikki enää olleet siellä. Monet heistä olivat kadonneet. Ehkä päässeet omin voimin pois. Ehkä vajonneet suohon. Heitin nopeasti liinani lähinnä olevalle ja vedin hänet ylös. Se onnistui, vaikka liinani joutuikin olemaan kauan mutaisessa vedessä ja kastui märäksi.

     Kun kaikki suossa olijat olivat liinan avulla päässeet ehjille mättäille, kiiruhdin katsomaan luolassa olevaa naista. Hän oli joutunut kaikkein kauimmin odottamaan. Tuskin uskalsin toivoa näkeväni häntä enää.

     Lähestyin peloissani luolaa. Siellä oli aivan hiljaista. Nainen ei istunut luolan suulla niinkuin aikaisemmin. Toivoin syvästi, että löytäisin hänet vielä elävänä.

     Hän makasi pienessä mykkyrässä luolan perällä. Lentävät ja ryömivät hyönteiset olivat kasautuneet hänen haavoihinsa ja nainen uikutti tuskissaan.

— Viivyit liian kauan, valitti nainen. — Minussa ei ole enää ehjää kohtaa. En enää jaksa.

     Näin hänen tuskansa. Tunsin hänen tuskansa aivankuin oma ruumiini olisi ollut täynnä haavoja, joista nälkäiset eläimet imivät verta. Minun oli tehtävä pian jotain. Liinani oli niin likainen, että sillä oli turha pyyhkiä haavoja, ne tulisivat vain entistä likaisemmiksi, ajattelin. Mutta silloin liina putosi käsistäni. Se levisi lattialle ja huomasin, että se oli täysin puhdas. Ihmettelin mielessäni asiaa, aloin kiireesti pyyhkiä naisen haavoja. Ja joka kerran kun olin puhdistanut yhden haavan, ilmestyi liinaan sille kohdalle kirkas valoa säteilevä raita. Kun olin pyyhkinyt kaikki haavat, oli liina täynnä kirkkaita sädehtiviä raitoja, aivankuin kultalankaa olisi kudottu siihen.

——————————————————————————————–

Markkinapalloja syöksevä automaatti

Ruumiiseeni oli asennettu avara harmaa putki järeää metallia. Ei mikään kultasuoni, vaan vahva harmaa rautaputki. Ja sitä pitkin syöksyivät kirkkaat moniväriset pallot lakkaamattomana virtana, värikkäinä ryöppyinä hurjalla vauhdilla ja päästyään sisältäni ulos, ne räsähtivät rikki kuin ilotulitusraketit ja hajosivat kirkkaina säteinä sähköisesti räiskyen ja vajosivat maahan ympärilleni.

     En tullut vakuuttuneeksi siitä innostuinko pallojen tulemisesta ja särkymisestä, mutta silti miellytti tunne, joka syntyi niiden vapautumisen jälkeen. Rauhallinen puhtaan lämmön ja hiljaisuuden tunne. Voisi kuvata sitä parhaiten sanalla ‘liikkumaton vesi.’

——————————————————————————————–

Ääni

Pyrin sisälle ovesta, jonka ympärillä portaat kiersivät. Ovi oli kierrettävä kärsivällisesti moneen kertaan, ennenkuin siitä saattoi astua sisään:

Sisällä oli paljon väkeä. He istuivat riveissä odottaen jotakin.

Huoneen lattialla oli kauniita maljoja, joissa oli juotavaa.

Minulta kysyttiin: — Haluaisitko juoda?

Kun vastasin myöntävästi, minulle sanottiin: — Tarjoa sitten juotavaa kaikille heille.

Aloin tarjoilla. Väkeä oli niin paljon, että viimeiselle kului juuri viimeinen pisara. Itselleni ei jäänyt mitään.

Kun katsoin ihmetellen tyhjää maljaa, kuului sanottavan: — Tämä oli opetus.

——————————————————————————————–

Soivat maailmat ja viisauden valtameri

Maitreyan myyttinen elämäkerta

(29.7.1982 – 17.7.1983)

sellaisena kuin sen on nähnyt ja kokenut

Liisa Lepistö

Dharmadhatu

Tämä kirja kertoo tavallisista ihmisistä,

henkisestä ystävyydestä,

maailmasta, joka ylittää käsityksen ajasta ja paikasta.

——————————————————————————————–

Soivat maailmat

Sanansaattajat

Perjantaina 29. Päivänä heinäkuuta 1982 sain huoneeseeni Dharmadhatussa vieraita toisista maailmoista. Lähetystön, jolla oli minulle tärkeää kerrottavaa.

En osaa tarkasti kuvailla, miltä he näyttivät. Yksinkertaisella tavalla he olivat pukeutuneet, kuitenkin juhlavasti ja heitä oli enemmän kuin kolme. Yksi heistä oli näkyvämmin etualalla kuin johtaen seuruetta.

Loistavasti ja vakuuttavasti he välittivät minulle tiedon, joka minun oli kerrottava edelleen:

MAITREYALLA EI OLE MAAN PÄÄLLÄ OPETTAJAA, JOKA PYSTYISI ANTAMAAN HÄNELLE OPETUSTA. JO KAUAN HÄN ON SAANUT OPETUKSEN SUORAAN BUDDHILTA.

SITÄ ANNETAAN HYVIN RUNSAASTI JA VOIMALLISESTI, KOSKA TIEDETÄÄN, ETTÄ HÄN ON VALMIS. VALMIS VASTAANOTTAMAAN KAIKEN SEN TIEDON, JOTA VASTAANOTTAMAAN EI MUITA OLE.

Lähettiläät kertoivat asiansa hyvin innostuneesti ja kuultuani heidän sanansa minussa heräsi valtava kunnioituksen tunne ja ajatus, että jotain tämän kaltaista olin tiennyt kaikessa olevan.

Pian aloin kuitenkin lapsellisesti ihmetellä, miksi tätä juuri minulle kerrottiin. Enhän minä ollut tarpeeksi ”pyhä” tällaisen sanoman välittäjäksi tai ymmärtäjäksi.

Vastustaessani välittäjän osaa, tunsin miten tajuntani jakaantui moneen erilliseen osaan ja miten vaikeasti takerruin tunteita sisältävään lohkoon. Aloin selittää, etten halunnut olla mikään pyhimys enkä taivaallinen välikappale. Halusin elää ihmisen elämää.

Tulin hirveän ärtyneeksi. Levottomuus täytti mieleni. Halusin paeta.

– En halua tällaista. Enkä ole tarpeeksi vahva, ajattelin.

Sitten minulle tuli tunne, että olin ollut samanlaisessa tilanteessa joskus aikaisemmin ja silloinkin olin torjunut minulle annetun tehtävän. Ymmärsin, että nyt oli toimittava toisin, jos halusi särkeä jotain hyvin estävää itsessäni.

Sillä aikaa, kun olin tehnyt asioita selväksi itseni kanssa, sanansaattajat olivat lähteneet. Kaikkialla oli hyvin hiljaista. Minulla oli voimakas tunne siitä, että myös Maitreya oli lähtenyt talosta. Ehkä hän oli mennyt noitten vieraitten mukaan.

Tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne oli liian voimakas. Menin ulos. Katselin liikkumattomia ovia ja tyhjää pihaa. Kaikki elämä tuntui pysähtyneen. Aikakin.

Palasin sisälle ja kuuntelin äänettömiä huoneita. Mietin, miten selittäisin ihmisille jos Maitreya ei palaisi enää takaisin.

Päätin lähteä etsimään häntä. Jos tavoittaisin hänet, pyytäisin häntä palaamaan.

Aloitin meditaation. Kuin ”pommi” olisi ollut kätkettynä sisälleni. Tunsin olevani räjähtämäisilläni joka hetki. Olin hirveän peloissani. Pääsin matkaan. Kauan harhailin erilaisissa maailmoissa. Missään en viipynyt kauan. Maitreyaa en löytänyt.

Sitten saavuin hyvin valoisaan paikkaan. Valo poisti pelkoni ja epäilykseni. Tiesin ottavani tehtävän vastaan. Levollisuuteni palasi, tajuntani upposi laajaan kermanväriseen mereen, joka kohosi korkeaksi maljanmuotoiseksi patsaaksi ja juuri sillä hetkellä, kun patsas oli valmis ja täydellinen, tiesin löytäneeni yhteyden Maitreyaan.

——————————————————————————————–

Hämmästyttävä hahmo

Puhtaassa, valoisassa huoneessa oli penkki. Istuin siinä. Maitreya istui lähelläni. Samassa hän alkoi muuttua. Hänen kasvonsa, hänen kätensä, koko hänen olemuksensa muuttui hyvin erilaiseksi. Hän otti uuden hahmon, monivärisen, valtavan. Hänen päänsä suureni, hänen silmänsä olivat avoimet. Hahmo oli melkein peloittava valtavuudessaan. Katse silmissä oli kuitenkin lempeä.

Kun hän avasi suunsa, sieltä työntyi kieli, joka kasvoi koko ajan pituutta. Se oli väriltään syvän punainen ja kasvoi ylitseni huoneen toista laitaa kohti.

— Ainakin kymmenen metriä, ajattelin.

     Hahmo hämmästytti minua. Tunsin myös syvää kunnioitusta.

— Hän voi todellakin tehdä tällaista, ajattelin. — Nyt tiedän, kuka hän on.

     Tunsin syvää luottamusta ja iloa.

12. 8. 1982

——————————————————————————————–

Soivat luolat

Maitreya istui istuimella, jota vartioi kolme leijonaa. Leijonat istuivat käpälät koholla ja pitivät käpälissään pieniä kelloja, joita vuoron perään lakkaamatta soittivat.

     Maitreyan kädet lepäsivät istuimen reunoilla. Sormet liikahtivat jokaisella kellon kilahduksella, vaikka hän oli syvässä meditaatiotilassa.

     Istuimen edestä alkoi tie, joka oli päällystetty kultaisilla lehdillä. Maa oli syvän sininen. Siinä oli lähteitä, joista kohosi harmaata savua.

     Tien päässä olivat luolat. Kymmenen täsmälleen samanlaista luolaa, mutta eri kokoista. Ne olivat syntyneet hyväntuoksuisesta savusta. Päältä ne olivat harmaat, sisältä syvän siniset. Kaikissa niissä soi ihmeellinen, loistava musiikki.

     Ensimmäisessä luolassa se soi hiljaa, herkästi ja lempeästi. Mitä isommiksi luolat kävivät, sitä mahtavammaksi paisui soitto. Viimeisessä luolassa se oli jo valtavaa pauhua.

     Luolien takana oli laaja, syvänsininen kenttä ja kentällä vaunut. Niitä ei kukaan vetänyt. Niitä ei kukaan ohjannut. Niissä ei ollut ovia eikä ikkunoita. Katossa oli reikä, josta kohosi tuota samaa tuoksuvaa savua, josta luolat olivat muodostuneet.

     Savun lisääntyessä, luoliakin syntyi lisää. Kymmenen luolan sarjoissa kaikille suunnille. Ensimmäinen oli aina yhtä suuri kuin edellisen sarjan viimeinen.

     Näin luolat suurenivat koko ajan ja musiikki kävi mahtavammaksi.

     Valtaistuimellaan Maitreya palasi meditaatiotilasta ja hänen käteensä ilmestyi keihäs, joka oli kärjestään lootuskukan muotoinen.

Hän heitti keihään vuorten yli ja laajan sinisen kentän yli. Siellä se tavoitti suuren puun, jonka kyljen se halkaisi koko pituudeltaan. Puun sisältä tuli esille opinsauva.

     Sauva kohosi lentoon ja lensi samaa tietä kuin keihäs oli tullut, suoraan Maitreyan käteen.

10.8.1982

——————————————————————————————–

Lootuskukka-metsä

Maitreya värikkäässä hahmossaan ilmestyi eteeni. Hän avasi suunsa ja sieltä paljastuivat loistavat timanttihampaat. Niiden takaa alkoi valua valkoista, nauhamaista ainetta. Luulin ensin, että se olisi ollut paperia, mutta kun tarkastelin sitä lähemmin, huomasin, että se oli elävää ja tuoksuvaa kuin kukkien terälehdet.

     Minun piti kääriä sitä rullalle. Kääröstä tuli suuri ja painava. Kun se oli niin suuri, etten suurempaa olisi jaksanut kantaa, otti Maitreya suustaan yhden timantin ja laittoi sen pääni päälle. Sitten hän otti käärön sylistäni ja nosti sen suureen maljaan, jonka pohja oli täynnä loistavia siemeniä.

     Heti alkoivat siemenet kasvaa. Ne kasvoivat käärön läpi ottaen siitä kasvuvoimansa. Niistä kasvoi lootuskukkia. Niitä tuli aina lisää ja lisää. Ne tulvivat maljan reunoilla. Ne synnyttivät uusia siemeniä, joista kasvoi uusia kukkia.

     Kukat olivat vahvoja ja korkeita. Niiden varret olivat käsivarren paksuiset ja paksummatkin. Niiden terät olivat leveät ja niitä huojui kaikkialla.

Lootuskukka-metsä oli syntynyt.

Minä istuin aivan maljan lähellä ja tuntui kuin olisin istunut vedessä. Ilma ympärilläni oli veden kaltaista, tuoksuvaa ainetta.

Katsoin maljaan. Käärö oli kokonaan kadonnut. Kosketin päälakeani. Timantti oli uponnut syvemmälle, tunsin sormissani enää hiukan sen terävää huippua.

Kaikkialla, vaikka kukat peittivätkin tiheästi taivaan, oli aivan valoisaa.

17.8.1982

——————————————————————————————–

Täydellisen viisauden valo

Oli valtava määrä pimeitä mantereita, joita tyhjyys ja pimeys erottivat toisistaan.

     Yhdellä niistä syntyi valo, loistava, tulen kaltainen valo, joka palaessaan synnytti lumivalkoisen massan ja siitä kasvoi korkea vuori, jonka huipulla tulen kaltainen valo liekehti.

     Palamisen vaiheissa tulenkaltainen valo räjähti. Siitä sinkoutuivat kipinät ympärillä oleville pimeille mantereille ja kipinöistä syntyivät sinnekin tulen kaltaiset valot, jotka synnyttivät valkoista massaa, josta kasvoi vuori jokaiselle mantereelle ja vuorten huipuilla valo liekehti.

     Kun kaikkien mantereitten vuoret kohosivat yhtä korkeina, yhtä mahtavina, niin niiden huipuilla olevat tulet irtosivat, kohosivat ylös ja yhdistyivät.

     Ne muodostivat loistavan kolmiomaisen kehän, jonka sisällä laidasta laitaan kulkivat valonsäteet kuin harpun kielet ja ne alkoivat soida.

     Soiva, puhdas valo täytti ilman ja avaruuden. Tuo kolmionmuotoinen valo, ei antanut pelkästään elinvoimaa, lämpöä, valoa, vaan se puhdisti jokaisen olennon, täytti kaiken pimeyden, hävitti kaiken epäpuhtaan, tukahdutti kaiken typeryyden.

     Se on täydellisen viisauden valo. Sen syntyessä loppuu kaikki olemassaolon kärsimys.

——————————————————————————————–

Maailmat syvyyden välissä

Maailmat leijuivat pimeän syvyyden välissä. Pimeä syvyys ylhäällä ja alhaalla. Ja kädet, suuret kaunismuotoiset kädet tavoittivat syvyyden pohjaa, rajaa, jota ei ollut.

Mutta ojentuessaan, etsiessään ne nostivat syvyydestä loistavan kukan, suuren, ihmeellisen lasikukan. Suuren vedenvärisen, taivaanvärisen, läpikuultavan, jonka terälehdet läikkyivät kirkkautta ja puhtautta, jonka terälehdissä oli viiltävän terävä kauneus.

     Niiden puhtaudesta, niiden läpikuultavista pinnoista heijastuivat kuvat ja maailmat, jotka leijuivat syvyyden välissä, saivat niistä elämänsä, olemassaolon, tapahtumat, kaiken, mikä niissä oli.

     Nuo mahtavat jalokivimantereet, jotka leijuivat syvyyden välissä kuin suunnattoman suuret lautaset ja niissä kaikki valo oli punaista, sillä maa oli syvän punaista ja kivet verenpunaiset ja niityt kasvoivat punaista heinää tuhat verenpunaista aurinkoa valutti valoaan niiden ylle.

     Ja käsi kohotti lasista kukkaa ja kukka oli liljan muotoinen. Ja sormet tarttuivat terälehtiin kiskoivat ne yhden toisensa jälkeen irti.

     Sitä mukaa, kun terälehdet syöksyivät syvyyden kaikille suunnille, elämä, kuvat jalokivimantereilla hiljenivät, vähenivät, loppuivat.

     Kun viimeinen läpikuultava terälehti leijui syvyyteen, jäivät jalokivimantereet hiljaisina, kuvattomina, tapahtumattomina, vailla kaikkea olemassaolon kiihkeyttä syvyyden välille, sillä elämä niissä oli lasinkirkasta, jalokiven loistavaa, puhdasta, täydellistä.

     Ja kaikki nuo loistavat mantereet liukuivat toisiaan kohti ja sulautuivat suureksi, loistavaksi, yhtenäiseksi mantereeksi, jota suuri käsi kannatteli syvyyden välillä ja joka sädehti ja loisti kuin valomeri johon meren syvyyteen ja loistoon loputon pimeys vähitellen katosi. Sen meren rannalla kukaan ei kulkenut. Sen meren nimi oli täydellinen olemassaolo.

——————————————————————————————–

Kultainen malja

Maitreya ilmestyi jälleen värikkäässä hahmossaan. Hänessä oli kuitenkin kaksi erilaisuutta. Hänen päänsä takaosa oli kultaisilla levyillä peitetty ja päälaelta kohosi monista eri osasista rakentunut torni.

     Tornin huippu oli terävä ja kun hän kulki paikasta paikkaan, niin samalla taivas leikkautui moniin eri osiin, jotka selvästi erottuivat toisistaan.

     Sitten huippu porautui yhteen kohtaan ja muodostui taivaan lävistävä pyöreä aukko, josta alkoi tipahdella pyöreitä, valoläikän kaltaisia levyjä. Ne olivat kultaa.

     Maitreya istui keskelle kultaisten levyjen peittämää maata ja kultalevyt alkoivat kohota ja muodostivat vähitellen kolmionmuotoisen majan hänen ympärilleen.

     Majan huipulta työntyi esille päälaella ollut torni ja seinämästä miekanterävät koukut, jotka olivat kasvaneet hänen silmistään.

— Torni on viisaus ja silmistä puhjenneet koukut terävä näkökyky, ajattelin ne nähdessäni.

4.9.1982

——————————————————————————————–

Buddhat

Pilvimanner purjehti ilmassa. Sen laidoilta ja huipulta kohosi kevyt usva. Usvan takana erottuivat istuvat hahmot, jotka värikkäinä riveinä täyttivät mantereen keskellä kohoavan usvanvuoren rinteet.

Ajattelin: — Siinä he ovat. Kaikki 500 buddhaa. Aloin laskea heitä.

     Ensimmäiset sata istuivat syvän vihreissä viitoissa pienet kultaiset lamput käsissään.

     Seuraavat sata olivat pukeutuneet syvän punaisiin pukuihin. Heillä oli käsissään kukkia. Jokaisella eri värinen, eri muotoinen kukka.

     Seuraavalla sadalla oli oranssinväriset viitat ja heillä oli käsissään erilaisia suitsukkeita.

     Seuraavilla oli keltaiset viitat ja heidän kätensä olivat liitetyt vastakkain.

     Viimeiset, ylimmät vuoren rinteillä istuvat buddhat olivat valkoisissa asuissa ja heidän kätensä olivat kohotetut yhteenliitettyinä pään päälle.

     Vuoren huipulla oli valtava rumpu. Joku löi sitä. Usvan läpi en tuntenut, kuka soittaja oli. Rummutuksen rytmissä buddhat alkoivat laulaa. Laulutapa oli hyvin erikoinen ja vaikuttava. Jokaisen säkeen he aloittivat hiljaa, säkeen lopussa päästivät mahtavan karjahduksen.

     Usvan leijuessa pilvimanner purjehti eteenpäin ja buddhien laulu kuului hyvin selvänä koko ajan.

18.9.1982

——————————————————————————————–

Jalokivi-istuin

Valtava leijona makasi maassa. Sen olemus ja ulkonäkö oli vaikuttava ja loistava. Lumivalkoinen harja peitti koko pituudella selän. Otsalla oli kullasta taottu koriste. Etukäpälissä oli 12 varvasta ja niissä kirkkaanpunaiset kynnet. Silmissä loisti kirkas valo. Vaikka ympärillä olikin valoisaa, silmien valo oli vielä valoisampi.

     Leijona makasi keskellä jalokivikenttää. Kaiken kokoiset, kaiken väriset jalokivet peittivät maata. Joissakin kohdin kivet olivat kasvattaneet kokonaisia vuoria.

     Leijonan pään päällä leijui punainen, suippo pilvi, välillä se aina avautui ja pudotti sisältään 12 jalokiveä. Pudotessaan ne koskettivat leijonan käpäliä ja vierivät sitten maahan.

     Aina pilven avautuessa leijona avasi kitansa ja sieltä kuului merkillinen ääni. Aluksi se oli kuin valtavan rummun kumahdus, joka sitten jatkui ja jatkui ja muuttui vähitellen mahtavaksi metallisoittimen ääneksi, joka vähitellen hiljeni, oheni, katosi.

     Jalokiviä oli satanut jo kauan, koska niitä oli kaikkialla valtavasti.

     Leijona lähti liikkumaan. Se kohotti valtavan ruumiinsa, heilautti valkoista harjaansa ja lähti loikkimaan pitkin jalokivikenttää. Kivet synnyttivät sen tassujen alla kilinän, joka soi kuin musiikki.

     Kentän keskellä istui Maitreya valtavan peilin päällä. Hänellä oli yllään valkoiset vaatteet ja hän meditoi.

     Leijona porhalsi hänen eteensä, kumartui hetkeksi kuono maahan painettuna niin, että valoisien silmien katse osui Maitreyan kasvoille.

     Sitten leijona aloitti työn. Se etsi kentältä kauneimmat ja suurimmat kivet ja alkoi rakentaa niistä kehystä peilin ja samalla Maitreyan ympärille. Rakennelmasta syntyi valtaistuin.

     Kun puolikaaren muotoinen kehys oli valmis, leijona rakensi siihen sivuille kaaret, jotka koskettivat maata ja ylhäälle kaaret, jotka koskettivat taivasta.

     Kun puolikaaren muotoinen kehys oli valmis, leijona rakensi siihen sivuille kaaret, jotka koskettivat maata ja ylhäälle kaaret, jotka koskettivat taivasta.

     Kun kaikki oli valmista, leijona asettui makaamaan valtaistuimen eteen ja punainen pilvi pysähtyi valtaistuimen yläpuolelle.

     Aina, kun leijona kohotti päänsä ja karjaisi, pilvi avautui ja sieltä putosi 12 jalokiveä.

Ne putosivat niille taivasta kohti kaartuville kaarille, jotka näin kasvoivat kasvamistaan.

     Leijonan rakentaessa valtaistuinta, oli maa isoilta alueilta paljas. Se maa oli kirkasta, peilin kaltaista ainetta.

18.9.1982

——————————————————————————————–

Kultainen kukka

Kuljin lasista kuilua pitkin. Lattia oli vaikea ja liukas. Katto oli korkea, holvimainen ja seiniltä heijastuivat kuvat. Näin itseni monissa eri hahmoissa hirviöstä enkeleihin. Mietin olivatko ne menneitä vai tulevia kuvia.

     Lasinen kuilu johti pyöreään huoneeseen. Siinä oli korkea temppelimäinen katto ja keskellä syvä, kirkas lähde.

     Maitreya seisoi lähteen äärellä ja käski minun katsoa siihen. Kun katsoin, niin vesi pimeni. En nähnyt muuta kuin liikkumattoman, mustan veden.

     Silloin hän toi sinne pienen lampun ja suuntasi sen valon veteen. Lampussa oli vähäinen sydän, mutta sen valo oli voimakas. Se tunkeutui mustan veden lävitse lähteen pohjaan asti.

     Valon koskettaessa pohjaa siellä syntyi kukan nuppu. Se alkoi kohota ylös. Varsi kasvoi ja nuppu kohosi hurjalla vauhdilla. Pulpahtaessaan pintaan, se avautui ja täytti koko lähteen.

—Näetkö nyt? Ymmärrätkö? kysyi Maitreya minulta. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ymmärtää, mutta tunsin, että jotain pimeää oli kadonnut minusta.

     Hän kiskaisi kukan lähteestä ja laski sen lähteen reunalle. Sitten hän synnytti valon avulla uuden kukan. Koko ajan, kun hän odotti vastaustani, hän synnytti aina uusia ja uusia kukkia ja nosti ne lähteen reunalle.

— Haluan ymmärtää, sanoin.

Nyt hän synnytti valolla kukan, joka ei pysähtynyt veden pintaan, vaan jatkoi kasvuaan, kasvoi ylös kattoon saakka ja laski sieltä suuret terälehtensä seiniä pitkin alas.

     Kukan varsi oli vahvasti kultainen ja kultaisina peittivät sen terälehdet seiniä ja lattiaa ja kaikkialle levisi ihmeellinen tuoksu.

— Ymmärrätkö? Tämä on vasta alku, sanoi Maitreya.

19.9.1982

——————————————————————————————–

Tornit

Paljon vettä oli jäätynyt suuren kukan muotoon. Jäänsiniset terälehdet muodostivat korkean, läpipääsemättömän esteen kukan keskellä olevan valoisan alueen ja kukan ulkopuolella olevan kylmän ja valottoman alueen välille.

     Ulkopuolella oli valtava määrä olentoja, jotka halusivat päästä sisälle.

     Valoisan alueen keskellä Maitreya rakensi tornia. Sen ensimmäinen kerros rakentui suurista harmaista kivistä, joita ei ollut kovinkaan vaikea asettaa paikalleen.

     Seuraava kerros rakentui maidonvalkoisesta lasimaisesta aineesta. Toisen kerroksen rakennusvaihe oli työläämpi ja vei enemmän aikaa kuin ensimmäisen.

     Seuraavassa kerroksessa kivet olivat kristallinkirkkaat, läpikuultavat ja loistavat. Niiden löytäminen ja asettelu vaati jo suunnatonta kärsivällisyyttä ja taitoa.

     Neljännessä, viimeisessä osassa tarvittiin vain yksi kivi. Tai ei sitä voinut kiveksi sanoa. Se oli lohkare aineetonta, jalokivenmuotoista valoa.

Tämä monisärmäinen, loistava valo lähetti hyvin voimakkaita säteitä. Kun Maitreya käänteli sitä ja sai valon osumaan jäätyneen kukan terälehdelle, siihen sulautui aukko.

     Kylmällä, valottomalla alueella syntyi innostus, kun tämä huomattiin. Kaikki kerääntyivät aukon kohdalle odottamaan sen suurenemista.

     Mutta vain pisara pisaralta suli jää. Kaikki eivät jaksaneet odottaa, vaan lähtivät pois. Ne, jotka jaksoivat, pääsivät lopulta sisälle valoisalle alueelle.

     Nähdessään Maitreyan tornin, he innostuivat niin, että alkoivat rakentaa omia tornejaan sen mallin mukaan. Työ oli vaikea. Monet jättivät kesken ja palasivat takaisin valottomalle alueelle. Mutta uusia tornejakin syntyi, niitä oli pian kaikkialla.

     Silloin kuului valtava räjähdys siitä ensimmäisestä tornista. Mahtava ääni seurasi räjähdystä ja samalla Maitreya valokiven kantamana irtosi tornin huipusta ja katosi.

     Valokiven irrottua huipustaan, torni soi loputtomasti ääntä, joka räjähdyksen jälkeen oli syntynyt.

19.9.1982

——————————————————————————————–

Vapauttava ääni

Maassa oli mahtava rakennus. Se oli 3-osainen ja valkoisista kivistä rakennettu. Se oli kuin leveäjalkainen patsas.

     Alimpaan osaan oli kätketty mahtava ääni. Se kuului vaimeana paksujen seinien läpi.

     Keskimmäinen osa oli täynnä kukkien terälehtiä. Ylin osa oli täytetty jalokivillä.

Kun tornin huippu avautui, lensivät siniset kivet esiin ja muodostivat korkeita kivivuoria kaikkialle. Kun keskimmäinen osa avautui, vapautuivat kukkien terälehdet ja peittivät kaiken maan sinisten vuorten välissä ja ympärillä.

     Viimeisenä vapautui ääni. Tuo tornin pohjalle kätketty ääni. Valtavana se vapautui ja raivasi tiensä hiljaisuuden läpi.

     Hallitsevana täytti ääni sinisten kivivuorten ja valkoisten terälehtien maailman, ottaen sen täydellisesti valtaansa.

20.9.1982

——————————————————————————————–

Tummalla portilla

Näkyä hallitsi suuri, tumma portti. Sen pinta oli paksun maalin peittämä. Portin edessä oli alue, jossa kasvoi valkoisia, hyvin pieniä kukkia.

     Valtavasti ihmisiä tulvi portille. He halusivat avata sen. He hakkasivat porttia nyrkeillään, potkivat jaloillaan, joillakin oli aseita mukana.

     Heidän hakatessaan, raapiessaan ja potkiessaan portista lohkeili palasia, joiden irrotessa selvisi, että porttia oli maalattu moneen kertaan eri värisillä maaleilla.

     Portti ei kuitenkaan avautunut. Ihmiset menivät toinen toisensa jälkeen pois.

     Maitreya tuli portin eteen. Hän oli pukeutunut kerjäläisen kaapuun ja hänellä oli pieni, puhtaalla vedellä täytetty kuppi kädessään.

     Valkoiset kukat olivat murskana ihmisten kuljettua niiden ylitse. Maitreya istuutui ja levitti viittansa kuolleiden kukkien suojaksi. Pienen vesikupin hän nosti päänsä päälle. Hän aloitti meditaation.

     Maljasta alkoi kohota ilmaa. Ilmasta syntyi tuuli. Tuulesta puhkesi myrsky. Ja tuo valtava myrsky syöksyi kohti porttia, repi sen päältä maalikerrokset ja paljasti sen kauneuden, joka oli kultainen, kirkas, koristettu. Myrsky lakaisi myös portin eteen kasautuneen töryn pois.

     Kun portti oli puhdas, kun maa portin edessä oli puhdas, nousi Maitreya, otti vesikupin päänsä päältä, kokosi viittansa liepeet ja niiden alta paljastuivat jälleen eloon heränneet kukat. Koko kukkiva alue tuoksui ja läikkyi kauneutta.

     Kupissa vesi oli jälleen tyyni ja rauhallinen. Maitreya kantoi sen portin eteen ja heitti veden porttia vasten.

     Nyt portti alkoi avautua. Sen vahvat laidat, jotka vielä äsken olivat tiukasti suljetut, kääntyivät syrjään. Niiden takaa paljastui avara alue, joka oli kevyen valkoisen usvan peittämä.

     Tuon usvan keskellä näkyi polku ja siinä kirkkaat jäljet kuin joku olisi juuri siitä kulkenut. Polun reunoilla oli olentoja suurin joukoin. Heillä oli läpikuultava olemus, tuo kaiken peittävä usva näytti kulkevan heidän lävitseen.

     Maitreya lähti kulkemaan polun jälkiä pitkin. Polku vei hänet meren rantaan. Ranta oli täynnä kultaisia kiviä. Hän alkoi heitellä niitä veteen.

     Kun kaikki kivet oli heitetty, kohosi meren keskellä korkea kivikasa, jonka huipulla kultaisten kivien säteily yhtyi kirkkaaksi säteeksi. Säde sinkoutui rannalla seisovien olentojen joukkoon.

     Jokainen, joka kosketti tuota sädettä, muuttui säteen kaltaiseksi valoksi, sulautui siihen ja sillä tavalla sen suuruus kasvoi.

26.9.1982

——————————————————————————————–

Kivet ja leijonat

Syvä, haudankaltainen syvennys oli täynnä tulen ja veden kaltaista ainetta. Se oli kultaista kuin tuli, sinistä kuin vesi ja siitä kohosi läpinäkyvä savu.

     Kun sitä kosketti, se poltti kuin tuli, samalla se viilensi polton aiheuttamaa tuskaa kuin vesi. Läpinäkyvän savun vaikutuksesta tuskan tuntemus kokonaan katosi.

     Syvennyksen ympärillä oli laaja, sinisellä hiekalla peittynyt maa ja sen pintaan oli paineltava käden jälkiä vieri viereen. Ensin oli kasteltava kädet syvennyksessä, sitten siirrettävä aineen kosketus hiekalle.

     Jokainen käden jälki kasvoi heti täyteen sinisiä kukkia. Niiden sini sulautui täydellisesti hiekan sinisyyteen.

     Kun koko alue oli täynnä kukkia, kasvoivat sen laidalle portaat, jotka myös kosketuksesta täyttyivät kukkasilla.

     Kun portaatkin olivat sinisten kukkien peitossa, alkoi niiden takaa kohota näkyville sinisestä kivestä rakennettu linna. Se oli sekä ulkoa että sisältä suuri ja mahtava.

     Keskellä linnan pääsalia oli patsas. Laajan jalustan päällä seisoi neljä kivistä leijonaa käpälissään kiviruukut. Leijonien kidat avautuivat kohti kattoa ja valonheittimien kaltaiset silmät valaisivat salin sen pienintä nurkkaa myöten.

     Tunnelma oli juhlava. Kaiku salissa tuhatkertainen. Jokainen askel, jokainen hengähdys, jokainen silmänräpäyskin kaikui tuhatkertaisesti linnan seinistä takaisin.

     Patsaan takana salin perällä istui Maitreya kuninkaallisesti puettuna edessään kaksi suurta maljaa, joissa oli pyöreitä sinisiä kiviä. Niitä hän lajitteli sormillaan ja välillä heitti jonkun leijonain suuhun.

     Kiven osuessa leijonan kitaan, kuului sieltä mahtava karjahdus, jonka kaiku palautti tuhatkertaisena, räjähdyksen kaltaisena äänenä takaisin.

     Merkillisenä yksityiskohtana näin maassa kirjan, jonka sivuille oli kirjoitettu otsikoita: Pariluokkatavat. Kompastusoireet..

     Välillä Maitreya heitti minulle kiven. Se minun oli osattava heittää juuri leijonan karjahduksen hetkellä sen kitaan.

     Kun näin oli tapahtunut kaikkien neljän leijonan kohdalla, kun kaikki neljä kiveäni olivat osuneet oikeaan aikaan leijonien kitaan, karjahtivat ne kaikki yhtä aikaa ja samassa huomasin olevani jälleen samassa tilanteessa kuin aluksi, haudankaltaisen syvennyksen äärellä.

     Tällä kertaa se oli vain entistä syvempi, aineen antamat tuntemukset voimakkaammat, myös savun unohduttava vaikutus täydellisempi.

     Kenttää peitti nyt kullanvärinen hiekka, johon kosketus synnytti kultaiset kukat. Kentän laidalta kohosivat kultaiset portaat linnaan, jonka seinät läikehtivät kultaisina.

     Siellä tapahtumat toistuivat, kaiut olivat vielä entistä tuhatkertaisemmat ja leijonien silmistä heijastuva valo läpäisi linnan seinätkin valaisten myös taivaan.

     Myös kivet olivat raskaampia, mutta onnistuneitten heittojen jälkeen sinkouduin kolmannelle kentälle, joka oli säteilevä, kristallin kaltainen.

     Siellä tulen ja veden kaltaista ainetta sisältävä syvennys oli pohjattoman syvä ja kosketuksen tuomat tunteet eivät mahtuneet tajuntaan. Kristallinkirkkailla kukkasilla peittyi kenttä, portaat ja niitä pitkin pääsin kristallilinnaan, jota Maitreya jälleen hallitsi.

     Kristallikuulat olivat kooltaan ja painoltaan valtavat. Kun leijonat karjahtivat, avautui linnan katto. Ääni vapautui. Valo vapautui. Ääni täytti loputtomana kaiken. Säteilevät kristallit ja leijonien silmistä kohoava valo hävitti pimeyden.

26.9.1982

——————————————————————————————–

Kukka-rumpu

Neljä suurta peiliä kohosi laajan alueen neljällä reunalla. Jokaisen peilin edessä istui ihmisiä katsellen niitä. Istuin heidän joukossaan. Meillä oli yllämme enemmän tai vähemmän tahraiset vaatteet. Käsissämme, jaloissamme ja kasvoissamme oli arpeutuneita haavoja, aivan kuin olisimme palanneet taistelusta.

     Istuessa oli rauhallista ja hyvä olla. Jokainen meistä odotti ja toivoi, että näkisi peileistä jotakin. Enimmäkseen niiden pinnat olivat harmaat ja sameat. Joskus välähti näkyville joku kirkas läikkä ja se antoi toivoa kuvan selkeytymisestä.

     Jotkut vaihtoivat paikkaa lakkaamatta, vaelsivat ympäri kenttää peilin luota peilin luo ja yrittivät nähdä kirkkaita kohtia enemmän ja enemmän.

     Välillä joku kyllästyi, meni katsomaan peilin taakse ja saattoi jäädä sinne.

     Keskityin täydellisesti peilin tutkimiseen. En enää edes huomannut mitä ympärilläni tapahtui. Äkkiä huomasin, että näinkin peilit aivan kirkkaina. Yritin kertoa siitä ympärilläni oleville, mutta he eivät pitäneet siitä eivätkä kai uskoneetkaan.

     Samalla, kun peilit kirkastuivat, tunsin hyvän tuoksun, joka levisi peilien edessä olevista maljoista. Menin katsomaan niitä. Ne olivat täynnä valkoista ainetta. Ajattelin, että jos laittaisin sitä iholleni, niin haavani ja arpeni paranisivat. Niin kävi. Myös tahrat vaatteistani puhdistuivat.

     Maljojen luo oli vaikea päästä. Peilien edessä istuvat eivät halunneet päästää ketään ohitseen.

     Kun olin onnistunut puhdistamaan pukuni ja haavani, aloin kuulla etäistä rummun ääntä. Ääni kiinnosti minua. Päätin löytää rummun, että voisin kuulla sen äänen selvemmin. Lähdin etsimään sitä. Löysin tien suuren meren rannalta ja lähdin seuraamaan sitä. Pitkään kuljettuani havaitsin, ettei se johtanut mihinkään. Olin kiertänyt ympyrää, palannut aina takaisin samaan kohtaan. Myös rummun ääni kuului koko ajan yhtä etäältä.

     Jos kulkisin meren poikki pääsisin rummun luo. Minun oli päästävä.

     Kun astuin mereen, huomasin, ettei sen pinta ollutkaan upottava, niin kuin olin pelännyt, vaan kiinteä ja luja. Saatoin hyvin kulkea sitä pitkin. Meri oli täynnä tuoksuvia lähteitä, joista kohosi pilven muotoisia tuoksuja.

     Kuljin lähteitten ohi ja tiesin, että suunta oli oikea, sillä rummun ääni kuului aina selvemmin ja selvemmin.

     Jos välillä kuljin harhaan, rummun ääni alkoi väristä kiivaammin. Se varoitti minua.

Äänen ohjaamana saavuin paikkaan, jossa rumpu seisoi korkeitten jalkojen varassa.

Jo kaukaa näin, että rummun alla istui joku, joka huojutti itseään, välillä kiivaammin, välillä hitaammin ja noiden liikkeitten rytmissä rumpu soi, vaikkei soittaja edes koskettanut sitä.

     Kun soittajan keho värisi kiivaasti, silloin syntyi tuo varoittava ääni. Kun soittajan liikkeet kokonaan pysähtyivät, soi rumpu yhtä ja samaa ääntä.

     Rummun ympärillä, sitä suojaten, kasvoi 10 lumivalkoisten kukkien peittämää puuta. Ne olivat aivan pyöreitä kukkien paljoudesta.

     Lähetessäni rumpua, tunsin rummun alla istujan Maitreyaksi. Hän ei katsonut minuun. Ymmärsin hänen tietävän, että siinä oli joku, koska hän pysäytti kehonsa ja rumpu jäi soimaan yhtä ääntä. Ääni välitti minulle sanomaa.

     Samalla Maitreya ojensi minulle maljan, samanlaisen kuin ne, joita olin nähnyt peilien edessä. Maljassa oli samanlaista ainetta. Minun oli juotava se. Sitten minun oli mentävä puitten luo ja poimittava niistä jokaisesta yksi kukka. Kukat oli tuotava Maitreyalle.

     Poimin kukat. Otin niitä, jotka olivat puhjenneet alimmille oksille, mutta nekin olivat kauniita ja täyteläisiä ja niistä levisi hyvä tuoksu.

     Kukat täyttivät maljan. Vein ne Maitreyalle. Hän katsoi kukkia, mutta ei katsonut minuun.

     Hän otti kolme päälimmäistä kukkaa, musersi ne käsissään, kunnes niitten olemus muuttui pelkäksi tuoksuksi, joka lumivalkoisena pilvenä alkoi kohota rumpua kohti.

     Seuraavat kolme kukkaa hän laittoi maahan ja tanssi niiden päällä, kunnes niistäkin oli jäljellä vain tuoksuva pilvi, joka kohosi rumpua kohti.

     Kolmannet kukat hän söi ja kukkien olemus virtasi ulos hänen korvistaan ja silmistään ja kohosi pilvenä rummun luo.

     Nyt huomasin, että rummun laidalle oli ilmestynyt samanlaisia kukkia kuin olin puista poiminut. Ne olivat tuoksustaan palanneet uudelleen omaan muotoonsa. Nyt ne kuitenkin olivat suurempia ja niiden kauneus oli säteilevämpi ja tuoksu valtava.

     Sen viimeisen, sen kymmenennen kukan Maitreya istutti maahan ja tiesin, että siitä kasvaisi samanlainen kaunis ja korkea kukkapuu kuin nuo kymmenen rummun ympärillä.

     Rummun ääni pysähtyi jälleen. Ymmärsin siitä, että minun oli poimittava uusi maljallinen kukkia. Ymmärsin, että minun oli poimittava kukkia niin kauan, kunnes olisi syntynyt 10 uutta kukkapuuta ja niiden keskelle uusi rumpu.

26.9.1982

——————————————————————————————–

Soiva niitty

Kun Maitreya istui meditoimassa hänen avoimista kämmenistään alkoi valua maidon kaltaista valkoista vettä. Se valui ensin hiljaisena virtana, sitten se paisui mahtavaksi tulvaksi. Lopuksi vesi muodosti virran, joka lävisti kaiken maan.

     Maitreya lähti kulkemaan kohti virtaa. Hänen kätensä valuivat yhä. Hänen jäljessään kulkivat merkilliset vaunut, joissa oli neljä suurta valkoista kiveä, maljallinen kultaisia siemeniä ja kasa ohutta verkkoa.

     Hän pysähtyi virran rannalle ja heitti neljä kiveä virtaan, niistä kasvoi heti mahtavat siltapaadet. Sitten hän heitti niiden varaan verkon ja lähti kulkemaan verkkosiltaa pitkin toiselle rannalle. Vaunut seurasivat häntä.

     Toisella rannalla hän meni makaamaan maahan. Se maa oli pimeä ja autio. Hänen ruumiinsa vajosi syvälle. Käsistä valuva vesi täytti vajoamasta syntyneen kuopan. Syntyi lammikko, jossa hän alkoi kylpeä. Vaunut olivat pysähtyneet lammikon reunalle.

     Kylvettyään jonkin aikaa Maitreya nousi istumaan, kohotti molemmat kätensä suun eteen torveksi ja huusi. Kimeä ääni lensi yli maan ja samassa vaunut lähtivät syöksymään valtavalla vauhdilla ympäriinsä. Ne kiersivät kaikki paikat autiossa maassa. Näytti, että niitten kulkemisessa oli tarkka suunnitelma. Koko ajan vaunujen alla olevista aukoista kylväytyi siemeniä maahan, kunnes vaunut olivat aivan tyhjät.

     Nyt Maitreya nosti kätensä ja löi niillä veden pintaan. Kaikki valkoinen vesi kohosi korkeina kaarina ylös ja satoi sitten kylvettyjen siementen päälle kaikkialla. Siemenet alkoivat itää ja kasvaa.

     Ne kasvattivat ohuita, korkeita, kultaisia heiniä, jotka kohosivat kuin harpun kielet maasta ylös taivaalle. Ne soivatkin kuin harpun kielet. Ne muodostivat soivan niityn.

     Nyt Maitreya nousi tyhjentyneestä lammikostaan ja kulki niitylle kultaisten ruokojen joukkoon.

27.9.1982

——————————————————————————————–

Valovaunut

Neljä tietä oli edessäni. Jokaisella tiellä oli oma merkkinsä. Merkkeinä olivat: punaisella nesteellä täytetty malja, eri värisiä liekkejä kohottava lyhty, kaunis tuoksuva kukka, joka välillä oli loistava, mutta välillä muuttui rumaksi ja kuolleeksi ja silloin siitä levisi inhottava mädäntynyt haju. Yhden tien merkkinä oli miekka.

     Valitsin miekalla merkityn tien ja lähdin kulkemaan sitä pitkin. Vaikka tien pinta näytti sileältä, tunsin koko ajan kipua jaloissani aivan kuin olisin kulkenut miekan terällä.

     Kaikki tiet näyttivät päättyvän norsukentälle. Neljä valtavaa norsua seisoi siellä. Kaikilla komeat varusteet.

     Ensimmäisellä kirkkaanpunaiset taljat ja otsakoristeet, edessä punaisella nesteellä täytetty malja, suurempi kuin tien alussa ollut. Norsu kastoi kärsäänsä nesteeseen ja ruiskutti nesteen tielle. Tien laidat olivat täynnä punaisia puroja.

     Toisella norsulla oli yllään kirjavat korut, helyt ja kulkusia joka puolella. Sen edessä paloi suuri lyhty eri värisin liekein, syttyen ja sammuen, välillä valaisten kirkkaasti, välillä jättäen kaiken syvään pimeyteen. Kolmannella norsulla oli liejunkeltaiset koristeet. Sen edessä kohosi kukka. Norsu työnsi kärsänsä kukkaan, puhalsi sitten ulos kukan tuoksun, välillä ihanan, välillä iljettävän mädäntyneen hajun.

     Neljännellä norsulla oli miekanterävät torahampaat ja sen yllä oli tummansiniset pääkallokuvioin koristetut taljat ja otsaliina. Sen norsun jalkojen alitse minun oli uskallettava kulkea, jos aioin jatkaa matkaa. Norsujen takana tiet eivät enää jatkuneet, vaan siellä kohtasin vaunut. Niiden katto oli kuin kultainen rumpu. Katon reunassa oli kiiltäviä torvia vieri vieressä ja niiden alapuolella kulkusia ja kelloja, pieniä ja suuria.

     Vaunujen keinuessa rumpu paukkui, torvet soivat, kulkuset ja kellot kilisivät.

     Luulin, että minun piti jatkaa matkaa vaunuilla ja menin kolkuttamaan ovea.

     Vaunut pysähtyivät. Pelästyin, sillä tuli äkkiä aivan hiljaista.

Sitten vaunun ovet avautuivat ja näin kimmeltävän valon. Koko vaunu oli täynnä häikäisevää valoa ja valon keskellä istui Maitreya ja käski minun ojentaa käteni. Kun ojensin ne ja työnsin vaunun sisälle, tunsin niissä hurjaa kipua aivan kuin olisin pitänyt niitä tulessa. Kun vedin käteni pois, ne olivat kullatut kyynärpäitä myöten.

— Kädet ovat sinulle tärkeät, sanoi Maitreya. — Muista myös valo ja kuuntele.

     Nyt vaunun ovet sulkeutuivat. Vaunut alkoivat keinua, torvet soida, rumpu paukkua. Vaunun seinämissä oli pieniä luukkuja, ne ponnahtivat auki ja kultainen valo virtasi niiden läpi kaikkiin suuntiin, valaisten norsujen paikan ja norsujen tiet kirkkaiksi.

     Norsut päästivät hurjan huudon ja lähtivät kukin kulkemaan omaa tietään, sen ihmeellisen valon valaisemaa tietä.

27.9.1982

——————————————————————————————–

Kultainen härkä

Maitreya säilytti valoisaa tulta korkeassa tornissa. Hän jakoi sitä ihmisille, jotka tulivat suurin joukoin hänen luokseen. Kaikilla tulijoilla oli puhtaan valkoiset vaatteet ja he lauloivat kauniita lauluja tullessaan. Heillä oli mukana myös suuret, kiiltävät lamput, joihin he kätkivät valaisevan tulen.

     Tulen avulla he halusivat löytää kultaisen härän, jonka he tiesivät asuvan tornin takaisella niityllä.

     Sitä etsiessään he tulivat ensin niitylle, josta kaikki kukat ja ruoho olivat kuolleet. Ruskeina ja elottomina ne makasivat pitkin maata. Maa oli pettävää ja liejuista. Kiihkeästi kaikki etsivät kultaista härkää, kilpailtiin siitä kuka sen ensiksi löytäisi, kuka saisi sillä ratsastaa.

     Kiihkossaan etsijät pudottivat hienot lamppunsa mutaan. Ne polkeutuivat syvälle liejuun ja valo sammui niistä. Nyt oli etsiminen lopetettava. Ilman lamppujen valoa härkää ei voinut löytää. Toiset kyllästyivät ja lähtivät pois. Toiset kaivoivat lamppunsa mudasta ja lähtivät hakemaan uutta valoa.

     Saatuaan lamppuihinsa uuden valon, he lähtivät toiselle niitylle. Siellä kasvoi vihreä, tuoksuva ruoho, mutta yhtään kukkaa ei puhjennut ruohojen päihin. Kultaista härkääkään ei näkynyt, vain muutama kavion jälki ruohoissa. Raskaat sadepilvet vaelsivat niityn yllä melkein maata koskettaen. Ne eksyttivät etsijät, ne sammuttivat heidän lamppujensa valon. Jälleen osa etsijöistä lähti pettyneenä pois. Vain pieni joukko palasi hakemaan uutta valoa.

     Kolmannella niityllä kukkivat ihanat kukat. Niiden kauneus oli kuitenkin hyödytön. Yhtään hedelmää ne eivät tehneet.

     Tällä kolmannella niityllä etsijät näkivät kultaisen härän varjon kaukaisuudessa, mutta sitten kukkien kauneus ja niiden lumoavat tuoksut saivat heidät valtoihinsa. He jäivät keräämään kukkia, unohtivat lamppunsa. Hoitamattomina lamput vähitellen menettivät valonsa ja sammuivat.

     Vain muutama joukosta lähti hakemaan uutta valoa, vain muutama lähti tavoittamaan kultaista härkää neljänneltä niityltä.

     Neljäs niitty oli kaunein ja täydellisin. Siellä oli kukkia, ruohoja ja hedelmiä yllin kyllin. Kultainen härkä lepäsi kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Kaikki yrittivät pyydystää sitä kaikin taitavin keinoin, mutta se oli villi ja hurja, se puhalsi heidän lamppunsa sammuksiin ja karkasi tiehensä.

     Nyt uupuneet ja pettyneet etsijät lähtivät melkein kaikki pois vain joku palasi takaisin saadakseen valoa lamppuun.

Heille ei annettu enää valoa, mutta Maitreya määräsi heidät valotornin vartijoiksi.

     Itse hän kiipesi tornin huipulle, kohotti kätensä ilmaan ja alkoi meditoida. Jonkin ajan kuluttua taivaalla tapahtui räjähdys. Neljä tulista salamaa syöksyi Maitreyan käteen. Hän laskeutui alas tornista ja lähti vaeltamaan niityille.

     Niityllä, missä kaikki ruohot olivat kuolleet, hän leikkasi ne salamalla poikki ja sytytti tuleen. Kun tuli oli sammunut, kun maa oli viileä, alkoi siihen kasvaa uusi, vihreä ruoho.

     Niityllä, missä ruohot olivat kauniita, mutta eivät puhjenneet kukkaan, Maitreya poltti salamalla kaiken entisen ja tilalle alkoi kasvaa kukkivia ruohoja, joista levisi hyvä tuoksu.

     Kolmas niitty oli se kukkiva, mutta hedelmätön niitty. Kolmannen salaman voimalla sekin paloi pois ja tilalle kasvoi kasveja, jotka tuottivat runsaan hedelmäsadon.

     Neljännellä niityllä Maitreya kohtasi kultaisen härän. Se lepäsi maassa, mutta sen silmät olivat sidotut. Neljä pientä härkää kisaili sen ympärillä. Yksi niistä oli lumivalkoinen, toinen punakarvainen, kolmas keltainen ja neljäs ruskea. Kaikilla niillä välkkyi kuitenkin kultaisia karvoja kyljissään ja siitä saattoi päätellä, että nekin vähitellen kasvaessaan ja saadessaan oikean kasvupaikan, muuttuisivat kultaisiksi.

     Viimeisellä salamalla Maitreya leikkasi siteen härän silmiltä ja alistuneena härkä tuli hänen luokseen. Hän nousi sen selkään ja saattoi ratsastaa sillä.

     Härällä ratsastaen hän saatteli kaikki pienet härät omille niityilleen. Ruskea härkä jäi sille kauneimmalle niitylle, jossa se oli syntynytkin, punainen joutui hedelmiä kantavalle, keltainen kukkivalle. Lumivalkoinen pieni härkä sai asuinpaikakseen niityn, jossa ruohot olivat olleet kuolleet, mutta jossa nyt viheriöivät kauniit oraat.

     Kultaisella härällä Maitreya sitten ratsasti valotornin luo ja antoi härän uskollisten vartijoitten hoitoon.

29.9.1982

——————————————————————————————–

Puhtaan veden maailma

Korkea vesipatsas kohosi ylös puhtaana. Sen pää laajeni puolipallon muotoiseksi sileälaitaiseksi kummuksi, jonka päällä Maitreya istui vettä halliten.

     Ympärillä kohosivat vielä mahtavammat vesipatsaat, jotka jatkuivat loputtomiin ja joiden sisällä vesi humisi ja kulki ja veden liikkeestä syntyi kaunis ääni.

     Puhdasta vettä oli paljon. Kaikki ikuisuuden vedet oli kerätty yhteen.

     Maitreya otti vettä käsiinsä ja muovasi siitä suuren, läpikuultavan pisaran ja pudotti sen alapuolella olevaan maailmaan, jossa se kohtasi maan ja räjähtäen upposi siihen.

     Sille kohdalle kasvoi 12-haarainen puu, vahvoin oksin, kiiltävin lehdin, tuoksuvin kukkasin koristautunut puu.

     Maitreya lähetti lisää pisaroita. Puitakin kasvoi lisää. Syntyi metsä, joka valoisana ja erilaisena erottui muusta maailmasta.

     Ihmiset huomasivat sen. He riemastuivat ja riensivät sinne ja viihtyivät siellä.

     Nyt Maitreya halusi rakentaa metsään Totuuden majan. Paikan, jossa totuus voisi asua ja josta sen voisi löytää. Ihmiset halusivat kuitenkin muuta. Heillä oli omia suunnitelmia. He alkoivat kaataa metsää. He halusivat istuttaa paikalle omia puita ja pensaitaan. He suunnittelivat kukkaistutuksia, suihkukaivoja ja kivettyjä käytäviä. He alkoivat pitää Maitreyaa tunkeilijana. He pitivät häntä esteenä omille suunnitelmilleen.

     He kaatoivat metsän, melkein kaikki sen puut ja istuttivat omat pensaat ja puut. Suurella vaivalla he rakensivat kallisarvoisista kivistä käytäviä ja reunuksia.

     Vasta nyt he huomasivat, etteivät heidän istutuksensa menestyneetkään siinä maassa. Vähän aikaa kukoistivat puut, vähän aikaa viheriöivät pensaat ja kukkien loisto oli kaunis. Sitten kaikki vähitellen kuoli pois. Kauniit kivikäytävät jäivät tyhjiksi. Ihmiset jättivät paikan.

    Ajatuksillaan Maitreya kutsui kaukaista puhdasta maailmaansa ja se laskeutui sinne. Mahtavina putosivat vesipatsaat muodostaen humisevan muurin tuhotun metsän ympärille ja keskimmäinen patsas vajosi maahan ja täytti sen kuolleen mullan ja hiekan puhtaudellaan.

     Vain pienenä lähteen kaltaisena läikkänä jäi patsaan huippu näkyville. Sen ympärille Maitreya rakensi totuuden majan.

30.9.1982

——————————————————————————————–

Valo-urut

Täydellinen valolta suljettu pimeys peitti maan. Pimeys näytti läpitunkemattomalta ja se laskeutui kaikkialle ilman yhtään kultaista läikkää.

     Maitreya tuli ja istui pimeyden keskelle. Hänen päälakensa loisti kirkkaana ja silmistä kohosi valo aivan kuin hänen päänsä olisi ollut valolla täytetty. Hänen varpaittensa ja sormiensa kynnet loistivat kuin pienet lamput. Sisällä oleva valo kuulsi niiden lävitse.

     Tuo valo ei kuitenkaan ollut vain hänelle kuuluvaa, vain hänelle tarpeellista, vain häneen pysähtyvää, vaan sillä oli ominaisuus levitä, jättää jälkiä, ruveta kasvamaan.

     Kun hän liikutti sormiensa päitä, kun hän kohotti käsiään pimeyden kaikkiin suuntiin, lensi valoisia sormenjälkiä kaikkialle. Mitä enemmän hän liikutti sormiaan, sitä enemmän valoisat jäljet pimeydessä lisääntyivät.

     Yönvärisillä poluilla kulkiessaan hänen varpaistaan jäi jälkiä. Mitä enemmän hän kulki, sitä enemmän kirkkaus poluilla lisääntyi.

     Näin täyttyi pimeys vähitellen valolla. Kun pimeyttä oli enää kapea kaistale taivaan rannalla ja maan rannalla, nousi Maitreya ja kiskaisi sen käteensä. Sitten hän nielaisi sen.

     Nyt puhkesivat kaikki paikat täyteen monen kokoisia kirkkaita pillejä, kapeita ja leveitä, pitkiä ja lyhyitä.

     Kohta kaikki maa oli niitä täynnä, kaikkien vuorten rinteet, kaikki metsät ja niityt ja niiden läpi puhaltui ääniä, korkeita, matalia, mahtavia, hiljaisia. Pillit humisivat ja pauhasivat kuin urut.

     Mitä enemmän nuo valourut soivat, sitä säteilevämmäksi valo, joka oli syntynyt, muuttui.

1.10.1982

——————————————————————————————–

Peilikruunun säteet

Maitreya istui laajaan keltaiseen silkkiviittaan puettuna korkean vuoren päällä. Hänen takanaan kohosi paksurunkoinen, hiljainen, oksaton puu. Merkillisen näköinen, salaperäinen puu. Tuntui kuin se olisi voinut kätkeä sisälleen salaisuuden.

     Maitreyan viitan liepeet oli koristettu jalokivillä. Myös hänen kaulassaan oli jalokivinauha. Hänen pääsään oli 3-osainen kruunu, jonka päällimmäisessä osassa liikkui koko ajan ympäriinsä monista peileistä rakennettu pallo.

     Sen pyöriessä peilit synnyttivät valonsäteitä, jotka kauniisti alaspäin suuntautuen loivat sädehtivän valokehän.

     Osuessaan vuoren rinteeseen ne uursivat kiviseen pintaan syvän spiraalinmuotoisen uurnan, joka jatkui kauas alas laaksoon.

     Nyt Maitreya kulki kohti hiljaista puuta, avasi sen kyljen käsillään ja sieltä alkoi tulvia vettä.

     Maitreya ohjasi veden uurnaan ja sitä myöten se tulvi alas, jakaantui alhaalla laaksossa ja niityillä tuhansiksi virroiksi, puroiksi ja joiksi.

     Maitreya irroitti viittansa helmoista jalokivet ja pudotteli ne veteen. Myös kaulanauhansa hän katkaisi ja heitti kivet veteen. Veden mukana kivet alkoivat kulkeutua kaikkialle.

     Kun viimeinenkin kivi oli vedessä, nuo säteet, jotka tähän asti olivat olleet suuntautuneina alaspäin, sinkoutuivat valtavalla voimalla ylös ja kohottivat kirkkautensa taivaita kohti.

3.10.1982

——————————————————————————————–

Puhtaan kukan maailma

Kolme leijonaa vartioi kukan muotoista tornia, pidellen sitä käpälissään. Tuo torni muodostui kolmelle eri tasolle jakaantuneista maailmoista.

     Loistavilla katseillaan leijonat karkoittivat kaikki tummuneet tähdet, jotka olisivat saattaneet häiritä puhtaitten maailmoitten rauhaa.

     Kymmenet punaiset maailmat sijaitsivat tornin alemmassa osassa. Loistavan punaiset olivat niiden taivaatkin ja niissä asuvat olennot rakensivat siltoja päästäkseen kohoamaan yläpuolella olevalle auringonkeltaiselle tasolle.

     Toisella tasolla auringonkeltaiset maailmat, joita oli satoja, kasvattivat kukkaköynnöksiä, joista olennot sitoivat portaita, päästäkseen ylemmälle tasolle kultaisen kukan maailmaan.

     Kultaisen kukan säteilevää keskusmaailmaa hallitsi Maitreya. Siellä tuhannet tuoksuvat terälehdet muodostivat maailman alueet ja ne olivat valoisat ja täysin puhtaat. Ja kultaisissa syvänteissä, joita oli kaikkialla, syntyivät loputtomasti soivat äänet.

     Noille täysin puhtaille alueille Maitreya rakensi majoja niitä varten, jotka tulisivat sinne. Jokaiseen majaan hän nouti puhtaan, loputtomasti soivan äänen ja kätki sen kultaisten seinien suojaan.

     Auttaakseen olentoja pyrkimyksissään hän valaisi oman maailmansa niin kirkkaaksi, että sen valo tulvi runsaana alempana oleville tasoille.

     Kaikki, jotka olivat pyrkimässä ylös, näkivät selvästi kultaiset majat ja kuulivat myös nuo äänet, jotka oli kätketty majoihin.

     Kun punaisten maailmoitten sillat olivat valmistuneet, kohosivat sen asujat auringonkeltaiselle tasolle. Siellä oli jo portaitten rakentajia niin paljon, että kukkaköynnökset olivat loppumassa. Maitreya kasvatti heille uusia kukkia ja antoi niiden sataa alas.

     Kun kaikki olennot, kaikista maailmoista olivat päässeet puhtaan kukan maailmaan, sen tuhansille terälehdille, sen tuhansiin majoihin, irtosi ylin maailma niistä toisista. Valoisana ja loputtomasti soiden se purjehti pois.

5.10.1982

——————————————————————————————–

Puutarha pimeän seinän takana

Korkea, pimentävä seinä erotti ihmiset kauniista puutarhasta, sen valoisista, tuoksuvista puista, sen kukkasista, sen lehtimajoista ja solisevista virroista.

     Seinä oli vahva ja korkea. Se oli kyllä täynnä ikkunoita, mutta paksu tomu ja lika ja hyönteisten kutomat verkot tekivät ne pimeiksi ja vääristivät kauniin puutarhan kuvaa.

     Ikkunoitten läpi katsottuna kaikki puut näyttivät kuolleilta, maa oli täynnä liejua, purot saastaiset ja lintujen laulu ei kuulunut.

     Seinän varjossa ihmiset luulivat olevansa turvassa ja siksi he rakensivat seinää yhä vain paksummaksi.

     Eräänä päivänä Maitreya toi heidän ikkunoittensa eteen valoisan lyhdyn. Hän toivoi, että he huomaisivat sen ja tulisivat pois ahdistavan seinän takaa. Ikkunoitten läpi he eivät kuitenkaan nähneet valoa.

     Silloin Maitreya meni heidän luokseen, vei heille puhdasta vettä ja pyysi heitä pesemään ikkunat. Ihmiset eivät halunneet tehdä sitä. He kaasivat veden maahan ja vetivät vielä verhot tiukasti ikkunoitten eteen. Samalla he jatkoivat seinän vahvistamista.

     Nyt yllätti myrsky talon. Tuuli huojutti raskasta seinää. Salamat löivät ikkunat rikki. Ihmiset yrittivät vahvistaa tukipilareita ja korjata särkyneitä kohtia, mutta myrsky oli jo saanut vallan. Se hajoitti tulipesätkin ja tuli pääsi irralleen. Se levisi kaikkialla. Se tarttui heidän vaatteisiinsa ja hiuksiinsa. Se poltti heidän jalkojaan ja käsiään. Heillä ei ollut mitään keinoa sen sammuttamiseen. He kaipasivat sitä vettä, jonka olivat saaneet ja kaataneet maahan.

     Lopulta koko seinä murtui. Se kaatui maahan ja hajosi. Tuli sai yhä suuremman vallan. Heidän oli pakko paeta.

     Pelko ja kauhu ajoivat heitä kohti kaunista puutarhaa. Sen solisevissa virroissa he saivat tulen tukahtumaan.

     Kun tuli oli sammunut ja savu hälvennyt, he näkivät kauniin puutarhan kukkineen ja puineen, valoisine käytävineen, kuulivat veden solinan ja lintujen laulun. He näkivät myös selkeästi entisen asuinpaikkansa, tuon tulen tuhoaman loukon, josta olivat viime hetkillä paenneet.

6.10.1982

——————————————————————————————–

Hedelmään kätketyt jalokivet

Maitreyalla oli suuri, pyöreä hedelmä kädessään. Hänen ympärillään parveili palvelijoita, joilla oli kirkkaita, hyvin teroitettuja veitsiä. Ne olivat kauniita ja hyvin taottuja ja palvelijat ojensivat niitä Maitreyalle, että hän voisi avata hedelmän nopeasti, vaivattomasti ja siististi.

     Hän ei kuitenkaan huolinut heidän veitsiään, vaan avasi hedelmän käsin. Yhdellä taitavalla painalluksella hän avasi hedelmän neljään osaan.

     Hedelmän sisällä, sen kirkkailla seinämillä oli pieniä, eri värisiä jalokiviä ja aivan keskellä suuri, kaunismuotoinen, puhtaan valkoinen kivi.

     Palvelijat olivat ihastuksissaan. Innostuneina he katselivat kiviä. Pienet kivet he saivatkin. Sitä suurinta kukaan ei tavoitellut. Kaikki ajattelivat sen ilman muuta kuuluvan Maitreyalle. Palvelijat lähtivät ihailemaan kiviään, katselemaan ja näyttelemään niitä toisilleen.

     Sillä aikaa Maitreya otti hedelmän neljä kuorta ja sen suuren jalokiven mukaansa. Hän vei ne keskelle avaraa kenttää ja asetti ne siellä maahan. Suuren kiven keskelle, kuoret tasaisesti ympärille.

     Ne kuoret hän täytti puhtaalla vedellä, ne avautuivat ja kasvoivat ja vesi niissä lisääntyi. Niistä kasvoi laajat meret ja suuri jalokivi niiden keskellä kasvoi säteileväksi vuoreksi.

7.10.1982

——————————————————————————————–

Suuren rummun soittaja

Runsaasti ihmisiä oli kerääntynyt soittamaan rumpuja. Kaikilla heillä oli vaatimattoman näköiset rummut, joista lähti vaimea ääni. Kärsivällisesti ja innostuneesti he kuitenkin soittivat niitä.

     Maitreyalla oli suuri rumpu. Hän istui sen päällä ja löi siitä mahtavia ääniä, jotka saivat pienten rumpujen soittajiinkin uutta innostusta.

     Aina suuren rummun kajahtaessa, hiljenivät pienet rummut hetkeksi ja alkoivat vasta vähän ajan kuluttua soida.

     Eräällä suuren rummun lyönnillä avautui maa ja sieltä kasvoi esille puu. Jokaisella seuraavalla lyönnillä puu kasvoi lisää korkeutta ja siihen ilmestyi aina uusi oksa.

     Pienten rumpujen soidessa, oksa puhkesi täyteen kukkia ja lehtiä. Vedensinisiä kukkia, joista kehittyi läpikuultavia, pyöreitä hedelmiä, joita lopulta oli tuhansia ja tuhansia.

     Puu kasvoi valtavaksi. Yhdellä suuren rummun lyönnillä avautuivat kaikki hedelmät ja niiden sisällä ollut neste valui maahan.

     Maassa siitä muodostui lammikko, jossa pienten rumpujen soittajat alkoivat pestä soittimiaan.

     Suuri rumpu löi nyt pysähtymättä. Lammikko laajeni. Kun kaikki pienet rummut olivat puhtaat, ne olivat väriltään kultaiset. Niiden ääni oli kirkas ja kuului kauas.

     Suuren rummun ääni avasi taas tien uudelle puulle. Sen varsi kohosi kirkkaana, oksat levisivät loputtomina kuin auringon säteet ja kultaisista kukista syntyivät hedelmät, jotka olivat täynnä valoa.

     Hedelmien avautuessa syntyi niiden valosta pilvi, joka peitti pienten rumpujen soittajat sisälleen.

     Suuren rummun ääni kasvatti pilveäkin suuremmaksi ja suuremmaksi ja pienten rumpujen ääni kuului sen sisältä aina selkeämpänä ja kirkkaammin.

8.10.1982

——————————————————————————————–

Kultaisen hiekan kasvattamat kukat

Oltiin venematkalla. Vene kulki pitkin jokea, joka oli välillä leveä ja kaunis ja täynnä puhdasta, tuoksuvaa vettä. Välillä se kapeni niin kapeaksi, että rannat koskettivat veneen laitoja ja sen vesi oli liejuista ja matalaa. Joskus vene takertui pohjassa kasvaviin kasveihin.

     Kaikilla veneessä olijoilla oli airot, mutta niitä ei voinut kapeilla kohdilla käyttää.

     Tultiin kauniille vihreälle rannalle. Lähelle tultua huomattiin, ettei siinä vielä ollutkaan matkan pää, vaan saareke, jolla saattoi levähtää. Saarekkeen takana joki vielä jatkui.

     Toiset jatkoivat matkaa, toiset jäivät lepäämään.

     Näin ylitimme seitsemän joen pätkää. Kahdeksannen lopussa levisivät valkoiset rantakalliot, joiden takana joki ei enää jatkunut. Lähdimme kallioille. Niiden keskellä avautui kenttä, joka oli täynnä kullankeltaista hiekkaa.

     Maitreya seisoi kentällä valtavan puun korkuisen kukan alla ja ammensi kultaista hiekkaa pieniin kuppeihin. Kuppeja oli valtavasti hänen ympärillään. Jokaiseen hän kätki simpukanmuotoisen, kierteisen siemenen.

     Otimme kupit ja menimme kallioille. Kuppien sisältä kuului koko ajan hiljainen ääni.

Ääni voimistui sitä mukaa kuin kukka kasvoi. Kukka kasvoi nopeasti. Kultaisessa hiekassa oli valtavasti voimaa, jonka se antoi kasville.

     Kun kukka avasi nuppunsa, pääsi ääni täydellisesti valloilleen ja alkoi soida loppumatta.

     Kun kaikki kukat olivat puhjenneet, ne koottiin veneeseen, jolla olimme tulleet. Vene alkoi soiden kulkea sinne, mistä me olimme tulleet. Ja tuo kukkien soitto kertoi kaikille maailmasta, jonka olimme saavuttaneet.

10.10.1982

——————————————————————————————–

Ruusukenttien ympäröimä linna

Loistavan linnan hahmo kuvastui kaukaisuudessa. Taivaan korkuiselle jalustalle se oli rakennettu. Täydellisinä kimalsivat sen korkeat tornit, valoisina avarat ikkunat. Varjoon jäi sen rinnalla harmaa, tyhjäksi käynyt maailma.

     Se oli Maitreyan hallitsema linna. Laajat ruusukentät ympäröivät sitä. Ensin silmänkantamattomiin syvänpunaisia ruusuja, joissa oli vahva ja täyteläinen tuoksu. Sitten silmänkantamattomiin keltaisia ruusuja, joiden tuoksu oli herkempi ja himmeämpi, mutta syvemmin vaikuttava.

     Kolmas kenttä oli lumivalkoisten ruusujen peittämä. Valkoisten ruusujen tuoksu ei kulkeutunut aivan harmaan maailman reunamille, mutta sen ihanuuden ja täydellisyyden saattoi aavistaa.

     Ruusukenttien yli oli kuitenkin vaikea kulkea. Tuoksut herättivät hyvin voimakkaita tunteita ja tunteet alkoivat hallita kulkijaa. Tunteet saivat hänet harhailemaan edestakaisin ja ruusut murskaantuivat hänen jaloissaan.

     Maitreya istui linnansa tornissa. Hän avasi suunsa ja puhalsi sieltä kultaisen pölyn. Pölyä syntyi valtavat määrät. Koko linna hukkui hetkeksi siihen.

     Sitten hän alkoi vetää suustaan valkoista nauhaa, jonka kääri neljälle käärölle.

     Kaikki kääröt hän kieritti kultaisessa pölyssä ja heitti ne ilmaan kuin serpentiinit. Ne kieppuivat hurjasti lentäessään, kiertyivät välillä, välillä avautuivat. Lopulta ne laskeutuivat neljäksi sillaksi, jotka johtivat linnaan ruusukenttien yli.

     Loistavan kultapölyn peittämät sillat johtivat kohti kultaista linnaa. Niille voi nousta, jos halusi pois eksyttäviltä ruusukentiltä.

     Tietysti ruusujen tuoksu ylti silloillekin, mutta ylhäältä käsin sitä oli helpompi vastustaa ja kultaisen pölyn tarttuessa jalkoihin, ei ollut niin helppo joutua sillalta alas.

     Vain valkoisten ruusujen tuoksu oli täysin puhdas. Se ei houkutellut ketään eksymään. Se antoi rohkeutta ja iloa kulkea kohti linnaa.

     Mutta juuri, kun oli päässyt valkoisten ruusujen yläpuolelle, juuri, kun ajatteli ettei enää erehdy, katosivatkin ruusut näkyvistä. Koko lumoava kenttä muuttui autioksi, syvät rotkot vain ammottivat alapuolella. Inhottavat käärmeet ja muut matelijat ryömivät rotkoissa. Julmat pedot raatelivat toisiaan.

     Kauhea näky oli täynnä verta, tuskaa ja iljettävyyksiä. Koko ihana ruusukenttä näytti pahuuden pesäpaikalta ja sai monet kulkijat kääntymään takaisin, vaikka kultainen linna oli jo aivan lähellä.

     Vain hetkittäin palasi valkoisten ruusujen kauneus näkyville. Niiden puhtaus ja tuoksut saivat unohtamaan kaikki kauheudet. Mutta vain hetkeksi. Pian katosi ruusujen loistava valkeus ja tilalle ilmestyi tyhjä, kuollut maa. Pahuuskin oli sieltä lopussa. Kaikki elämä oli lopussa. Kaikki oli kietoutunut pimeyteen.

     Tästä syntyi tunne, ettei mitään ollutkaan, että kaikki pyrkiminen oli ollut turhaa, kaunis tavoitekin kuvitelma. Kultaista linnaa ei näkynyt pimeydessä.

     Auttaakseen kulkijoita Maitreya puhalsi lisää kultaista pölyä. Niin paljon hän sitä puhalsi, että siltojen pinnat alkoivat loistaa pimeydessäkin.

10.10.1982

——————————————————————————————–

Pimeyteen syntyneet sillat

Olin pimeässä. Näin portaat, jotka johtivat ylös. Ne olivat punaista kiveä, leveät ja kauniit. Näyttivät turvallisilta. Lähdin nousemaan niitä pitkin. Ne kohosivat aina ylemmäksi ja ylemmäksi ja samalla niiden väri kävi herkemmäksi ja puhtaammaksi.

Sitten ne loppuivat.

Kaikkialla ympärilläni oli pimeys. Kun katsoin alas, näin portaista vain muutamia punaisia viiruja ja läikkiä.

Porrastasanteen, jolla olin, näin selkeästi. Se oli leveä ja turvallinen. Istuuduin sille ja suljin silmäni.

     Sitten tunsin valon kosketuksen. Tunsin valon rajattoman lämmön. Kun avasin silmäni näin edessäni uudet portaat, aivan uudet ja erilaiset.

     Niissä askelmien reunat olivat kirkasta metallia. Ne loistivat pimeydessäkin. Askelmien keskustaa ei näkynyt vain pimeys oli hiukan vaaleampi niiltä kohdin.

     Nousin portaille. Yritin ensin kulkea vain askelmien reunoilla, mutta sitten huomasin, että keskikohdatkin, vaikka ne eivät näkyneet, olivat kestävät.

     Portaita pitkin pääsin seuraavalle tasanteelle, jossa taas levähdin hetken silmät suljettuina.

Tunsin käsissäni jotain polttavan kuumaa. Kun avasin silmäni näin kaksi kirkasta nauhaa, jotka nousivat pimeyteen. Siinä oli jälleen uudet portaat, joista oli vain kaiteet nyt näkyvillä. Lähdin nousemaan niitä.

     Tulin ovelle. Avasin sen ja jouduin hyvin merkilliseen huoneeseen. Siellä sekä lattia, katto että seinätkin olivat kartion muotoiset. Jokaisen kartion pohjassa oli aukko, josta kohosi valonsäteitä. Huoneen keskustassa säteet leikkasivat toisensa. Leikkauskohdassa Maitreya meditoi.

     Jäin ovelle odottamaan. Huomasin, että meditaation jatkuessa kartioitten pohjalle alkoi ilmestyä valkoisia siemeniä. Niitä syntyi jokaisessa kuudessa kartiossa yhtä aikaa ja yhtä paljon.

     Pian kaikki kartiot olivat täynnä ja valonsäteet kulkivat niiden lävitse.

     Nyt Maitreya kosketti säteitä käsillään ja ne alkoivat lisääntyä. Pian koko huone oli täynnä säteitä ja siemenet niitten kosketuksesta alkoivat kasvaa. Niistä jokaisesta kasvoi pieni kukka.

     Seinät, katto, lattia kaikki puhkesivat täyteen pieniä, lumivalkoisia kukkia ja niiden tuoksua.

     Nyt Maitreya avasi oven, keräsi kaikki valonsäteet käteensä ja heitti ne pimeyteen. Ne lensivät sinne pitkinä valoisina kaarina joka suuntaan.

     Nyt alkoivat kukat virrata ulos. Kartioitten ohjat avautuivat ja lumivalkoiset kukat valuivat pimeyteen. Ne seurasivat valonsäteitä ja muodostivat yhdessä niiden kanssa siltoja pimeyteen.

10.10.1982

——————————————————————————————–

Julistus alttareilta

Suuri viuhka levittäytyi taivaalle. Siinä oli kultainen kehys, kultaiset välikaaret sekä kolme eri kerrosta.

     Alin osa oli hennonpunaista silkkiä. Toisessa osassa oli aavistuksen verran väriä vielä ohuemmassa ja utuisemmassa silkissä. Kolmannen osan kangas oli niin ohutta, että sitä tuskin näkyi.

     Kaikissa kohdissa, missä viuhkan kehyslangat leikkasivat toisiaan, loistivat jalokivet. Niiden jokainen särmä lähetti kirkkaan säteen. Kun viuhka avautui ja sulkeutui, levisivät säteet taivaalle kaikkiin suuntiin eikä olemassaolossa ollut paikkaa, jota ne eivät olisi kirkkaudellaan koskettaneet.

     Tuo suuri viuhka toimi kuin majakka. Valollaan se julisti tietoa. Se ilmoitti kaikille olennoille, että pian oli jotain tärkeää tapahtumassa.

     Viuhkan edessä oli valtaistuin. Se oli taitavasti koristettu lootuskukkajäljitelmillä ja muilla korkokuvilla.

     Maitreya istui istuimella. Hänen yllään olevissa viitoissa toistuivat viuhkan värit. Hänen päänsä päällä oli liina, joka oli ommeltu täyteen jalokiviä. Suurin punainen kivi oli hänen otsallaan.

     Valtaistuimen edessä avautui laaja marmorikenttä. Marmorikentän ympärillä oli kristallikenttä ja kristallikentän ympärillä ruusujen kenttä.

     Marmorikentän ja kristallikentän rajalla oli lootuskukilla koristettu alttari. Ruusukentän laidassa oli suuri ruusualttari.

     Maitreyalla oli kädessään ja sylissään kirjakääröjä, monta pienempää ja yksi suuri.

     Ihmiset, jotka olivat ottaneet viuhkan lähettämän sanoman vastaan, tulivat suurin joukoin kuulemaan, mitä oli tapahtumassa.

     Maitreya avasi kirjakäärön ja alkoi lukea. Lukemisen ajaksi viuhka pysähtyi. Syntyi täydellinen hiljaisuus, jossa vain Maitreyan lempeä ääni kuului. Lopetettuaan lukemisen, hän kiinnitti kirjan alareunastaan alttarille ja siinä se liehui kaikkien nähtävänä.

     Pienet kirjat hän luki ruusualttarilta. Isoimman kirjan lukupaikaksi tuli lootusalttari.

Koko kenttä oli täynnä kuulijoita. He olivat rientäneet kodeistaan ja kaupungeistaan, toreiltaan ja pelloiltaan viuhkan sanoman innostamina.

     Koko kristallikenttä oli täyttynyt valoisilla olennoilla, jotka olivat valaisseet polun valtaistuimelta lootusalttarille ja sitä polkua pitkin Maitreya saapui kirjakääröä kantaen.

     Kun hän avasi sen kultaiset nauhat, tulvahti kirjan sisältä täydellinen tuoksu. Kun hän luki sitä, hänen äänensä jylisi välillä mahtavana kuin vuorten kaiku, välillä soi lempeästi kuin heinän kahahdus tuulessa.

     Lukemisen hetkeksi viuhka täysin pysähtyi. Sen jalokivien lähettämät säteet kohosivat suoraan ylös ja muodostivat viuhkalle vielä neljännen osan, joka oli pelkkää valoa.

     Kun Maitreya oli päässyt lukemisen loppuun, kaikki halusivat kuulla kaiken aina uudelleen ja uudelleen.

10.10.1982

——————————————————————————————–

Sateenkaari-valtaistuin

Oli valtava sade, harmaa ja läpitunkematon.

Se peitti kaiken, mutta sitten pysähtyi ja loistavat värit vapautuivat kaikkialla.

Sateenkaari-valtaistuin kohosi esille, sen selkänojan värikkäät kaaret: punaista, oranssia, keltaista, vihreää, sinistä, violettia.

Punainen kaari kohosi korkeimmalle ja sen päällä istuivat linnut. Neljä lumivalkoista lintua, joiden leveissä pyrstöissä toistuivat sateenkaaren värit.

     Istuimen edessä oli meren kaltainen maja, jonka seinämät olivat avoimet ja kun kaikki sateen tuoma vesi oli virrannut maljaan, tuli Maitreya ja sulki ne. Sitten hän nousi istumaan sateenkaari-valtaistuimelle.

     Istuimen edessä istui 12 kasvotonta olentoa hiljaisuuteen vajonneina. He olivat sokeita, kuuroja ja puhumattomia.

     Maitreya antoi linnuilla merkin, kohotti kätensä päänsä päälle ja linnut lensivät valtaistuimen eteen ja alkoivat juoda meren kaltaisesta maljasta.

     Samalla, kun ne joivat, niiden pyrstösulkien juuriin kasvoi suuria, kirkkaita helmiä. Helmen väri määräytyi sulan värin mukaan.

     Kasvottomat palvelijat poimivat helmet linnuista ja alkoivat rakentaa niistä kenttää valtaistuimen ympärille.

     Niin kauan kuin linnut joivat meren kaltaisesta maljasta, niin kauan syntyi helmiä ja kasvottomat palvelijat rakensivat kenttää. Sitä tehdessään he alkoivat kuulla, nähdä ja puhua, heidän ymmärryksensä kasvoi täydelliseksi ja heidän kasvoilleen levisi kauneus.

     Kun helmikenttä oli valmis, antoi Maitreya linnuille merkin. Ne lensivät takaisin paikoilleen ja äsken niin epätäydelliset, nyt täydelliset olennot istuivat valtaistuimen eteen.

     Linnut aloittivat laulun. Se oli mahtava kuin huilujen puhallus. Se kuului kauas.

     Kaikkialta, minne lintujen laulu kuului, alkoi saapua helmikentälle tulijoita, kasvottomia, kuuroja, sokeita, puhumattomia olentoja, jotka vuorostaan saivat rakentaa helmikenttää.

     Sitä rakentaessaan he saavuttivat täydellisyyden ja saivat mennä istumaan muitten kentänrakentajien joukkoon ja jälleen lintujen laulu kutsui uudet olennot paikalle.

10.10.1982

——————————————————————————————–

Norsun vetämät vaunut

Maitreya ratsasti suurella norsulla. Koristeellinen, katoksellinen istuin oli sidottu norsun selkään. Siitä roikkui värikkäistä nauhoja joka puolelle. Korkeilla, pilarimaisilla jaloillaan norsu eteni.

     Se veti perässään vaunuja, joihin oli lastattu erilaisia tavaroita.

Siinä oli:

vedellä täytetyt vaunut,

valolla täytetyt,

kukkasilla,

puun lehtevillä oksilla,

rummuilla,

huiluilla,

kelloilla ja kulkusilla,

hopeisilla ja kultaisilla veitsillä,

ruokakulhoilla,

siemenillä,

jalokivillä,

kultahiukkasilla.

Näin täytettyjä vaunuja norsu veti ja paljon ihmisiä riensi vaunujen jäljessä.

Ihmiset halusivat erilaisia asioita. Heillä oli mukanaan valottomia lyhtyjä, tyhjiä vesiruukkuja, särkyneitä rumpuja, vaienneita huiluja, kelloja, kulkusia, katkenneita veitsiä, lohjenneita ruokakulhoja, koruja, joista jalokivet olivat kadonneet ja kultaus varissut.

     Heiltä puuttui niin paljon. Heidän piti koko ajan juosta edestakaisin.

— Miksi ette seuraa vaunuja? Silloin teillä on kaikki mitä tarvitsette aina lähellänne, sanoi Maitreya.

— Emme voi, sanoivat ihmiset. — Majoissamme palaa tuli. Meidän on vartioitava sitä.

— Ottakaa vettä maljoihinne ja käykää sammuttamassa tuli. Sitten voitte seurata vaunuja ja teillä on kaikki, sanoi Maitreya.

11.10.1982

——————————————————————————————–

Peilitorni

Suuri alue oli tulessa. Liekkejä oli runsaasti joka puolella. Tulen sammuttaminen tuntui toivottomalta. Heti, kun liekit oli jossakin saatu tukahtumaan, ne hulmahtivat jossain toisaalla entistä valtavampina.

     Maitreya ajoi paikalle suurella laivalla. Se oli suurta pilveä muistuttava laiva, joka oli kirjavilla viireillä koristettu. Se liikkui aivan äänettömästi. Sen pohja oli pyöreä ja leveä ja se oli ollut niin kauan veden kanssa kosketuksissa, että se oli saanut veden sammuttavan ominaisuuden. Kun laivan pohja liukui liekkien yli, ne sammuivat.

     Kun kaikki liekit olivat sammuneet, astui Maitreya laivasta 8-kertaiset viitat yllään. Kun hän kulki vielä polttavan kuuman maan ylitse, se viileni viittojen kosketuksesta. Viittojen reunat eivät edes likaantuneet, vaan niihin ilmestyi kaunis, kultainen punos.

     Liekkien sammuttua kenttä näytti puhtaalta, hän kylvi sen täyteen lumivalkoisia lippuja. Alueen keskelle hän pystytti salon, johon oli kiinnitetty lisää lippuja ja viirejä.

     Sitten kaikki, jotka olivat yrittäneet sammuttaa tulta, nousivat laivaan.

     Laiva lähti liikkeelle. Samalla se alkoi soida ja kilistä kuin sen ruuma olisi ollut täynnä kelloja ja kulkusia. Viirit ja liput liehuivat ja meno näytti loistavalta.

     Laiva pysähtyi avaran, sinisen kentän reunaan.

— Tässä ovat aarteet, sanoi Maitreya. — Ne on saatava esiin.

     Kaikki laskeutuivat laivasta ja alkoivat kaivaa. Maa oli kovaa. Vain hiukan naarmuja oli kaivamisen tuloksena.

— Käyttäkää vettä, neuvoi Maitreya.

     Vesilähteitä oli kentän reunalla. Vedellä kivinen pinta alkoi vähitellen sulaa.

     Kun kaikki kivinen kuori oli poissa, oli vastassa toinen maakerros. Se oli paksua, liukasta liejua. Se ei pysynyt missään, liukui aina pois, kun sitä yritti nostaa.

— Muovatkaa sitä, neuvoi Maitreya.

Muovaamalla savi pieneni ja väheni lopulta olemattomiin.

     Kun savikerroskin oli poistettu, oli vielä edessä paksulti hiekkaa. Se oli ohutta kuin pöly ja täynnä teräviä siruja. Käsin sen poistaminen oli hidasta ja tuskallista. Puhaltamalla se kuitenkin onnistui.

     Kun kaikki hiekka oli puhallettu, paljastuivat aarteet. Ne olivat suuria helminauhoja, joita oli röykkiöittäin kentän pohjalla.

     Jokainen sai itselleen yhden helminauhan. Ne olivat hyvin raskaat kantaa.

     Maitreya johdatti nyt kaikki peilitornille, joka oli kokonaan peileistä rakennettu. Siinä oli monta eri kerrosta.

     Alimman peilihuoneen peileistä näki itsensä suurena ja mahtavana. Seuraavassa kerroksessa vähän pienempänä. Näin kuva peileissä pieneni kerros kerrokselta.

     Ylimmän kerroksen peilihuoneessa, joka oli niin pieni, että sinne mahtui vain yksi katsoja kerrallaan, kuvakin oli tuskin pisteen kokoinen ja sekin katosi, joten katsoja tunsi itsensä olemattomaksi.

     Koin tuon olemattomuuden tunteen. Se oli avara, ei ollut mitään ja samalla oli kuitenkin kaikki. Tuo tila kesti vain hetken, sitten huomasin taas olevani tornin alimmassa kerroksessa.

     Maitreya seisoi siellä ja sanoi: — Tätä on tehtävä.

Ymmärsin, että oli kuljettava aina uudelleen ja uudelleen peilitornin lävitse.

     Yksi muutos oli kerran kulkemisen jälkeenkin jo tapahtunut. Helminauha ei tuntunut yhtä raskaalta kuin ennen.

     Ajattelin, että helminauhan paino tuli ilmeisesti vähenemään kerta kerralta.

12.10.1982

——————————————————————————————–

Tuhkaan hukkuneet

Korkeat, harmaat pilvet peittivät kentän, joka oli täynnä tuhkaa. Harmaata tuhkaa paksuina kerroksina, kasoina, möhkäleinä. Ja ihmiset kamppailivat tuhkan keskellä, ryömivät, etsivät, harhailivat.

     Keskellä kenttää oli korkea pylväs. Siihen oli köysillä sidottu ihmiskimppuja. Kukaan ei uskaltanut irrottautua, sillä he pelkäsivät eksyvänsä tuhkan loputtomuuteen.

     Silloin ilmestyi taivaalle valoisa lautta. Auringonpyöreä ja lämmön täyttämä ja tuon lautan päällä kohosi kirkas torni. Tornin huipulla oli neljä miekkaa. Miekoilla istuivat suuret linnut välkkyvine siipineen.

     Tornin seinässä oli neljä luukkua. Yksi jokaiseen suuntaan. Ja tornin kammiossa Maitreya hallitsi suurta kelloa, jonka ääneen oli kätketty tuhannen kellon ääni, mutta joka oli nyt hiljaa.

     Kun tuli oikea hetki Maitreya antoi kellon soida. Samalla avautuivat tornin luukut ja valoisat virrat tulvivat esiin, linnut irtosivat miekkaistuimiltaan ja lensivät valoisia virtoja pitkin yli tuhkaan hukkuneen maan.

     Sitten linnut laskeutuivat alas ja alkoivat lakaista tuhkaa siivillään. Ne lakaisivat tuhkasta teitä ja polkuja, joita valo valaisi.

13.10.1982

——————————————————————————————–

Pimeän virran todellisuus

Kuljin syvässä virrassa. Vesi oli mustaa ja kuohuvaa. Kaikkialla pimeys. Rantakalliot kohosivat mustina ja autioina.

     Veden virtaus oli raju. Vesi tulvi valtavalla voimalla ympärilläni. Kädessäni oli soihtu, jota yritin suojella sammumasta.

Välillä vesi syöksyi pimeitten luolien läpi, välillä se kohosi ylös jyrkille rinteille. Joen pohja oli täynnä petollisia syvänteitä.

     Sitten näin edessäni hurjat leijonakasvot. Suuret tuijottavat silmät, laajat sieraimet, joista puhaltui valkoinen savu.

     Vaikka yritin piiloittaa soihtuani leijonalta, se puhalsi sen sammuksiin.

     Luulin, että jäisin pimeään, mutta huomasinkin, että soihtuni sammuttua näinkin kaiken selvästi, mutta eri tavalla kuin ennen.

     Peloittavaa vettä ei ollut. Joen uoma oli avara, tyhjä ja puhdas. Tummat rantakalliot olivat kadonneet. Valoisat, kukkivat niityt peittivät rantoja. Leijonakasvojen takaa tuli esille Maitreya, jolla oli kädessään kultainen punos. Sen hän sitoi oikeaan käsivarteeni. Kädestä alkoi sinkoilla säteitä. Sormissa ja kämmenissä niitä syntyi lakkaamatta.

— Tämä on erilaista tulta, sanoi Maitreya. — Pidä siitä nyt huolta.

14.10.1982

——————————————————————————————–

Syntyivät loistavat siivekkäät

Käärme ryömi maassa. Sen tumma, läikikäs ruumis oli satojen ehkä tuhansien metrien pituinen, lihava ja raskas, sairas ja väsynyt ruumis.

     Maa rahisi. Hiekka syöksyi syrjään. Kivet sinkoilivat, kun käärme laahautui eteenpäin ja päästi samalla tuskallista huutoa suustaan.

     Maahan jäi syvä jälki, josta kaikki elämä oli kuollut.

     Käärmeen selkä oli koko pituudeltaan liekeissä. Terävinä, levottomina kohosivat liekit ja levisivät myös ympäristöön.

     Maitreya pysäytti käärmeen matkan. Hän istui sen päälle meditoimaan. Käärme sulki tottelevaisesti silmänsä ja jäi makaamaan paikoilleen.

     Maitreya kulki selän päällä ja keräsi liekit suureen maljaan. Sitten hän työnsi käärmeen selälleen ja halkaisi veitsellä sen vatsan. Vatsa kihisi pieniä käärmeitä, jotka olivat hyvin elinvoimaisia ja valon nähdessään alkoivat kilpaa ryömiä vatsan pahanhajuisesta pimeydestä pois.

     Kun kaikki pienet käärmeet olivat vapaat, otti Maitreya liekit maljasta ja laittoi ne käärmeen vatsaan. Sitten hän sitoi vatsan kultaisella nauhalla umpeen.

     Käärme lähti jatkamaan matkaa. Mustaa savua tuprahteli sen suusta, sieraimista ja silmäaukoista sekä selkähaavan raoista. Pienet käärmeet seurasivat sitä villin vapaana laumana.

     Suuri käärme löysi keskeltä erämaata kuolleen puun. Sen juurien ympärille se kietoutui moninkertaiseksi kasaksi ja mielettömästi savua alkoi tupruta sen sisältä. Kuollut puu peittyi savuun. Näytti siltä kuin puunrunko olisi kannatellut savupilveä kuin lehvästöä.

     Nyt suuri käärme nosti päätään kerran, huusi lujaa ja sitten se kävi elottomaksi.

     Pienet käärmeet kiipesivät puun oksille, katosivat savupilveen ja koteloituivat sinne.

     Kun savu alkoi hälvetä, huomasi, miten kaikki oksat olivat täynnä täyteläisiä harmaita koteloita, joiden väri kuitenkin muuttui sitä mukaa kuin savu katosi.

     Kun kaikki savu oli poissa, olivat koteloiden seinämät aivan kirkkaat ja sitten ne avautuivat.

     Kaikki pienet käärmeet olivat saaneet siivet ja koko puu oli näiden loistavien siivekkäitten vallassa.

14.10.1982

——————————————————————————————–

Hyödytön puu

Ihmiset olivat kasvattaneet itselleen suuren puun. Se näytti vahvalta ja kauniilta. Sen varsi oli tukeva ja lehdet kiiltävät. Kukat värikkäät ja juuret täyttivät runsaina kaiken maan.

     Maitreya halusi kaataa sen puun, koska sen hedelmät kauneudessaan eivät tehneet siemeniä, koska sen kukat loistossaan eivät tuoksuneet, koska sen varsi vahvuudessaan oli ontto ja saattoi kaatua ensimmäisessä myrskyssä. Ja vaikka juuret täyttivätkin kaiken maan, niissä ei ollut elämää.

     Ihmiset eivät halunneet, että puu kaadettaisiin. He eivät ymmärtäneet miksi.

     Mutta Maitreya leikkasi varren poikki, katkoi oksat, irroitti kukat ja lehdet, keräsi hedelmät ja poltti kaiken. Ihmiset lähtivät pois. He eivät ymmärtäneet miksi.

     He menivät istumaan läheisen rotkon reunalle ja katselivat sen syvyyteen. Siellä villipedot riehuivat, siellä käärmeet kiemurtelivat, kaikenlaiset hyönteiset ja kuoriaiset lisääntyivät ja lentelivät pensaissa ja puissa.

     Maitreya lupasi kasvattaa heille uuden puun. Korkean ja tuoksuvan, kukkien ja hedelmien täyttämän.

     Hän kasvatti uuden puun. Sen kaikki hedelmät olivat täynnä siemeniä, sen varsi oli vahva, mutta taipuisa, sen juurissa, jotka täyttivät kaiken maan, kulki elämä.

     Maitreya keräsi puun kukkia ja hedelmiä ja vei niitä ihmisten nähtäväksi, että he voisivat niitä nauttia ja niistä iloita, mutta he heittivät ne rotkoon villipetojen ruoaksi.

     Silloin he näkivät ihmeen.

     Lempeinä kuin karitsat alkoivat pedot kulkea heti niitä syötyään. Rauhallisina kiemurtelivat käärmeet ketään uhkaamatta. Juotuaan meden kukista hyönteiset ja kuoriaiset kohosivat taivaalle ja muodostivat sinne kauniita pilvimäisiä parvia.

14.10.1982

Kukkivat kivet

Tummat kivet ja kivikasat peittivät maan. Ja kivistä kasvoivat esiin valkoiset liljat. Pienistä kivistä suuremmat, suurista kivistä pienet. Kaikki paikat olivat liljoja kukkivia kiviä täynnä.

     Kivien keskellä kulki polku. Polun edetessä huomasi, miten kivet pienenivät vähitellen ja liljat kukkivat suurempina ja loistavampina.

     Jos halusi taittaa liljan, avautui sille kohdalle heti sivupolku, jota halusi lähteä kulkemaan. Jos tallasi kukan, avautui maahan tunneli, jonne myös saattoi eksyä.

     Alkuperäinen polku johti alueelle, jossa kiviä ei enää näkynyt. Kukkien alla kivet olivat enää pieninä siruina. Mutta tuoksu ja kauneus olivat hämmästyttävät.

     Alueen keskellä kohosi suuri kukka. Sen alle mahtui tuhansia muita. Sen juurilla ei näkynyt kiven siruakaan.

     Maitreya istui tuon kukan alla ja sanoi:

— Ne, jotka haluavat suuria kiviä ja pieniä kukkia, tyytyvät vähään. Ne, jotka haluavat pieniä kiviä ja suuria kukkia, tyytyvät paljoon. Mutta suurimman kukan, jonka alla ei ole enää kiven siruakaan, sen tavoitteleminen on tärkeintä.

15.10.1982

——————————————————————————————–

Tuoksujen maailma

Olin saapunut ihmeelliseen maailmaan. Se oli täynnä kukkakenttiä ja jokaisen kentän keskellä kohosi kukkien peittämä palatsi.

     Punaisten ruusujen kenttä oli punainen. Kaikki ilmakin hehkui ruusujen värisenä, palatsin seinät, katot ja parvekkeet olivat tulvillaan ruusuja, ruusuköynnöksiä ja niiden tuoksua. Punaisiin pukuihin puetut olennot kantoivat maljoissaan kukkia palatsin saleihin, jotka tulvivat niitä.

     Jasmiinien kenttä ja palatsi olivat valkoiset ja valkoisiin pukuihin puetut olennot liikkuivat jasmiinipuutarhoissa kukkia poimien.

     Lootuskukkakentällä palatsin edessä tapasin Maitreyan. Juuri samanlaisessa paikassa olin nähnyt hänet kerran aikaisemmin. Tuhansine torneineen kohosi lootuspalatsi avaruuteen. Lootuslammikoita oli kaikkialla puutarhoissa, hiljaista kimaltavaa vettä ja tuoksuvia kukkia.

     Maitreya istui palatsin edessä meditoimassa. Hänellä oli lootus kädessään, toinen otsallaan ja kolmas jalkojen päällä. Tuoksu irtosi hänen kukistaan vaaleina läikkinä, viiruina ja kimalluksena.

     Joku noista tuoksuvista läikistä kulki läheltä ohitseni. Ojensin käteni ja kosketin sitä. En osaa millään sanalla kuvata tuon kosketuksen jättämää tunnetta. Siinä oli paljon lämpöä.

——————————————————————————————–

Muuttajat

Oltiin muuttamassa toiselle seudulle. Monet olivat kyllästyneet entisiin asuinpaikkoihinsa ja halusivat jotain muuta. Maitreya johti tätä muuttomatkaa. Kaikki pakkasivat tavaransa ja lähdettiin.

— Ottakaa mukaan vain kaikista tärkein, neuvoi Maitreya.

Toiset tyytyivät ottamaan vain pienen kuorman. Toiset taas kasasivat tavaroita niin paljon, että vaunut tulivat aivan täyteen ja hyvin raskaiksi. Jokaisen oli itse vedettävä vaunujaan. Niillä kohdin, missä tien pinta oli pehmeä ja liejuinen, vaunujen pyörät upposivat ja niiden oli pakko pysähtyä.

     Maitreya tuli katsomaan, mihin he olivat jääneet.

— Auta meitä, emme pääse eteenpäin, he pyysivät.

— Ottakaa vain tärkein. Jättäkää kaikki turha, hän neuvoi heitä.

     Toiset tottelivat neuvoa, toiset loukkaantuivat siitä. He yrittivät sisukkaasti vetää täysiä vaunuja, mutta jäivät pakostakin jälkeen muusta seurueesta.

     Matka oli pitkä ja sen vaiheissa nekin, joilla oli ollut vain pieni kuorma, joutuivat heittämään ne vähätkin pois.

     Vähän ennen uudelle seudulle tuloa, he joutuivat ylittämään meren. Nyt oli pakko luopua kaikesta. Ne, jotka eivät halunneet tehdä sitä, joutuivat jäämään toiselle rannalle.

     Se oli todella vahinko, sillä vasta meren ylitettyään muuttajat täydellisesti ymmärsivät, miksi oli kannattanut jättää kaikki ja luopua kaikesta.

16.10.1982

——————————————————————————————–

Kultaisen linnan juhlat

Kaikille kerrottiin, että kultaisessa linnassa olisi juhlat. Monet halusivat sinne. He pukeutuivat juhlaa varten viittoihin, koristautuivat nauhoilla ja koruilla.

     Tultiin matkalla korkealle sillalle. Sillankaiteella istui sadoittain kerjäläisiä kerjuukulhot käsissään, kädet ojentuneina pyytämään.

     Maitreya seisoi sillalla vastaanottamassa vieraita. Hän sanoi: — Antakaa heille korunne.

Toiset luopuivat koruistaan. Toiset piilottivat ne taitavasti viittojen poimuihin.

     Tultiin toisellekin sillalle. Sielläkin istui satoja kerjäläisiä. Heille piti luovuttaa silkkiviitat ja nauhat.

     Jälleen jotkut antoivat, jotkut eivät halunneet niistä luopua.

     Kolmannella sillalla, joka johti linnaa ympäröivän vallihaudan yli, ei näkynyt enää yhtään kerjäläistä.

     Nyt ne, jotka eivät olleet luopuneet koruistaan eikä viitoistaan, ajattelivat tyytyväisinä: — Me olemme hyvin ja kauniisti pukeutuneita ja kelvollisia juhliin.

     Halveksien he katsoivat niitä, jotka ilman koruja yksinkertaisissa vaatteissa kulkivat heidän joukossaan.

     Mutta juuri, kun oli päästy kolmannelle sillalle, se syttyi yllättäen tuleen. Koko silta oli pian liekkejä täynnä. Ne, joilla ei ollut raskaita koruja eikä viittoja kannettavana pääsivät nopeasti pelastautumaan linnan portaille. Mutta ne, jotka eivät olleet luopuneet koruistaan eikä viitoistaan joutuivat kahlaamaan tulessa ja tuli tarttui ahneesti viittojen liepeisiin, poltti ne kuumuudellaan tuhkaksi ja sulatti kaikki korut. Häpeissään, alastomina juoksivat tulen riisumiksi tulleet takaisin sillalta.

     Nyt he ymmärsivät, mistä olivat tulleet nuo sadat kerjäläiset siltakaiteille. Sinne heidän joukkoonsa heidänkin oli nyt pakko mennä saadakseen itsensä vaatetetuiksi.

     Ne, jotka olivat selviytyneet palavan sillan yli, saivat astua valtaistuinsaliin. Siellä heille oli varattu juhlavasti koristettu istuin.

16.10.1982

——————————————————————————————–

Kultainen kaupunki

Maitreya hallitsi korkeaa vuorta. Todellisuudessa se oli aarteita ja jalokiviä kätkevä vuori, vaikka sen seinät olivat tavallista harmaata kiveä. Vain harvat pystyivät aavistamaan vuoren sisältämän salaisuuden ja vielä harvemmat uskomaan siihen.

     Vuoren alapuolella levisi kultainen kaupunki. Hyvin hoidettu, taitavasti rakennettu, ahkerien ihmisten hallitsema kaupunki, jossa asiat näyttivät olevan paikallaan. Kaikki talot kunnossa, kaikki aidat talojen ympärillä ehjiä, kaikki puistikot vihreitä, kaikki ruohokentät siistit, kaikki kukkaistutukset hyvin hoidetut, tiet tasaiset ja puhtaaksi lakaistut.

     Mitään ei puuttunut. Mikään ei häirinnyt tuota tasapainoista idylliä.

     Kukaan kaupungin asukkaista ei huomannut, miten valheellinen ja kestämätön heidän elämänkuvansa oli. Itse asiassa he olivat jähmettymässä ja pysähtymässä omaan tyytyväisyyteensä.

     Maitreya näki heidän tilansa ja päätti auttaa heitä. Hän irroitti vuorestaan suuren kivilohkareen ja heitti sen keskelle kultaista kaupunkia.

     Kaikki havahtuivat, järkyttyivät, tulivat ärtyneiksi ja vihaisiksi. Heidän lempeää idylliään oli häiritty. Heidän aitansa olivat kaatuneet. Talojen seinistä maalit varisseet. Kauniit puistikot paljaita, kaikki lehdet olivat varisseet maahan. Kukkaistutukset ja nurmikot olivat hajalla. Ja suuri harmaa kivijärkäle törrötti kaiken keskellä. He eivät ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Nopeasti he hautasivat kiven syvälle maahan, korjasivat ja rakensivat kaiken ennalleen.

     Jonkin ajan kuluttua lensi uusi harmaa kivi kaupunkiin. Sekään ei onnistunut muuta kuin ärsyttämään ja vihastuttamaan kultaisen kaupungin asukkaita. Jos he olisivat tutkineet kiveä, he olisivat löytäneet sen sisältä arvaamattomia aarteita. Nyt he tyytyivät kiireesti hautaamaan sen maahan ja korjasivat sen aiheuttamat jäljet niin, että kaikki oli kuin ennenkin.

     Sitten tapahtui tuhoisa onnettomuus. Koko kaupunki syttyi tuleen. Tuli poltti kaiken. Tuuli puhalsi tuhkankin pois. Ja rankkasade huuhtoi maan, niin että se jäi aivan paljaaksi. Vain ihmiset, jotka juoksivat kaupungin ulkopuolelle pelastuivat.

     Nyt, kun heillä ei enää ollut mitään, he muistivat kivet. He ajattelivat, että ehkä niistä voisi rakentaa jonkinlaisen majan, jossa voisi asua.

     He kaivoivat kivet ylös ja alkoivat hakata niitä kappaleiksi rakentaakseen majaa. Silloin paljastuivat kiven sisältä jalokiviaarteet, jotka vyöryivät esiin kivien haljettua. Niistä kivistä he saattoivat rakentaa majan, jota mikään myrsky, mikään tuli ei voinut tuhota.

16.10.1982

——————————————————————————————–

Alttarit

Neljä jättimäistä olentoa palveli Maitreyaa. Ne rakensivat alttaria hänen kentälleen, koristelivat sen suitsukekimpuilla, kukkasilla ja kynttilöillä.

     Kun alttari valmistui, kantoi Maitreya sen ääreen kultaisen torven, jota kukaan ei vielä koskaan ollut puhaltanut.

     Aluksi torvi oli niin pieni, että sitä tuskin näkyi, mutta kun kaikki oli alttarilla valmista, puhalsi Maitreya torveen. Siitä lähti niin pieni ääni, että sitä tuskin kuuli. Mutta alttarille ilmestyi pieni kultainen patsas, jonka sisälle tuo ääni kätkeytyi soimaan.

    Puhalluksen aikana torvi alkoi kasvaa. Nyt riensivät jättimäiset olennot rakentamaan uutta alttaria. Ne rakensivat alttareita aina suurempia ja suurempia, sillä jokainen torven puhallus synnytti uuden patsaan aina suuremman ja suuremman, jonka sisälle äänet kätkeytyivät ja jäivät soimaan.

     Kun kaikki paikat olivat täynnä alttareita, joilla loistivat kultaiset patsaat toinen toistaan suuremmat, joissa soi kätketty ääni, riensivät jättimäiset palvelijat rakentamaan kaikista suurinta alttaria.

     Kokonaisia vuoria ne siirsivät paikoiltaan rakentaakseen niistä alttarin. Kokonaisia kukkakenttiä istuttivat sen ympärille. Ja suitsukkeet olivat suuria kuin puut. Alttarilla palavien kynttilöiden valo valaisi suuren määrän pimeyttä.

     Kun suurin alttari oli valmis, tuli Maitreya sen eteen valtavaa torvea kantaen. Neljä jättimäistä olentoa auttoi häntä.

     Kun Maitreya nyt puhalsi torveen, syntyi niin valtava ääni, että torven seinämät murtuivat. Alttarille ilmestyi niin suuri patsas, että sen suuruutta tuskin voi nähdä. Valtava ääni kätkeytyi patsaan sisälle soimaan.

     Sen äänen kuullessaan ihmiset tulivat suurin joukoin tuoden mukanaan kukkia kärryillä, vankkureilla tai vaunuilla, kukin kykynsä mukaan. Kynttilöitä, lamppuja ja lyhtyjä, kukin kykynsä mukaan. Suitsukkeita ja vettäkin kantoivat, kukin kykynsä mukaan.

     Ja kaikki patsaat kaikilla alttareilla soivat samaa ääntä ja koko olemassaolo väreili tuon äänen vallassa.

    16.10.1982

——————————————————————————————–

Kolmisäde

Ihmiset asuivat pimeässä laaksossa, joka oli puhjennut täyteen likaisia lähteitä. Lähteistä kohosi inhottava löyhkä ja rantamat kasvoivat täynnä värikkäitä kukkia. Pimeät vuoret ympäröivät laaksoa.

     Ihmiset eivät ymmärtäneet, että lähteissä oli likaa. He eivät huomanneet tuoksujen iljettävyyttä. He pitivät pimeyttäkin valona. He eivät nähneet, että heidän talonsa ja majansa olivat sortumassa. Heidän näkökykynsä mukaan kaikki oli hyvin.

     Maitreya lähetti heidän maailmaansa kolmisäteen. Se sisälsi tuoksun, valon ja äänen. Vain hetken valaisi säde, mutta sinä hetkenä todellisuus oli näkyvillä ja ne jotka näkivät ja ymmärsivät, pakenivat heti tuosta pimeästä laaksosta. Kauhistuneina he ryntäsivät ulos majoistaan, jättivät taakseen katsomatta likaiset lähteet.

     Innokkaina he alkoivat nyt etsiä kolmisäteen lähtöpaikkaa. Kaikkialla he harhailivat. Kiipeilivät tuhansilla vuorilla. Kohtasivat villipetoja aavikoilla. Repivät itsensä pensaistoissa. Joutuivat he kiipeämään puihin ja lymyämään pelokkaina ruohoissa. Monien merienkin poikki he uivat kolmisädettä löytämättä.

     Kun he viimein tulivat säteen lähtöpaikalle, he eivät uskaltaneet tulla esille, sillä he ymmärsivät, että heissä oli paljon likaa. He häpesivät revenneitä vaatteitaan ja inhottavaa hajua, joka heistä lähti.

     Salaa piiloutuneina he kuuntelivat kolmisäteen ääntä, nauttivat sen ihanasta tuoksusta ja ihmettelivät valoa, joka loisti ja valaisi kaiken todellisena.

     Maitreya tuli heidän luokseen, etsi heidät ja antoi heille neuvoja puhdistautumiseen.

     He tekivät neuvojen mukaan, harjoittivat puhtautta, kätkivät sydämeensä ilon, ottivat valon vastaan, hengittivät tuoksuja, antoivat äänen soida sisällään, löysivät kauneuden, harjoittivat hiljaisuutta.

     Ja kun he olivat kaikkia näitä harjoittaneet, he tulivat puhtaiksi. Heille annettiin kannettavaksi katos, jonka alle oli kätketty ääntä, valoa ja tuoksua. Sitä katosta he saivat lähteä kantamaan ja näyttämään kaikkialle.

17.10.1982

——————————————————————————————–

Syntyi tuoksujen meri

Suuressa huoneessa sidottiin kukkaseppeleitä. Pitkien pöytien päässä oli paljon sitojia ja seppeleitäkin valmistui nopeasti paljon. Niitä tehdessä oli kuitenkin oltava huolellinen. Jokainen seppele oli vietävä Maitreyalle tarkastettavaksi. Jos hän huomasi virheen, hän heitti seppeleen pois ja kehoitti tekemään uuden.

     Valmiit seppeleet kerättiin pinoihin huoneen seinämille. Kun kaikki seinämät olivat niitä täynnä, lähdettiin niitä viemään ulos. Ulkona ne lastattiin vaunuihin ja vaunuilla ajettiin meren rantaan. Siellä ne levitettiin kauniiksi muodostelmaksi veden pintaan ja ne täyttivät koko meren. Keskimmäiseksi asetettiin seppele, jota kaikki olivat yhdessä sitoneet.

     Seppeleet kelluivat vedessä. Oli hiljaista. Sitten vesi alkoi kohota. Jokaisen seppeleen läpi kohosi korkea vesipatsas, niin korkea, ettei sen huippua voinut katseella seurata. Keskimmäisen seppeleen patsas oli korkein ja mahtavin.

     Veden mukana nousivat seppeleet ylös ja katosivat. Kaikki vesi yhdistyi ja syntyi valtava sininen vesivuori, joka oli aivan hiljainen, aivan liikkumaton ja josta puhtaus säteili.

     Sitten vesivuori jakaantui neljään osaan ja alkoi valua alas. Se ei enää mahtunut entisen meren syvänteeseen, vaan valui runsaana rantojen yli, valui lopulta kokonaan rantojen yli ja meri jäi tyhjäksi, avaraksi syvänteeksi, josta puhtaus säteili.

     Nyt avautuivat taivaat. Taivaasta alkoi virrata tuoksua. Lempeinä, vaaleina virtoina tuoksu laskeutui puhtaaseen ja tyhjentyneeseen meren syvänteeseen ja täytti sen niin kuin vesi oli sen ennen täyttänyt. Syntyi tuoksujen meri.

     Sen näkemisestä innostuneina lähdimme sitomaan uusia seppeleitä. Voidaksemme synnyttää jälleen uuden samankaltaisen meren.

11.10.1982

——————————————————————————————–

Vedennoutajat

Pyöreä kristallikenttä oli häikäisevän puhdas ja täynnä kirkkautta. Se kohosi sinisenä ilmassa kuin avaruuteen uponnut lasipallo. Ja neljä valosta muodostunutta kruunua leijui sen yläpuolella.

     Kruunujen alla istui Maitreya valkoisissa vaatteissa ja kun hän nousi ja lähti kulkemaan kristallikentän yli, seurasivat kruunut hänen kulkuaan.

     Neljä kertaa hän kulki kentän poikki keskikohdan kautta ja niin syntyi kahdeksan avaraa käytävää, jotka johtivat alueen keskustaan, jonne hän asettui istumaan ja kruunut pysähtyivät hänen yläpuolelleen.

     Ja ihmiset olivat janoissaan. Kaikki maat olivat kuivuneet, kaikki sateet pysähtyneet. Ihmiset olivat lähteneet asuinpaikoiltaan noutamaan vettä.

     Maitreya avasi alueen keskellä maan ja sieltä löytyi vesi. Hän alkoi jakaa sitä ihmisille.

     Mutta heidän maljansa vuotivat. Heidän ruukkunsa olivat halkeilleet. Heidän vesileiliensä pohjat olivat hauraat. Vesi ei pysynyt niissä.

     Ennen kuin he pääsivät asuinpaikkoihinsa, heillä oli tuskin pisaraakaan vedestä jäljellä.

— Paikatkaa ruukkunne. Ei hyödytä kuljettaa vettä vuotavissa astioissa, kehoitti Maitreya.

     He yrittivät. Mutta he eivät onnistuneet. Astiat vuotivat aina uusista kohdista.

— Tehkää kokonaan uudet ruukut. Tehkää ne niin vahvoiksi, että kestävät, sillä vettä on haettava kauan, ennen kuin puhtaus löytyy, sanoi Maitreya.

20.10.1982

——————————————————————————————–

Viisaus, täydellisyys ja puhtaus

Kultainen patsas riippui ilmassa kymmenen pilarin varassa. Se oli valtava ja vaikuttava patsas. Sen kauneus loisti etäälle. Valoisat kasvot ja kirkas kehä kasvojen ympärillä. Jalat ja kädet lempeästi taipuneina.

     Kun patsas avautui Maitreya istui sen sisällä sauva kädessään. Sauvan päihin oli kuvattu leijonan kasvot.

     Samalla vapautui valo. Kirkkaat säteet lankesivat eri suuntiin. Suurin ja kirkkain laskeutui suoraan patsaan alapuolelle, jossa se risteili ja kulki ja muodosti sipulinmuotoisen häkin, joka tulvahti täyteen valkoisia kukkia.

     Kun Maitreya kohotti sauvaansa, häkin pohja avautui ja kaikki kukat leijuivat vapauteen kauniina, tuoksuvana sateena. Suurin ja kaunein kukka asettui juuri häkin alapuolelle ja muodosti siinä maljan, joka täyttyi ääriään myöten kirkkaalla nesteellä.

     Kun Maitreya kohotti sauvaansa, nestepisarat lensivät vapauteen puhtaana ja kirkkaana sateena.

     Ja maljan pohjasta kasvoivat kultaiset pilarit kiinnittyen alas maailmoihin. Ja tuo valtava rakennelma lävisti kaiken.

— Niinkuin viisaus, täydellisyys ja puhtaus, Maitreya sanoi. — Eivätkä ne lopu.

22.10.1982

——————————————————————————————–

Täydellinen ääni

Kultaiseen kammioon oli kätketty täydellinen ääni. Maitreya vartioi kammiota.

— Anna meidän kuulla se ääni, pyysivät hänen seuralaisensa, jotka istuivat hänen lähellään helmikoristeisilla istuimillaan.

— Haluan, että kaikki kuulevat sen, sanoi Maitreya ja piti kammion suljettuna.

     Silloin seuralaiset noutivat pienet vaunut, täyttivät ne vesiruukuilla ja kuljettivat niitä kaikkialle jakaen ruukkuja ja vettä.

     Palattuaan he taas sanoivat: — Anna meidän kuulla se ääni.

     — Haluan, että kaikki kuulevat sen, sanoi Maitreya ja piti kammion suljettuna.

     Silloin seuralaiset noutivat vähän suuremmat vaunut, keräsivät ne täyteen kukkia, kuljettivat vaunuja kaikkialle ja jakoivat kukkia kaikille.

     Palattuaan he taas halusivat kuulla äänen, mutta Maitreya piti yhäkin kammiota suljettuna.

     Silloin seuralaiset ottivat kaikkein suurimmat vaunut, täyttivät ne lyhdyillä ja lampuilla, kuljettivat niitä kaikkialle ja jakoivat valoa kaikille.

     Tyytyväisinä he palasivat takaisin: — Nythän annat meidän kuulla sen äänen, he sanoivat.

— Haluan, että kaikki kuulevat sen, sanoi Maitreya yhä ja piti kammiota suljettuna.

     Silloin seuralaiset ottivat kaikki vaunut ja palasivat kaikille paikoille, mihin olivat jakaneet vettä, kukkia ja valoa, ja he ottivat mukaansa kaikki, joilla vesi oli säilynyt puhtaana, kukat kuihtumattomina ja valo sammumatta.

     Kun he saapuivat Maitreyan luo, he saivat kuulla täydellisen äänen.

23.10.1982

——————————————————————————————–

Näettekö, että tämä on?

Etsimme kätkettyä palatsia. Olimme kuulleet siitä. Halusimme löytää sen. Kohtasimme sakeaa metsää, vaikeita rämeikköjä, tiheitä pensaikkoja, villiköynnöksiä, sadetta, sumua ja kuumuutta, jotka kaikki estivät meitä pyrkimyksissämme.

     Silloin Maitreya tuli avuksemme. Hän neuvoi, miten metsässä tuli kulkea, miten löytää oikeat polut, miten suhtautua villieläimiin ja meitä ahdistaviin hyönteisiin. Niinpä viimein löysimme palatsin. Villiintynyt kasvillisuus oli peittänyt sen.

— On raivattava uudet polut. On etsittävä kätketty portti, sanoi Maitreya.

     Raivasimme polkuja, etsimme porttia, mutta palatsia ympäröivä muuri näytti avautumattomalta. Joskus siinä oli ollut portti, mutta paksut köynnöskasvit olivat sitoneet sen kiinni, sammaleet ja muut kiveen juuttuneet kasvit olivat muuranneet sen umpeen.

— Tässä se on, sanoi Maitreya.

     Me aloimme avata porttia. Se oli hidasta ja tuntui välillä mahdottomalta. Jotkut seurueesta yrittivät tehdä muuriin uusia aukkoja.

     Viimein portti avautui. Sen takana ei kuitenkaan ollut sellaista kuin olimme ajatelleet. Pettyneinä katselimme villiintynyttä puutarhaa, jonka kaikenlaiset eläimet olivat ottaneet asuinpaikakseen.

     Palatsikin oli peittynyt kasvillisuuden alle. Oli taas raivattava uudet polut ja etsittävä sinne johtava ovi.

     Löysimme lopulta portaat, jotka näyttivät johtavan ylös päin. Portaitten nouseminen oli kuitenkin tuskallista. Maitreyaakaan emme enää nähneet.

     Portaitten ylimmälle askelmalle päästyämme näimme viimein oven. Maitreya oli avannut sen meille.

     Hetken kuulimme ihanaa soittoa, tunsimme tuoksun ja näimme välähdyksen valosta, joka tulvi palatsin sisältä. Juoksimme innoissamme ovelle ja hämmästys valtasi meidät.

     Mikään siellä ei ollut sellaista kuin olimme ajatelleet. Palatsi oli lian peitossa. Ikkunat hyönteisten ja likaisen veden tahrimat. Seinät ja nurkat täynnä törkyä ja eläinten kutomia seittejä. Vastenmielinen haju leijaili ympärillämme.

     Äskeinen kirkas valo oli kadonnut hämärään ja tummin varjoihin. Kellojen soiton sijasta kuulimme vain eläinten kirkumista ja rähinää.

— Tämä ei ole paikka, jota etsimme, sanoi joku.

— Tämä on, sanoi Maitreya.

— Tämä ei ole puhdas eikä loistava.

— Tämä on, sanoi Maitreya ja pyysi meitä luokseen yhden kerrallaan ja heitti vettä silmiimme.

     Kun katsoimme ympärillemme, oli kaikki erilaista. Ikkunat olivat loistavan puhtaat, seinät kohosivat kirkkaina, lumivalkoinen kivi loisti niissä kuin valo. Lattia oli puhdas. Kun katsoimme ulos puutarhaan, kaikki tappelevat eläimet olivat sieltä poissa. Kaikki tukahduttavat villit köynnökset kadonneet. Valoisat kukat kasvoivat nurmikolla. Meidän vaatteemmekin olivat puhtaat ja tahrattomat.

     Mutta missä oli kultainen patsas? Olimme kuulleet, että palatsin sisällä oli kultainen patsas. Sen me halusimme nähdä.

     Maitreya neuvoi meitä istumaan lähelleen ja vapauttamaan ajatuksemme kaikista toiveista. Suljimme silmät ja istuimme hiljaa.

     Nyt kuulimme kellojen soiton, tunsimme ihmeellisen tuoksun ja koimme valon läsnäolon.

— Näettekö, että tämä on, kuului Maitreyan naurava ääni ja kun avasimme silmät näimme hämmästyttävän näyn.

     Ympärillämme kaikkialla oli kultaisia olentoja. Niitä oli parvekkeilla, seinämillä, niitä oli keskilattia täynnä. Jokaisen olennon päästä kohosi kirkas säde. Palatsin huipulla säteet yhtyivät ja niistä syntyi niin kirkas valo, että sen voi nähdä suljetuin silminkin. Ihana tuoksu kohosi olentojen käsissä olevista kukkasista ja kellojen soitto syntyi pienissä kelloissa, joita heillä kaikilla oli käsissään.

     Maitreya istui heidän joukossaan, nauroi jälleen ja sanoi: — Näettekö, että tämä on.

23.10.1982

——————————————————————————————–

Katsokaa valoon

Ihmiset olivat rakentaneet kauniin talon. Sen seinät olivat kauniiksi koristetut, parvekkeet ja tornit taidolla rakennetut. Siinä oli avarat ikkunat ja kauniit portaikot johtivat sen sisälle.

     Mutta se oli pimeä. Ikkunoista huolimatta sinne ei tullut valoa. Lukemattomista lampuista, kynttilöistä ja lyhdyistä huolimatta pimeys vallitsi siellä. Pimeyttä ei voinut millään valaista.

     Silloin Maitreya antoi neuvon:

— Täyttäkää talon ympäristö paljolla valolla. Valaiskaa puutarha lyhdyillä ja lampuilla. Valaiskaa talon ympäristö niin paljolla valolla kuin voitte. Menkää sitten sisälle taloonne ja katsokaa ulos ikkunoista. Katsokaa valoon.

     Ihmiset tekivät niin. He valaisivat puutarhan, että se oli valoisampi kuin valoisin päivä. He ripustivat puut ja pensaat täyteen lyhtyjä ja lamppuja. Nurmikoille ja käytäville he sytyttivät lyhtyjä ja soihtuja.

     Sitten he menivät pimeään taloonsa ja katsoivat ulos. Nyt he vasta huomasivat, missä pimeys todella oli ollut.

24.10.1982

——————————————————————————————–

Maitreya opettaa

Suuri vesialue oli puhdas ja läpikuultava. Sen kirkkauden alla hohtivat veden pohjalla lumivalkeat kalliot, joiden keskellä oli valkoisen hiekan peittämä laakso. Vedenalaisen maailman kauneus ja puhtaus loisti selkeänä ja näkyvänä veden läpi.

     Maitreya istui veden päällä vesialueen keskikohdassa. Silloin vuorten välisestä hiljaisesta laaksosta alkoi kohota kukka. Se lävisti valkoisen hiekan. Se lävisti kirkkaan veden. Se kohosi veden pintaan siinä kohdin, missä Maitreya istui. Kasvaessaan se kohotti hänet mukanaan ylös.

     Kukan kasvaessa kohosi vesi ylös korkeaksi vuoreksi, jonka huipulle kukka jäi loistamaan ja jonka laella Maitreya istui.

     Vesi humisi kukan terälehtien alla. Terälehdet peittivät laajoina kaiken veden. Vedenalainen maailma oli kätkössä niiden alla, mutta sen valoisa kauneus toistui kukan terälehtien kauneudessa ja puhtaudessa.

     Vedenalaisen maailman ääni, tuo etäinen, mutta syvälti koskettava humina, kutsui paikalle kauniita olentoja, jotka istuutuivat kukan terälehdille ja olivat valmiit vastaanottamaan opetusta.

     Maitreya alkoi puhua heille. Hän ei kuitenkaan puhunut sanoilla, vaan hän välitti opetuksen kirkkaitten säteitten avulla, jotka lähetti heidän tajuntaansa.

25.10.1982

Sinun on murskattava kivet

Minulla oli kasa kiviä. Mielestäni ne olivat kauniita. Katselin niitä.

— Niissä on likaa, sanoi Maitreya. — Sinun täytyy puhdistaa ne.

     En nähnyt kivissäni likaa. En ajatellut, että niiden puhdistaminen oli välttämätöntä.

     Menin kuitenkin hakemaan vettä. Vesi oli kauheassa syvyydessä. Sen hakeminen oli tuskallista.

     Minun oli kaadettava vesi kivien päälle, mutta ne eivät muuttuneet siitä miksikään.

     — Lika on syvällä, sanoi Maitreya. — Sinun on murskattava kivet, että pääset likaan käsiksi.

     Hän antoi minulle sauvan, jolla voisin hakata kiveni kappaleiksi. Ne eivät kuitenkaan menneet lyönneistäni rikki. Ne vajosivat pehmeään maahan ja peittyivät.

     Maitreya neuvoi minua menemään kallioille. Siellä voisin hakata kivet kiviä vasten siruiksi ja rikkoa niiden kovuuden.

26.10.1982

——————————————————————————————–

Lamppu

Kaikki valo oli kätketty suureen lamppuun. Sen laaja, pyöreä kupu sulki valon sisäänsä. Mutta lamppu paloi huonosti. Se saavutti kaiken aikaa ja välillä melkein sammui.

     Kaikki olivat peloissaan, sillä lampun sammuttua he tiesivät jäävänsä täydelliseen pimeyteen.

     Lamppua yritettiin saada palamaan paremmin. Sen lasia puhdistettiin. Se nostettiin korkean korokkeen päälle, että se valaisisi paremmin.

     Kaikista yrityksistä huolimatta lamppu savutti ja sen lasi tuli aina vain tummemmaksi.

Silloin Maitreya sanoi: — Turhaan te lamppua puhdistatte, puhdistakaa itsenne. Peskää kätenne, kasvonne, ruumiinne, kylpekää ja kylpekää, kunnes ette kanna enää pisaraakaan likaa, niin tulette valoisiksi kuin lamput.

27.10.1982

——————————————————————————————–

Puhtaus on lähempänä kuin luuletkaan

Ihmiset kaivoivat kaivoa. He tarvitsivat vettä puhdistautumiseen. He tekivät työtä ahkerasti, mutta vettä ei löytynyt. He kaivoivat kuitenkin. Heidän toiveillaan ja sisukkuudellaan ei tuntunut olevan rajaa. Kaivannon pohja alkoi olla jo meren suuruinen, mutta vettä ei näkynyt.

— Ehkei vettä olekaan. Ehkä kaivamme väärästä kohdin, he epäilivät.

     He aloittivat uuden kaivannon uudesta paikasta, mutta sielläkään ei ollut vettä.

     Kun he olivat kaivaneet kaiken maan auki, tuli Maitreya heidän luokseen.

— Olemme kaivaneet valtavasti. Olemme uhranneet voimiamme turhaan työhön, valittivat kaivajat.

— Puhtaus on lähempänä kuin luulettekaan, sanoi Maitreya. — Vesi on lähempänä kuin voisitte uskoa. Te olette tehneet työtä ahkerasti, ette ole jättäneet sitä kesken. Ettekö huomaa, että puhtautta ajatellessanne ja toivoessanne se on jo tullut teihin. Istukaa kaikessa rauhassa odottamaan, vielä te saatte nähdä vedenkin.

     Kaivajat istuivat kaivannon pohjalle, että olisivat jo valmiina ja lähellä veden tullessa.

— Miksi istutte siellä syvyydessä? kysyi Maitreya. — Katsokaa miten korkeiksi kaivannon reunat ovat kohonneet, kun olette nostaneet siihen kaiken maan. Nouskaa rohkeasti ylös reunamille. Vesi voi sittenkin olla siellä lähempänä.

     He nousivat kaivannon reunoille odottamaan. Tyhjät ruukut ja astiat olivat heidän mukanaan.

     Pian Maitreya tuli jakamaan heille vettä. Ensin he ilahtuivat, mutta kun huomasivat saavansa sitä vain pisaran kerrallaan, he tunsivat itsensä pettyneiksi.

— Miksi et kaada ruukkujamme täyteen?

— Se ei olisi teille hyväksi. Jos saisitte veden liian nopeasti, ette antaisi sille arvoa. Voisitte olla sen kanssa huolimattomia, läikyttää ruukkujanne tai antaa veden likaantua tai tuhlaisitte sen turhuuteen.

     Maitreya jakoi veden pisara kerrallaan, kunnes kaikkien ruukut olivat täynnä. Sitten veden noutajat nostivat ruukut päänsä päälle ja lähtivät viemään sitä ja myös ymmärsivät, miten kallisarvoista se vesi heille oli.

28.10.1982

——————————————————————————————–

Siementen poimijat ja ahne lintu

Lauma onnettomia, kurjia olentoja istui avaralla kentällä. Kaikilla heillä oli tyhjät ruokakulhot kädessään. Joka toinen heistä oli jo niin nälkiintynyt, ettei jaksanut tehdä mitään saadakseen syötävää. Nälkäisinä ja sairaina he istuivat odottamatta mitään.

     Joka toinen heistä jaksoi sen verran ponnistella, että saattoi mennä pellolle keräämään siemeniä.

     Yöllä lensi kentälle suuri, ahne lintu, joka varasti heiltä kaikki kerätyt siemenet. Kukaan heistä ei jaksanut estää litua.

    Ainoa ilo ja turva heillä oli nuotiossa, joka paloi kentän keskellä. Sitä hoidettiin ja varjeltiin, ettei se sammuisi.

     Näky oli toivoton ja kurja. Kohta ei kukaan enää jaksaisi mennä pellolle ja silloin kaikki olisivat tuhon omia.

     Hädissään he alkoivat huutaa apua, etsiä auttajaa.

     Maitreya näki heidän tukalan tilansa ja antoi heille neuvon. — Lakatkaa vaalimasta tulta. Antakaa sen sammua. Sitten lintu ei näe teitä, eikä vie ruokaanne.

— Miten voisimme, he huusivat kauhuissaan. — Tuli on meidän ainoa ilomme ja turvamme. Sitten meillä ei olisi enää mitään.

     He päättivät kuitenkin kokeilla. He sammuttivat tulen. Kauhulla he odottivat yötä.

     Yön tultua he kuulivat linnun siipien kahinan pimeydessä. He kuulivat sen kynsien rapinan hiekalla ja sen nälkäiset ääntelyt. Pimeässä se ei kuitenkaan löytänyt heitä. Ilman nuotion valoa he olivat siltä turvassa.

     Aamulla heillä oli siemenet kulhoissaan ja he olivat hyvin iloisia.

— Antakaa nyt ruokaa niillekin, jotka eivät jaksa mennä enää pellolle, neuvoi Maitreya.

     Iloiten he antoivat. Samalla, kun he pudottivat siemenen lähellään istuvan kulhoon, he saivat nähdä ihmeen. Siemenestä puhkesi kukka, jonka sisusta oli täynnä kirkkaita siemeniä, jotka olivat monta kertaa maukkaampia ja ravinnollisempia kuin alkuperäiset siemenet.

29.10.1982

——————————————————————————————–

Jäätyneet vuoret

7 jäätynyttä vuorta. Kylmät rinteet. Elottomat puut. Kirkkaudessaan jäätyneet kukat. Laakson valoa kätkevä sumu.

     Nuotiot oli sytytetty. Ne paloivat karkoittaakseen kylmyyden, sulattaakseen jään, valaistakseen pimeyden, mutta liekit vain lisäsivät harmauden määrää, sumu kävi paksummaksi, ihmiset nukahtivat jäiseen pimeyteen.

     Heidät herätti jylisevä ääni, torvien toitotus, pyörien kolke. Vaunut lähestyivät. Kaikki riensivät vaunuja vastaan.

     Suurina ja loistavina ne ilmestyivät. Loistavina kuin yöstä syöksynyt tähti.

     Vaunujen katolla seisoivat torvensoittajat, jotka ilmoittivat soitollaan vaunujen tulon. Vaunuissa ajoivat Maitreya ja hänen seuralaisensa.

     Ihmiset juoksivat innoissaan majoihinsa noutamaan omia torviaan puhaltaakseen niihin. Ne olivat kuitenkin olleet kauan käyttämättä, niiden ääni oli särkynyt ja vaimea. Kuitenkin he puhalsivat niihin. Ja mitä innokkaammin he puhalsivat, sitä ehjemmäksi niiden ääni muuttui.

     Vaunut eivät hetkeksikään pysähtyneet. Ne nousivat vuoren rinteelle, huimalla vauhdilla kohosivat ylös ja samalla vapautuivat pimeät rinteet valoon. Jää alkoi sulaa ja valtoimenaan virtasi vesi laaksoon, puroina ja virtoina, niiden rannoille kukat ja puut puhkesivat. Tuhansia kukilla täytettyjä maailmoita syntyi.

     Veden saavuttua laaksoon saattoivat ihmiset puhdistaa majansa, kauan puhdistamatta olleet. Ja veden tulvassa sammuivat kaikki nuotiot.

     Pysähtymättä hetkeksikään ajoivat vaunut kaikilla vuorilla ja kun ne olivat ajaneet seitsemännen vuoren rinnettä ylös, ne eivät enää palanneet.

     Seitsemännen vuoren huipulla  ne pysähtyivät ja Maitreya avasi vaunujen oven ja sinkosi taivaalle valon.

1.11.1982

——————————————————————————————–

Valovuori

Valoisa vuori, valosta kasvanut, säteilevä ja kirkas. Sen sisällä oli alue, jossa ympyränmuotoisissa kehissä istuivat kirkkaisiin pukuihin puetut olennot soittaen pieniä rumpuja ja pieniä kelloja.

     Lakkaamatta he soittivat kuin kutsuen soitollaan jotain kaukana tai lähellä olevaa.

     Keskellä aluetta oli suuri rumpu ja suuri kello. Ne odottivat soittajaa.

     Mutta toiset soittivat pieniä rumpujaan ja pieniä kellojaan ja koko ajan valoisa vuori laajeni ja aina uusia ja uusia soittajia ilmestyi.

     Mutta suuri rumpu ja suuri kello yhä odottivat soittajaa.

     Sitten avautuivat valovuoren seinämät neljästä kohden. Neljältä suunnalta astui sisään 4 kuninkaallista olentoa jalokivillä koristettua kruunua kantaen. Jokaisella kantajalla oli yksi osa kruunusta. Keskustassa he kokosivat kruunun ja menivät istumaan sisempään piiriin.

     Pienet rummut ja pienet kellot soivat. Valo säteili. Suuri rumpu ja suuri kello odottivat soittajaa ja kruunu kantajaansa.

     Koko ajan laajeni valoisa vuori. Koko ajan ilmestyi uusia soittajia.

     Jälleen avautuivat vuoren seinämät neljältä suunnalta ja 4 kuninkaallista olentoa astui sisälle jalokivillä ja kultapunoksilla koristettua viittaa kantaen. Valoalueen keskellä he yhdistivät viitan osat ja siitä syntyi 4-osainen laahus. He jättivät sen odottamaan kantajaansa ja menivät istumaan sisempään piiriin.

     Pienet rummut ja kellot soivat. Valo säteili. Suuri rumpu ja kello odottivat yhä soittajaa, kruunu ja viitta kantajaansa.

     Koko ajan valovuori laajeni ja aina sinne ilmestyi uusia soittajia.

     Vielä kerran valovuoren seinämät avautuivat neljälle kuninkaalliselle olennolle, jotka astuivat esiin linnunsulilla koristettua taljaa kantaen. He jättivät taljan valoalueen keskelle ja menivät istumaan sisempään piiriin.

     Kuninkaalliset olennot olivat tuoneet kuninkaalliset lahjansa ja yhdessä pienten kellojen ja pienten rumpujen soittajien kanssa he odottivat suuren rummun soittajaa.

     Pienet rummut ja kellot soivat. Valo säteili. Suuri rumpu ja kello odottivat yhä soittajaa, kruunu, viitta ja talja käyttäjäänsä.

     Yhä avautuivat valovuoren seinämät. Nyt virtasi kaikilta neljältä suunnalta puhdasta, kirkasta vettä. Kun vesivirrat kohtasivat alueen keskellä, ne kirkkaina pisaroina kohosivat ilmaan ja muodostivat suuren pilvimäisen vesikruunun, joka säteili, kimalsi ja loisti puhtauttaan.

     Veden jälkeen tulivat tuoksujen virrat, jotka alueen keskellä kohosivat ylös ja muodostivat tuoksua levittävän katoksen.

     Nyt avautui koko valovuoren katto ja kukkia alkoi sataa alas. Jokainen soittaja otti itselleen yhden kukan. Kuninkaalliset odottajat koristivat koko keskusalueen kukkasilla.

     Sitten he kaikki nousivat ja alkoivat laulaa Maitreyan nimeä, ensin hiljaa, sitten aina voimakkaammin ja voimakkaammin. Myös soittajat yhtyivät heidän lauluunsa.

     Silloin kumahti suuri rumpu. Silloin soi suuri kello. Silloin avautui valovuoren seinämä neljältä suunnalta ja Maitreya ilmestyi neljässä täsmälleen samanlaisessa hahmossa näkyville. Ja hän vaelsi alueen keskelle ja siellä hahmot sulautuivat yhdeksi.

     Kuninkaalliset odottajat nostivat kruunun hänen päähänsä, kiinnittivät viitan hänen hartioilleen ja auttoivat hänet istumaan linnunsulilla koristelluille taljoille.

     Ja hän alkoi lyödä suurta rumpua ja suurta kelloa. Valovuori kasvoi huimaavaa vauhtia. Se levisi ja laajeni. Valo säteili ja valoisia soittajia tuli aina lisää ja lisää.

30.10.1982

——————————————————————————————–

Sulje silmäsi ja unohda se

Näin edessäni valtavan käärmettä muistuttavan pedon. Sen ruumis oli monien metrien, ehkä kymmenienkin metrien paksuinen. Kiemurtelevana kasana se täytti avaran alueen. Seisoin aivan käärmeen edessä ja minun oli pakko katsoa sen kasvoja, jotka ihme kyllä olivat melkein kauniit. Silmät olivat lämpimät, vaikka niissä paloi levoton tuli. Siinä tulessa oli jotain lumoavaa, jota halusin katsella. Pedon kieli oli paksu, melkein pyöreä ja se työntyi ulos suusta.

     Takanani vähän etäämmällä olin jo aikaisemmin nähnyt korkean puun. Nyt kuulin Maitreyan äänen ja kääntyessäni näin, että hän seisoi sen alla ja sanoi: — Tule.

     Käännyin ja kuljin puun alle, mutta koko ajan näin pedon kasvot, vaikka en siihen katsonutkaan. Se oli todella vahvasti mielessäni.

— Istu, sulje silmäsi ja unohda se, sanoi Maitreya.

Ymmärsin, että tämä tarkoitti petoa. Suljin silmäni. Näin silti sen lempeästi palavat silmät ja sen paksun ruumiin.

     Silmät suljettuina näin sen vieläkin voimakkaammin ja vieläkin miellyttävämpänä. Tunsin sen hengityksen ihollani ja kuulin, miten maa rahisi sen ruumiin liikkuessa. En saanut petoa mielestäni.

     Sitten aloin kuulla laulua. Kukkia alkoi sataa päälleni ja kuulin veden kohinaa. Polttavaa kuumuutta, jonka olin tuntenut pedon läheisyydessä, ei enää ollut. Vain tuoksuva viileys ja kauniit äänet ympäröivät minua.

     Avasin silmäni. Maisema oli aivan erilainen kuin äsken. Petoa ei näkynyt. Ei edes sen ruumiin jälkiä hiekalla. Koko alue loisti tyhjänä ja puhtaana ja etäältä kuulin laulua ja näin etääntyvät olennot, jotka kulkivat tiellä.

     Lähdin seuraamaan heitä. Taivaan rannat loistivat valoisina. Korkeat kaarisillat ylittivät maidonvalkoisia virtoja. Maisema oli lumoava ja merkillinen. Kaikki näkyvä näytti hauraalta kuin harso.

     Tie johti minut puutarhoihin. Ne olivat täynnä noita laulavia olentoja. Puutarhat ympäröivät palatsia, jonka huipulla kasvoi valtava kultainen kukka. Se oli vasta nupussaan, mutta kun se avautui, menivät kaikki palatsin sisälle.

     Siellä tultiin suureen saliin. Se oli täynnä istuimia. Kaikki laulavat vieraat istuivat niille ja jatkoivat lauluaan. Kuulin sen keskeltä huudon: — Pääsit siitä, huusi Maitreya minulle. Hän istui siellä kaikkien keskellä. Ymmärsin, että hän tarkoitti petoa.

7.11.1982

——————————————————————————————–

Suuren maljan äärellä

18 kantajaa kantoi päänsä päällä suurta puhtaalla vedellä täytettyä maljaa. Heidän perässään kulki joukko seuraajia, jotka kantoivat sitomiaan kukkaköynnöksiä.

     Kun maljankantajat laskivat maljansa maahan, alkoivat köynnöstenkantajat rakentaa portteja ja teitä köynnöksistään. Leveitä kukkasilla peitettyjä teitä ja avaria portteja, jotka avautuivat tuoksuviin maailmoihin.

     Kun tiet ja portit olivat valmiit, istuivat rakentajat porttien luo kädet kunnioittaen koholla ja pieni, tyhjä malja jalkainsa juuressa kuin kerjäläisillä.

     Maitreya tuli paikalle ja meni suuren maljan ääreen ja alkoi jakaa siitä vettä kaikkien kuppeihin. Sitten hän pyysi heitä nostamaan maljat päänsä päälle ja kulkemaan sisälle köynnösporteista, jotka johtivat tuoksuviin maailmoihin.

     Kun ensimmäiset kantajat olivat saaneet veden, tuli aina ja aina uusia köynnösten kantajia, jotka rakensivat teitä ja portteja ja odottivat tyhjät maljat jaloissaan vettä.

     Saatuaan tiet ja portit valmiiksi, he saivat veden ja voivat astua sisälle tuoksuviin maailmoihin.

2.11.1982

——————————————————————————————–

Valoisa tyhjyys

Olin kauniin puun edessä. Puun kylki avautui ja näin käytävän, joka johti eteenpäin.

Lähdin kulkemaan sitä.

Se oli pimeä.

Tulin luolaan, jonka perällä paloi valo. Se oli sammumassa.

Sen alla oli arkku.

Arkku oli sidottu kymmenellä kettingillä seinään.

Kettingit olivat ruostuneet.

Aloin puhdistaa niitä.

Hankasin ne kaikki kirkkaiksi.

Hankasin ruostuneen lukonkin kirkkaaksi.

Väänsin avainta ja raskas kansi avautui.

Arkku oli sisältä valkoinen.

Sieltä kohosi hyvä tuoksu.

Siellä ei ollut muuta.

Vain valoisa, tuoksuva tyhjyys.

Sen olin löytänyt.

8.11.1982

——————————————————————————————–

Kulje kädet avoimina

Syvä, tulen täyttämä uoma oli täynnä levottomia pyörteitä ja tuli virtasi siinä kuin vesi. Liekit nousivat ja laskivat.

     Seisoin yksin tulisen virran rannalla ja katselin sen toiselle puolelle, jossa oli kirkasta ja lämmintä valoa. Minun rantani oli täysin pimeä.

     Näin Maitreyan seisovan siellä. Hänellä oli kädessään tuuhea kukkaköynnös, jonka hän aikoi liekkien yli heittää minulle.

     Ojensin käsiäni ja sainkin kiinni köynnöksestä, kun se lensi minua kohti. Yritin pidellä sitä niin, ettei se olisi valunut liekkeihin ja palanut poikki.

     Maitreya alkoi kulkea virran toista rantaa pidellen köynnöksen toisesta päästä. Yritin kulkea toista rantaa samaan suuntaan, mutta minun kulkuni oli hitaampaa ja vaikeampaa, koska rantani oli pimeä. Askel askeleelta myös köynnös tuntui painavan enemmän. Sain todella ponnistella pitääkseni sen poissa liekeistä.

     Sitten joki päättyi ja edessä oli valoisa niitty. Siellä kasvoi valkoisia ruohoja. Laskin köynnöksen käsistäni ja samassa huomasin edessäni kultaisen patsaan. Maitreya oli kadonnut.

     Aloin kiertää köynnöstä patsaan ympärille. Sitä riitti kymmeneen kierrokseen. Sitten menin patsaan eteen ja kumarsin sille kunnioitettavasti.

     Patsas ojensi minulle kultaiset kätensä, avasi ne ja näin, että kämmenissä loistivat kirkkaat jalokivet.

— Ojenna kätesi, kuului ääni.

Ojensin käteni ja huomasin, että ne tulivat aivan valoisiksi.

— Kulje kädet avoimina, sanoi ääni.

8.11.1982

——————————————————————————————–

Suuren pesän aarteet

Maitreya seurueineen ajoi merkillisellä otuksella. Se ei ollut hevonen eikä leijona, jotain niiden väliltä. Sillä oli pitkä, valkoinen harja ja hulmuava häntä, joka levisi kuin meri heidän edetessään.

     Otuksen kylkiin oli ripustettu kirkkaita lyhtyjä, joista nouseva valo muodosti säteilevän kuomun matkustajien ylle.

     Kaikilla heillä oli käsissään pitkät, käyrät torvet, mutta kukaan ei puhaltanut niihin.

     He saapuivat valtavalle linnunpesälle. Se oli täynnä tuhansia, ehkä kymmeniä tuhansia linnunmunia, täsmälleen saman kokoisia, mutta väreiltään toisistaan eroavia.

     Keskimmäisissä oli aivan kultaiset kuoret. Sitten olivat sinikuoriset, punakuoriset ja laitimmaisina olivat kuoriltaan vihreät.

     Taivaalla lepäsi liikkumattomana suuri lintu. Sen siivet ja jalat oli sidottu.

     Koko loistava seurue kiipesi valtavan pesän reunalle. He istuivat siinä ensin aivan hiljaa, alkoivat sitten soittaa torviaan.

     Heti ensimmäisten sävelten kuuluessa avautuivat kultaiset munat ja niistä kohoavat kirkkaat säteet leikkasivat veitsen kaltaisella voimalla linnun siteet poikki. Se saattoi liikutella suuria siipiään.

     Sitten avautuivat kaikki muutkin kuoret. Sinisten kuorien kätköistä löytyi puhdasta vettä, punaisten kuorien alla olivat tuoksuvat kukat ja vihreissä kuorissa siemenet.

     Kaikki nämä antimet nähdessään lintu alkoi liikuttaa leveitä siipiään ja laskeutui pesälle.

     Siellä se nautti veden. Siellä se kätki kukat kupuunsa ja söi kaikki kultaiset siemenet. Lintu kasvoi ja kasvoi, aina valtavammaksi.

     Kaikki torvet, jotka puhalsivat ääniä, antoivat sille äänensä.

     Koko loistava seurue nousi linnun selkään. Torvien äänellä laulaen lintu lensi valkoiset siivet ilmaa halkoen ja jokaisesta siiven iskusta syntyi aina enemmän ja enemmän valoa.

11.11.1982

——————————————————————————————–

Käärme ja lintu

Kaunis puu kasvoi maassa. Se oli kasvanut täydelliseksi lehdistään, oksistaan ja varrestaan, se kasvoi enää juurista. Juuret kasvoivat ensin maassa, sitten ne alkoivat kohota ilmaan, tulivat aina korkeammaksi. Samalla puukin kohosi ylemmäksi.

     Juuret olivat syvällä maassa ja vaikka puu kohosikin kohti taivasta, ne pitivät sitä maahan sidottuna.

     Juuret muodostivat puun alle kuin tiheäpuolaisen häkin. Samalla, kun puu kohosi, paljastuivat näkyville kaksi puun alla asujaa, suuri käärme ja suuri lintu. Ne olivat asuneet siellä jo kauan, mutta maan pimeydessä eivät tienneet toisistaan.

     Vasta juurien kohottua, vasta valon virrattua niiden asuinpaikkaan, ne huomasivat toisensa ja niiden välillä alkoi taistelu siitä, kumpi hallitsi paikkaa.

     Lintu taisteli lempeästi. Se ei halunnut hakata nokallaan käärmeen nahkaa rikki eikä puhkaista sen silmiä. Suuria siipiään leyhytellen se yritti alistaa käärmeen valtaansa.

     Käärme käytti kaiken voimansa, kaiken julmuutensa. Taistelu oli hyvin epätasainen ja tuskallinen.

     Epätoivoinen taistelu jatkui ja jatkui.

     Mutta sitten puu saavutti tietyn korkeuden ja sen kukat puhkesivat ja alkoivat levittää tuoksuaan.

     Kukkien tuoksulla oli valtava voima käärmeeseen. Sen liikkeet hidastuivat, se näytti väsyvän, se kävi hetki hetkeltä liikkumattomammaksi. Lopulta se hajosi tomuna maahan.

     Nyt lintu kokosi revityt siipensä ja alkoi hakata nokallaan puun juuria poikki. Kun se oli katkaissut viimeisenkin juuren, kohosi puu valtavalla vauhdilla ilmaan. Se oli kokonaan vapautunut maasta.

     Viimeisillä voimillaan lintu lensi sen tuoksuville latvoille lepäämään. Siellä se parani. Sen sulat loistivat, sen nokka avautui laulamaan. Kirkkaana kohosi sen laulu ja levitti tietoa puun olemassaolosta.

     Tiheinä parvina alkoi saapua lintuja paikalle. Pian koko kukkiva puu oli valkoisten siipien peitossa. Ja nuo siivet, nuo tuhannet siivet alkoivat lennättää puuta kaikkialla.

1.12.1982

——————————————————————————————–

Kellopuu

Seitsemän vartijaa vartioi porttia. Kaikki he olivat saman näköisiä. Yksi heistä istui portin päällä. Heillä oli jalokivillä koristetut varusteet ja heidän korvansa olivat suunnattoman suuret. Ja ne liikahtelivat koko ajan aivan kuin olisivat ottaneet vastaan ääniä, vaikka kaikkialla portin luona oli aivan hiljaista.

     Portin edessä kasvoi keltaisia kukkia ja niiden joukossa oli kultaisia palloja, joissa oli terävät piikit.

     Portin takana oli puutarha, jossa liikkui keltavaippaisia olentoja. Portin vartijoilla oli nuotta, jolla he pyydystivät kultaisia palloja vetäen ne sisälle puutarhaan, jossa heittivät ne lampeen.

     Pallon pudotessa veteen, kuului kellon kilahdusta muistuttava ääni, samalla vesi kohosi ja muotoutui keltavaippaiseksi olennoksi ja siirtyi rannalle muiden joukkoon.

     Puutarhan keskellä oli suuri palatsi. Oikeastaan se oli jalusta suurelle patsaalle, joka kohosi palatsin huipulla.

     Sinne johtivat portaat. Patsaan alapuolella oli puu, jonka oksat olivat täynnä pieniä kelloja ja jokaisen uuden olennon noustua lähteestä kellopuu helähti.

     Sitten alkoi kellopuu hurjasti soida. Samalla lammesta nousi olento, joka ei jäänyt puutarhaan toisten joukkoon, vaan alkoi nousta palatsin huipulle.

     Hänen päässään oli korkea kultainen kehys ja hartioilla sädehtivä viitta. Kun hän oli lähestymässä suurta patsasta, se alkoi muuttua valoksi ja katosi. Istuinpaikka oli jäänyt tyhjäksi. Kellopuu soi hurjemmin ja hurjemmin. Kultaista kehystä kantava olento otti tyhjän paikan.

2.12.1982

——————————————————————————————–

Kultainen stupa

Suuret vaunut ajoivat pihaan. Lauma lumivalkoisia hevosia veti niitä. Portaitten edessä vaunut pysähtyivät ja hevoset juoksivat pois.

     Vaunujen seinät avautuivat laskeutuen kaikkiin neljään suuntaan.

     Joukko kirkkaita olentoja laskeutui vaunuista. He alkoivat kulkea pihalla. He koskettivat jaloillaan jokaista kohtaa maasta, käsillään jokaista ruohoa ja kukkaa. Vaikka maa vielä äsken oli ollut vahvan jään alla, se nyt oli vihreä ja elävä.

     Ruohikko oli täynnä pieniä sinisiä kukkia. Heinät kimalsivat ja kaikki tuli kirkkaammaksi ja puhtaammaksi olentojen kulkiessa pihalla aivan kuin he olisivat tuoneet sädehtivän maailman mukanaan.

     Puut puhkesivat täyteen suuria vaaleanpunaisia kukkia. Ja kun puhtaus oli kaikissa paikoissa täydellinen, nostivat olennot vaunuista kruunun. Se oli laaja, pyöreä ja kullanvärinen. Ensin se näytti aivan matalalta renkaalta, mutta olennot alkoivat kohottaa sen reunoja ja reunat nousivat ja yhtyivät ylhäällä pyöreäksi kuvuksi, joten koko kruunu näytti valtavalta kultaiselta majalta.

     Sitä olennot lähtivät kantamaan. He veivät sen suoraan stupan rakennuspaikalle. Siellä harmaat jalustakivet olivat muuttuneet marmorinvalkoisiksi. Niiden päälle olennot laskivat kultaisen kruunumajan ja se sopi siihen täsmälleen. Sen kirkkaus levisi läheisille pelloille, sen ympärillä maa lepäsi hiljaisena ja syvä rauha tavoitti kaiken.

     Ruohikko kultaisen stupan edessä oli puhdas ja tasainen ja rakennuksen kultainen varjo lepäsi siinä.

— Ruohikko on pidettävä aina puhtaana, joku sanoi. — Niin, että jokainen, joka astuu siihen, saa halun valaistua.

     Kultaisen stupan sisällä seinät olivat peitetty pienillä buddhapatsailla ja niiden keskellä loisti kultainen istuin.

     Näyn lopussa näin kauniit ja lempeät kasvot. Sen kaltaisia en vielä koskaan ollut nähnyt.

12.12.1982

——————————————————————————————–

Viisauden valtameri

Jalokivimeri

Suuret vaunut ajoivat sinisten vuorten väliseen laaksoon. Maitreya ajoi vaunuilla. Kolme valkoista hevosta veti niitä. Kolmas hevosista oli kookas ja sen otsalla kohosi viuhkamainen koriste.

     Siniset vuoret nousivat korkeina taivasta vasten. Niiden rinteet läikkyivät täynnä valoja. Kun katsoin tarkkaan, näin että rinteillä istui olentoja, joilla oli kaikilla päänsä päällä jalokivi.

     Myös Maitreyan pään päällä oli loistava kivi. Astuessaan alas vaunuista, hän otti jalokiven käsiinsä ja samalla hänen kehonsa katosi näkyvistä. Vain kiveä kannattavat kädet jäivät näkyville ranteita myöten.

     Sitten katosivat nekin ja jalokivi avautui kyljestään ja siitä alkoi vuotaa kirkasta veden kaltaista ainetta, joka kohosi moninkertaisena patsaana ylös ja levitti pisaroitaan.

     Kun sinisten vuorten rinteillä istujat saivat kosketuksen pisaroihin, hekin nostivat jalokivensä käsiinsä ja heidänkin kehonsa katosivat. Tuhannet ja tuhannet jalokiviä kannattavat kädet leijuivat suurena parvena vuorten yllä. Sitten katosivat kädet ja kivet alkoivat sataa kirkkaita pisaroita.

     Valtaviksi virroiksi yhtyivät pisarat ja kerääntyivät vuorten väliseen laaksoon, johon syntyi laaja meri.

     Kun meren pinta oli tyyntynyt, laskeutuivat jalokivet meren pinnalle ja täyttivät sen.

11.1.1983

——————————————————————————————–

Loistavat rakennusaineet

Merkillinen metsä avautui edessäni. Se oli täynnä kukkivia puita, joitten oksat olivat kasvaneet yhteen. Taivaalta katsoen metsä näytti kukkivalta niityltä. Maasta katsoen luolalta, jossa puitten rungot kannattivat kukkien peittämää kattoa.

     Tuon metsän keskellä oli lähde, jonka jokaisessa kulmassa oli leijonan muotoinen patsas. Ohut läpikuultava vesi kohosi lähteestä kuin hopeinen lanka ja kasvoi ja kasvoi korkeammaksi. Kun se oli puhkaissut kukkivan katon, se synnytti pisaran, joka alkoi kasvaa. Pisara paisui kuplaksi, joka pamahti halki ja tuhansia pieniä kuplia leijui alas lähteeseen.

     Sitten leijonat karjuivat ja maasta kohosi kultainen kupoli ja kupolin alla seinämät ja kokonainen rakennus tuli näkyviin. Sen leijonat nostivat käpäliensä varaan ja kannattivat sitä kukkivan metsän yläpuolella.

     Rakennuksen alle jäi tyhjä alue, joka muuttui pinnaltaan läpinäkyväksi kuin lasi ja samalla paljastuivat aarteet, jalot aineet, kalliit kivet.

     Rakennukseen johtavat portaat olivat näkymättömät. Vain askelten jäljet niissä näkyivät. Vain yhdet jäljet niissä näkyivät.

     Viimeisellä portaalla oven edessä seisoi Maitreya suuri miekka kädessään. Hän kohotti miekan ja pudotti sen alas.

     Miekka halkaisi läpikuultavan maan ja aarteet tulivat näkyville. Niistä aarteista tuli rakentaa lisää tuon rakennuksen kaltaisia.

17.1.1983

——————————————————————————————–

Jalokiviruokaa

Valkoisen kiven peittämällä alueella oli neljä valkoista tornia. Niiden keskellä nelinkertaisesti niitä suurempi torni, jonka huipulla Maitreya istui.

     Suuri torni oli täytetty jalokivillä. Muut olivat täynnä puhdasta vettä.

     Maitreya heitti jalokiviä veden täyttämiin torneihin. Aina kiven pudotessa läikähti kiven verran vettä alas valkoisille kallioille. Kiven ja veden kosketuksesta puhkesi kukka, jonka sisällä oli linnun muna.

     Jalokivien täyttäessä torneja tuli kallioille enemmän ja enemmän vettä ja aina runsaammin puhkesi kukkia esiin.

     Kun kaikki tornit olivat täyttyneet jalokivillä ja kaikki kalliot lepäsivät hiljaisen veden alla, ilmestyi taivaalle jymisevä valopilvi ja peitti kaiken.

     Kun pilvi hälveni, olivat linnut syntyneet ja istuivat kukkien päällä. Valkoisten tornien seinämät olivat kuvioituneet kultaisiksi.

     Nyt Maitreya laskeutui tornistaan. Jalokivillä lastatulla veneellä hän alkoi liikkua vedessä ja ruokkia kivillä lintuja.

     Kun linnut olivat kasvaneet vahvoiksi, ne lensivät noutamaan jalokiviä torneista ja alkoivat ruokkia niitä, jotka olivat kasvussaan vielä kesken.

20.2.1983

——————————————————————————————–

Ensimmäinen aarre on puhtaus

Ihmiset tulivat kaivamaan vuorilta aarteita. Nuo korkeat, harmaat kiviseinämät olivat heidän ajatuksissaan, niiden sisällä he uskoivat olevan kaiken sen, mitä halusivat ja toivoivat.

     He tekivät ahkerasti työtään, mutta eivät saaneet mitään merkittävää esille.

— Näytän teille totuuden, sanoi Maitreya. — Niiden sisällä on tuskin sitä, mitä haluatte.

Hän otti miekan ja avasi vuoret.

Jotkut niistä olivat tyhjiä.

Joidenkin sisusta oli täynnä iljettäviä käärmeitä.

Joistakin tulvahti pahanhajuista löyhkää.

Jotkut oli täytetty mätänevillä kasveilla ja hedelmillä. Jotkut tulvivat kitkerää vettä.

— Tulkaa tänne, sanoi Maitreya ja vei aarteenkaivajat vuorten väliseen laaksoon.

Kaikki he olivat tulleet sen saman laakson kautta vuorille. Siinä ei ollut heidän mielestään mitään merkillistä.

     Maitreya kohotti miekkansa ja avasi maan neljästä kohtaa. Maahan puhkesi neljä meren kaltaista lähdettä, joiden pohjalla loistivat aarteet. Niiden häikäisevä kauneus lumosi aarteenkaivajat ja he halusivat heti syöksyä veteen noutamaan niitä. Yrittäessään sukeltaa veden läpi, he huomasivat, etteivät voineet päästä vedessä eteenpäin.

— Teidän on ensin löydettävä ensimmäinen aarre itsestänne, saavutettava täydellisesti se, sanoi Maitreya vedessä seisoville. — Se ensimmäinen aarre on puhtaus. Vasta sitten voitte tavoitella niitä muita.

21.2.1983

——————————————————————————————–

Meren puu

Sinisen maan keskustassa oli kultainen meri. Sen pinnan alla syvyydessä kasvoi suuri puu. Puu, joka oksillaan ja lehvillään täytti koko avaran meren.

     Syvällä pohjan pimeydessä olivat sen juuret, mutta varsi kohosi kohti pinnalla läikkyvää valoa.

     Juurilla vesi oli tummaa ja liikkumatonta, ylempänä se tuli kirkkaaksi, valoisaksi ja puhtaammaksi. Voimakkaat ja värikkäät merivirrat risteilivät vedessä.

     Puun oksilla olivat lintujen pesät. Jotkut linnuista nukkuivat, jotkut istuivat oksilla ja yrittivät ajatella pitäisikö niiden lentää vedessä. Oliko tämä niiden oikea olinpaikka? Houkutellen vierivät merivirrat niiden ohitse ja yrittivät vetää niitä mukaansa.

     Puun latvoilla veden pinnan yläpuolella syntyivät puun kukat. Niiden tuoksu valui alas veteen ja jotkut linnut saivat niistä halun kohota ylös.

     Pinnalle tultuaan ne näkivät meren kultaiset rannat, kirkkaan ilman ja ymmärsivät heti, missä niiden todellinen paikka oli. Ymmärsivät, miksi ne olivat tunteneet itsensä vieraiksi ja eksyneiksi alhaalla vedessä, miksi loistavat merivirrat eivät tyydyttäneet niiden kaipausta.

     Pinnalle tultuaan ne pyrkivät lentoon, mutta niiden siivet olivat vedestä raskaat, niiden jalat olivat tottuneet vain vedessä liikkumiseen. Niiden oli todella ponnisteltava irrottautuakseen veden vallasta.

     Päästyään viimein lentoon, ne kohosivat puun kukkiville latvoille ja puhkesivat lauluun.

     Ne halusivat laulaa koko meren täyteen laulujaan, niin että jokainen meressä harhaileva lintu ymmärtäisi, missä sen todella pitäisi lentää.

22.2.1983

——————————————————————————————–

Kolme lintua

Autio maa. Autio, avara taivas. Maan keskellä istui Maitreya liikkumattomana, patsaan kaltaisena, kaukaisena.

     Hänen jalkojensa päällä nukkui valkoinen lintu, jonka vieressä oli valolla täytetty malja.

     Hänen sylissään nukkui lintu, jonka valkoisissa höyhenissä oli kultaisia läikkiä. Linnun vieressä oli siemenillä täytetty malja.

     Hänen päänsä päällä oli vedellä täytetty malja ja sen laidalla kultainen lintu, joka istui siivet uljaasti koholla ja muistutti kruunua.

     Kun kultainen lintu joi veden maljasta, se alkoi jakaantua tuhansiksi linnuiksi, jotka tulvimalla täyttivät aution taivaan.

     Kun kirjava lintu otti siemenet maljasta ja kylvi ne autioon maahan, niistä kasvoi kuihtumattomia puita, jotka muodostivat tiheän metsän kaikkialle. Puut olivat vaaleita, taivaan värisiä.

     Kun valkoinen lintu kylpi kupissa, jossa oli valoa ja kohosi sitten lentoon, sen jokaisesta siiven iskusta syntyi valoa. Ja maan ja taivaan täytti kaikenvalaiseva valo.

     Kun kaikki oli tullut valmiiksi. Kuihtumattomien puitten metsä peitti maata, kaiken valaiseva valo taivasta ja kultaiset linnut lensivät suunnattomana parvena kaikkialla, alkoivat maan ääriltä kohota valoisat olennot.

     Maan ja taivaan rajoilta ne nousivat pitkinä jonoina kaikilta suunnilta, tulivat Maitreyan luo ja kantoivat hänet kristallinkirkkaalle vuorelle, joka kohosi maan reunalla.

     Vuoren seinämät olivat niin jyrkät, että olisi luullut sitä saavuttamattomaksi, mutta vaivattomasti he kantoivat hänet huipulle asti. Itse he asettuivat istumaan vuoren kirkkaille rinteille.

22.2.1983

——————————————————————————————–

Tulinen virta

Tulinen virta lävisti maan. Sen punaiset pyörteet olivat peloittavat ja uhkasivat niellä mukaansa jokaisen rannalla seisovan.

     Virran toinen ranta oli pimeä, toinen valoisa. Hän, joka katsoi valoon, halusi ylittää virran ja mennä toiselle rannalle.

     Monet rannalla seisojista alkoivat varustaa veneitä. Yksikään vene ei päässyt perille. Kaikki syttyivät ennen pitkää virran pyörteissä tuleen.

     Maitreya tuli heidän avukseen.

— Rakentakaa silta, hän sanoi.

     Kaikki ryhtyivät innolla työhön. Mutta heillä oli liian kiire päästä toiselle rannalle. He eivät malttaneet valita rakennusaineita huolella, he eivät myöskään tehneet huolellista työtä, he rakensivat sillan liian matalalle. Kuohuva virta pääsi koskettamaan siltaa ja poltti sen poikki.

— Olkaa kärsivällisiä. Rakentakaa silta korkealle, niin tulella ei ole siihen valtaa, neuvoi Maitreya.

     He yrittivät. Monta kertaa heidän rakennelmansa vielä paloivat, mutta he yrittivät uudelleen ja uudelleen. Lopulta he saivat aikaan sillan, jota tuli ei päässyt enää koskettamaan.

22.2.1983

——————————————————————————————–

Ja meri oli pimeydestä vapaa

Suuri meri oli hiljainen, rannaton ja vapaa. Sillä ei ollut uomaa, johon se olisi ollut vangittuna. Se oli kaikkialla. Vain kaksi asiaa vallitsi sitä. Ne olivat valo ja pimeys. Valossa se oli valoisa. Pimeydessä se oli pimeä.

     Valo ja pimeys sen ympärillä olivat yhtä pitkät. Merellä ei ollut pituutta eikä leveyttä, mutta sen sisälle oli kätketty valtava voima.

     Valoisalla hetkellä, juuri kun pimeys oli kadonnut, tuo voima alkoi vapautua. Kolmihaaraisena tornina se kohosi merestä, korkeudessaan loputtomana kuin merikin.

     Juuri, kun valoisa hetki oli päättymässä, tapahtui räjähdys. Kaikki tornin haarat avautuivat ja sieltä puhkesivat auringonkultaiset kukat, joissa kaikissa oli 12 loistavaa terälehteä.

     Räjähdyksen voimasta terälehdet irtosivat ja lensivät mereen. Siellä ne muodostivat auringonkultaisia mantereita. Samalla hetkellä kun ne koskettivat hiljaista vettä, niistä puhkesivat esille tornit.

     Mutta juuri silloin valoisa hetki jo päättyi, pimeys otti meren ja auringonkultaiset mantereet ja niiden tornit jäivät pimeyteen.

     Valoisaa hetkeä oli jo kestänyt kauan. Nyt oli edessä yhtä pitkä pimeys.

     Silloin Maitreya, joka istui kolmihaaraisen tornin huipulla, sulki silmänsä pimeydeltä, keskitti kaiken voimansa ja hänen päänsä avautui ja hänen päälaeltaan puhkesi auringonkultainen kukka, jossa terälehtien sijasta oli kaksitoista kirkasta sädettä, jotka irtosivat ja alkoivat kiertää pimeyttä.

     Kun ne olivat kiertäneet pimeyden ympäri, sitä ei enää ollut. Valo oli tullut vallitsevaksi. Meri oli pimeydestä vapaa.

     Ja valon vallitessa kaikki auringonkultaiset mantereet torneineen keräytyivät kolmihaaraisen tornin ympärille.

22.2.1983

——————————————————————————————–

Jalokivisaari

Joukko soutajia oli veneessä pimeällä merellä. Vene oli mielettömän pitkä. Se luikerteli kuin käärme vedessä. Soutajiakin oli paljon. Veneessä oli hyvin ahdasta. Airoja ei kenelläkään ollut, mutta silti he liikuttivat käsiään rytmikkäästi ja vene syöksyi hurjalla vauhdilla eteenpäin. Meri näytti loputtomalta. Rantoja ei näkynyt.

     Äkkiä vene pysähtyi. Kivi oli osunut sen eteen. Kaikki yrittivät irrottaa venettä kiveltä, mutta se oli kuin kasvanut kiveen kiinni. Se ei enää liikahtanut.

     Kun he katsoivat kiveä tarkemmin, he huomasivat, että kivi oli hyvin kaunis, suorastaan loistava. Se oli suuri jalokivi.

     Joku heistä nousi kivelle ja silloin he huomasivat, että kivi alkoi liikkua ja kasvaa. Sen reunat levenivät, se tuli suuremmaksi.

     Muutkin halusivat nousta kivelle. Sitä mukaa kuin heidän jalkansa koskettivat kiveä, se kasvoi ja leveni aina tarpeen mukaan.

     Kun kaikki veneessä olijat olivat nousseet kivelle, se oli jo kasvanut suuren saaren kokoiseksi.

     Heidän mielestään se oli loistava paikka. He halusivat jäädä sinne. He istuivat katsomaan pimeää merta, joka oli tuntunut niin turvattomalta. Nyt pelko, jota he veneessä ollessaan olivat tunteneet, oli kokonaan poissa. He päättivät luopua merestä, jättää sen lopullisesti.

     Silloin meri alkoi kohota. Se nosti hurjat aaltonsa heidän ylitseen. Se sulki heidät pimeyteensä. Peloissaan he ajattelivat, että meri halusi ottaa heidät takaisin. Hurjana se kuohui ja vyöryi yli koko jalokivisaaren.

     Mutta vesi ei viipynyt kauan. Kun se valui pois, kun viimeinenkin pisara oli pudonnut saarelta, avasivat istujat silmänsä ja huomasivat, että meri oli tuonut saarelle lisää loistavia kiviä. Niitä oli heidän jaloissaan, sylissään, kaikkialla.

     He päättivät rakentaa kivistä tornin. He rakensivat. Tornista tuli kaunis. Kirkkaasti säteillen se loisti saaren keskellä ja heitti meren pimeyteen valoaan.

     Sitten tornista kuului ääni. Ensin hyvin hiljainen, mutta vähitellen se voimistui. Lopulta se purkautui mahtavana pauhuna tornin huipusta ulos ja samalla kohosi suuri kultainen torvi taivaalle ja levitti avaraa suutaan, kultaisia laitojaan ja ääni paisui mahtavaksi.

     Tornin rakentajat ajattelivat, että torvella täytyi olla soittaja. He avasivat tornin seinämää ja näkivät, että tornin keskellä kohosi korkea kirkas kivi, jota he eivät tornia rakentaessaan olleet nähneet ja kiven päällä istui Maitreya. Suuri kultainen torvi kohosi hänen otsaltaan ylös tornin kattoon ja sitä kautta ulos avaruuteen.

     Mahtavana levisi torven ääni yli pimeän meren sen kaukaistakin kaukaisimmille rannoille. Kaikki, jotka sen siellä kuulivat, alkoivat varustaa itseään matkalle, nousivat veneisiin ja lähtivät liikkeelle.

     Tornin valaisemalla merellä heidän oli paljon helpompi kulkea kuin edellisten matkaajien.

     Kun he löysivät jalokivisaaren, he alkoivat nousta sinne ja sitä mukaa saari taas kasvoi ja laajeni.

     Kun he istuivat saaren rannoille, jättääkseen meren, luopuakseen siitä, kantoi meri heidän syliinsä loistavat kivet, joiden avulla he rakensivat tuota säteilevää tornia aina suuremmaksi ja korkeammaksi.

26.2.1983

——————————————————————————————–

Rotkossa

Syvä, suppilon muotoinen rotko avautui maahan. Sen pohjalla loisti kirkas helmi. Rotkon pimeydessä lumivalkoisen helmen säteily oli vaikuttava.

     Maitreya haki helmen rotkosta. Nyt ilmestyi pohjalle siemen. Sekin oli kirkas, senkin hän haki ylös.

     Siemenen ja helmen paikalle ilmestyi vesi. Pieni, sininen lätäkkö läikkyi syvyydessä.

— Sinä haet veden, sanoi Maitreya minulle. — Sinä tarvitset sitä.

     Pelästyin. Ajattelin, että jään sinne. Jos rotkossa ei olekaan pohjaa veden alla, jos putoan sen lävitse.

— Hae vesi.

     Peloissani lähdin laskeutumaan rotkoon. Se oli suunnattomasti syvempi kuin miltä oli näyttänyt. Seinämät olivat liukkaat ja vaikeat. Kun viimein tavoitin veden, huomasin, ettei siinä todellakaan ollut pohjaa, aloin pudota, syöksyä veden läpi.

     Vesi ei ollut samanlaista kaikkialla. Siinä oli monia erilaisia kerrostumia. Välillä se oli hyvin värikästäkin. Oli sillä kuitenkin pohja. Siellä vesi oli paksua ja mutaista, juutuin siihen kaulaani myöten. Se tuntui pitävän minua lujasti otteessaan, se oli kuin liima minussa, se tuntui imeytyvän lävitseni.

— Juo vesi, kuului Maitreyan ääni ylhäältä.

     Aloin juoda. Vesi poltti suutani, se teki minut inhottavuudellaan sairaaksi. Kun olin niellyt viimeisenkin pisaran, huomasin, että aloin kohota ylös. Ruumiini tuntui kevyeltä, melkein lensin vesikerrosten läpi ja tavoitin pian puhtaan pinnan. Mutta sekin alkoi kohota, minua kannattaen se kohosi aina ylemmäksi ja samassa näin edessäni suuren helmen muotoisen vuoren. Se rotkosta noudettu helmi oli kasvanut valtavasti. Maitreya istui sen päällä miekka kädessään.

     Näin myös siemenen, sekin oli saanut suuruutta ja Maitreya puhkoi siemenen kuoreen miekallaan reikiä. Rei’istä alkoi lentää valoa, pitkiä, kirkkaita säteitä, jotka ensin suuntautuivat alas veden pintaan, mutta kosketettuaan sitä alkoivat kohota ylös täyttäen taivasta.

4.3.1983

——————————————————————————————–

Nelivärinen meri

Maan tyhjyys oli täydellinen ja taivaan tyhjyys. Ei ollut pimeyttä eikä valoa. Yksikään tuuli ei kulkenut. Yksikään ääni ei koskettanut hiljaisuutta.

     Tyhjyys oli autio ja puhdas. Kuin meren pohja, josta miljardeja vuosia sitten on vesi paennut. Jäljellä vain kadonneen veden puhtaus ja hiljaisuus.

     Tuon hiljaisuuden keskellä kohosi merkillinen patsas. Se oli neljän norsun muodostama. Norsut eivät olleet eläviä, mutta eivät elottomiakaan. Näytti koko ajan, että ne olisivat liikkuneet liikkumatta kuitenkaan. Kuin ne olisivat vaeltaneet suunnattoman pitkiä matkoja maailmoiden läpi, aikakausien läpi, avaruuksien läpi, kuin liikkumattomuudessaan olisivat saavuttaneet koko olemassaolon.

     Tuon patsaan päällä istui Maitreya nauravin kasvoin. Hänellä oli kädessään neliosainen malja. Jokaisessa maljan kupissa vedenkaltainen pisara, kultainen, sinen, valkoinen ja kirkas.

     Norsujen nostaessa kärsänsä hän asetti pisarat niihin. Ja norsut puhalsivat. Pisaroita syntyi valtava tulva. Mahtavina, kuohuvina virtoina syöksyivät neljänlaiset vedet esille ja täyttivät aution maan.

     Syntyi ihmeellinen, nelivärinen meri.

     Keskustassaan se oli kirkas kuin peili. Sitten se oli valkoinen kuin maito, kunnes syveni siniseksi. Reunoilla lepäsivät kultaiset aallot.

     Eivätkä nuo eri väriset vedet sekoittuneet, eivätkä ne liikkuneet.

     Sitten veden tulo pysähtyi. Norsujen kärsästä ei tulvinut enää vettä, mutta tulvi ääni. Neljänlainen ääni kohosi ilmoille.

     Äänen kuuluessa puhkesi merestä kukka, joka peitti alleen koko meren sen rantoja myöten.

     Nyt tulivat sokeat palvelijat. Neljä sokeaa palvelijaa laskeutui rannoille odottamaan. Maitreya meni heidän luokseen ja pyysi heitä upottamaan kasvonsa veteen. He tekivät niin. He upottivat kätensäkin ja lopulta koko ruumiinsa veteen. He vaelsivat vedessä keskellä kasvavan kukan juurelle ja kun he sieltä palasivat, olivat heidän kasvonsa ja koko kehonsa läpikuultavat ja kirkkaat kuin lasi.

     Lisää sokeita palvelijoita tuli rantaan. Kaikki he vaelsivat tuon nelivärisen meren poikki ja palatessaan rannoille eivät rannat heistä täyttyneet, sillä rantojen täyttymisellä ei ollut rajaa.

14.3.1983

——————————————————————————————–

Tuoksuvat virrat

Kierreportaat kohosivat ylös. Niiden lopussa oli tasanne, jossa kasvoi miekan kaltainen puu. Puun juurella istui Maitreya ja otti vastaan tulijoita, joita nousi portailla. Kaikilla heillä oli sylissään oranssinvärinen hedelmä.

     Tai ehkä se ei ollutkaan hedelmä, se vaan näytti siltä. Kaikki tulijat menivät istumaan miekan kaltaisen puun alle ja odottivat.

     Yhden kerrallaan Maitreya kutsui heistä luokseen ja avasi heidän hedelmänsä. Niissä oli sisällä kirkas kivi, jonka hän painoi hedelmän tuojan otsalle.

     Hedelmien sisällä oli myös tuoksu. Jokainen tuoksu alkoi leveänä virtana liukua avaruuteen ja muodosti tuoksuvan polun. Näille poluille hedelmän tuojat astuivat ja lähtivät vaeltamaan eteenpäin.

     Kun kaikki hedelmät oli avattu, kun kaikki kivet olivat paikoillaan ja tuoksuvat polut virtasivat tuolta alueelta eteen päin, otti Maitreya oman hedelmänsä. Hän nosti sen miekankaltaisen puun päälle ja puu lävisti sen, avasi sen ja alkoi lähettää tuoksuvaa virtaa suoraan ylös.

     Tuon hedelmän sisällä oli suuri nelikulmainen timantti, sen Maitreya painoi otsaansa ja lähti nousemaan tuota ylintä tuoksuvaa virtaa pitkin.

16.3.1983

——————————————————————————————–

Kultainen sauva kirkkauden meressä

Harmaat kalliot sulkivat sisälleen meren. Sen vesi liikkui koko ajan, kiersi ympyrää. Sitten vesi pysähtyi, kierto lakkasi. Meren keskellä kohosi kultainen sauva.

     Maitreya istui sauvan päällä ja hänen suustaan satoi timantteja veteen.

     Samalla hetkellä kuin kivet lävistivät veden pinnan, kohosi merestä parvi lintuja. Linnut jäivät pinnalle lepäämään. Siivillään ne peittivät kaiken veden.

     Maitreya otti suustaan suuren timantin ja heitti sen alas. Se oli merkki linnuille. Ne kohosivat lentoon.

     Veden pinta vapautui. Vesi näytti muuttuneen. Se säteili. Harmaat kalliotkin olivat muuttuneet. Ne kiilsivät kirkkaina kuin kristalli.

     Linnut lensivät kultaisen sauvan ympärillä kuin mahtava kukkaseppele olisi kiertänyt sauvaa. Koko ajan ne lensivät samaan suuntaan.

     Nyt Maitreya käski rantakallioilla seisovia olentoja laskeutumaan mereen. Se vesi ei ollut hukuttavaa vettä, vaan puoleensa vetävää, lempeää säteilyä, jonka läpi kuljettuaan he tavoittivat meren pohjalla olevan polun. Polku johti laidoilta keskustaan, keskellä loisti suuri timantti.

     Jokainen heistä, joka saavutti sen ja kosketti sitä, näki avaran ylöspäin suuntautuvan kuilun, jossa säteily oli kirkkain.

     Kultainen sauva oli sulkenut koko meren sisälleen. Kultainen sauva johti meren läpi kulkeneita ylös.

17.3.1983

——————————————————————————————–

Neljä pientä siementä

Maitreyalla oli kädessään neljä pientä siementä. Hänen seuralaisensa kantoivat maljaa, jonka pohjalla oli peili. Malja oli nelikulmainen.

    He etsivät maljalle sopivan paikan ja siemenet kylvettiin maljan kulmiin, jokaiseen yksi.

    Pohjana olleesta peilistä heijastuivat siementen kuvat. Peili sai ne näyttämään suurilta, suuremmilta kuin olivat. Kaikki istuivat maljan ympärille. Valtava myrsky syöksyi maljaan ja kiersi sen sisällä. Kun myrsky oli mennyt, olivat pienet siemenet omilla paikoillaan.

     Nyt vyöryi paksu savu maljaan ja täytti sen, mutta siemeniä se ei pystynyt kätkemään. Savun läpikin ne loistivat kirkkaina.

     Sitten putosi sade ja puhdas vesi täytti maljan. Nyt pienet siemenet avautuivat ja alkoivat kasvaa. Neljä kirkasoksaista puuta niistä kasvoi. Eikä niitä myrsky ahdistanut, eikä pimeys. Puhtaassa vedessä kasvoivat nuo puut voimakkaiksi ja korkeiksi.

18.3.1983

——————————————————————————————–

Meret

Myrskyävä meri, tummat levottomat aallot vyöryivät kohisten. Keskellä aaltojen rajua kuohuntaa kohosi käsi. Se kohosi korkealle aaltojen yläpuolelle ja oli nyrkkiin suljettu. Kun se avautui, oli sen kämmenellä neljä jalokiveä.

     Käsi kääntyi ja pudotti kivet mereen. Ne eivät uponneet kuohuihin. Ne eivät hukkuneet myrskyyn. Ne jäivät veden pinnalle ja kasvoivat neljäksi vuoreksi, jotka valaisivat merta.

     Meren pinta tyyntyi. Vuorten valo tyynnytti sen. Meren pinta tuli liikkumattomaksi.

     Jälleen kohosi käsi vedestä. Jälleen se oli nyrkkiin suljettu. Kun se avautui, oli kämmenellä neljä siementä.

     Käsi kääntyi ja pudotti siemenet mereen. Hetken ne olivat upoksissa pinnan alla, sitten ne nousivat, puhkesivat pintaan valoisina kukkina, joiden päällä jokaisessa istui puhdas olento.

     Neljän vuoren valossa meri oli tyyni ja kaunis. Nuo kukkien päällä istuvat olennot alkoivat laulaa. He lauloivat vain yhtä ääntä, joka kuului katkeamattomana virtana.

     Nyt kohosi merestä hämmästyttävä kukka. Sen terälehdet olivat suuret, hopeiset, valkoiset ja kultaiset. Maitreya istui kukan päällä oikeassa kädessään kimppu kultaisia säikeitä, joiden avulla hän näytti hallitsevan jotakin.

     Nuo säikeet johtivat toisille myrskyäville merille. Merille, jotka olivat lähellä tai kaukana ja joita Maitreya noitten säikeitten avulla veti lähemmäksi.

     Kun meret olivat tarpeeksi lähellä, hän heitti niihin jokaiseen neljä jalokiveä, joista kasvoivat sinnekin nuo valoisat vuoret, joiden valossa meri hiljeni ja kävi lopulta liikkumattomaksi. Samoin hän heitti nuo siemenet, joista kasvoivat kukat ja joiden mukana tulivat valoisat olennot merelle asumaan.

     Kaikkia meriä hän hallitsi ja veti lähelleen.

19.3.1983

——————————————————————————————–

Kultaisen valon lintu

Laaja kenttä oli valkoisen usvan peitossa. Maitreya tuli kentän reunaan suurta lintua sylissään kantaen. Lintu näytti elottomalta, mutta kun hän laski sen maahan, se kohosi lentoon ja alkoi lentää kenttää kiertäen ja samalla nieli usvaa.

     Lintu lensi niin kauan, kunnes kaikki valkoinen usva oli poissa. Sen alta paljastui valtavin määrin kultaisia buddha-patsaita.

     Jokaisen patsaan takana kasvoi kolmihaarainen puu, jossa ei ollut lehtiä eikä kukkia, vain kolme vahvaa lumivalkoista oksaa.

     Jälleen tuo suuri lintu alkoi kiertää kenttää. Tällä kerralla se lepäsi lentonsa vaiheissa jokaisen puun oksilla ja aina kun se jätti puun, puhkesivat siihen kauniit lumivalkoiset kukat. Oksien lomaan ilmestyi pesä, joka oli täynnä kirkkaita kiviä.

     Kun kaikki puut olivat saaneet kukkansa ja pesän, nousi lintu ylemmäksi ja alkoi lentää ylhäällä tiettyä kuviota. Ensin se lensi taivaan yli laidasta laitaan sen jokaisesta kohdasta. Sen lennon rytmissä ja suunnassa alkoi koko kenttä nyt liikkua. Kun lintu nopeutti liikettään, myös kenttä liikkui nopeammin. Kun lintu lensi oikein nopeasti, alkoivat puun latvoilla pesissä olevat kivet soida. Niiden ääni helisi kirkkaana ja kuuluvasti.

     Sitten lintu pysähtyi. Yksi patsaista avautui kuin ovi. Sen sisältä tulvi valoa kirkkaaksi poluksi patsaan eteen. Sisältä se oli kuin kultainen luola.

     Maitreya tuli ja astui valoisalle polulle ja kulki sitä myöten patsaan sisälle. Patsas sulkeutui.

     Mutta sen huipulta kohosi viuhkamainen valo, joka nousi kohti taivaalla lepäävää lintua. Ensin linnun ruumis ja siivet tulivat täyteen kultaisia reikiä, sitten se vähitellen muuttui kokonaan kultaiseksi valoksi, joka lepäsi tuon suuren kentän yläpuolella kuin säteilevä pilvi.

20.3.1983

——————————————————————————————–

Pimeyteen kätketyt aarteet

Täydellisen pimeyden merellä ahdistus oli suuri. Pimeys oli loputon. Valon kokemista ei ollut.

     Täydellisen pimeyden merta kiersi Maitreya lautallaan. Aina, kun lautta oli tehnyt täyden kierroksen, hän pudotti pisaran, jonka olemus ja ydin oli puhtaus.

     Pisara valui pimeyteen.

     Vaikka tuo pisara oli äärettömän pieni pimeyden määrään ja suuruuteen verrattuna, se muutti veden olemusta pisaran verran. Pinnalta muutosta ei edes huomannut.

     Syvyyttä kohti meri muuttui pohjaan saakka pisaran verran ja sama määrä paljastui pohjan kallisarvoisista kivistä rakennettua pintaa.

     Yhtä pisaraa kohti paljastui yhden jalokiven kirkkaus.

     Saattoi ajatella, miten koko pimeyden pohja oli rakentunut, mitkä aarteet siellä odottivat. Niiden näkemiseen tarvittiin vain täydellistä puhtautta.

     Puhtauden saavuttaneille nuo aarteet ja niiden kätköpaikka vähitellen avautuisivat.

22.3.1983

——————————————————————————————–

Pimeyden meri

Olemassaolo oli täynnä pimeyttä. Kiiltävän mustana loisti kivettynyt maa, sen vuoret, metsät ja laaksot. Tuoksuttomina levisivät niityt. Raskaasti huusivat tuulet, jotka välillä olivat kuumia ja tulen värisiä, välillä toivat mukanaan jäätävän kylmyyden.

     Tätä pimeyttä hallitsi viiden mustan linnun parvi. Ne olivat mahtavia lintuja. Maasta taivaalle ulottuivat niiden lihavat ruumiit, loputtomina levisivät niiden levottomat siivet ja kaikki maa peittyi niiden verenpunaisten kynsien alle.

     Niiden varpaitten kosketus synnytti tulisia kuoppia, joista tuli ei sammunut. Lintujen huudoista repeili pimeä taivas ja verenpunaisena lankesi sen sade.

     Vuorten rinteillä olivat lintujen tuhannet pesät. Sammumaton tuli paloi pesien alla. Lintujen hallitsemat olennot rakensivat pesiä lisää ja lisää. Jokaiseen pesään linnut munivat viisi munaa. Niissä oli samanlainen verenpunainen loiste kuin lintujen silmissä.

     Välillä kuuluivat lintujen ja tuulten huudot. Hehkuva kuumuus poltti vuorten rinteitä. Välillä hiljaisuus oli kuoleman kaltainen ja jäätävä kylmyys pusersi olemassaoloa.

     Sammumatta paloivat liekit pesien alla ja olennot rakensivat aina uusia ja uusia. Kaikki heidän aikansa meni siihen.

     Tuota pimeyden laaksoa ympäröi pimeä meri. Olin rakentamassa pesää sen rannalla, kun näin kaukaa pienen valon. Se oli niin pieni, että tuskin näkyi, mutta se sai minut valtaansa. Linnutkin olivat huomanneet sen. Kiireesti ne levittivät siipensä valon eteen, eikä sitä enää näkynyt.

     Huomasin, että silloin, kun linnut laskeutuivat juuri valmistuneille pesille, valon saattoi nähdä.

     Laaksoon lensi pieni lintu. Niin pieni, etteivät suuret linnut sitä edes huomanneet. Se pudotti rannalle kukan. Otin sen käteeni. Kun pidin kukkaa kädessäni, suuret linnut pysyivät etäällä. Saatoin katsella meren takana loistavaa valoa eivätkä ne tulleet peittämään sitä siivillään.

     Mutta pimeys kävi hetki hetkeltä raskaammaksi. Lintujen hallussa oli suuri rumpu, jonka pintaa ne hakkasivat nokillaan, jonka päällä ne tanssivat ja jota ne rummuttivat siivillään. Näin syntyi uutta pimeyttä.

     Jätin rannalle oksat, joista olin ollut rakentamassa pesää ja lähdin ylittämään merta kukkaa kantaen. Katsoin kaukaisuudessa hehkuvaa valoa ja yritin pitää sen silmissäni. Välillä se hehkui voimakkaasti, välillä himmeni. Ymmärsin, että minusta oli sen näkeminen kiinni. Oma pimeyteni vain saattoi sen kadottaa. Myös meren pimeys oli minun pimeyttäni.

     Se, miksi saatoin nähdä valoisan kukan jatkuvasti valoisana, oli minulle arvoitus. Miksi sekin ei sammunut pimeyteeni.

     Matkalla löysin lisää noita valoisia kukkia. Poimin ne kaikki talteen.

     Kun olin aivan lähellä valoa, niitä oli kädessäni kymmenen kukan kimppu.

     Vähitellen meri jaloissani alkoi kirkastua ja edessäni oli valoisa merenranta ja suuri kaariportti. Sen edessä kasvoi 10 samanlaista kukkaa kuin minulla oli kädessäni. Nuo kukat olivat vain tuhat ja tuhat kertaa suuremmat. Vaaleana pilvenä kohosivat niiden tuoksut.

     Kukkien takana istui Maitreya valkoisella kivellä. Hänen silmänsä olivat suljetut, mutta nyt tiesin, että hänestä oli lähtöisin se valo, jonka olemassaoloni pimeydessä olin nähnyt.

     Kun hän avasi kätensä, virtasi sormien päistä valoa ja pimeän meren pintaan syntyi kymmenen valoisaa polkua. Minun piti istuttaa pienet kukkani polkujen päihin, että ne kasvaisivat suuremmiksi.

     Suuren kaariportin päällä istui viisi valkoista lintua. Ne olivat kuin peilikuvat niistä viidestä mustasta linnusta, jotka hallitsivat meren toista rantaa. Lintujen silmistä loisti lempeys, varpaitten jäljet synnyttivät hyvälle tuoksuvia lähteitä ja niiden laulaessa taivas satoi valoa.

     Kun Maitreya kohotti käsiään, osuivat valovirrat lintujen silmiin, ne kohosivat siivilleen ja lähtivät lentämään pimeän meren yli.

     Sitä mukaa kuin ne lensivät, tuli meri valoisammaksi. Lopulta se läikehti täysin kirkkaana. Se oli meren todellisuus, jota en pimeydessäni osannut nähdä.

     Kuulin, miten valon linnut kohtasivat pimeyden maan. Kuulin, miten mustat linnut huusivat valon kohdatessaan. Näin, miten verenpunaisena niiden viha liekehti taivaitten rajalla, ennen kuin ne luopuivat vallastaan.

     Sitten valkoiset linnut lensivät takaisin. Ne kantoivat mukanaan pimeyden suurta rumpua.

     Maitreyan käskystä ne löivät rummun kalvon rikki ja silloin kohosi hirveä ääni rummun sisältä. Se oli lintujen kirkunaa kovempi, se oli pimeyden viimeinen huuto.

23.3.1983

——————————————————————————————–

Kultainen lanka

Putosin syvälle liejuiseen suohon. Se oli täynnä käsiä, jotka kurottuivat liejusta esille, valkoisia käsiä, jotka koskettelivat toisiaan, löivät, repivät ja takertuivat toisiinsa. Muta kiehui ja kiersi niiden ympärillä ja tahrasi niiden valkeuden.

     Yritin päästä suosta ylös, niin etteivät nuo kädet olisi koskettaneet minua. Näin suon reunalla korkean kiven ja aloin pyrkiä sitä kohti. Huomasin, että kiven toinen kylki oli valkoinen, toinen musta.

     Kun sain kosketuksen kiveen, se nielaisi minut sisälleen. Se sai minut vangikseen.

     Kiven sisällä oli sekä kylmä että kuuma. Sitten sen valkoinen seinä alkoi haurastua, valo kuulsi sen lävitse, se repeili ja hajosi ja pääsin kivestä vapaaksi.

     Tulin niitylle, jonka pinta oli täynnä tuota kiveä muistuttavia lohkareita. Ne eivät kuitenkaan olleet kiviä. Niiden pinta oli pehmeä ja taipuisa ja niiden päällä kasvoi kukkia.

     Jatkoin vielä matkaa. Tulin metsään, jossa kasvoi nelisärmäisiä puita, avoimia latvoistaan. Niistä avoimista latvoistaan ne kukkivat merkillisellä tavalla. Kuin ammukset syöksyivät kukat puitten sisältä ja lensivät korkealle. Siellä ne avautuivat räjähtäen ja niiden tuoksut ja värit hajosivat kaikkialle.

     Kukkien valossa löysin puhtaan ja hiljaisen paikan, jossa ei kasvanut mitään, jossa maa oli liikkumaton ja sileä ja jota tahraton valo valaisi.

     Valon keskellä kohosi kirkas lanka, joka näytti johtavan johonkin ylös. Kun kosketin lankaa, se alkoi vetää minua mukanaan. Huimaavassa korkeudessa tajusin, että joku piteli lankaa ylhäältä ja alkoi pyörittää sitä ympäriinsä.

     Lensin langassa. Huimaavalla vauhdilla ja aloin hajota.

     Hajosin niin täydellisesti, ettei minusta jäänyt jäljelle kuin pieni, tuskin näkyvä siru.

25.3.1983

——————————————————————————————–

Käärmeet lähteessä

Olin mustassa luolassa. Se oli aivan pieni, pyöreä onkalo, jossa valona oli liekkiin puhjennut kivi. Lattia oli täynnä pieniä, nukkuvia käärmeitä. Minulla oli samanlainen tunne kuin pitkästä, raskaasta unesta herättyä. Siinä unessa olin hoitanut noita käärmeitä. Nyt olin uupunut ja toivoton, halusin päästä pois.

     Pimeys ahdisti. Silti luolan mustat seinät toivat turvallisuuden tunteen. Kun katsoin luolan suulta ulos, näin, että luola oli kätketty kevyen, vaalean hiekan sisälle. En voinut tietää, miten vahvalti hiekkaa oli, mutta päätin kulkea sen läpi. Toivoin, että sen loputtua kohtaisin lämpöä, valoa, avaruutta.

     Ryömiessäni hiekassa näin takanani kiemurtelevan uoman, jota pitkin olin tullut. Kun tulin pinnalle, huomasin tulleeni keskelle valtavaa erämaata. Sen loppua ei näkynyt missään. Koska tuloaukkoakaan ei enää näkynyt hiekalla, lähdin vaeltamaan erämaassa eteenpäin.

     Vähitellen maahan alkoi ilmestyä pieniä kasveja. Niissä oli kukkiakin, mutta ne eivät tuoksuneet.

     Sitten alkoi ilmestyä lähteitä. Vesi niissä oli kirkasta ja puhtaan näköistä, mutta kun yritin ottaa sitä käteeni, huomasin, että veden pinta oli kova kuin peili. Kun katsoin lähteitten pintaan, näin niissä kasvoni. En piirteitä, en yksityiskohtia, vain kasvoilla läikkyvät tunteet.

     Sitten oli edessä suurempi lähde. Kun menin katsomaan sitä, näin sen pinnalla ne samat pienet käärmeet, joista olin luolassa huolehtinut. Ne makasivat lähteessä elottomina.

     Säikähdin, ajattelin, että ne pilaavat hyvän veden. Aloin kerätä niitä pois. Aina, kun ojensin käteni ja kosketin jotakin käärmeistä, se katosi näkyvistä. Vain sen silmät takertuivat käsiini terävinä siruina.

     Kun olin kerännyt kaikki käärmeet, olivat käteni aivan haavoilla ja täynnä kipua. En voinut muuta kuin painaa ne lähteen pintaan. Pinnan kosketus otti kivun ja kun samalla yritin katsoa kuvaani, näin enää vain läikän valoa.

26.3.1983

——————————————————————————————–

Lasinen metsä

Lasinen metsä oli kasvanut maailman keskelle. Monet, jotka kuulivat siitä, tulivat sitä katsomaan.

     Se oli loistava metsä. Se kasvoi täynnä lasisia puita. Kirkkaat, läpinäkyvät oksat sädehtivät valossa, kukat lehdet ja rungot. Ja kaikkien niiden sisällä kulki nopeasti liikkuva vesi.

     Katsojat halusivat poimia kukkia. He yrittivät irroittaa niitä ja viedä mukanaan. Mutta jos kukan irroitti, niin vesi alkoi pulputa ulos, puu tyhjeni ja kuoli.

     Täytyi odottaa puun juurella, kunnes kukka oli valmis. Täytyi jättää kaikki muu ja odottaa. Kun joku jaksoi tehdä niin, kukka valmistuttuaan, oikean hetken tullessa irtosi ja lensi odottajan syliin. Koskettaessaan kukkaa sen saaja vasta ymmärsi, miten tärkeää sen saaminen oli ollut.

     Kukassa oli merkillinen voima. Se saattoi ohjata kantajaansa poluille, jotka johtivat lasisen metsän keskustaan. Sieltä löytyi valtava lasinen palatsi, jonka sisällä kiersi lasista koottu polku, joka johti alttarille. Yksinkertaista ja selkeää. Kirkkaita, säteileviä viivoja.

     Kun kukan kantaja astui sisälle saliin ja lähti kulkemaan polkua, hän huomasi, että se oli peileistä tehty. Tuskin hän oli koskettanut ensimmäistä peiliä jaloillaan, kun kaikki pimeni. Ensin pimeni peili, sitten hän ei nähnyt enää sädehtivää salia. Se liukui pimeyteen ja hänen jalkansa tuntuivat takertuneen askelman pintaan.

     Hänen oli odotettava. Lasinen kukka oli hänen kädessään, eikä pimeyskään sen kirkkautta peittänyt. Vähitellen alkoi pimeys lohkeilla, osa osalta peilin pinta kirkastui ja kohta kaikki oli taas yhtä kirkasta kuin ennen. Hän jatkoi matkaa.

     Mutta vain hiukan kuljettuaan alkoi hänen päälleen sataa pieniä kovia kiviä ja ne rikkoivat peilin hänen jaloissaan. Pimeys otti taas kaiken valtaansa, mutta ei lasista kukkaa.

     Näin matka jatkui. Vähitellen alttaria lähestyessään kukan kantaja ei kokenut pimeyttä enää niin täydellisenä, vaikka se tulikin. Vain nopeasti ohi menevä hämärä saattoi hetkeksi vallata hänet.

     Kun hän oli aivan lähellä alttaria, hän näki aika ajoin sen takana hahmon, joka välillä ilmestyi, välillä katosi. Kun hän oli aivan alttarin edessä, hän näki miten neljä lasinkirkasta miekkaa työntyi esiin ja niiden päällä oli tasanne ja sille ilmestyi istuin ja sille istuimelle Maitreya ilmestyi ja julisti:

— Ilman kärsivällisyyttä ei löydy puhtautta.

Ilman puhtautta ei löydy valoa.

Ilman valoa ei löydy totuus.

26.3.1983

——————————————————————————————–

Veden ja valon ruokkima maailma

Pyöreän maan keskellä kohosi kullanvärinen kupoli. Se näytti maahan uponneelta valtavalta päältä. Sen kyljistä tunkeutuivat leveät kielet, jotka liikkuivat ja kasvoivat yli maan, koskettaen sitä välillä, välillä irroten siitä.

     Jokainen kosketus synnytti pienen sinisen lähteen. Kohta oli maa täynnä noita lähteitä ja kun niihin katsoi, niillä ei ollut pohjaa. Kuitenkaan ne eivät vuotaneet tyhjiin.

     Lähteitten kautta saattoi nähdä, että tämän maailman alla oli toinen maailma, joka oli autio ja eloton ja paksuilla jäätyneillä pilareilla kytketty vielä alempana olevaan maailmaan, jota peitti pimeys.

     Kultaisen kupolin laelle puhkesivat silmät. Yksi jokaiselle suunnalle ja kun ne loivat katseensa ylös, avautui taivaalle samanlaisia pohjattomia lähteitä, joita maahan oli syntynyt ja niitä täytti valo.

     Kultainen kupoli alkoi pyöriä. Samalla sinkoutui sen kyljistä käsiä. Taivaalla olevien lähteitten ja maassa olevien lähteitten valo ja vesi yhdistyivät ja muodostivat yhdistyessään säikeitä, joita nuo kädet koskettivat. Näin syntyi helisevä ääni, joka avasi vesilähteitten vedelle tien. Pohjattominakaan ne eivät olleet vuotaneet. Nyt ne vuosivat. Ne vapauttivat alapuolellaan olevan maailman pimeyden maasta. Ne ruokkivat alapuolella olevaa maailmaa vedellä ja valolla ja se sulautui vähitellen kokonaan tuohon ylimmäiseen maailmaan.

26.3.1983

——————————————————————————————–

Tiimalasit

Maitreya istui korkean vuoren huipulla. Hänellä oli päässään linnunsulista rakentunut päähine. Se levisi laajana, valkoisena viuhkana taivaalle.

     Hänen edessään olevat vuoren rinteet olivat täynnä matkalaisia, joilla kaikilla oli tiimalasit mukanaan. Kun katsoi niitä tarkemmin, ne olivat sisällöltään, sen määrältä täysin erilaiset.

     Joissakin kultainen hiekka oli täyttänyt vain vähän alemman lasin pohjaa ja enempää hiekkaa ei ollut. Joissakin olivat molemmat lasinosat niin täynnä hiekkajyväsiä, ettei niistä yksikään päässyt liikahtamaan. Joukossa oli myös normaaleja tilanteita.

     Jokainen matkalainen sai käskyn tyhjentää hiekkansa laseista ja samalla hänen tuli huolellisesti laskea jokainen jyvänen.

—  Lopputulos, jyvästen määrä ei ole tärkeä. Jokainen pieni jyvänen on tärkeämpi, neuvoi Maitreya.

Kun kaikki hiekka oli laskettu, levisi vuoren edessä laaja kultaisen hiekan peittämä kenttä.

     Nyt Maitreya otti otsaltaan suuren linnunsulan ja laittoi sen hiekalle pystyyn, keskelle, valoon. Samassa puhkesivat taivaan rannat täyteen auringonkaltaisia valoja, jotka valtavana piirinä, lukemattomin määrin alkoivat lähestyä keskusaluetta. Tultuaan keskelle ne alkoivat kiertää sulkaa ja sille syntyi varjoja joka suunnalle. Niitä oli valtavasti.

— Laskekaa jokainen, kehoitti Maitreya. — Lopputulos ei ole tärkein. Jokaisen varjon laskeminen on tärkeämpää.

     Kun kaikki varjot oli laskettu, avautui maahan kuilu, jonka kautta näki toiseen kuiluun. Kuilujen välissä oli vain pisaran mentävä reikä. Alemmasta kuilusta alkoi vesi kohota ylempään. Pisaran verran vesi kerrallaan kohosi.

— Laskekaa pisarat. Laskekaa jokainen. Älkää odottako, että ne loppuisivat. Sillä se ei ole tärkeintä. Jokainen pisara on tärkein. Sillä ne eivät lopu, niinkuin ei mikään lopu.

27.3.1983

——————————————————————————————–

Terälehdet

Seisoin suuren kukan äärellä. Se oli niin suuri, etten pystynyt näkemään siitä kuin osan. Se oli täynnä sekä suuria että pieniä terälehtiä, joita minun piti poimia.

— Poimi niitä, sanoi Maitreya minulle. — Sillä yhdestä terälehdestä voi se yksi olla tärkein. Myös tuhannesta voi vain yksi olla tärkein.

27.3.1983

——————————————————————————————–

Ne, joiden lävitse valo kulkee

Vuorten välinen laakso oli täynnä hiekkaa. Hiekka peitti vuorten rinteet huipuille asti.

     Istuin hiekkakentän laidassa ja minun piti etsiä tuosta valtavasta hiekkamäärästä jalokiviä.

— Se ei ole vaikeaa, sanoin. — Näen niiden loiston ja erotan ne helposti.

     Minulla oli mukanani pieni punainen liina, johon olin aikonut kerätä kivet. Näin keskellä kenttää jonkin loistavan, vain yhdessä kohden.

— Ehkä siellä on yksi jalokivi, ajattelin. — Yksikin on paljon, kun ei vielä ole mitään.

Lähdin noutamaan kiveä, mutta kun innoissani juoksin hiekkakentän poikki ja kumarruin nostamaan kiveä käteeni, alkoi se valua alas ja katosi. Kiireesti haparoin hiekkaa ja yritin vielä tavoittaa sitä, mutta en tavoittanut.

     Pettyneenä palasin takaisin hiekkakentän reunoille ja silloin äkkiä näin koko paikan täynnä kimaltavia jalokiviä. Kaikki vaalea hiekka oli peittynyt jalokivien kirkkauteen. Olin hämmästynyt. Ajattelin, ettei pieni punainen liinani millään riittäisi kaikkien noitten kivien kantamiseen.

     Aloin juuri astua jalokivien luo ja aloittaa niiden keräämisen, kun kuulin Maitreyan äänen takaani: — Et voi tästä aloittaa, hän sanoi. — Minä näytän sinulle oikean kohdan.

     Hän alkoi ohjata minua. Mutta hän ei vienyt minua suoraan jalokivikentälle, vaan kentän reunoille, joista saattoi päästä kaiken hiekan alle.

— Täältä sinun on aloitettava, hän sanoi. — Täältä sinun on etsittävä. Et ehkä ymmärrä miksi, mutta jos luotat, niin aloitat täältä.

     Kun muistin hiekan määrän, minut valtasi tuska. En jaksaisi. En kestäisi. Väsyneenä ja innottomana istuin hiekan alla, enkä tiennyt mitä tehdä.

     En ollenkaan huomannut, miten hiekka siinä istuessani vähitellen katosi ympäriltäni, sitä oli enää pieni kumpare edessäni. Kuulin jälleen Maitreyan äänen: — Jaksatko nyt?

     Aloin seuloa hiekkaa. Löysin pienen kiven. Hyvin pienen, mutta erilaisen kuin muut. Ajattelin, että sen täytyi olla jalokivi.

     Näytin kiveä Maitreyalle. — Minusta se on kaunis, sanoin.

     Se oli kirkkaanpunainen, jonkin verran sädehtivä. Maitreya otti sen käteensä, piteli sitä hetken, heitti sen sitten pois.

— Tiedän, että löydät parempiakin. Tuo ei päästänyt valoa lävitseen. Sellaiset kivet eivät ole hyviä. Sellaisia kiviä olet jo kantanut tarpeeksi. — Muista, että otat vain niitä, joiden lävitse valo kulkee. Ne ovat hyviä.

     Tämä neuvonani jatkoin jalokivien etsimistä.

     Aikaa myöten minun on seulottava koko laakson peittävä hiekkamäärä, ajattelin. Mutta olin iloinen, sillä pienessä punaisessa liinassa oli jo monta kiveä, jotka päästivät valoa lävitseen.

28.3.1983

——————————————————————————————–

Toivottomuus on sama kuin kuolema

Seisoin korkeilla kallioilla. Puhdasta, sileää kiveä näkyi kaikkialla ympärilläni. Silloin Maitreya nousi kallion jyrkännettä ylös ja toi mukanaan kukan taimen.

— Istuta tämä peltoosi, hän sanoi. — On tärkeää, että saat sen kasvamaan ja kukkimaan.

— Mutta eihän minulla ole peltoa, sanoin. — Vain nämä kovat kalliot. Ei näissä mikään kasva.

— Toivottomuus on sama kuin kuolema, muista se. Kallioissa on aina halkeamia, halkeamien pohjalla voi virrata vesi, tuuli on voinut lennättää sinne multahiukkasen.

Päätin yrittää. Lähdin kulkemaan ja etsimään halkeamaa. Kun viimein löysin sellaisen, istutin kukan siihen. Se alkoi heti kasvaa, nopeasti se kasvoi täyteen mittaansa ja puhkesi kukkaan. Kukka oli vaaleansininen, siinä oli valkoiset heteet ja se levitti tuoksuaan laajalle alueelle. Katselin kukkaa ihastellen. Ihmettelin, että se voi kasvaa niin elottomalla alustalla.

— Se on vasta yksi kukka, sanoi Maitreya ja toi minulle kymmenen lisää. — Istuta nämäkin.

     Alhaalla kallioiden ympärillä olivat hedelmälliset, valmiiksi kuokitut pellot, joita vesi ympäröi.

— Tuolla nämä kasvaisivat, sanoin. — Enkö voisi istuttaa näitä sinne?

— Tietysti, mutta sillä ei olisi mitään merkitystä. Kukat kasvaisivat siellä paremmin, mutta aivan turhaan. Istuta ne omaan peltoosi.

     Aloin jälleen etsiä halkeamia. Kummallisesti niitä aina löytyi. Olin luullut, että kallioni olivat kovat ja aukottomat.

     Istutin kaikki kymmenen ja heti ne kasvoivat ja kukkivat ja alkoivat levittää tuoksuaan.

— Odota saat kohta niitä lisää, sanoi Maitreya.

     Ajattelin, että seuraavalla kerralla varmastikin saisin niitä sata ja sillä tavalla paljaat kallioni vähitellen muuttuisivat tuoksuviksi kukkaniityiksi.

1.4.1983

——————————————————————————————–

Tuli

Tuli oli päässyt valloilleen. Se riehui ja levisi kaikkialle. Se oli syvälle juurtunut ja vahva.

     Ihmiset yrittivät ajaa tulen hautaan, jonka olivat kaivaneet ja yrittivät vangita sen sinne. He yrittivät peittää tulen hiekalla ja kivillä. He saivatkin ahdistettua sen haudan pohjalle, saivat haudan peitetyksi ja kaikki näytti hyvältä.

     Maitreya tuli katsomaan heidän tyyntä iloaan.

— Te ette voi piilottaa sitä, hän sanoi. — Vaikka te piilotatte sen, se on olemassa. Se voi päästä valloilleen milloin tahansa ja silloin teidän on entistä vaikeampi hallita sitä. Teidän on saatava se kokonaan sammumaan. Niin kauan kuin ajattelettekin sitä, se hallitsee teitä. Kun lakkaatte ajattelemasta, se sammuu.

1.4.1983

——————————————————————————————–

Matkallelähtijät

Pimeässä luolassa oli matkalle lähtijöitä. Kaikki olivat varustautuneet lampulla, jossa paloi valo. Maitreya istui myös luolassa, hänelläkin oli lamppu käsissään. Kaikki näytti olevan kunnossa. Kaikkien lamput näyttivät valoisilta.

— Ovatko lamppunne kunnossa? kysyi Maitreya.

— Näethän, miten kirkkaat ja loistavat ne ovat, vastasivat lähtijät.

— Mutta onko niiden valo todellista ja kestävää?

— Näethän miten tasaisesti ja vakaasti ne palavat.

     Nyt Maitreya otti oman lamppunsa ja käveli luolasta ulos. Monet huomasivat samalla, että heidän lamppujensa oma valo oli aivan mitätön ja vähäinen tai sitä ei ollut ollenkaan.

     Maitreya tuli takaisin ja sanoi heille:

— Pimeys lamppujen ympärillä ei ole niin toivoton, jos lamppu on kunnossa ja valaisee. Mutta, jos pimeys on lampussa, silloin sen valossa on mahdoton nähdä.

1.4.1983

——————————————————————————————–

Torvet

Isolta alueelta maa oli revitty auki ja maan sisus oli näkyvillä. Näky ei ollut kaunis. Mustaa, raskasta liejua, raskaita kivilohkareita, mutaa kasoissa ja harmaata tomua kohosi suurina pilvinä.

     Kaiken tämän alta näkyivät torvet. Niitä oli paljon. Ne olivat eri muotoisia, eri kokoisia. Ne kasvoivat kuin sienet maassa. Kuitenkin ne olivat lian ja töryn peittämät.

     Maitreya tuli katsomaan niitä. Hänellä oli mukanaan oma kiiltävä ja hyvin hoidettu torvensa. Hän painoi sen maata vasten ja puhalsi siihen.

     Maa alkoi liikahdella rajusti. Ääni täytti maan ja yritti sitten tulvia noitten torvien kautta ulos. Niiden likaisuuden takia se ei kuitenkaan onnistunut. Ääni palasi samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin.

     Torvet oli puhdistettava. Ei riittänyt, että raivattiin hiekka, muta ja kivet torvien sisältä, vaan ne täytyi kantaa kauas alueen reunoille, sillä muuten torvet olisivat pian imaisseet ne takaisin.

     Paljon ihmisiä oli töissä. Kaikilla heillä oli raskaat, tummat vaatteet yllään. Niissä vaatteissa oli hankala liikkua.

     Lopulta torvet alkoivat puhdistua, myös maa ympärillä. Ihmisten vaatteet muuttuivat vaaleiksi ja kevyiksi.

     Maitreya tuli tutkimaan torvien kuntoa. Hän painoi oman torvensa maata vasten ja puhalsi.

     Maa alkoi liikkua rajusti, ääni vapisutti sitä, mutta sitten ääni löysi tiensä, se puhaltui puhtaitten torvien lävitse ulos, soi kirkkaana ja kauniina ja materialisoitui kolmionmuotoisiksi läikiksi, jotka yhtyivät ja muodostivat katoksen, jonka alla ääni moninkertaistui ja jäi jatkuvasti soimaan.

1.4.1983

——————————————————————————————–

Junat

Suuren aseman odotushuone oli täynnä matkustajia. Junat syöksyivät koko ajan ohitse. Matkustajia tuli sisälle koko ajan lisää. Maitreya antoi heille ohjeita:

— Hyvät teot ovat kuin junat, joissa matkustatte hetken. Sitten nousette niistä pois ja ne jatkavat matkaa ilman teitä. Niiden vaikutus leviää ja etenee kuin nopeasti syöksyvä juna. Niin vievät hyvät teot teitä eteenpäin, kun ette jää niihin kiinni.

     Ettehän te jää junaankaan, vaan annatte sen mennä menojaan. Sillä jos jäisitte aina samaan junaan, niin matkanne olisi aina sama. Se ei olisi eteen eikä taaksepäin menoa, vaan ainaista menemistä ja palaamista, josta ei olisi mitään hyötyä.

     Niin irrottakaa hyvistä teoistanne, jättäkää ne kuin junat, joilla olette matkustaneet, unohtakaa ne ja menkää uusiin juniin. Sillä tavalla pääsette eteenpäin.

1.4.1983

——————————————————————————————–

Valoisa saari

Valoisa saari kohosi keskellä pimeyden merta. Saaren keskellä kasvoi valoisa puu, jonka oksat ja lehdet kätkivät sisälleen kultaisten lintujen parven.

     Äkkiä lähtivät linnut lentoon. Ne kohosivat kaikille suunnille pimeyteen ja kantoivat valoa siivissään. Jättivät valon kirkkaina polkuina meren pimeälle pinnalle.

     Saari loisti kuin aurinko ja polut sen säteinä pimeydessä. Kun koko meren pinta oli päässyt valon kosketukseen, avautui veden salattu kirkkaus. Veden läpi voi nähdä meren pohjalle, jossa vieri vieressä ihmiset nukkuivat kuin kuolleet.

     Valon lähestyessä he kuitenkin heräsivät. He kohottivat kätensä ja kasvonsa ja kohosivat vähitellen veden pintaan.

     Koko laaja meren pinta täyttyi heistä. Kasvot valoisaa saarta kohden he istuivat ja silloin avautui valoisa puu. Sen sisältä kohosi valtava rumpu, jonka päällä Maitreya istui ja löi rumpua.

     Rummun äänen kuuluessa alkoivat puun oksat kasvaa pituutta, ne kohosivat kaikille suunnille meren yli täynnä kirkkaita lehtiä.

     Rummun soidessa yhä kiivaammin alkoivat lehdet varista alas ja meressä istujat kohottivat kätensä ja kasvonsa niitä kohti ja ottivat ne vastaan.

2.4.1983

——————————————————————————————–

Aarteenkasvattajat

Ihmiset olivat harjoittelemassa aarteen kasvattamista. He istuivat avaralla rannalla ja Maitreya ohjasi heitä.

     Kaikilla heillä oli pieni kannellinen lipas sylissään. Siihen he yrittivät kasvattaa aarretta.

     He istuivat hiljaa ja yrittivät keskittyä aarteen syntymiseen. Kun lippaissa alkoi tuntua painoa, ne avattiin ja katsottiin oliko mitään syntynyt.

     Kaikilla oli jotakin. Joillakin suuri tumma kivi, joillakin pienempi, joidenkin lippaissa oli hiekkaa, joillakin mutaa tai liejua. Ne eivät tuntuneet kenestäkään aarteilta.

— Ne on kuitenkin hyvä saada aarteen tieltä pois, sanoi Maitreya. — Huuhtokaa ne lippaistanne.

     Ihmiset menivät rannalle ja huuhtoivat lippaansa tyhjiksi. Sitten he yrittivät uudestaan.

     Toisella kerralla, kun lippaat avattiin, ne olivat täynnä mitä erilaisempia hyönteisiä, jotka pyrkivät lippaista ulos. Nekään eivät vaikuttaneet aarteilta. Niistäkin oli päästävä nopeasti eroon. Ne päästettiin vapaiksi ja ne hyökkäsivät suurina levottomina laumoina ylös rantakallioille ja katosivat.

     Jälleen aloitettiin uusi harjoitus. Tällä kertaa tulos oli tyydyttävämpi, joidenkin mielestä suorastaan loistava. Lippaista löytyi kauniita helmiä. Röykkiöittäin helmiä, jotka olivat puhtaita ja sädehtiviä. Ihmiset olivat riemuissaan, he näyttelivät niitä ihastuneina toisilleen.

— Ette kai aio tyytyä noihin? kysyi Maitreya — Huuhtokaa ne pois ja heittäkää mereen.

     Tätä ihmiset eivät olisi halunneet. Heidän mielestään helmet olivat jo aarteita. He olivat niistä innostuneita ja tyytyväisiä, että olivat saaneet ne syntymään.

     Lopulta he kuitenkin menivät rannalle ja huuhtoivat helmet mereen. Pitkään he jäivät sinne ajattelemaan ja kaipaamaan niitä, ennen kuin palasivat taas uuteen yritykseen.

     Tällä kertaa kaikki kesti kauan. Tuntui ettei tapahtunut mitään. Lippaiden painokaan ei muuttunut. Kaikki oli kuin pysähtynyt. Mutta sitten lippaat alkoivat paisua. Ne suurenivat ja suurenivat joka suunnalle. Ne eivät enää mahtuneet kantajiensa käsiin. Ne eivät mahtuneet kantajiensa syliin. Ne kasvoivat heitä suuremmiksi.

     Kun koko ranta oli täynnä valtavia vuoren suuruisia lippaita, joiden kansia ei kukaan enää ylettynyt avaamaan katsoakseen, mikä oli tuo mahtava aarre niiden sisällä.

— Minä voin näyttää sen teille, sanoi Maitreya ja lähetti rannalle kirkkaan valon, joka lävistäessään lippaiden seinämät teki ne läpinäkyviksi ja he kaikki saattoivat nähdä lippaiden sisällön. Näkeminen hämmästytti heidät täysin. He eivät nähneet mitään. Siellä oli vain valtavasti ei mitään.

— Katsokaa sitä, sanoi Maitreya. — Katsokaa niin kauan kuin näette sen täydellisempänä kuin mikään muu, silloin aarteenne on löytynyt.

3.4.1983

——————————————————————————————–

Tuhatsorminen käsi

Valon laidalla oli pimeyden musta kolmio. Kuollut läikkä, liikkumaton, kahlittu.

     Tuhatsorminen käsi ojentui sitä kohti valon lävitse, tarttui sen kaikkiin reunoihin, pusersi sen mustaa pintaa, sukelsi sen lävitse, syöksyi sen pimeyden loputtomaan kuiluun.

     Veti sen syvyydestä esille sen mustista maailmoista, nosti pimeyteen eksyneet ja latoi heidät valon kentälle, kiskoi heidän juurensa syvyydestä, katkoi heidän kahleensa.

     Siinä he lepäsivät valossa, valoon haudattuina, vaikka he eivät sitä vielä nähneet, vaikka he eivät siitä tienneet, sillä pimeys oli käynyt syvällä heissä.

     Valon laidalla oli jään sininen ympyrä. Kylmyyden kuilu, kuollut, liikkumaton, kahlittu.

     Tuhatsorminen käsi ojentui sen lävitse, veti sen sinisestä syvyydestä vihaansa jäätyneet, katkeruuteensa kivettyneet, jäänkirkkaisiin miekkoihinsa turvautuneet ja toi heidät valoon, vaikka he eivät sitä vielä tunteneet, sillä kylmyys oli ollut heissä kauan.

     Valon kolmannella laidalla oli tulinen pallo. Sen liekkien levoton hehku, sen verenpunainen kuumuus. Tuhatsorminen käsi tarttui palloon, halkaisi sen hehkun, veti esille tuleen jääneet.

     Siinä lepäsivät nyt heidän mustuneet ruumiinsa. Siinä he lepäsivät valossa, vaikka he eivät siitä vielä tienneet, koska tuhkan harmaus leijui vielä heidän kasvoillaan.

     Siinä he lepäsivät kaikki. Tuhatsorminen käsi muovasi valosta maljan heidän keskelleen, kulki heidän luokseen, ojensi sormensa heidän lävitseen ja poimi heistä kaikista siemenen. Sen, joka oli kestänyt pimeyden, jään ja tulen, tuhoutumatta, katoamatta, kuolematta.

     Siemenet hän jätti, yhden kerrallaan valosta muovattuun maljaan ja jokainen niistä revähti vuorollaan auki. Kukkien tulva kohosi maljasta, vyöryi kuin tuoksuva myrsky valossa lepäävien ylitse ja silloin, vasta silloin he tiesivät, missä he olivat.

23.4.1983

——————————————————————————————–

Köytetyt

Raskaat, mustat köydet peittivät maan. Niitä oli päällekkäin monissa kerroksissa, mustina, toisiinsa takertuneina, sekaantuneina, solmuissa. Home ja kosteus oli liimannut ne yhteen. Noki ja lika oli valunut niiden lävitse ja tehnyt ne raskaiksi.

     Köysimassan alla makasivat ihmiset, niihin sidottuina, niiden kolhimina. Turhaan he yrittivät kohottaa käsiään, turhaan he yrittivät avata kiinni kasvaneita solmuja ja murtaa niiden lujuutta.

     Sitten ilmestyi maan yläpuolelle pilvi. Ensin se oli hyvin kaukana, näkyi vain pienenä kirkkaana pisteenä pimeydessä, mutta jokainen kädenojennus, joka kohosi köysien alta, sai pilven lähenemään, laskeutumaan alemmaksi. Vaikka se vielä oli aika korkealla, sen valo vaikutti köysiin, ne alkoivat murtua, hajota, ohentua, solmut repesivät auki, valo poltti köydet, kunnes ne olivat kokonaan kadonneet.

     Nyt pilvi oli jo lähellä. Nyt näki, ettei se ollut tavallinen pilvi, vaan valoisa alue, korkealla aidalla aidattu. Ja aidassa oli portti, joka oli suljettu.

     Ihmiset olivat vielä maassa, vaikka köydet olivatkin kadonneet. He eivät ymmärtäneet täydellisesti vapauttaan. Pimeys oli vielä heidän ympärillään. Mutta mitä kauemmin he katsoivat valoisaa pilveä, sitä selvemmin he alkoivat nähdä. He näkivät pimeyden ja valon eron. He näkivät portin.

     He alkoivat pyrkiä portille, he yrittivät avata sitä. Se ei kuitenkaan avautunut ulos, vaan sisälle päin. Eikä se avautunut kuin sille, joka juuri sillä hetkellä unohti täydellisesti pimeyden. Vain hän saattoi hiukan raottaa porttia ja kapea valojuova tulvahti portin kautta pimeyteen.

     Vaikka portti välillä menikin kiinni, niin valo, joka siitä oli tullut, jäi. Jollakin yrityksellä portti sitten avautui kokonaan ja silloin pimeyteen ilmestyi portin levyinen tienpätkä. Mitä enemmän, mitä useammin portti saatiin auki, sitä pitemmäksi kasvoi tie. Ja ihmiset juoksivat riemuissaan sitä pitkin.

     Hyvin harvoin he enää ajattelivat pimeyttä, vähitellen he menettivät kokonaan kosketuksen siihen. Silloin pimeys katosi. Suljettu portti avautui lopullisesti sekä ulos että sisään päin ja kaikki oli samaa kirkasta valoa.

1.5.1983

——————————————————————————————–

Suuri, punainen rumpu

Ihmiset löivät suurta, punaista rumpua. Siitä lähti raskas ja kumea ääni. Sen pinnasta kohosi punainen tomu, joka hetken leijailtuaan palasi rummun pinnalle ja upposi siihen.

     Ihmiset hakkasivat rumpua käsillään ja kaikenlaisilla kepeillä, sauvoilla, nuijilla. He halusivat, että ääni olisi kuulunut aina hurjemmin ja hurjemmin.

     Melu olikin aluksi valtava, mutta vähitellen se hiljeni. Mitä kauemmin ja mitä lujemmin he löivät rumpua, sitä hiljaisemmaksi se kävi. Lopulta se vaikeni kokonaan.

     Nyt ihmiset nousivat rummun päälle ja alkoivat tanssia siinä. Tömistivät rummun kalvoa saadakseen sen värisemään. Ensin se värisikin voimakkaasti, mutta sitten kävi liikkumattomammaksi. Lopulta sen värinä lakkasi kokonaan.

     Suuri punainen rumpu oli aivan liikkumaton.

     Suuri, punainen rumpu oli aivan äänetön.

     Ihmiset ajattelivat, että täytyi olla jokin syy, miksi rumpu ei soinut. He ajattelivat, että syyn täytyi olla rummun kalvon alla. He alkoivat rikkoa rummun kalvoa. He puhkoivat sitä veitsillä ja miekoilla. Se ei kuitenkaan mennyt rikki.

     Silloin he päättivät irrottaa kalvon. He avasivat sen.

     Rumpu oli aivan täynnä kuolleita lintuja. Tai ainakin ne näyttivät kuolleilta. Rummun täydeltä niitä makasi kerroksittain.

     Olisi voinut kuvitella, että niistä lähtisi paha haju, koska ne olivat olleet kauan suljetussa tilassa. Tuntui täysin hämmästyttävältä, että ne tuoksuivat hyvältä.

     Samaan aikaan kuin rummun kalvo oli avattu, oli taivaalle syntynyt rummun suuruinen aukko, josta laskeutui valoa.

     Valo läheni rumpua.

     Valo läheni lintuja.

     Valo laskeutui rumpuun lintujen päälle.

     Samalla hetkellä, kun se kosketti lintujen siipiä, linnut heräsivät.

     Ne kohottivat siipensä ja lensivät.

     Kun viimeinenkin lintu oli lennossa, alkoi rumpuun tulvia vettä. Se täytti rummun kokonaan. Se kasvoi monihaaraisena vesipatsaana kohti korkeutta, suoraan kohti taivaalla loistavaa aukkoa.

     Linnut kerääntyivät patsaan latvalle juomaan vettä, jonka valo oli puhdistanut ja valaissut.

     Ihmiset laskeutuivat rummun sisällä olevaan veteen ja lähtivät uimaan vesipatsaassa ylös. Hekin halusivat tavoittaa valon puhdistaman ja kirkastaman veden.

5.5.1983

——————————————————————————————–

Veneet

Kuljin pitkin mustan veden rantaa. Siinä kiersi kuumalla hiekalla peittynyt polku. Ranta oli täynnä veneitä. Minun oli ylitettävä vesi. Kun yritin valita venettä huomasin, että ne olivat kaikki käyttökelvottomia.

     Jätin veneet ja palasin polulle. Se oli nyt erilainen. Se oli liukkaan, kylmän saven peitossa. Samassa näin, miten veneet lähtivät liikkeelle, ne syöksyivät mustan veden keskustaan, jossa ne upposivat.

     Kun olin jälleen kulkenut mustan veden ympäri polkua pitkin, huomasin, että ranta oli täynnä veneitä. Ne olivat taaskin käyttökelvottomia. Palasin polulle.

     Polkua peittivät nyt tulikuumat kivet ja tälläkin kertaa veneet syöksyivät veden keskustaan ja upposivat.

     Näin jatkui. Aina, kun palasin polulle, se oli muuttunut erilaiseksi, välillä se oli mustan liejun alla, välillä kokonaan jäässä, sitten se oli terävien sirujen peittämä tai kokonaan liekeissä. Viimeistä polkua peitti neste, jossa tuntui hyvälle kahlata.

     Tämän polun jälkeen, menin katsomaan taas veneitä ja huomasin, että ne olivat ehjät. Ennenkuin ennätin valita niistä omaani, ne alkoivat syöksyä mustan veden yli. Irtoamatta rannasta ne syöksyivät aina pitemmiksi, kunnes peittivät veden, kunnes pimeää vettä ei enää ollut näkyvillä, vaan veneitten muodostama yhtenäinen lautta.

11.5.1983

——————————————————————————————–

Halusin löytää puhdasta vettä

Olin hakenut kauan vettä samasta lähteestä. Sinne johtava polku oli tuttu ja turvallinen. Aikaisemmin olin ollut täysin tyytyväinen tähän veteen. Mielestäni se oli parasta, mitä tiesin. Nyt se ei kuitenkaan enää tyydyttänyt minua. Se ei vienyt janoani. Päätin etsiä itselleni uuden vesipaikan.

— Ei missään muualla ole parempaa, minulle sanottiin. — On parasta, että tyydyt tähän.

— Tästä lähteestä ei ole minulle enää hyötyä. Se jättää minut vain janoiseksi, sanoin. — Haluan löytää uuden lähteen ja puhtaampaa vettä.

     Lähdin etsimään uutta lähdettä. Löysin monia polkuja, jotka johtivat viehättäville paikoille, mutta mistään en löytänyt kaipaamaani vettä.

     Välillä palasin entiselle paikalle takaisin, mutta yhä vähemmän sen vesi tyydytti minua.

     Sitten löysin polun, jota en ollut aikaisemmin huomannut. Lähdin sille polulle.

     Polun päästä en löytänyt lähdettä, mutta löysin palatsin, joka näytti mielenkiintoiselta ja tutkimisen arvoiselta.

     Kun tarkastelin palatsia, huomasin, ettei siihen ollut ollenkaan helppo mennä sisälle. Sen ainoa ovi oli hyvin korkealla, melkein huipulla asti. Ympärillä olivat kyllä portaat, mutta ne eivät ulottuneet lähellekään ovea.

— Puhtaus on aivan lähellä sinua, mutta sinä et ole lähelläkään sitä, kuulin äänen sanovan.

     Tunsin sen Maitreyan ääneksi. Katsoin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään. Huomasin vain, että jaloistani oli jäänyt likaisia jälkiä portaille.

— Se on likaa poluilta, joilla olen kulkenut, ajattelin.

     En halunnut nähdä sitä. Halusin pestä sen pois, mutta minulla ei ollut vettä.

     Yritin hankaamalla poistaa jälkiä, mutta ne olivat lujassa. Ehkä sain ne hiukan himmenemään. Minun oli todella löydettävä lähde ja vettä. Oli niin paljon puhdistettavaa.

     Menin jälleen katsomaan ovea, olisiko mitään mahdollisuutta päästä siitä sisälle. Huomasin, että ovi oli nyt hiukan alempana tai sitten portaat olivat kasvaneet korkeammalle. Joka tapauksessa ovi oli lähempänä.

     Halusin nähdä palatsin sisälle. Halusin nähdä olisiko siellä lähdettä, vai pyrinkö sinne turhaan.

     Palatsin seinillä oli ikkunoita. Aivan helposti ylettyisin katsomaan niistä. Kaukaa katsoen ikkunat näyttivät kirkkailta, mutta kun yritin katsoa niiden lävitse, huomasin, että ne oli maalattu umpeen kirkkailla väreillä. Niiden läpi en nähnyt mitään.

— Totuus on lähellä sinua, mutta sinä et ole lähelläkään sitä, kuulin jälleen äänen sanovan.

     Ajattelin, että minun piti puhdistaa maali ikkunoista. Yritin repiä sitä pois. Sain vaan pienen, puhtaan viirun maaliin, mutta siitä näin hiukan palatsin sisälle. Näky oli rajoittunut, mutta näin läikän vettä ja se riitti minulle.

     Nyt tiesin, etten ponnistelisi turhaan. Minun oli vain tehtävä kaikkeni, että pääsisin sisälle.

     Innostukseni oli valtava. Juoksin jälleen katsomaan ovea. Nyt se oli laskeutunut melkein alas tai sitten portaat olivat kasvaneet melkein ovelle asti. Joka tapauksessa saatoin ulottua oveen ja avata sen.

     Ovi avautui helposti, mutta sen takana olikin toinen. Sen läpi oli vaikea päästä. Se oli pyörivä ovi, joka muodostui neljästä suuresta peilistä.

     Kun menin siihen sisälle, aloin nähdä peileissä asioita, jotka olivat minulle tärkeitä, joissa olin lujasti ja syvällä kiinni.

     Pääsin jo muutaman kerran ovesta irti, mutta huomasin tulleeni aina palatsin ulkopuolelle enkä sisälle. En päässyt sisälle. Jäin oven vangiksi.

— Miksi et tule ovesta, kysyi ääni palatsin sisältä, josta kuulin veden solinan.

— Ovi on vanginnut minut, sanoin.

— Ei ovi voi sinua vangita, vaan sinä itse, sanoi ääni.

13.5.1983

——————————————————————————————–

Kolmisorminen käsi

Pimeydessä liikkui kolmisorminen käsi. Sormien päissä loistivat jalokivet. Keskimmäisen sormen kivi oli teräväsärmäinen timantti, joka levitti ympärilleen säteilyn, jossa pimeys pirstoutui.

     Kaksi äärimmäistä sormea painautuivat toisiaan vasten. Niiden kantamien jalokivien kosketuksesta syntyi liekki.

     Keskimmäinen sormi kulki tulen lävitse.

Se piirsi jäljellä olevaan pimeyteen ympyrän. Sen valoisa kehä pysyi vain hetken yhtenä, sitten se alkoi kertautua. Syntyi aina uusia ja uusia valoisia ympyröitä. Aina suurempia ja suurempia. Kaikki ne hehkullaan valaisivat pimeyttä. Lopulta ne muodostivat suuren simpukan muotoisen torven.

     Kolmisorminen käsi tarttui torveen ja torvesta kuului ääni. Ääni kuului vain hetken, sitten tuli hiljaisuus ja sen aikana torvesta kohosi pilvi. Pilviä syntyi hiljaisuuden keskellä lisää ja lisää.

     Pian ne lensivät runsaana jonona ja jokaisen pilven päällä kohosi helmenmuotoinen maja, jonka seinät olivat kuin peili.

     Pilviä syntyi kauan. Ääniä ja pilviä ja sitten kolmisorminen käsi tarttui simpukkatorveen ja taittoi sen kahtia. Taittumisen hetkellä siitä lähti valtava karjahdus, tuskainen parahdus ja riemun synnyttämä huuto, joka paisui ja paisui ja yhtyi lopulta riemukkaaksi hymniksi.

     Sen vaiettua puhaltui torvesta valtava pilvi. Se oli yhtä suuri kuin nuo kaikki aikaisemmat yhdessä. Kirkkaudessaan puhtaana ja loistavana se kohosi kaikkien muitten yläpuolelle.

     Sen päällä ei ollut helmenmuotoista majaa, mutta tuo kolmisorminen käsi tunkeutui sen lävitse, veti katkaistun torven otteeseensa ja sai sen ehjäksi. Käsi nosti torven suurimmalle pilvelle, tunkeutui senkin lävitse ja kun se nousi torven suulta ulos, oli se sulkeutunut, sormet olivat painautuneet toisiaan vasten. Kosketuksesta oli syntynyt tuli, joka hävitti lopunkin pimeyden.

     Sitten sormet avautuivat ja niiden keskellä, tuon merkillisen käden kämmenellä istui Maitreya simpukkakruunu päässään, tulen kaltainen viitta hartioillaan.

     Ja simpukkakruunu soi, mutta välillä hiljeni. Aina hiljaisuuden hetkellä syntyi kruunussa jalokivi, joka putosi pilven reunalle.

     Näin valo suureni ja kirkastui. Valopilven reunalla loistivat jalokivet kirkkaina ja runsaina. Tulen kaltainen viitta levitti tuoksua ja tuoksusta muodostui polkuja, jotka johtivat toisille pilville.

     Maitreya laskeutui noille poluille ja kulki pilveltä toiselle, koskettaen helmimajojen ovia ja jokaisesta niistä tuli olento, joka lähti seuraamaan häntä.

     Kirkkaana saattueena he kulkivat. Simpukkakruunu soi ja sen hiljaisuuden hetkillä syntyneet jalokivet reunustivat polkuja ja valaisivat niitä.

     Saavuttuaan kolmisormiselle kädelle he pysähtyivät ja käsi alkoi kohota. Mahtavana kuin puu se kohosi, sormien päissä olevat jalokivet kasvoivat ja hiljaisuuden hetkillä jalokivisade oli runsas.

15.5.1983

——————————————————————————————–

Puhtaus ja täydellisyys kuuluvat toisilleen

Seisoin portilla. Takanani oli polku, jota olin tullut. Nähdessäni portin, olin unohtanut, mistä olin tullut ja mihin olin menossa. Portti oli häikäisevän kaunis ja täydellinen. Se näytti suljetulta, mutta oli auki. Minun ei tarvinnut kuin ojentaa käteni sitä kohti, niin se avautui.

     Portti kätki taakseen kauniin puutarhan. Kauniita puita ja kukkia, pehmeää, hoidettua ruohoa, kimaltavia lähteitä ja valoa. Puutarha oli täydellisen kaunis.

     Lähdin sen poluille. Olin riemuissani ja täynnä innostusta, mutta silloin puutarha alkoi muuttua. Puut kuihtuivat, kukat vajosivat maahan, ruoho kuihtui ja lähteistä kohosi likainen löyhkä. Niiden vesi tuli sameaksi ja elottomaksi. Kirkas valo, joka valaisi puutarhaa, sokaisi silmiäni. En nähnyt enää kauniita polkuja. Eksyin. Vajosin lähteisiin, törmäsin puitten oksiin ja runkoihin, kukat tallaantuivat jalkoihini ja muuttuivat inhottavaksi liejuksi.

     Lopulta pääsin portille takaisin. Vain se oli niin kuin ennen, yhtä kaunis. Portin eteen oli ilmestynyt malja. Se oli täynnä tulta. Menin maljan luo ja katsoin tuleen. Sen liekeissä näin puutarhan entisessä kauneudessa.

     Ymmärsin, että minun piti viedä tuli puutarhaan ja kylvää se sinne.

     Otin maljan, kylvin tulen. Tuli tarttui ahneesti kuolleisiin puihin, kukkasiin ja ruohoihin. Likaisten lähteitten vesikin syttyi palamaan. Kohta koko puutarha oli liekeissä.

     Pakenin takaisin portille. Se oli yhtä kaunis kuin ennenkin. Laskin maljan paikoilleen ja istuin odottamaan, että savu hälvenisi.

     Kun saatoin jälleen nähdä ympärilleni, näin miten kaikkialla oli tyhjää ja puhdasta. Kun katsoin maljaan, huomasin, että se oli täyttynyt siemenillä. Niiden kirkkaissa kuorissa näin ehjänä ja selvänä kuvan kauniista puutarhasta.

     Ymmärsin, että minun tuli kylvää nuo siemenet. Lähdin kylvämään niitä. Heti, kun pudotin siemenen maahan, maa avautui ja ahmi sen sisäänsä. Siemenet katosivat maahan ja maa näytti yhtä tyhjältä kuin ennenkin.

     Ajattelin, että ehkä olin kylvänyt väärin. Menin portille. Laskin tyhjän maljan paikalleen portin eteen ja heti se tulvahti täyteen vettä. Veden pinnassa näin kuvan kauniista puutarhasta.

     Ymmärsin, että minun tuli kylvää vesi siementen päälle.

     Heti, kun olin pudottanut ensimmäisen pisaran maahan, alkoi sieltä kohota kaunis ruoho, joka puhkesi kukkaan. Toisille kohdin kohosi puita ja pensaita. Joistakin pisaroista syntyi runsaita lähteitä, joissa vesi oli kirkasta ja puhdasta.

     Pian koko puutarha oli yhtä kaunis kuin ennenkin. Mutta valo, joka sitä valaisi, ei ollut sokaisevaa, vaan sai näkemisen täydellisemmäksi.

     Palasin tyhjää maljaa kantaen portille ja laskin maljan portin eteen. Portti oli nyt kadonnut. Sen kohdalla maassa oli lähde, josta vesi virtasi kohtisuoraan ylös. Taivaan levyisenä vesi virtasi ja taivaalle syntyi vedestä meri, joka läikehti ja kimalsi puutarhan yläpuolella.

Kuului ääni, joka sanoi: — Puhtaus ja täydellisyys kuuluvat toisilleen.

16.5.1983

——————————————————————————————–

Jalokivipalatsi

Suuri jalokivi kannatteli korkeaa pilven kaltaista vuorta, jonka rinteet olivat kultaisen ruohon peitossa ja jonka laella kohosi valonsäteen muodostama kehä. Kehä kiersi ympäriinsä. Jokaisen täyden kierroksen jälkeen se pysähtyi hetkeksi ja valovuoren ja kehän kosketuskohdassa syntyi kirkas jalokivi, joka lähti vierimään alas ja tavoittaessaan vuorta kannattavan suuren jalokiven, se sulautui siihen. Näin tuo suuri kivi kasvoi ja kasvoi.

     Tuon valokentän reunalla istui Maitreya ja piti huolta siitä, ettei kultainen kehä pysähtynyt kuin hetkeksi kerrallaan, vain jalokiven syntymisen hetkeksi.

     Valoisan vuoren lähellä, suoraan sen alapuolella oli palatsisaari. Loistava palatsi seisoi suurella saarella ja leveä tumma virta kiersi sen ympärillä.

     Virran toisella puolella oli autio maa. Tyhjyyden maan hiljaiset ja koskemattomat rannat.

     Palatsi oli kaunis. Korkeina kohosivat sen monet tornit, kirkkaina loistivat sen ikkunat. Se näytti vahvalta ja järkkymättömältä.

     Tyhjyyden maan rannalle alkoi saapua ihmisiä. He halusivat muuttaa palatsisaarelle asumaan. Heidän tullessaan rantaan, vesi alkoi virrata päinvastaiseen suuntaan hurjalla vauhdilla. Myös tyhjyyden maan hiljainen ranta vavahteli, halkeili, liikkui ylös ja alas.

     Ihmiset olivat tuoneet mukanaan veneitä. He olisivat halunneet soutaa niillä joen yli. Toisilla oli mukanaan rakennusaineita. He aikoivat rakentaa sillan joen yli. He näkivät päämääränsä selkeänä ja kauniina ja iloitsivat sen saavuttamisesta.

     Nyt maan ja veden levottomuus teki heidät epävarmoiksi.

     Sitten tumma vesi alkoi kohota palatsia kohti. Kaikki korkeat tornit peittyivät veteen. Vesi kohosi palatsin korkeimmankin torniin yli. Pitkään aikaan ei näkynyt muuta kuin levotonta, tummaa vettä.

     Sitten vesi alkoi valua pois. Koko palatsi oli huuhtoutunut veden mukana. Vain kirkas lattialaatta oli jäljellä. Saari pyöri vielä, mutta sen liike oli paljon hiljentynyt. Vesikin virtasi, mutta ei kuohunut enää kiihkeästi. Ihmiset olivat pettyneitä, hämmennyksissään ja surullisia.

     Kun Maitreya näki heidän tilansa, hän antoi valokehän kiertää, otti syntyneen jalokiven käteensä ja heitti sen alas. Kivi pysähtyi täsmälleen sille kohdalle, missä palatsin korkeimman tornin huippu oli ollut.

     Siinä se loisti ja kaikki näkivät sen selvästi. Heidän oli kuitenkin vaikea ymmärtää kiven merkitystä. Joidenkin mielessä se synnytti iloa ja innostusta. He näkivät tuon kiven loistossa uuden palatsin loiston.

     Jotkut taas ajattelivat, ettei kivestä ollut paljonkaan iloa. Jos tumma vesi pystyi huuhtomaan kokonaisen palatsin, niin miten helposti se huuhtoisi yhden ainoan kiven.

     He huomasivat, että samalla, kun kivi pysähtyi taivaalle, samalla mustan veden määrä uomassa väheni. Veden laskiessa ilmestyi rantatöyräälle kadonneen veden levyinen raita. Myös pyörivä liike oli hiljentynyt melkein olemattomiin. Vesi ja autio ranta olivat lakanneet liikkumasta.

     Jalokiviä alkoi ilmestyä lisää. Kun kaikkien tornien huippukohdilla oli jalokivi, alkoivat alapuolella olevat seinät rakentua. Hämmästyttävä rakennustapa. Tämä palatsi rakentui ylhäältä alas päin.

     Vähitellen syntyivät seinät, ovet, ikkunat. Pian oli hämmästyttävä palatsi valmis.

     Saaren pyörivä liike oli kokonaan pysähtynyt. Tumma vesi kadonnut uomastaan. Joen pohja oli kirkas.

     Tähän asti ihmiset olivat ihmetelleet, mistä jalokivet tulivat ja kuka palatsia rakensi.

     Nyt he näkivät jalokiven kantaman valovuoren laskeutuvan korkeimman tornin huippuun ja kiinnittyvän siihen.

     Samalla hetkellä avautuivat kaikki ovet ja ikkunat ja niistä virtasi säteilyä kaikille suunnille. Suuren jalokiven särmissä syntyneet säteet lävistivät ilman. Niiden kosketuksesta syntyi ihmeellisiä ääniä ja niiden mukana levisi hyvää tuoksua.

     Suuri jalokivi lähetti säteensä joen uoman yli ja synnytti siltoja kaikille suunnille palatsisaaren ja aution rannan välille.

21.5.1983

——————————————————————————————–

Kultaisella polulla

Kuljin valkoisessa maailmassa, jonka yläpuolella leijui tuoksuva pilvi. Valonsa tuo maailma sai pilven kätköissä olevista säteilevistä kivistä.

     Maan yli kulki kultaisten siementen peittämä polku.

     Jossain näkyi puu. Sen oksat olivat kukattomat ja lehdettömät. Istuin puun alle levähtämään. Samassa tunsin kivettyväni pienen pieneksi patsaaksi. Olin ahdistettuna patsaan kuoreen, enkä päässyt vapaaksi.

     Sitten tulivat vaunut. Ne ajoivat vauhdilla ohitse. Suurijalkaiset hevoset vetivät niitä. Hevosten jalat olivat melkein vaunujen korkuiset ja niissä oli mahtavat kaviot.

     Maa tärisi ja liikahteli kavioitten iskeytyessä siihen. Näin Maitreyan ajavan vaunuissa.

     Samalla hetkellä, kun vaunut ohittivat puun, jonka alla istuin, alkoi patsaani seinä murentua ja pääsin sen sisältä vapaaksi. Kun nousin siruista, huomasin, että puuhun oli puhjennut kukka ja pieni lintu nukkui puun oksalla.

     Palasin polulle. Siellä olivat kultaiset siemenet puhjenneet versoihin.

     Näin vielä vaunut tiellä. Vaikka ne tuntuivat olevan jo kaukana, ne näyttivät vielä suuremmilta kuin äsken. Lopulta ne peittivät koko taivaanrannan, ennen kuin katosivat näkyvistä. Hevosten kavioitten ääni kuului mahtavana pauhuna kaukaakin.

     Tulin jälleen polulle. Se jatkui. Huomasin, että tuoksuva pilvi oli lähestynyt valkoista maata.

     Jonkin ajan kuluttua kohtasin jälleen puun. Siinä oli yksi ainoa kukka ja lintu nukkui sen oksilla. Se näytti täsmälleen samanlaiselta puulta, jonka juurelta olin juuri lähtenyt. Mietin, kiersinkö kehää. Olinko samassa paikassa?

     Istuin puun alle ja huomasin jälleen, että aloin kivettyä patsaaksi. Tällä kertaa suuremmaksi kuin äsken. Mutta olo oli yhtä ahdistava enkä omin voimin päässyt vapaaksi.

     Sitten tulivat vaunut. Hurjalla vauhdilla syöksyivät ohitse. Hevosten kaviot polkivat maata ja patsaan kuori ympäriltäni murtui. Olin vapaa siitä.

     Katsoin puuta. Sen oksille oli puhjennut kymmeniä kukkia ja kokonainen lintuparvi nukkui siellä.

     Kun palasin polulle, näin että kultaisista siemenistä kohosi kultainen ruoho ja edelläni syöksyvät vaunut valtaviksi kasvaneina syöksyivät taivaan rajalla.

     Jatkoin kulkua. Polku johti nyt metsään, joka oli täynnä kukkivia puita ja puiden latvoilla nukkuivat lintuparvet. Istuin puiden alle ja samassa ruumiini alkoi kasvaa, se paisui ja samalla se kivettyi ja tunsin muuttuvani jälleen patsaaksi. Olin valtava kivettynyt patsas. Kuoreni tuntui niin vahvalta, etten uskonut koskaan voivani vapautua siitä.

     Ajattelin, että jos tästä vapaudun, en enää jatka. En kestä jatkuvaa murtumista siruiksi. Se oli peloittavaa ja tuskallista. Päätin kääntyä polulla ja palata takaisin sinne, mistä olin tullut.

     Sitten tulivat vaunut. Ne syöksyivät metsän ohi. Niiden tultua lintuparvet kohosivat taivaalle ja alkoivat laulaa. Patsaani seinämät irtosivat suurina lohkareina, jotka murenivat tomuksi. Vaunujen synnyttämä tuuli puhalsi tomun pois.

     Palasin polulle. Vaunut olivat pysähtyneet taivaan rannalle. Polku lainehti kultaisen heinän alla. Kaikki tuntui valtavalta ja ihmeelliseltä, silti päätin pysyä ajatuksessani kääntyä takaisin.

     Silloin putosivat keihäät. Taivaan täydeltä syöksyi maata kohti teräväkärkisiä keihäitä, jotka iskeytyivät maan säteilevään pintaan ja avasivat sen.

     Toivoin, että yksi keihäistä olisi edes hipaissut minua. Olisin halunnut avautua niinkuin tuo säteilevä maa ymmärtämään kaikkea.

22.5.1983

——————————————————————————————–

Pimeän pellon vangit ja valon merkitys

Vahva, tiheä verkko oli levitetty pimeyden ja valon välille. Sen läpi ei pimeys päässyt koskettamaan valoa, eikä valo pimeyttä.

     Suuri, kirkas pallo putosi verkkoon valon puolelta. Pallo oli raskas ja tuli aina raskaammaksi. Pallo oli voimakas ja tuli aina voimakkaammaksi. Pallo oli suuri ja tuli aina suuremmaksi.

     Lopulta se oli niin suuri, että peitti alleen koko verkon ja upotti sen pimeyden pohjalle asti ja silloin verkko repeytyi.

     Pallo oli vapaa ja pääsi vapaasti liikkumaan. Se syöksyi eteen päin. Se syöksyi avaralle pellolle, jonka pintaan oli kytketty laumoittain olentoja. Syvälle kylmään multaan oli heidät kahlittu. Syvälle valtaviin kallioihin ja kiviin.

     Hyvin kauan he olivat siinä maanneet.

     He eivät muusta enää tienneet.

     Vankeus ja pimeys oli heidän ainoa tietonsa.

     Vaikka valo loisti nyt heidän ympärillään kirkkaana, he eivät ymmärtäneet avata silmiään näkemään sitä. Liian kauan he olivat pitäneet silmiään suljettuina.

     Pallo alkoi kiertää peltoa. Se kiersi hurjentaen aina vauhtiaan. Sen kulku sai aikaan mahtavan jyrinän. Sen pinta säkenöi ja räiskähteli maan kiviä vasten. Sen liike synnytti myrskytuulen, joka liikutti kivettynyttä multaa.

     Tuo ääni herätti olennot liikkumattomuudestaan. Vähitellen he avasivat silmiään nähdäkseen, mistä ääni tuli.

     Hämmästyessään valoa he avasivat silmänsä lopulta kokonaan ja ymmärsivät syyn liikkumattomuuteensa.

     He alkoivat avata kahleitaan.

     He auttoivat toisia avaamaan kahleitaan.

     Kun kaikki olivat vapaat, he kerääntyivät suuren pallon jäljille ja alkoivat seurata sen loistavaa kulkua.

     Nyt sen ei enää tarvinnut kiertää peltoa. Se syöksyi uusille reiteille. Se vaelsi pois kivien ja maan luota ja olennot seurasivat sitä.

     Matkalla he tulivat syvän rotkon partaalle.

     Kultainen pallo rakensi sillan rotkon yli ja he pääsivät kulkemaan siitä.

     He tulivat korkean vuoren juurelle.

     Kultainen pallo rakensi portaat vuoren huipulle ja he pääsivät nousemaan niitä.

     Sitten he tulivat meren rannalle.

     Toisella rannalla he näkivät valoisan kaupungin kirkkaat tornit. He halusivat sinne.

     Kultainen pallo jakautui neljään osaan ja niistä syntyi neljä laivaa.

     Kuitenkin vain yhdellä laivalla kerrallaan saattoi matkata. Sillä ensimmäinen laiva palasi aina takaisin toisen laivan luo, kun oli kiertänyt meren. Toinen laiva palasi kolmannen laivan luo, kun oli kiertänyt meren. Kolmas laiva palasi neljännen laivan luo, kun oli kiertänyt meren.

     Vasta neljäs laiva purjehti suoraan valoisalle rannalle ja vei matkustajat päämääräänsä.

25.5.1983

——————————————————————————————–

Vapautuneet siivet

Linnun ruumis lepäsi maassa. Nokka ja kynnet olivat takertuneet syvälle kiviin ja mutaan.

     Kuolema oli lähellä.

     Maa ja kivet vetivät lintua puoleensa.

     Maa ja kivet olivat houkutelleet sen alas lennoltaan.

     Maa ja kivet olivat saaneet sen vangikseen.

     Hyödyttöminä lepäsivät sen lumivalkoiset sulat ja siivet.

     Valonsäteen kaltaiset keihäät putosivat taivaalta ja lävistivät kuolevan linnun ruumiin. Hetkeksi vielä palasi elämä siihen viiltävänä kipuna, mutta lintu ei jaksanut nostaa raskaita siipiään.

     Jokaisen valonsäteen kaltaisen keihään kosketus oli kuitenkin vapauttava. Lävistyessään ruumis hajosi tomuksi. Kasa harmaata tomua oli linnun kauneudesta jäljellä. Kynnet ja nokka olivat liejuun ja kiviin uponneina, mutta sillä ei ollut enää merkitystä. Tomua ne eivät pidätelleet. Lumivalkoisia siipiä ja sulkiakaan ne eivät pystyneet vangitsemaan.

     Kun tuuli puhalsi se vei tuhkan mennessään. Samalla se kohotti sulat ja siivet taivaalle. Vapaina kuolemasta ne nyt lensivät. Ne muodostivat taivaalle viuhkan, joka avautui valoon.

26.5.1983

——————————————————————————————–

Valon täyttämä talo

Suuri, valkoinen talo oli rakennettu pyöreäksi kehäksi pihan ympärille. Tuo piha oli peitetty peililasilla, joka oli siitä merkillinen, ettei se heijastanut ainoastaan kuvia ja liikkeitä, se heijasti myös äänet.

     Talon seinässä oli ikkunoita monessa rivissä. Vain yksi ikkuna oli avoin, muut suljettuja.

     Vain yhdestä ikkunasta loisti valo, muut olivat pimeät.

     Vain yhden ikkunan takaa kuului hiljainen ääni, muut olivat äänettömiä.

     Peilipinta heijasti avoimesta ikkunasta tulevan valon ja kasvatti sen moninkertaiseksi pinnassaan. Valoa kertyi peiliin niin paljon, että se alkoi valaista koko taloa. Samoin sen pinnassa avoimesta ikkunasta tuleva kilinä paisui mahtavaksi soitoksi.

     Ikkunasta ojentui käsi. Se pudotti valonsäteen keskelle pihaa ja siitä alkoi kasvaa puu. Se kasvoi suurella voimalla, se kasvoi taloakin korkeammaksi. Se kohosi kauaksi taivaalle, se levitti oksiaan taloa kohti. Kun oksat lähenivät ikkunoita, ne avautuivat ja oksat kasvoivat talon sisälle. Kaikkiin talon ikkunoihin ilmestyi valo, ne ponnahtivat auki ja niistä kuului kellojen soittoa.

     Lopulta puu täytti koko talon, kasvaessaan se irroitti talon maasta ja nosti sen korkealle ilmaan. Valoisana kuin suuri lyhty, talo loisti taivaalla.

28.5.1983

——————————————————————————————–

Silta meressä

Meren yläpuolella oli silta. Se ei ulottunut kokonaan meren laidalta laidalle, vaan kohosi keskellä vettä. Silta ei ollut valmis.

     Merestä kohosi kolme siltapylvästä ja niiden varassa silta oli. Meri kuohui ympärillä. Veden pinnan alla näkyi kukkia, mutta ne eivät kohonneet pintaan asti. Niiden  tuoksut ja kauneus kuulsivat veden lävitse.

     Maitreya kulki sillalla. Hän kulki siltaa edestakaisin ja hänen kulkiessaan se kasvoi. Siltapylväitä rakentui lisää ja kaiteet pitenivät. Lopulta silta ulottui rannalta toiselle.

     Toisella rannalla olevat ihmiset halusivat tulla sillan yli. Maitreya johti heidän kulkuaan. Kun he tulivat toiselle rannalle, hän käski heidän ottaa vettä maljoihinsa ja kantaa sen rantakallioille.

     Ihmiset alkoivat kantaa vettä. Ensin he ajattelivat, että se olisi turhaa, vesi kuitenkin liukuisi kallioilta takaisin mereen, mutta sitten he huomasivat, että kalliot ottivatkin veden vastaan. Niihin upposi valtavasti vettä. Loppujen lopuksi he kantoivat koko meren tyhjäksi.

     Kun viimeinen pisara oli poissa, näytti meri kukkien paljastuttua veden alta, valtavalta kukkamereltä. Silta kohosi kukkien keskellä ja peittyi niiden tuoksuun ja kauneuteen.

     Kukat alkoivat valmistaa siemeniä. Siemenkodat paisuivat ja kun ne avautuivat, lensi niiden sisältä niin paljon siemeniä, että koko meren uoma tuli niitä täyteen.

     Maitreya kehotti seuralaisiaan keräämään siemenet ja kylvämään ne kallioille.

     Kalliot avautuivat ja ottivat siemenet vastaan ja niistä alkoi kasvaa kukkia, jotka yhä laajensivat ja laajensivat tuota valtavaa kukkamerta.

29.5.1983

——————————————————————————————–

Pisaroista syntyi meri

Pisaroina putosi valo pimeyteen.

Pimeys irtosi ja väistyi.

Pisarat kasvoivat pilviksi ja pilvistä kasvoivat valoisat polut. Poluille nousivat kantajat, jotka kantoivat kultaista peittoa. Se hulmahteli, liikahteli ja läikkyi kirkkautta.

     Matkallaan valon kantajat tavoittivat pimeyden meret. Niiden rannoilla oli mustaa hiekkaa ja kiviä. Niiden kätköissä pimeys syntyi.

     Valon kantajat levittivät kultaisen peiton mustille kiville ja kivet murenivat sen alla ja musta hiekka puhdistui.

     Kun kaikki pimeyden rannat olivat kirkkaat, menivät valon kantajat kukin yhden meren rantaan. Kun he siinä hetken odottivat, puhkesi jokaisesta merestä esille rumpu ja he alkoivat soittaa niitä.

     He soittivat rumpuja, kunnes niiden pinta oheni, kunnes ne tulivat hauraiksi kuin harso ja avautuivat. Jokaisen rummun pohjalla oli torvi.

     Valon kantajat ottivat torvet ja alkoivat puhaltaa niihin. He kiersivät kirkkaita rantoja ja valoisia polkuja ja saapuivat paikkaan, jossa pimeydellä ei ollut nimeä, sillä siellä ei pimeyttä ollut. Eikä siellä ollut valollakaan nimeä, sillä siellä ei ollut muuta kuin valoa.

     Ja valosta kohosi käsi, joka kantoi tuoksuvaa sadetta ja antoi sen sataa. Se satoi yhden pisaran, mutta valon kantajat saivat sen soitollaan kasvamaan. Se kasvoi mereksi.

     Se meri peitti kaikki pimeydestä vapautuneet meret ja rannat, niin ettei niille enää koskaan pimeys syntynyt eikä levinnyt.

2.6.1983

——————————————————————————————–

Ja kivi menetti kiven olemuksen

Vuori kohosi korkeana maasta. Kukaan ei tiennyt, mitä sen raskaat seinät kätkivät sisälleen.

     Vuoren uumenista kuului karjahdus.

     Vuoren huippu revähti auki.

     Se kohosi leveänä laattana ilmaan.

     Se jäi leijumaan vuoren yläpuolelle kuin leija. Irrotessaan kivi oli menettänyt kiven raskautensa, kiven olemuksen.

     Vuoren huipulle avautuneesta aukosta kohosi kirkas kruunu. Se pysähtyi leijuvalle kivelle. Sieltä kohosi kiiltävä viitta. Sekin jäi leijuvalle kivelle. Vielä kohosi vuoren sisältä matkalaisen sauva. Sen toisessa päässä oli tyhjä malja, toisessa viisisärmäinen veitsi. Sauvakin pysähtyi leijuvalle kivelle.

     Uudelleen kuului mahtava karjahdus ja vuoresta alkoi kohota loistava olento. Vuorta korkeampi. Se oli Maitreya loistavassa hahmossaan ja hän kohotti kätensä kohti leijuvaa kiveä, musersi sen sormissaan, niin että se katosi kokonaan.

     Nyt nuo esineet, joita kivi oli kantanut tulivat hänen luokseen. Kruunu laskeutui hänen päähänsä, viitta hänen hartioilleen, sauva hänen käteensä.

     Hän seisoi vielä vuoren sisällä. Maa hänen jaloissaan, tuon vuoren pohja, oli jalokivien ja veden peittämä. Jalokivet olivat kymmenessä pyramiidin muotoisessa kasassa ja vesi virtasi niiden ympärillä. Vesi sai puhtauden ja loiston kiviä koskettaessaan.

     Maitreya kohotti matkalaisen sauvaansa, kosketti viisisärmäisellä veitsellä vuoren seinämiä kaikilta neljältä suunnalta ja heti ne menettivät kiven olemuksensa ja taipuivat maahan. Vuori avautui kuin kukka.

    Maitreya ohjasi veden, tuon jalokivien puhdistaman veden, jota puhtaampaa ei ollut, vuoren vajonneiden seinien yli ja avasi sille tien vapaasti virrata.

     Sitten hän keräsi jalokivet maljaansa ja lähti kylvämään niitä. Kun hän oli kylvänyt maljan tyhjäksi, hän palasi ja huolehti siitä, että vesi pääsi vapaasti virtaamaan koko ajan. Hän avasi sauvallaan tiet, jos ne olivat päässeet tukkoutumaan. Samalla hän täytti maljansa aina uusilla jalokivillä. Eivätkä ne loppuneet. Vuoren kätköissä niitä oli loputtomaan syvyyteen saakka.

2.6.1983

——————————————————————————————–

Ja tyhjyys otti linnut

Nousin portaita. Tulin palatsiin, jonka lävitse portaat näyttivät johtavan. Ovea ei ollut. Seinät olivat täynnä pieniä, sameita ikkunoita. Niiden lävitse näin saliin, jonka lattia oli veden peitossa. Vedessä makasi vieri vieressä ihmisiä, kasvot alaspäin, näyttivät hukkuneilta.

     Heidän liikkumattomat ruumiinsa olivat kaulaan asti verenpunaiset.

Väri tarttui heistä veteen. Vesikin tuli punaiseksi. Näytti kuin he olisivat kelluneet veressä.

     Yksi toisensa jälkeen ruumiit vajosivat enää palaamatta. Kun viimeinenkin heistä oli vajonnut, kohosi punainen vesi hetken hurjana, myrskysi palatsin kattoa tavoittaen ja sen pinnasta sukelsi verenpunainen lintu, joka lensi katon lävitse.

     Katto satoi pieninä verenpunaisina kivinä alas. Kivet upposivat veteen. Vesi tyyntyi. Samalla hetkellä palatsi katosi näkyvistäni. Näin vain portaat, jotka jatkuivat.

     Nousin jälleen portaita. Tulin jälleen palatsiin, jonka lävitse portaat näyttivät johtavan.

Valtavasti sameita ikkunoita oli seinillä. Niiden lävitse näin saliin, joka oli liekeissä. Liekkien keskellä istui ihmisiä ja tuli poltti heitä tuhkaksi. Kun viimeinenkin ruumis oli tuhkana, hulmahti valtava liekki ilmaan. Se täytti koko palatsin ja samalla tuhkasta kohosi mustasiipinen lintu, joka hurjasti huutaen lensi läpi palatsin katon.

     Katto satoi alas mustina lohkareina. Liekit sammuivat ja samassa palatsia ei enää ollut. Näin vain portaat jotka jatkuivat.

     Nousin jälleen portaita. Tulin kolmanteen palatsiin, jonka lävitse portaat näyttivät johtavan. Siinä oli juuri portaitten kohdalla suuri ovi. Oven takana oli vielä suurempi ovi. Kun olin avannut viisi toinen toistaan suurempaa ovea, tulin saliin, jossa oli hämmästyttävän suuri ja kaunis linnunpesä.

Se täytti huoneen laitojaan myöten.

Se oli valkoisista untuvista rakennettu.

Se oli valkoisilla sulilla koristettu.

     Tuo suuri lintu, jonka olin jo kaksi kertaa aikaisemmin nähnyt, kahdessa hahmossaan, lepäsi pesässä. Sen siivet loistivat kuin kulta. Sen ruumis oli puhtaan valkoinen. Sen laulu oli mahtava ja kaunis.

Koko ajan se lauloi ja synnytti poikasiaan.

Elävinä ne syntyivät.

Mutta kaikilla niillä oli verenpunainen ruumis ja mustat siivet. Huomasin, että niillä oli ihmisen silmät, ihmisen katse.

Poikasia syntyi paljon. Ehkä satoja, ehkä tuhansia. Pesä tuli niitä täyteen. Kun ne kaikki olivat syntyneet, emolintu kohosi siivilleen. Silloin avautui palatsin katto. Lintu kohosi siniseen tyhjyyteen. Sitten sitä ei enää näkynyt.

     Katon avautuessa alkoi kirkkaita pisaroita alkoi sataa pesään. Pisaroitten kosketuksesta muuttuivat pienten lintujen mustat sulat ja punainen ruumis valkoisiksi.

     Loistavana parvena ne kohosivat siniseen tyhjyyteen. Ja tyhjyys otti linnut.

3.6.1983    

——————————————————————————————–

Jalopeuran kirjoitus

Avaralla kentällä istui Maitreya neljäksi hahmoksi jakautuneena. Kaikki hahmot olivat täsmälleen samannäköiset, mutta eri koossa.

     Suurin niistä piteli sylissään kukannupun kaltaista suurta kääröä ja avasi sen. Hän veti auki pitkän kaistaleen paperinkaltaista ainetta ja ojensi sen toisille niin että kaikki pitelivät kädessään tuota kaistaletta.

     Kaikilla heillä oli terävät, suorat ja lyhyet miekat käsissään. Miekoillaan he alkoivat piirtää merkkejä tuohon liuskaan. Kun se oli niitä täynnä, he löivät käsiään yhteen ja mahtava rummun kaltainen pamahdus kiiri yli kentän.

     Se sai hiekan liikahtamaan. Hiekasta nousi jalopeura.

     Hahmot laskeutuivat maahan ja heidän viittojensa alta paljastuivat jalokivet, jotka olivat olleet heidän istuiminaan. Nekin olivat täsmälleen saman näköiset, mutta eri koossa. Niissä oli paljon särmiä ja valon kohdatessaan ne aiheuttivat runsaasti loistavia säteitä.

     Hahmot käärivät kirjoittamansa liuskan takaisin kukan nupun kaltaiselle käärölle ja ojensivat sen jalopeuralle, joka ahneesti nielaisi sen kitaansa.

     Sitten jalopeura alkoi nostella jalokiviä. Se rakensi niistä tornin.

     Nuo neljä hahmoa lähestyivät tornia ja aikoivat kiivetä sen huipulle. Matkalla ne kuitenkin sulautuivat toisiinsa. Tornin huipulle saavuttua, siellä istui Maitreya yhdessä hahmossa neljä miekkaa kädessään.

     Jalopeura makasi tornin juurella odottaen.

     Maitreya heitti miekat jalopeuran avoimeen kitaan. Se nieli ne yhden toisensa jälkeen.

     Kun se oli nielaissut viimeisen, se karjahti ja lähti hurjaa vauhtia juosten kiertämään tornia. Se jatkoi kiertämistä, mutta ei juossut koskaan samassa kohdassa, vaan yhä laajenevin poluin.

     Jokaisesta tassun painalluksesta jäi maahan jälki, joka muistutti jonkinlaista kirjoitusta. Maa täyttyi merkeillä ja jalopeura jatkoi loputonta juoksuaan.

4.6.1983

——————————————————————————————–

Valosta syntyi maailma

Näin kirkkaan valon.

Se hehkui täydellisenä.

Se oli kaikkivalaiseva, kaikkilävistävä, kaikkinäyttävä valo.

Sen voima lisääntyi. Se alkoi kasvaa.

Se laajeni häikäiseväksi palloksi, joka heitti säteensä kaikille suunnille. Rajallisuuteen rajattomat säteet. Ne kietoutuivat yhteen. Ne liittyivät toisiinsa. Ne sulkivat sisälleen maailman, jota kaikkivalaiseva, kaikkilävistävä, kaikkinäyttävä valo hallitsi.

     Valon alle ilmestyivät kädet. Ne puhkesivat esille täynnä rajua voimaa, mutta silti lempeinä ja ne muovasivat maljan. Koko sen maailman kokoisen maljan, seiniltään sateenkaaren värisen, sisältä veden sinisen.

     Maljan yläpuolella hehkui valo.

Valo avautui.

Siihen ilmestyivät kasvot.

Maitreyan kasvot peittyneinä valoon, valon lävistäminä.

Ne olivat suuret ja hämmästyttävät.

Kun hän avasi suunsa, sieltä vierähti viisi siementä.

Ne putosivat maljaan ja täyttivät sen.

     Niistä viidestä siemenestä syntyi puhtaus viidessä muodossa, kauniina olentoina, jotka kantoivat päänsä päällä veden kaltaista kehää, josta puhtaus heijastui. Ja he lähtivät levittämään puhtautta kaikkialle.

     Maljaan putosi jälleen viisi siementä. Niistä syntyi viisaus viidessä olomuodossa, voimakkaina olentoina, jotka kantoivat päänsä päällä peilin kaltaista kehää. He lähtivät levittämään viisautta kaikkialle.

     Nyt kohosivat kädet. Ne ottivat valon Maitreyan otsalta, silmistä ja sydämen kohdalta. Ne laskivat valon maljaan ja siinä tuo kolmenlainen valo sai kolme olomuotoa, joissa lähti levittämään valoa kaikkialle.

     Malja oli hetken tyhjänä. Sitten kädet ottivat suusta vielä yhden siemenen ja laskivat sen maljaan. Se oli niin suuri, että täytti maljan ääriään myöten.

     Sen siemenen voimasta kasvoi puu.

Sen puun juurelle Maitreya asettui istumaan.

Hän valvoi puun kasvua.

Hän ohjasi oksien suuntaa.

     Puu kasvoi, oksat levisivät ja tieto tuon maailman olemassaolosta levisi kaikkialle.

7.6.1983

——————————————————————————————–

Timanttisadot

Näin valon täyttämän lähteen. Se oli suuri kuin meri. Sen ympärillä oli seitsemän terävähuippuista, mustaa kiveä. Ne olivat siitä merkillisiä, että ne kasvoivat koko ajan.

     Ne ottivat kai kasvuvoimansa lähteestä. Niiden kiviset olemukset suurenivat nopeasti. Ne kasvoivat pyramidin muotoisiksi kivipuiksi, joiden kylkiin alkoi puhkeilla timanttikukkia.

     Nyt nousi valoisasta lähteestä olento, joka näytti olevan mustaa, kiiltävää puuta. Mahtavana patsas kohosi ja kätki valoisan lähteen sisälleen ja patsaan tumma pinta alkoi muuttua, se muuttui kirkkaaksi kuin kulta.

     Kivipuut alkoivat liikahdella ja ne varistivat timanttikukkansa olennon päälle. Timantit jäivät koristamaan hänen kehoaan.

     Kivipuut synnyttivät uusia kukkia ja varistivat ne taas. Kun näin oli tapahtunut kolmesti, oli olento loistavasti timanttien peitossa.

     Kaikkialta saapui katsojia, jotka ihmettelivät olennon kauneutta ja silloin kivipuut valmistivat jälleen yhden timanttisadon ja satoivat ne katsojien päälle ja he alkoivat rakentaa niistä polkuja, jotka johtivat tuohon paikkaan.

10.6.1983

——————————————————————————————–

Tieto todellisesta valosta

Suuri, loistava olento avasi suunsa ja voimakkaana syöksyi hänen kielensä ulos. Kuin kultainen silta se syöksyi ja valaisi pimeyttä, tavoittaessaan pimeyden pinnan, se upposi siihen ja mursi siihen suuren aukon.

     Sitten lensi suusta siemen, jättiläislinnun munaa muistuttava siemen ja vieri tuohon aukkoon.

Siellä se versoi.

Se kasvatti ensin voimakkaat juuret. Tiheänä ne tunkeutuivat kaikkialle pimeyteen. Ne täyttivät sen. Ne musersivat pimeyden kivet. Ne luovuttivat kaiken voimansa niin täydellisesti, että ne vähitellen katosivat ja niistä jäi jäljelle vain niiden avarat kulkutiet.

     Suuri, loistava olento syöksi suustaan veden. Se valui valtoimenaan kaikkiin juurien avaamiin onkaloihin. Se syöksi säteilevät puronsa ja virtansa läpi pimeyden ja valaisi sen voimallaan.

     Se syöksyi pimeyden pohjalle asti. Sinne, missä oli kuolleitten metsä. Se herätti kaikki kuolleet mustista unistaan ja he ottivat veneensä ja lähtivät soutamaan virtoja pitkin.

Lopulta he saapuivat veden lähtöpaikalle, jossa suuri, loistava olento odotti heitä, antaakseen heille tietoa todellisesta valosta.

12.6.1983

——————————————————————————————–

Puu rakensi maailman

Puhtaan meren rannalla kasvoi kukkiva puu. Sen juuret olivat syvällä. Sen oksat olivat korkealla ja oksat kantoivat kukkien tulvaa.

Kukat satoivat veteen. Yksi toisensa jälkeen ne irtosivat oksiltaan ja vesi kuljetti niitä.

Spiraalinmuotoisena jonona ne etenivät vedessä meren keskustaa kohti. Siellä ne lähenivät toisiaan ja niistä rakentui korkea kukkiva torni.

     Kun torni oli saavuttanut täydellisen korkeuden, se hajosi ja kukat lensivät laajasti ympäriinsä, jäivät leijumaan kauniina katoksena meren ylle.

     Puu, joka nyt oli tyhjä kukkasista, syttyi valon kaltaiseen tuleen, joka muutti puun olemuksen ensin kokonaan kirkkaiksi liekeiksi. Vesi alkoi kuljettaa liekkejä. Spiraalinmuotoisena jonona liekit lähestyivät meren keskustaa, jossa ne sulautuivat yhdeksi suureksi liekiksi.

     Kun liekki oli saavuttanut täydellisen korkeuden, se jakaantui seitsemään osaan ja muodosti seitsemän valopylvästä, jotka asettuivat kannattamaan tuoksuvaa kukkakatosta.

     Merkillinen, kaunis maailma oli rakentumassa. Puu palaessaan oli muuttanut olomuotonsa tuhkaksi, joka rajattomalla voimalla, hehkulla ja säteilyllä muutti kaikki rannan kivet timanteiksi. Kun puu alkoi uudelleen tuhkasta versoa, sen jokainen uusi oksa vieritti yhden timantin mereen.

     Vesi kuljetti timantteja meren keskelle. Siellä ne kerääntyivät yhteen ja niistä rakentui loistava istuin.

     Kun istuin oli valmistunut, kohosi vesi pois valtaistuimen ympäriltä ja meren pohjasta paljastui helmiäisen peittämä maa. Meri lepäsi suuressa simpukan kuoressa.

     Tuo simpukankuori heijasti maailman kauneuden pinnastaan ja kaiken sen moninkertaisena moninkertaisin määrin. Myös tuon timantti-istuimen se heijasti ja taivaan ja valopylväät, se laajensi tuon maailman rajattomaksi.

12.6.1983

——————————————————————————————–

Valosta syntyivät virrat

Maitreya nousi pyöreälle vuorelle. Hänellä oli kädessään pitkä, jalokivistä koottu kaulanauha. 10 jalokiveä oli pujotettu siihen. 10 kirkasta timanttia.

     Hän laski nauhan maahan ja istui sen keskelle meditoimaan. Nauhassa olevat timantit alkoivat irrota ja liikkua. Koskettaessaan maan kiviä ne muuttivat ne itsensä kaltaisiksi.

     Kun Maitreya katsoi ympärilleen, hän näki kasoittain jalokiviä ja hän alkoi rakentaa niistä pyöreää aitaa.

     Kun se oli valmis, hän meni istumaan aidan sisälle ja hänen meditoidessaan ilmestyi hänen kädelleen siemen ja sen hän laski aidan sisälle ja siitä kasvoi puu. Koskettaessaan aidan reunaa oksat puhkesivat täyteen timanttikukkia.

     Maitreya nousi puun latvoille ja jatkoi meditaatiota ja puun juurille, aidan sisälle alkoi kohota vesi.

     Kun hän laskeutui alas puusta, hän irroitti aidasta 12 timanttikiveä ja vesi lähti virtaamaan aukoista. Nuo irroitetut kivet vierivät veden edellä ja valmistivat sille uoman.

     Aina, jos joku kohtasi tuollaisen veden virran ja lähti seuraamaan sitä, jakaantui virta 12 haaraan ja näin valoisat virrat enenivät ja valtasivat yhä laajempia alueita ja vaikuttivat niissä.

12.6.1983

——————————————————————————————–

Pimeyden kaivon vangit

Valoisan erämaan keskellä oli pimeä kaivo.

Syvään kiveen hakattu kaivo, vedetön, pohjaton, pimeyttä täynnä.

     Vaikka erämaa ympärillä oli täysin valoisa, oli kaivon pimeys niin syvä, ettei valo päässyt sitä koskettamaan.

     Pimeän kaivon päällä oli raskas ristikko, jonka alle oli vangittu olentoja. He joko makasivat liikkumattomina ja pimeyteen vajonneina tai sitten ponnistelivat tavoittamaan valoa, josta eivät vielä edes tienneet, mitä se oli.

     Hämmästyttävä olento kirkkaudessaan saapui kaivon luo. Hän näki ne, jotka makasivat pimeydessä tyytyen siihen. Hän näki myös ne, jotka ponnistelivat pimeydestä pois.

     Suurella myötätunnollaan hän kosketti ristikon raskautta, raotti sen kahlitsevaa reunaa ja ne, joilla oli tarpeeksi innostusta lähtivät häntä seuramaan. Tuo olento kulki heidän edellään ja he seurasivat häntä epäröimättä.

     He saivat nähdä, miten hän iski miekallaan maata ja siihen syntyi kolmivärinen virta. Vesi kulki kolmessa uomassa, vasen reuna oli kirkkaan veden värinen, keskellä kulki valkoinen vesi ja oikealla reunalla vesi näytti kultaiselta.

     Saattue lähti kulkemaan vedenväristä uomaa kahlaten. Mitä pitemmälle he kulkivat, sitä enemmän irtosi heistä likaa. Hetkeksi se vain pimensi veden kirkkauden, kun vesi voimallaan jo pystyi poistamaan sen.

     Suuri, hämmästyttävä olento huomasi, että puhtaus oli lisääntynyt heissä ja hän ohjasi heidät joessa olevalle saarekkeelle, jossa maa oli kirkasta ja jossa he saattoivat levätä.

     Siellä hän käski heidän lyödä maata käsillään. He löivät sitä kuin rumpua. Maa alkoi soida. Maa jylisi ja helisi ja samalla taivas laskeutui heidän lähelleen suurena peilin kaltaisena tasona. Ja he puhkesivat sen lävitse. He näkivät itsensä monissa eri hahmoissa ja todellisena, sellaisina kuin he olivat.

Sitten he saivat kokea, miten he vähitellen jättivät jokaisen hahmon, miten he irtosivat niistä. Miten he jättivät itsensä.

     Kun kaikki tämä oli tapahtunut, he jatkoivat matkaa. Nyt he kulkivat valkoista virtaa pitkin ja tulivat saarekkeelle ja kohtasivat tuoksuvan maan ja heille annettiin kannettavaksi kukka, joka oli niin suuri, että he saattoivat sitä yhdessä kantaa.

     He lähtivät kantamaan kukkaa kahlaten kultaisessa virrassa ja se johdatti heidät kolmannelle saarekkeelle, joka oli suurin kaikista. Siellä heidän johdattajansa istui saaren keskellä kädessään sininen liekki.

     Kunnioittaen he laskivat kukat hänen eteensä ja kumartuivat maahan ja kun heidän otsansa kosketti maata, syntyi siihen kohdalle samankaltainen kukka, jota he olivat kantaneet, vain pienempi.

     Heidän johdattajansa kohotti sinistä liekkiä ja ojensi sitä heitä kohti ja sen kirkkaus lävisti heidät. Sen kosketus ei kuitenkaan ollut polttava eikä raju, vaan lempeä.

     Kun he jälleen kumarsivat kunnioituksesta maahan, syntyi heidän otsansa kosketuksesta tuoksuva kukka. Kun he nousivat ylös, lävisti liekin valo heidät ja näin he kumarsivat uudelleen ja uudelleen ja alkoi syntyä kukkapolku jokaisen kohdalle ja näin syntyi polkuja paljon tuolta keskusalueelta saarekkeen reunoille.

     Kun polut olivat valmiit, he palasivat takaisin ja huomasivat, että heidän käsiinsä oli syttynyt sininen liekki. Se ei polttanut, eikä tuottanut kipua. Sen kosketus oli äärimmäisen lempeä.

     Kun he valon liekkiä kantaen lähestyivät johdattajaansa, niin heidän kantamansa liekki sulautui hänen kantamaansa.

Kun näin oli tapahtunut, he saivat käskyn kantaa valon liekkiä pimeyden kaivolle asti, että kaikki vielä pimeyteen vangitut, saisivat tiedon ja voiman vapautua, nyt kun vangitseva ristikko oli avattu.

12.6.1983

——————————————————————————————–

Puut maailman rajalla

Suuri, loistava olento istui keskellä valossa sädehtivää maata.

Valo väritti taivaan ja maan ja suuri loistava olento oli vajottanut olemuksensa kultaiseen hiekkaan, niin että vain kädet ja pää olivat näkyvillä.

     Hänen toinen silmänsä oli suljettu, toinen avoin. Avoimessa silmässä oli syvä, kaiken läpäisevä katse. Voimakas kuin tuli, puhdistava kuin vesi, terävä kuin miekka.

     Maan rajalta katse tavoitti lintujen pesän ja avasi sen kolme munaa. Nuo kolme lintua levittivät siipensä ja kohosivat lentoon.

     Suuri, loistava olento avasi katseellaan linnuille tien, osoitti suunnan ja ne nousivat korkeuteen.

     Hetken ne olivat poissa. Sitten palasivat. Tuhatkertaisena parvena palasivat ja koko taivas täyttyi niiden lauluista.

     Jokainen niistä kantoi nokassaan sulkaa.

Jokainen niistä laski sulan suuren, loistavan olennon päähän. Sulista rakentui kruunun kaltainen päähine.

     Suuri, loistava olento kohotti katseensa maailmansa rajoille ja synnytti katseensa voimalla tuhansia puita linnuille pesäpuiksi.

     Sinne nuo linnut pesivät maailman rajalle puhjenneisiin puihin, siellä syntyivät niiden poikaset. Kolme poikasta jokaiseen tuhanteen pesään.

     Ja nämä 9000 lintua synnyttyään levittivät siipensä ja lensivät taivaan korkeuteen ja palattuaan toivat mukanaan sulan. Tuhatkertaisena joukkona ne palasivat ja sulkakruunu suuren, loistavan olennon päässä sai toisen kerroksen, laajemman kuin ensimmäinen.

    Suuri, loistava olento alkoi kohota hiekasta.

Kaikki hiekkajyväset ja kivet vierivät syrjään. Jokaisella kivensirulla, jokaisella hiekanjyvällä, joka oli ollut kosketuksessa hänen kehoonsa, oli nyt timantin säteilevä olemus ja muoto. Jokainen maan hiukkanen, joka oli levännyt hänen jaloissaan oli jalokiven kaltainen.

     Kun hän kohosi seisomaan, levisi sulkakruunu ja täytti kaiken taivaan.

     Linnut kumarsivat hänen edessään.

Ja hän avasi molemmat silmänsä.

Niiden kaikkinäkevä katse lävisti olemassaolon

ja se katse oli voimakas kuin tuli, puhdistava kuin vesi ja terävä kuin miekka.

13.6.1983

——————————————————————————————–

Vapautuminen

Vapaana liikkui vesi. Tuoksuvina lauttoina peittivät kukat sen rantoja. Puhtaina läikkyivät aallot kallioille.

     Joskus vesi kohosi ylös rannan vuorille ja peitti rinteet aalloillaan.

Veden voima oli valtava.

Se saattoi herättää kivessäkin elämän.

     Valon kaltainen vene keinui aalloilla ja heitti kirkkaan kuvansa veteen.

Taivas heijasti äärettömyyttään sen pinnassa.

     Vesi alkoi viiletä.

Sen aallot pysähtyivät.

Rannoille kasvoi jää.

Tuoksuvat kukkalautat musertuivat jään kasvaessa.

     Valon kultainen vene pysähtyi.

Jää peitti sen alleen.

Jää kasvoi paksummaksi ja paksummaksi.

Sen kylmyys levisi ja tavoitti jo veden pohjaa.

Kuolema oli lähellä.

Rannan kaukaiset vuoretkin peittyivät kimaltavaan kylmyyteen.

     Vain yksi vuori oli vapaana. Siellä asui suuri, loistava olento kultaisessa majassaan.

Hän näki jään vangitseman veden.

Hän näki kylmyyden tuhoamat rannat.

Hän näki valon uponneen veneen.

Hän näki taivaan kuvien sammuneen.

     Hän nousi suurimman rumpunsa ääreen ja löi sitä. Rummun ääneen havahtuivat miekankantajain joukot. Mahtavana armeijana he marssivat alas vuorelta. Rohkeina he lähestyivät jäätynyttä vettä. Voimakkaina he iskivät miekkansa siihen.

     Syvää oli jää.

Mutta syvät olivat heidän iskunsa.

     Iskuista tuli jää täyteen aukkoja ja vesi pääsi liikkumaan.

     Ensin se kohosi vain muutamana pisarana, vähitellen sen voima palasi, se alkoi virrata ja jää väheni sen ympäriltä. Lopulta katosi kokonaan. Vesi oli vapaa.

     Viimeiset jäänsirut miekankantajat veivät mukanaan ja murskasivat ne jalkoihinsa noustessaan vuorelle.

     Rumpunsa äärellä suuri, loistava olento näki, miten vesi oli jälleen vapaa, miten kukat peittivät tuoksuvina lauttoina rantoja, miten rannan kivet säteilivät. Ja valon kultainen vene purjehti taivaan kuvien keskellä.

14.6.1983

——————————————————————————————–

Vaunujen seuraajat

Hurjalla vauhdilla syöksyivät vaunut seudun läpi. Kun seudun asukkaat huomasivat, miten kultaiset jäljet vaunuista jäivät, he ryntäsivät vaunujen jälkeen seuratakseen niitä.

     Vaunu kohosivat heidän edellään vuoren korkeaa rinnettä ja jo rinteen alaosassa alkoi seuraajien ympärille kohota savua. Se eneni ja eneni. Paksuina pilvinä se esti heitä näkemästä ympärilleen.

     He kuulivat äänen huutavan: ottakaa lamput esille.

     Heillä ei ollut lamppuja mukanaan. He harhailivat pimeydessä. Vaunutkin olivat kadonneet näkyvistä. Viimein heidän oli pakko palata takaisin.

     Pimeys tuli heidän mukanaan. Se piiritti heidän majansa. Se oli tullut niin suureksi, etteivät heidän lamppunsakaan pystyneet sitä valaisemaan. He eivät tienneet, mitä olisivat tehneet.

     Mutta vaunut tulivat uudelleen. Ne syöksyivät pimeän savun läpi ja saivat sen katoamaan. Kirkkaina loistivat tiellä pyörien jäljet.

     Jälleen seudun asukkaat lähtivät seuraamaan niitä. Eivät he päässeet kuin puoliväliin rinteellä, kun tielle alkoi ilmestyä kiviä. Ensin ne olivat aivan pieniä, mutta vähitellen ne kasvoivat.

— Ottakaa aseet esille ja murskatkaa kivet, neuvoi ääni heitä.

     Heillä ei ollut aseita mukanaan. Kivet kasvoivat ja kasvoivat. Niistä muodostui korkea kivimuuri, jonka ylitse he eivät päässeet. Heidän oli palattava takaisin.

     Kivet seurasivat heitä. He yrittivät hakata niitä muruiksi, mutta ne olivat jo kasvaneet liian suuriksi. Ne piirittivät heidän majojaan. Ne tukkivat kaikki tiet.

     Mutta vaunut tulivat vielä. Mahtavina ne vyöryivät kivien yli ja tomuksi murskaantuivat suurimmatkin lohkareet.

     Jälleen lähtivät seuraajat matkaan. Tällä kerralla he pääsivät vuoren puoliväliin ja olivat jo varmoja onnistumisesta, kun heidän tielleen ilmestyi liekkejä.

— Sammuttakaa tuli vedellä, huusi ääni. Mutta heillä ei ollut vettä. Kaikki maakin syttyi tuleen. Tulen valta oli hirveä. Se poltti heidän majansa ja omaisuutensa. Vedelläkään he eivät voineet sitä enää hillitä.

     He vain odottivat, että vaunut tulisivat vielä ja sammuttaisivat tulen.

     Vaunut tulivat. Ne sammuttivat tulen ja seuraajat seurasivat niitä. Tällä kertaa kuitenkin vihaiset käärmeet estivät matkan ja kun heillä ei ollut miekkoja niiden surmaamiseen, heidän oli palattava takaisin.

     Vielä kerran tulivat vaunut, vielä kerran seuraajat saivat esteen. Se oli tällä kerralla likaisen veden tulva, joka oli hukuttaa heidät.

     Kun he epäonnistuneina palasivat laaksoonsa he ajattelivat, mitä olivat menettäneet. Nuo loistavat vaunut he olivat viisi kertaa kadottaneet silmistään pystymättä seuraamaan niitä.

     Ja he ajattelivat, että jos heillä olisi ollut lamput, he olisivat voineet valaista pimeyden.

Jos heillä olisi ollut aseet, he olisivat voineet murskata kivet.

Jos heillä olisi ollut vettä, he olisivat sammuttaneet tulen.

Jos heillä olisi ollut miekat, he olisivat voineet surmata käärmeet.

Jos heillä olisi ollut sauva, he olisivat voineet sen avulla ohjata likaisen veden ohitseen.

     Nyt he eivät tyytyneet enää vain odottamaan ja toivomaan vaunujen tuloa, vaan päättivät valmistautua hyvin sitä hetkeä varten.

14.6.1983

——————————————————————————————–

Hän valaisi polun

Portilla oli neljä vartijaa. Timantin muotoisissa majoissa he istuivat portin päällä. Miekan kaltaiset pylväät kehystivät ja kannattivat porttia. Sen toisella laidalla virtasi vesi ylös ja alas. Toisella laidalla virtasi valo ylös ja alas.

     Portin takana oli kenttä. Kentän keskellä kohosi kukkiva vuori. Kiveä ei sen sisällä ollut. Kukat kasvoivat valossa ja vedessä korkeaksi kohonneen vesivuoren rinteillä.

     Vuori kantoi palatsia, joka oikeastaan oli vain yksi valtaistuin. Kun palatsin seinämä avautui, sen takana oli Maitreya suurena, loistavana hahmona täyttäen koko palatsin olemuksellaan sen kattoja myöten.

     Ja hän otti toiseen käteensä veden ja toiseen valon ja hän yhdisti ne. Taitavasti hän muovasi niistä hedelmän. Hetkessä se kypsyi hänen katseensa alla.

     Miekallaan hän iski hedelmän halki. Sen sisällä oli siemen. Siemenen hän painoi otsaansa.

     Hänen viisautensa virtasi siemenen läpi. Kultaisena säteenä se lensi kaikkea olemassaoloa tavoittaen. Lävistäen veden ja valon portin, sen tehtävänä oli vapauttaa kätketyt aarteet ja paljastaa niitten kätköpaikat.

     Kun tämä oli tapahtunut, nousi hän istuimeltaan, lähti palatsista, kulki läpi portin.

     Portissa virrannut vesi ja valo laskeutuivat maahan ja alkoivat seurata häntä.

Portin päällä istuvat neljä vartijaa laskeutuivat maahan ja alkoivat seurata häntä.

     Vartijat laskivat hänen sauvansa jäljet. Kun he olivat laskeneet niitä satatuhatta, suuri, loistava olento kääntyi ja näki kaikki satatuhatta jälkeä yhdellä katseella ja katseellaan ohjasi niihin veden, että ne tulivat täysiksi ääriään myöten ja valon että ne tulivat täysin kirkkaiksi.

Ne muodostivat lähteinä läikkyvän polun.

     Hän jatkoi kulkuaan.

Veden ja valon virrat seurasivat häntä.

Neljä vartijaa seurasivat häntä ja laskivat hänen sauvansa jälkiä. Kun satatuhatta oli lisää syntynyt, hän täytti ne vedellä ja valolla ja niin polku jatkui.

     Näin hän teki polun, joka kiersi kaikkea olemassaoloa.

     Sitten hän palasi. Valon ja veden virrat palasivat portille. Neljä vartijaa palasivat timantinmuotoisiin majoihinsa portin päälle.

     Suuri, loistava olento istui valtaistuimellaan ja otti tuhatkertaisen määrän valoa, tuhatkertaisen määrän vettä ja muovasi niistä hedelmän.

     Hetkessä se kypsyi hänen katseensa alla.

Hedelmän hän halkaisi miekallaan, sisältä löytyi siemen. Siemenen hän painoi otsaansa.

     Hänen viisautensa virtasi siemenen läpi, kultaisena säteenä se lensi ja valaisi tuon olemassaoloa kiertävän polun täysin kirkkaaksi ja kaikkien näkyville.

17.6.1983

——————————————————————————————–

Meditaatio-laulu

Ja suuri, loistava olento nosti katseensa,

valo virtasi hänen kasvoiltaan,

seitsemänä säteilevänä virtana se virtasi,

seitsemänä säteilevänä virtana lävisti olemassaolon,

kaiken totuuden se valaisi,

kaiken vääryyden se paljasti,

ne, jotka nukkuivat vielä pimeydessä, heräsivät,

ne, jotka eivät vielä olleet varustautuneet matkalle, varustautuivat,

ne, jotka eivät vielä olleet lähteneet, lähtivät,

ne, jotka olivat jo matkalla, saivat suuren innostuksen,

sillä valo antoi heille varmuuden,

valo kertoi heille totuuden,

epäilystä ei ollut,

valo sytytti kaikki sammuneet lyhdyt,

valo valaisi kaikki pimenneet polut,

eikä totuus jäänyt piiloon,

eikä vääryys peittynyt,

suru ja pettymykset eivät ottaneet valtaa,

sillä valo paljasti totuuden sen äärimmäistä olemusta myöten,

eikä mitään ollut salassa,

tyhjyyden se teki kirkkaaksi,

viha ja kateus tukahtuivat,

myötätunto ja anteliaisuus tulvivat kuin meri tuhatkertaisina,

maa kasvoi kukkansa

ja vuoret aukenivat aarteineen,

kaikki polut tulivat kirkkaiksi,

kaikki majat täyttyivät valolla,

sillä seitsemän kirkkautta

kohosi hänen kasvoiltaan,

seitsemän sädettä, joissa oli viisaus,

sellaisena kuin se on,

seitsemän sädettä, joissa oli totuus,

sellaisena kuin se on,

ja suuri, loistava olento antoi valon virrata

eikä se hänestä loppunut

ja suuri, loistava olento

halusi, että kaikki ymmärtäisivät

sen kirkkauden ja määrän.

          ***

Ja hän otti käteensä pisaran,

se kasvoi puroksi,

se kasvoi virraksi,

se kasvoi mereksi,

se kasvoi äärettömäksi mereksi

ja pesi rannoiltaan pimeyden,

paljasti jalokivirannat

ja maa sen alla tuli kirkkaaksi kuin peili

ja vesi säteili syvyyteensä asti

ja veden voimalla

kasvoi puhtauden palatsi

tyhjyyden rannalle,

valon palatsi taivaan kimalluksesta.

20.6.1983

——————————————————————————————–

Timanttisade

Maitreya istui loistavassa hahmossaan ja meditoi. Hän nosti kätensä, avasi kämmenensä ja liikutti sormiaan. Kädet tulvivat siemeniä. Niitä valui hiljaisina virtoina. Niitä ryöppysi. Niitä tulvi. Ne upottivat hänet paljouteensa, niin että hänen kehonsa puoliksi peittyi niihin.

     Kun näin oli käynyt, hiljeni  käsissä siementen tulva, mutta kirkkaus hänen yläpuolellaan aukeni ja sieltä alkoi sataa samanlaisten siementen tulva, joka lopulta peitti hänet kokonaan. Vain kultainen läikkä siemenmeressä kertoi hänen olopaikastaan.

     Mutta hän kohosi siemenmerestä. Hän nosti kätensä, avasi kämmenensä, liikutti sormiaan. Kädet alkoivat tulvia vettä. Sitä valui hiljaisina virtoina. Sitä ryöppysi. Sitä tulvi. Se upotti hänet tulvaansa, niin että hänen kehonsa puoliksi peittyi siihen.

     Kun näin oli käynyt, hiljeni käsissä veden tulva, mutta kirkkaus hänen yläpuolellaan avautui ja sieltä alkoi sataa vettä, joka lopulta peitti hänet kokonaan. Vain kultainen läikkä  veden pinnassa kertoi hänen olopaikastaan.

     Mutta kohta hän kohosi veden pinnalle ja jatkoi työtään. Seuraavaksi hän synnytti kukat, joita taivaalla avautuva kirkkaus lisäsi. Sitten tulivat tuoksut. Sitten valo.

     Valon yläpuolelle kohottuaan, hän jatkoi yhä meditaatiota ja nyt hänen kehonsa, sen jokainen kohta alkoi valmistaa timantteja. Ne tulivat hänestä, kunnes hänen kehonsa oli uponnut puoliksi niihin.

     Kun näin oli käynyt avautuivat kirkkauden timanttiaarteet ja timanttisade alkoi. Eikä se pysähtynyt enää.

5.7.1983

——————————————————————————————–

Valkoiset talot

Valkoisen talon ympärillä oli puutarha, jossa kasvoi laajalla alueella kultaista heinää ja laajalla alueella tuoksuvia kukkia.

     Talon sisällä oli kolmiosainen alttari, jossa Maitreya istui toisessa kädessään sauva, jonka kärjessä oli viisi miekanterää. Toisessa kädessä hän kantoi valkoista kukkaa.

     Alttarin ensimmäisellä ja toisella tasanteella istuivat hänen seuralaisensa.

     Ensimmäisellä tasanteella istuvat olivat poimineet puutarhasta kukkia ja solmivat niistä köynnöstä.

     Toisella tasanteella istuvat olivat leikanneet kultaista heinää ja punoivat niistä köyttä.

     Kun kaikki oli valmista, he lastasivat ne vaunuihin ja lähtivät matkaan. Maitreya kulki heidän edellään ja ohjasi heidän kulkuaan, puhdisti sauvallaan epäpuhtaita paikkoja, jos niitä tuli tielle.

     Viisiteräisen sauvansa painalluksella hän pystyi puhdistamaan viidenlaisen pahuuden.

     Kukkaköynnösten sitojat levittivät köynnökset hänen askeltensa jäljille ja köydenpunojat merkitsivät tien reunat kultaisella köydellä.

     Näin he jatkoivat matkaa, kunnes kohtasivat toisen valkoisen talon.

     Senkin ympärillä oli puutarha, mutta se oli päässyt pahasti villiintymään. Asukkaat olivat paenneet sieltä, jotkut hyvinkin kauaksi, jotkut lymysivät puutarhassa.

     Maitreya alkoi puhdistaa puutarhaa. Muutamalla sauvan painalluksella hän sen puhdisti.

     Kun puutarha oli täysin puhdas, he huomasivat, miten likainen talo oli. Sen epäpuhtaudet paljastuivat nyt selvemmin. Se näytti hyvin likaiselta.

     Viisiteräisen sauvan avulla talokin tuli pian puhtaaksi. Asukkaat, jotka eivät olleet kovin kaukana, huomasivat sen ja palasivat takaisin.

     Maitreya antoi heille ohjeet, miten heidän tuli hoitaa puutarhaa ja taloa. Hän kertoi heille, mitä puutarhaan tuli istuttaa, mitä heiniä kylvää.

     Hän antoi heille yhden siemenen kukkaa varten ja yhden heinää varten ja neuvoi, miten ne sai enenemään, kunnes puutarhassa olisi riittävästi kukkia köynnöksien solmimiseen ja riittävästi heinää köysien punomiseen. Sitten hän tulisi takaisin ja rakentaisi heidän kanssaan polkua, jonka avulla voitaisiin löytää uusia puhdistettavia puutarhoja ja taloja.

8.7.1983

——————————————————————————————–

Buddhien neuvot

Suuri istuin oli koristettu jalokivillä. Se oli korkean jalustan päällä. Valtavat joukot buddhia istui siinä.

Heidän kehonsa loistivat. Heidän otsaltaan kohosi valo, joka muodosti kirkkaita kehiä heidän päälleen.

     Istuimen edessä oli kukkakenttä. Se piti puhdistaa. Buddhat alkoivat laulaa. Laulussaan he antoivat ohjeita siitä, mitä piti tehdä.

     Me puhdistimme kentän. Keräsimme kaikki pahalle tuoksuvat heinät, kaikki tuoksuttomat kukat, kaikki villiintyneet pensaat.

     Kun tämä oli tehty, alkoivat jäljellä olevat kukat kasvaa. Niiden tuoksu pääsi valloilleen. Ne tulivat korkeiksi ja niiden värit olivat heleät.

     Kun kenttä oli puhdas, kannoimme kaikki kukat istuimen eteen. Niistä muodostui niin korkeita kasoja, että ne kohosivat istuimen tasolle asti. Kun buddhat koskettivat niitä, ne alkoivat lisääntyä ja suunnattomina kukkavirtoina ne tulvivat kaikkialle.

     Kukkien alta paljastunut maakin piti puhdistaa. Siinä oli suuria, tummia kiviä. Siinä oli paljon pieniä, teräväreunaisia kiviä. Siinä oli sekaisin tomua, hiekkaa, savea ja liejua.

     Buddhat jatkoivat lauluaan ja antoivat ohjeet kentän puhdistamiseen. Teimme ohjeitten mukaan. Vähitellen kivet hajosivat, multa, savi ja lieju kuivui ja tuuli puhalsi ne pois.

9.7.1983

——————————————————————————————–

Vaeltajat

Vaeltajat olivat matkallaan. He tulivat kaivolle. Kaivon päällä oli seitsemän peilinkaltaista kantta.

     Niitä ei voitu avata siirtämällä ne syrjään. Ainoa avauskeino oli katsoa niihin, nähdä niiden näyttämät kuvat, oli uskallettava katsoa niin kauan, kunnes kaikki katsottava oli lopussa. Silloin peililasi avautui.

Kaikki seitsemän kantta oli avattava samalla tavalla.

     Sitten tuli näkyville vesi, joka alkoi kohota ylös ja saavutettuaan äärimmäisen korkeuden, se satoi pisaroina vaeltajien päälle. Näin he silmänräpäyksessä puhdistuivat matkan pölystä ja liasta.

     Kaivon äärellä he levähtivät hetken. Sitten jatkoivat matkaa ja tulivat toiselle kaivolle, jonka kannet olivat täsmälleen samanlaiset kuin ensimmäisen, avautuivatkin samalla tavalla. Tätä kaivoa täytti valo.

     Viimeisen kannen avauduttua valo kohosi korkeana pylväänä ja valui matkalaisten ylle. Valo teki heidän kasvonsa ja kehonsa kirkkaiksi ja antoi heille taidon nähdä, mikä oli seuraava tie. Sillä he olivat nyt tulleet tienhaaraan, jossa oli valittava.

     Valon kirkastamina ja opastamina he valitsivat tien. Se vei heidät puun luo. Puu oli vasta kasvamassa. Tosin se kasvoi valtavalla vauhdilla. Sen oksat lisääntyivät koko ajan ja sen kukat ja lehdet puhkesivat.

     Vaeltajat menivät puun juurelle istumaan. Puu kasvoi oksansa heidän suojakseen ja sulki heidät tuoksuvaan maailmaansa.

9.7.1983

——————————————————————————————–

Tornin puhdistus

Oli pieni, pimeä ja pyöreä torni. Sen seinämät olivat paksua kiveä. Ikkuna-aukot kivien raoissa ahtaat. Viisi suljettua ovea seinillä. Seinät sammalen ja lian peittämät. Myös ovet olivat niin likaiset, että olivat juuttuneet kiinni. Niitä ei oltu avattu pitkiin aikoihin.

     Viisi sauvoilla varustautunutta vartijaa saapui tornille. He rummuttivat maata sauvoillaan. Maa tärisi ja kumisi kuin rummun kalvo. Maa kohosi ja laski, keinui ja vapisi.

     Niin kauan vartijat rummuttivat maata, kunnes kaikki lika oli lohkeillut tornin seinistä, kunnes sammaleet olivat repeilleet irti, kunnes juuttuneet ovet lennähtivät auki.

     Viisi mustaa virtaa syöksyi ovista, viidenlainen lika, viidenlainen haju, kaikki likaisuuden perusaineet olivat siinä vedessä.

     Kun torni oli tyhjä, menivät vartijat ja täyttivät sen kukkasilla. Kukat he sytyttivät tuleen. Tuli poltti tornin seinämät kirkkaiksi. Kukkien palaessa syntyi myös hyvä tuoksu. Torni puhdistui.

     Mutta vielä rummuttivat vartijat. Ottivat sauvansa ja rummuttivat hereille tornin pohjalla nukkuvan suuren linnun. Se levitti siipensä. Se kohosi lentoon.

     Tornin lattialle se jätti viisi kaunista munaa.

     Vieläkin rummuttivat vartijat ja linnun munat liikahtivat, avautuivat ja niiden sisältä vieri kallisarvoisia kiviä.

     Niistä vartijat rakensivat tornille uuden lattian, niillä koristivat seinät, niistä tekivät uudet ikkuna-aukot.

     Jalokivi-ikkunoista valo tulvi kirkkaana, vaikka ikkunat olivatkin pienet. Ja se valo täytti koko tornin.

10.7.1983

——————————————————————————————–

Tieto pelastusveneistä

Ilmassa liikkui valoa lähettävä timantti. Se kiersi kerran myötäpäivään, kääntyi ja kiersi kerran vastapäivään. Tällä tavalla liikkuessaan se lähetti säteitään ja sen kuvat heijastuivat alapuolella olevasta meren pinnasta.

     Silloin kohosi Maitreya suuressa, loistavassa hahmossaan veden alta, käänsi kasvonsa vasemmalle, ojensi kätensä ja tarttui timanttiin. Kaikessa kirkkaudessaan se lepäsi hänen kämmenellään.

     Sitten vedestä alkoi kohota käsiä, jotka nostivat kaikki timantin kuvajaiset ja ne olivat saaneet timantin pysyvän ja kirkkaan muodon.

     Paikalle purjehti hyvin varustettu laiva. Se oli täynnä matkustajia. He olivat matkanneet samalla laivalla jo kauan. He tuskin tiesivät mihinkä olivat matkalla, tuskin välittivät siitä. Työ, ilot ja surut, täyttivät heidän elämänsä, päämäärästä he eivät jaksaneet tai välittäneet huolehtia.

     Joskus he ajattelivat kuoleman rantaa, johon aavistivat matkan päättyvän, mutta sen he mahdollisimman pian halusivat unohtaa.

     Nyt he näkivät hämmästyttävän näyn. Jotain sellaista, joka näytti kiinnostavammalta kuin elämä laivalla. He näkivät suuren loistavan hahmon edessään.

— Mihin olette matkalla? kysyi Maitreya heiltä.

     He eivät osanneet vastata. Yksikään heistä ei osannut vastata tai ei halunnut.

— Miksi ette vastaa? Tiedättehän sen, sanoi Maitreya. — Miksi ette uskalla puhua kuoleman rannasta, johon tiedätte laivanne tuhoutuvan ja jossa te vaihdatte jälleen uuteen laivaan, jolla matkaatte ja näin jatkuu ja jatkuu. Tyydyttääkö se teitä?

     He eivät osanneet vastata tai eivät halunneet.

— Sen sijaan voisitte käyttää noita pieniä pelastusveneitä, joita on laivan kyljillä ja joita käytetään äärimmäisessä hädässä. Te olette ajatelleet, ettette koskaan joutuisi käyttämään niitä. Suureen laivaan verrattuna ne näyttävät turvattomilta ja mitättömiltä. Silti, niissä on teidän todellinen turvanne. Ilman niitä ajaudutte aina samalle rannalle. Pelastusveneitten avulla hyvässä ohjauksessa voitte löytää rannan, jossa ei tarvitse enää laivaa vaihtaa.

     Maitreya nosti kätensä, jossa tuo suuri timantti lepäsi ja valo lensi siitä ja silmänräpäyksen ajan oli näkyvillä kirkas ranta, jonka loisto oli täydellinen, vaikkakin kaukainen.

11.7.1983

——————————————————————————————–

Tehtäviä

Istuin syvällä meren pohjassa. Vesi oli aivan liikkumatonta ja sameaa ympärilläni. Pohjan hiekka oli makean keltaista ja siellä täällä oli tumma kivi. Kivien ympärillä kasvoi kukkia, jotka eivät voineet kasvaa, koska vesi painoi niitä. Vesi painoi minuakin. En edes yrittänyt vastustaa sitä.

     Sitten näin pienen maljan vajoavan minua kohti. Se putosi jostain pinnalta suoraan eteeni. Siinäkin oli vettä. Se oli kuitenkin erilaista, se ei edes sekoittunut siihen veteen, jota oli ympärilläni.

     Tunsin, miten maljassa oleva vesi tuoksui hyvälle. Miten puhdasta ja kirkasta se oli. Join veden. Samalla huomasin, miten ruumiini keveni hiukan ja kohosin lähemmäksi pintaa. Pääsin irti keltaisesta mudasta ja tummista kivistä. Näin uuden maljan, join siitäkin veden.

     Näin vähitellen pääsin kohoamaan ylemmäksi ja viimeisen maljan juotuani nousin pinnalle ja näin Maitreyan, joka istui vedessä. Arvasin, että hän oli lähettänyt maljat.

— Oletko nyt juonut tarpeeksi? hän kysyi.

Sanoin, että luulin niin.

— Katso sitten rannoille.

Katsoin. Rannat olivat täynnä kirkkaita, korkeita vuoria. Ne olivat täynnä olentoja, joilla oli päänsä päällä päivänvarjot. Ne leijuivat edestakaisin. Maitreya veti viittansa alta pienen kellon ja helisti sitä.

— Kuuntele tarkasti.

Minä kuuntelin. Näin, että hän helisti kelloa, mutta en kuullut mitään.

— Kuulitko mitään? hän kysyi.

Kerroin että en kuullut.

Hän nosti kelloa ja heitti sen kauaksi mereen.

— Hae kello. Sukella veteen ja etsi se. Älä tule takaisin ilman sitä.

     Sukelsin mereen sille kohdalle, mihin ajattelin kellon pudonneen, etsin sitä, kaivoin mutaa, en löytänyt mitään.

     Palasin ylös kertoakseni, etten millään löytänyt sitä, mutta Maitreya ei näyttänyt edes kuuntelevan, kun selitin asiaani, hän ei edes katsonut minuun. Hän katsoi päivänvarjojensa alla istuviin ja he alkoivat nauraa hurjasti.

     Sukelsin nopeasti takaisin. Lopulta löysin kellon siitä keltaisesta hiekasta, jossa olin istunut meren pohjalla ollessani.

     Uin kellon kanssa pintaan. Ojensin sen Maitreyalle. Hän katsoi minua ja sanoi: — Nyt soitat sitä, niin kauan kuin se soi. Juokset tätä merta ympäriinsä ja soitat, kunnes kuulet sen soivan.

— Olen jo väsynyt sukeltamisesta, tuskin jaksan juosta. Haluan levätä, sanoin.

— Juokse meren ympäri ja yritä saada kello soimaan, niin että kuulet sen äänen. Sinulla ei ole aikaa levätä.

     Lähdin juoksemaan. Jalkani olivat raskaat. Väsymys ruumiissani juoksin ja luulin koko ajan kaatuvani veteen. Mutta sitten huomasin, että mitä pitemmälle juoksin, sitä kevyemmältä meno tuntui. Kellon ääntä en kuitenkaan kuullut. Mutta hurja nauru kaikui vuorilta.

     Nuo päivänvarjojaan heiluttavat olennot nauroivat minulle täyttä kurkkua. Maitreyakin nauroi, mutta en pahastunut. Ymmärsin, että ne naurullaan innostivat minua.

     Juoksu kävi lopulta aivan helpoksi. Minä melkein lensin Ja sitten kellokin alkoi soida. Ensin se kilahti aivan hiljaa, mutta sitten sen ääni paisui mahtavaksi kuminaksi.

Kirkkailta vuorilta alkoi myös kuulua soittoa. Näin, että kaikilla siellä istujilla oli myös kellot käsissään ja niitä he soittivat. Olin riemuissani.

— Tule tänne, sanoi Maitreya. Hän otti kellon minulta ja se muuttui hänen kädessään jalokiveksi. Luulin jo, että hän antaisi sen minulle palkaksi siitä, että olin noudattanut hänen neuvojaan ja saanut kellon soimaan. Mutta ehdin tuskin vilkaista kiveä, kun hän heitti sen veteen.

— Hae kivi takaisin, hän sanoi.

     Sukelsin epäröimättä sen perään. Löysin sen samasta paikasta kuin kellonkin. Toin kiven pintaan.

     Luulin että nyt saisin sen. Mutta Maitreya kiersi sitä hetken kädessään ja se alkoi kertautua, jalokiviä syntyi lisää, niitä oli kohta hänen sylinsä täynnä, niitä oli kaikkialla, mutta sitä mukaa kuin niitä syntyi, hän heitti ne kaikki veteen.

— Hae ne takaisin, hän sanoi, kun oli lopettanut jalokivien kylvämisen.

     Sukelsin ja näin koko meren pohjan kirkkaana jalokivien valossa. Kasasin kiviä niin paljon kuin syliini mahtui ja uin pinnalle.

— Tuo vain yksi kerrallaan, sanoi Maitreya, otti yhden kiven ja heitti muut takaisin.

     Kuulin taas hurjaa naurua vuorilta. Nyt olennoilla näytti olevan viuhkat käsissään, he heiluttivat niitä ja nauroivat.

     Sukelsin veteen aina uudelleen ja uudelleen ja toin yhden kiven kerrallaan pinnalle. Aina veden yläpuolella kuulin hurjaa naurua vuorilta. Siellä kaikki yrittivät innostaa minua.

13.7.1983

——————————————————————————————–

Kauhun ja kärsimyksen kuvat

Olin keskellä pimeää laaksoa. Suuri petolauma oli lähelläni. Pedot juoksivat ristiin ja rastiin ja minun piti koko ajan ruokkia niitä. Ne eivät koskaan tulleet kylläisiksi. Ne aukoivat verenpunaisia kitojaan, ne huusivat ja ulvoivat nälkäänsä. Mitä enemmän ne saivat ruokaa, sitä suuremmaksi niiden nälkä kasvoi. Kun minulla ei ollut enää mitään, mitä olisin antanut niille, kun olin pelosta aivan kauhuissani ja alinomaisesta ruokkimisesta nääntynyt, en voinut muuta kuin käydä maahan lepäämään jättääkseni edes hetkeksi kaiken kauhun ja kärsimyksen.

     Kun heräsin, olivat pedot muuttaneet luonnettaan. Niiden peloittava ulkomuotokin oli muuttunut. Ne vaelsivat lempeänä lammaslaumana ympärilläni. Mutta lampaatkin odottivat, että ruokkisin niitä. Vaikka ne vaikuttivat täysin rauhallisilta, nekin söivät valtavia määriä. Kun en enää löytänyt niille laidunpaikkaa, ne alkoivat määkiä ja kuopia maata, ne makasivat surkeina maassa ja minun tuli niitä sääli. Tulin aivan sairaaksi säälistä ja niiden kärsimysten näkemisestä, en voinut muuta kuin paneutua maahan lepäämään unohtaakseni edes hetkeksi säälintunteeni ja kärsimyksen näkemisen.

     Kun jälleen heräsin, olivat lampaat ottaneet ihmislapsen muodon. Yksi lapsista lepäsi sylissäni. Se lepäsi aivan hiljaa ja katsoi minuun. Yritin ruokkia sitä, mutta silläkin oli loputon nälkä. Pelkäsin, että se kuolisi syliini.

     Huomasin, että Maitreya oli tullut seisomaan taakseni: — Täytyykö minun aina ottaa vastuu kaikesta sinun puolestasi, hän sanoi.

     En vastannut hänelle. Halusin unohtaa lapsen. Paneuduin maahan ja halusin unohtaa sen.

     Kun jälleen heräsin, olivat kaikki paikat täynnä pääkalloja ja luita, vaaleita luita. Niitä oli kasoittain, taivaskin oli niitä täynnä.

     Sitten taivaalle ilmestyi suuri peili. Siitä alkoivat heijastua nuo samat kuvat, joitten läpi olin äsken kulkenut. Ensin ilmestyivät pedot, sitten lampaat, sitten pienet lapset, lopuksi luut ja pääkallot.

     Ja nuo samat kuvat näyttäytyivät aina uudelleen ja uudelleen ja minun oli katsottava niitä, nähtävä kaikki kärsimys, pelko, ahneus, koettava sääli ja kauhu, kunnes olin niitä niin täynnä, etten voinut enää kestää.

     Silloin kuvat alkoivat himmetä. Hetken peili oli samean tyhjyyden peittämä, mutta sitten puhkesi kirkas valo tyhjyyden keskustaan ja alkoi levitä, valkoinen valo loistavimmillaan.

13.7.1983

——————————————————————————————–

Kultaisen virran maat

Kultainen virta erotti kaksi täysin erilaista aluetta toisistaan. Toinen oli valoisa ja kirkas. Toinen oli täynnä mustia metsiä, tuhkaan peittyneitä niittyjä, savua syökseviä vuoria, epätoivoa, valitusta ja kauhua. Raskaina peittivät tummat pilvet taivasta ja savu pimensi valon.

     Kirkkaan alueen keskellä levisi keltainen maa. Täynnä tuoksua tuo keltainen maa avautui ja synnytti sisältään sinisen maan, puhtaan ja täynnä rauhaa.

     Kun sininen maa avautui, se vapautti punaisen niityn, joka oli punainen kuin tuli, mutta tulen polttavaa kuumuutta ei ollut, vain sen kauneus.

     Punainen maa vapautti lumivalkoisen maan, jonka ydin puhkesi kirkkaana valotornina ja kasvoi korkeutta kohti. Ja tuon valotornin huipulla Maitreya ilmestyi kannattaen leijaa, jossa neljä jalokiveä loisti kultaisten lankojen kehässä ja keskellä oli suuri valkoinen kukka.

     Toisella kädellään hän lennätti leijaa, toisella veti suustaan kultaisen sauvan. Sauvan hän heitti maahan ja se synnytti täsmälleen samanlaiset maailmat kuin äsken olivat syntyneet, myös valotornin, jonka huipulla istui olento leijaansa lennättäen.

     Kahdeksantoista sauvaa hän veti esiin, kahdeksantoista valotornia syntyi ja kahdeksantoista olentoa alkoi hallita niitä kaikilla kultaiset sauvat käsissään.

     Tornien keskellä maa oli kirkas kuin peili, loistava kuin kristalli, hohtava kuin jalokivi.

Tuohon jaloon maahan Maitreya heitti kultaisen sauvan ja muutkin heittivät sauvansa. Ja aina, kun joku sauva kosketti maan pintaa, syntyi voimakas salaman kaltainen valo. Se nousi taivaalle kuin loistava siipi ja lensi kohti mustaa metsää. Kaikki valot lensivät taivaalle kuin loistavat siivet ja lensivät kohti mustaa metsää, tuhkan peittämiä niittyjä, savua syökseviä vuoria ja ne valaisivat ne kaikki.

     Ja tuon maan asukkaat lähtivät katsomaan, mistä valot olivat peräisin. He uivat yli kultaisen virran. Kun he viimein pääsivät tornien luo, päästi Maitreya leijansa irti, muutkin päästivät leijansa ja ne leikkasivat neljällä jalokivellään taivaaseen aukkoja, joista alkoi sataa kukkia.

     Ihmiset ottivat kukat riemuiten vastaan. He jakoivat niitä toisilleen, he veivät niitä tornien juurelle, he kantoivat niitä kultaisen virran yli maahan, jonka moninkertainen kirkkaus nyt oli valaissut.

17.7.1983

——————————————————————————————–

OHJEITA

Olin kirjoittamassa puhtaaksi tätä kokoelmaa. Olin päässyt Buddhat*kertomukseen, kun välillä tein meditaatio-harjoituksen.

Silloin he tulivat. Heitä oli kolmen olennon saattue. He seisoivat loistavassa kehyksessä edessäni. Aivan kuin olisivat tuoneet oviaukon tullessaan.

Keskimmäisellä heistä oli hyvin suuret kasvot. Kaksi muuta jäivät hänen varjoonsa. Vaatteista eroitin vain ääriviivat. Mitään väriä en havainnut.

He kertoivat minulle muutamia asioita ja antoivat ohjeita:

-Sanat sinussa eivät ole sinun. Olet malja, joka täyttyy ja tyhjenee. Et voi jättää mitään itseesi.

-Lootuskukka-metsän on oltava kaikille avoin.

-Pidä itsesi puhtaana.

-Älä yritä sulkea porttia, johon sinulla ei ole avainta.

-Älä viivyttele. Se ei ole hyväksi.

-Sillä nämä sanat ovat tienviittoja, joiden avulla voi löytää tien. Ne on pystytettävä taidolla, että tie tulisi näkyviin.

-Hänen, joka näitä lukee, tulee olla vapaa itsekkyydestä ja kauhusta.

-Hänen, joka näitä lukee, on irroitettava ensin katseensa maasta. Sillä hän, joka maata palvoo, ei voi näitä ymmärtää.

– Näitä sanoja on katsottava valon lävitse.

– Näitä sanoja on luettava valossa, joka on kirkkain.

Tämän sanottuaan he lähtivät. Näin heidän takanaan kirkkaan kolmion. Se muistutti buddhien peittämää vuorta. Kun saattue oli liittynyt siihen, en nähnyt enää erillisiä hahmoja, vaan kolmionmuotoisen kirkkauden, joka hävisi vähitellen.

17.7.1983

——————————————————————————————–

——————————————————————————————–

1. He herättivät kuolleen linnun

Valkoinen viiva oli vaelluksella. Sen leveä, nauhamainen kaistale lensi ilmassa muodostaen mutkaisen polun. Se täytti taivasta, se tavoitti ilmojen ääriä. Se palasi maahan, se nousi taivaalle, se palasi maahan. Se oli pysähtymätön kulussaan. Se kulki kaikkialla. Se tavoitti kaikki niityt, kosketti joka kiveä, kiersi vuorten alastomat rinteet, laaksojen syvyyden. Ei ollut enää paikkaa, missä se ei olisi kulkenut.

Silloin se syöksyi suureen luolaan, jonka seinien korkeus oli korkea, jonka pohjan leveys oli leveä ja jonka kapenevassa katossa oli kultainen häkki. Häkkiin oli kätketty linnun laulu, kultaiset kynnet, säteilevät silmät ja kaksi valkoista siipeä.

Salatut lentäjän varusteet.

Häkin pohjalla makasi tuo salattu lentäjä liikkumattomana. Kuollut lintu, siivetön, kynnetön, sokea. Laulunsa kadottanut, kaikkensa kadottanut. Vain kuolema täytti sen ruumiin raskailla varjoillaan.

Valkoinen polku pysähtyi häkin alle. Valollaan se kosketti kuoleman varjon reunaa, sammutti sen pimeyden, sytytti lämmön sen kylmyyteen. Hiljaa ja kutsuvasti alkoi elämä huutaa linnussa. Huuto lähti kiirimään valkoista polkua pitkin. Lensi kaikki sen mutkat, tavoitti kaikki sen vaiheet ja puhkesi viimein laulamaan kaukana polun alussa, jossa polulle oli juuri saapumassa kolme torvensoittajaa.

He kuulivat hennon huudon. He tavoittivat tuon melkein äänettömän äänen. Heillä oli yhteinen torvi, siinä oli kolme puhallusputkea ja yhteinen torven suu. He puhalsivat sitä ja alkoivat kulkea polulla.

He kiersivät koko polun. He kulkivat siellä, missä se täytti taivasta. He kulkivat siellä, missä se palasi maahan. He kulkivat kaikkialla, tavoittivat kaikki niityt, koskettivat joka kiveä, kiersivät kaikkien vuorten rinteet, kaikkien laaksojen syvyyden. Ei ollut enää paikkaa, missä he eivät olisi kulkeneet. Silloin he löysivät suuren luolan, jonka katossa oli kultainen häkki.

Soitollaan he herättivät kuolleen linnun. Enenevillä puhalluksillaan he saivat sen nousemaan jaloilleen. Soitolla innostaen he saivat sen etsimään siipiään, kynsiään ja silmiään. Loputtomilla toitotuksilla he saivat sen kasvamaan kiinni siipiinsä, kaipaamaan kirkkaita kynsiään, tavoittamaan irronneita silmiään, kunnes se oli koonnut itsensä. Kunnes se oli saavuttanut alkuperäisen kauneutensa. Kunnes se oli harjoittanut itselleen lentotaidon. Kunnes se kohotti siipensä ja alkoi lentää.

Vaikka häkki oli suuri, oli linnun koottu kauneus sitä suurempi. Lentäessään se löi siipensä häkin laitoihin, mutta siivet eivät murtuneet. Mitä enemmän se yritti, sitä voimakkaammaksi siivet tulivat ja lopulta iskut mursivat häkin seinämän ja lintu oli vapaa.

Soitollaan ohjasivat torvensoittajat sen valkoiselle polulle, jonka vaiheita seuraten se alkoi lentää. Se ravisti lähtiessään häkin pohjalle kasan sulkia, joista kasvoi uudet valkoiset siivet. Jätti myös vapautta kaipaavien silmiensä katseen, joista kasvoivat säkenöivät silmät. Jätti sinne kynsiensä kimaltelevat jäljet, joista versoivat kultaiset kynnet. Jätti yhden sävelen laulustaan.

Ja torvensoittajat palatessaan saattoivat herätellä uutta lintua, joka häkissä syntyi. Sillä kuolleitten lintujen määrä häkin pohjalla oli suuri.

Tuo vapautettu lintu lensi jo kaukana ja kirkkaana soi sen laulu.

30.7.1983

——————————————————————————————–

2. Syntyi soiva metsä

Sinisiä helmiä oli rannalla valossa. Yksi niistä kasvoi suuremmaksi ja kätki sisälleen kaikki muut. Sitten se lensi. Lennossaan se kohtasi korkean vuoren ja synnytti sateen. Se satoi alas kaikki kätkemänsä helmet moninkertaisin määrin. Kaikki helmet asettuivat vuoren ympärille.

Tuolta helmien kehystämältä vuorelta laskeutui kellonsoittajien joukko. Rytmikkäästi he marssivat äänettömät kellot käsissään. Askelten varma ääni vain kuului. Kellot olivat hiljaa.

Tullessaan alas laaksoon he alkoivat poimia helmiä ja söivät ne. Kun kaikki helmet oli syöty, he nostivat kellonsa ja alkoivat soittaa. Kellojen ääni soi kirkkaasti kuin helmien kilinä. Kellonsoittajat kiersivät vuorta ja soittivat.

Mitä kauemmin he kulkivat, sitä kirkkaammaksi tuli hiekka heidän jaloissaan, sitä ohuemmaksi se muuttui, kunnes se oli tomun ohutta, ohuempaakin kuin tomu. Ja he ottivat vyöltään liinat ja kantoivat kaiken kirkkaan tomun vuoren rinteille ja kylvivät sen sinne. Tomusta vuoren seinämät tulivat kirkkaiksi.

Kun marssijat palasivat vuorelta, oli maa peittynyt punaiseen hiekkaan. He marssivat senkin ohuemmaksi kuin tomu ja kantoivat tomun vuoren rinteille ja seinämät tulivat vielä kirkkaammiksi.

Kun marssijat jälleen palasivat he löysivät maasta huilun. Se oli niin pitkä, että kiersi varrellaan ympäri koko vuoren ja siinä oli paljon reikiä ja niinpä kaikki marssijat saattoivat siihen kulkiessaan yhtä aikaa puhaltaa.

Huilun ääni kohosi kirkkaana ja synnytti tuossa vuoren rinteille kannetussa tomussa elämän. Keltaisen kuin valo, punaisen kuin tuli ja synnytti puut, jotka soivat kuin huilu. Soiva metsä oli syntynyt. Myrskyt kääntyivät sen laidoilta. Pimeys ja tulvat eivät sitä kohdanneet. Eikä ääni lakannut kuulumasta, eikä kutsumasta. Jokaiseen, jonka se tavoitti, se jäi. Jokaista, jonka se kohtasi, se kutsui.

30.7.1983

——————————————————————————————–

3. Seitsemän syvyyttä

Seisoin oudolla rannalla. Se oli täynnä kiviä, kallioita, pensaita ja puita. Siellä oli niin täyttä, ettei voinut liikkua.

Koko ajan puut ja pensaat kasvoivat lisää, kasvoivat leveyttä ja korkeutta. Kun ruohot ja köynnöskasvitkin kasvoivat, ranta oli niin tiheä, ettei ilmakaan siellä liikkunut.

Tämän vauhdikkaasti täyttyvän maan keskellä oli vesi. Siinä ei kasvanut mitään.

Vaikka tarkoitukseni oli seista vain vähässä vedessä rannalla, päästäkseni kivien ja kasvien tieltä, huomasinkin makaavani vedessä. Makasin kasvot veteen päin. Vesi näytti aivan tavalliselta, ehkä hiukan samealta. Saatoin katsoa sen läpi ja silloin näin itseni syvyydessä toisella pinnalla. Kuin olisin ollut peilissä. Näin itseni tällä tavalla moneen kertaan. Tunsin koko ajan siirtyväni pinnalta toiselle ja aina vain näin uuden pinnan. Huomasin kuitenkin, että ne kirkastuivat koko ajan.

Vaikka tiesin, että olin menossa syvyyttä kohti, samalla tunsin että kohosin ylöspäin. Se, minkä piti olla alhaalla tuntuikin olevan ylhäällä. Suuntavaistoni oli kadonnut.

Sitten tavoitin pohjan.

Olin tullut jonkinlaiseen tyhjyyteen. En erottanut värejä, en katseltavaa. Kuitenkin tunsin, että ympärilläni oli jotakin.

Seisoin tyhjyydessä ja yritin ajatuksillani kuvata sitä, mutta en onnistunut. Tyhjyyden kuvaamiseen en voinut käyttää ajatuksia enkä sanoja. Se oli kertomaton kokemus.

Äkkiä näin Maitreyan seisovan ilmassa. Menin lähemmäksi ja erotin hänen alapuolellaan seitsemän syvää uomaa, joissa virtasi jotakin. Oliko se vettä? Oliko se ilmaa vai valoa? Siitä en päässyt selville.

Kun lähenin sitä huomasin, että siitä muodostui korkea torni, jota ei kaukaa erottanut, mutta jonka läheltä näki selvästi.

Huomasin, että Maitreyalla oli jotain kädessään. Hän seisoi selin tornin huipulla ja kohotti kättään. Kädessä oli pieni leija. Tornin juurelta katsottuna se näytti tuskin postimerkin suuruiselta.

Leija lensi ja kohosi ja kohotessaan se kasvoi. Kun se oli kasvanut niin suureksi, että se täytti kaiken taivaan tornin yläpuolella, siihen alkoi ilmestyä kultaisia merkkejä. Se oli kuin suuri, kirjailtu katto.

Maitreya päästi leijan narun kädestään, mutta leija ei karannut. Se leijui siinä kohdassa, johon oli kohonnut.

Nyt hänellä oli kädessään pieni kukka. Sitäkin hän kohotti ylös ja se alkoi kasvaa. Se levitti terälehtiään ja kasvoi leijan alle saman suuruiseksi. Kun Maitreya irrotti kukan kädestään, se jäi siihen, mihin oli kasvanut.

Nyt Maitreya otti käteensä pienen kultaisen renkaan. Hän nosti sen päänsä päälle ja sekin alkoi kasvaa ja laajentua ja huomasin sen kasvaessa, että sen reunat olivat täynnä pieniä kelloja, jotka myös kasvoivat ja soivat. Laskin kellot. Niitä oli kymmenen. Kun rengas oli laajentunut kukan ja leijan suuruuteen, olivat kellot hyvin suuria ja niiden ääni soi mahtavana.

Tuo tyhjyyttä täyttävä asetelma ihmetytti minua. En ymmärtänyt sen merkitystä. Silloin Maitreya kääntyi minuun päin ja sanoi:

— Haluaisit kokeilla.

Hän heitti minulle postimerkin kokoisen leijan, pienen kukan ja pienen kultaisen renkaan, jonka laidassa kellojen aiheet olivat kuin kukan silmut.

— Ensin sinun on kuitenkin saatava esille seitsemän syvyyttä. Niistä rakentuu torni. Sitten voit nousta torniin ja lennättää leijaa, kasvattaa kukkaa ja kelloja.

8.9.1983

——————————————————————————————–

4. Ohjeita vaeltajille

Suuri malja oli täynnä valkoista vettä. Malja oli sidottu kirkkailla tangoilla ylhäältä taivaalle ja samanlaisilla langoilla alhaalta maahan.

Maitreya seisoi maljan lähellä ja jakoi vettä pieniin kuppeihin, joita oli maassa suuret määrät.

Kun kaikki vesi oli jaettu, hän otti käteensä sauvan, joka näytti olevan vaaleaa puuta. Puun sisältä kuulsi valoa. Sauvan toisessa päässä kasvoi kukkia oksissaan. Toisessa päässä paloi kirkas liekki.

     Maitreya meni sauva kädessään kuppien luo ja kosketti jokaisessa olevaa vettä sauvan kukkivalla päällä. Vesi alkoi vahvasti tuoksua. Sitten hän kosketti vettä sauvan liekillä ja vesi jakautui pieniksi kiinteiksi pisaroiksi.

     Kun hän näin oli valmistanut veden käyttöä varten, hän meni suuren maljan luo ja kosketti sauvan liekillä jokaista kirkasta säiettä, jotka kiinnittivät maljaa ylhäältä. Säikeet alkoivat soida. Ne soivat aivan hiljaa. Ääntä tuskin kuuli. Täytyi todella olla täysin keskittynyt kuuntelemaan ennenkuin äänen saattoi ottaa vastaan.

     Sitten hän kosketti sauvan liekillä maahan johtavia säikeitä ja nekin alkoivat soida. Niistä lähti hyvin voimakas ääni. Sitä ei voinut olla kuulematta. Se vyöryi mahtavasti jymisten maata pitkin kaikkialle.

     Nuo täysin erilaiset äänet lähtivät nyt liikkumaan.

     Ne kohtasivat niitä, joita elämä ei enää tyydyttänyt.

     Ne kohtasivat niitä, joita kärsimys ajoi.

     Ne kohtasivat niitäkin, jotka kärsimys oli kuluttanut loppuun.

     Ne saivat heidät tuntemaan janonsa.

     Ne saivat heidät ymmärtämään, etteivät he voineet tyydyttää sitä siinä, missä olivat.

     Ne saivat heidät lähtemään.

     Ne tekivät heistä etsijöitä.

     Ne tekivät heistä vaeltajia.

     Näin heistä tuli myös löytäjiä, kun he saapuivat vedenjakopaikalle, jonne äänet heitä kutsuivat ja ohjasivat.

     Ennenkuin Maitreya jakoi heille vettä, hän opetti heitä:

— Ei riitä, että saatte veden ja viette sen kotiinne. Ei riitä, että nautitte veden ja tulette siitä kylläisiksi ja piilotatte lopun uutta janoa varten.

— Teidän on pidettävä sitä esillä. Teidän on kerrottava siitä kaikille. Teidän on asetettava kuppinne portaille, niin että jokainen tiellä kulkija, jokainen köyhin kerjäläinenkin voi nähdä sen ja tyydyttää vedellä janoaan.

— Kun näin teette, vasta sitten tulee teidänkin janonne tyydytetyksi.

13.9.1983

——————————————————————————————–

5. Kolmikerroksinen virta

Pyöreä joki kiersi rantojaan. Vesi virtasi levollisena. Rantoja peittivät valkoiset kivet.

Seisoin rannalla ja edessäni oli valtavana kasana kirjainmerkkejä. Ne oli joko nostettu siihen vedestä tai vesi oli tuonut ne.

Näin Maitreyan seisovan kasan takana ja hän neuvoi minua järjestämään ne kolmeen uuteen kasaan.

En edes itse ymmärtänyt miten sen tein, mutta samassa kaikki olivat edessäni kolmessa samankokoisessa kasassa.

— Katson nyt, sanoi Maitreya ja nosti kätensä kohti pyöreää jokea. Sen rannat olivat täynnä olentoja, jotka kantoivat käsissään heittoon valmiita miekkoja. Samassa he heittivät ne ja ne lensivät kirjainkasojen yli, putosivat niiden takana maahan, mutta eivät pysähtyneet, vaan jatkoivat kulkuaan maassa, uursivat siihen syviä uomia, joita syntyi kymmeniä, satoja. Miekkoja lensi ja uomia syntyi ja vesi tulvi niihin. Vesi lävisti kirjainkasat ja vei ne mukanaan. Ne katosivat leviten noitten virtojen mukana.

— Katso, sanoi Maitreya. Kun katsoin joelle, näin sen rannoilla istumassa valkoisia olentoja kivien päällä täydessä hiljaisuudessa ja liikkumattomina. Pyöreän joen vesi oli virrannut kaikki noihin miekkojen synnyttämiin uomiin. Joen pohja oli tyhjä, mutta sinne kohosi vähitellen kirkkaita kiviä, loistavia kiviä.

Kun uoma oli niitä täynnä, nousivat olennot ja alkoivat iloiten ja nauraen heittää niitä veden suuntaan, sinne missä vesi virtasi uusissa uomissaan. Koko taivas täyttyi niistä, niinkuin se oli äsken täyttynyt lentävistä miekoista. Taivas täyttyi myös niiden säteilystä.

Nuo jalokivet eivät pudonneet kuitenkaan vesivirtoihin, vaan jäivät niiden yläpuolelle jonkinlaisina kaksoisvirtoina virtaamaan.

— Katso nyt, sanoi Maitreya. Kun katsoin pyöreälle joelle, näin nuo äsken riemuinneet olennot syvässä hiljaisuudessa valkoiset kivet sylissään ja joen tyhjentynyt uoma kasvoi kukkia.

Kun joen uoma oli täyttynyt kukista, alkoivat olennot lyödä rytmikkäästi käsillään sylissään olevia kiviä ja samalla he lauloivat. Sanoja ei laulusta erottunut, mutta jokaisen laulajan ääni kuului selvänä ja eri korkuisena kuin mahtava, monisoittiminen orkesteri olisi esiintynyt.

Heidän laulaessaan ja rummuttaessaan alkoivat heidän sylissään olevat valkoiset kivet liikkua. Ne eivät olleetkaan kiviä, vaan lintuja, jotka nyt avasivat siipensä, sukelsivat kukkien peittämään jokeen ja ottivat jokainen kukan mukaansa. Sitten ne lensivät kohti tuota kaksoisvirtaa, jonka nyt muodostivat vesi ja jalokivet ja joka nyt sai kolmannen osan linnuista ja kukista.

Tuo kolmikerroksinen virta oli hämmästyttävä näky. Katselin sitä riemuissani.

— Sinun on palattava joelle, sanoi Maitreya. — Sinun tehtäväsi on vartioida sitä.

Käännyin kohti pyöreää jokea. Olentojoukko oli nyt rannoilta poissa. Vesi virtasi taas joessa levollisena ja rannat olivat täynnä valkoisia kiviä.

10.9.1983

——————————————————————————————–

6. Polut meressä

Säteilevä kolmio loisti kukkien peittämän meren yläpuolella. Meren rannat olivat hyvin kaukana toisistaan. Toiselta rannalta tuskin näki toiselle, vaikka valo oli äärimmäisen kirkas.

Maitreya istui tämän meren keskustassa hyvin merkillisessä veneessä. Siinä oli neljä kokkaa. Yksi jokaiselle suunnalle. Vene saattoi kulkea kaikkiin neljään suuntaan yhtä aikaa. Sillä kulkiessaan vene kasvoi. Kasvaminen oli sen liikettä.

Maitreya kulki veneellä meren yli. Neljä uomaa avautui kukkien keskelle, kun vene kasvoi neljälle suunnalle meren yli. Sitten hän palasi takaisin meren keskustaan. Hän kulki veneellä toisen kerran. Nyt toisilta kohdilta ja kahdeksan uomaa oli avautunut.

Sitten hän katsoi niitä ja ne tulivat vakaiksi kuin polut, turvallisiksi kuin tiet, vahvoiksi kuin sillat ja ne kaikki johtivat meren kaukaisille rannoille ja sieltä takaisin.

Ne olivat avarat ja näkyivät selvästi meren keskustasta käsin. Meren rannalta ne eivät näkyneet yhtä selvästi. Sen tähden Maitreya merkitsi ne. Hän asetti jokaisen polun alkuun pienen maljan, jonka hän täytti vedellä ääriään myöten. Maljan pohjiin hän kätki kukan ja kellon.

Maljat hän laittoi rannan ruohikkoon, josta niitä ei ollut aivan helppo huomata. Kulkijan täytyi olla tarkkaavainen, hyvin etsivä ennenkuin saattoi ne havaita. Kulkijan täytyi olla hyvin kärsivällinen ennenkuin hän saattoi löytää maljan pohjalle kätketyn kellon. Hänessä tuli olla viisautta, että hän ymmärtäisi soittaa kelloa. Hänessä tuli olla taitavuutta, että hän sai kellon soimaan. Kellon soidessa maljan pohjalla ollut pieni kukka alkoi kasvaa ja se vähensi maljan vettä. Kun vesi oli aivan lopussa, tuli sisusta näkyville. Se oli täynnä kirkasta valoa. Kun malja vierähti polulle, sen valo valaisi ja polun olemassaolon saattoi havaita.

Noihin maljoihin Maitreya oli kätkenyt kulkemisen mahdollisuuden ja vaeltamisen viisauden.

Kun kaikki kahdeksan polkua oli näin merkitty ja avattu, Maitreya palasi takaisin kolmionmuotoisen valon luo ja vene oli jälleen meren keskustassa. Jos katsoi oikein tarkasti saattoi havaita, että se oli valkoisen kallion päällä. Maitreya irroitti veneen laidoissa olleet jalokivet ja jätti ne merkeiksi saaren rannoille kaikille neljälle suunnalle. Sitten veneen kokat kohosivat ylös ja vene muodosti korkean majan. Maitreya jäi sinne sisälle. Maja alkoi kasvaa, siihen muodostui lisää korkeutta. Se kasvoi kunnes tavoitti yläpuolellaan olleen kolmionmuotoisen valon. Se yhdistyi siihen. Näin syntyi torni.

Kun joku meren kaukaisella rannalla löysi maljasta kellon ja soitti sitä, vastasi tornin sisällä suuren kellon ääni hänen soittoonsa uskollisesti ja varmasti ja aina ja sillä tavalla kulkija jaksoi innostua, olla rohkea kulkemisessaan.

11.9.1983

——————————————————————————————–

7. Torvi

Taivaalla näkyi kirkas piste. Se oli hyvin kaukana. Se oli kuin valoisa reikä taivaan laessa. Vähitellen se suureni ja aleni. Hitaasti se liikkui ja läheni. Suureni suurenemistaan, kunnes saattoi nähdä, että se olikin laajasuinen torvi, joka laskeutui alas.

     Saatuaan kosketuksen maahan, sen sisältä pääsi mahtava ääni. Äänen voimasta maa mureni siruiksi, ohueksi tomuksi, jonka torven kautta tuleva tuuli puhalsi pois. Maan pinta säteili kirkkaana.

     Nyt putosi torvesta hedelmä. Se oli suuri ja kaunis väriltään, toinen kylki oli punainen, toinen keltainen. Keskellä hedelmässä oli kimppu valkoisia lehtiä.

     Pudotessa hedelmä avautui. Se ei mennyt rikki. Se ei murskautunut eikä hajonnut. Se avautui säännöllisiin palasiin ja kaikki hedelmän tuoksuva mehu virtasi ulos. Mehu muodosti maan syvänteisiin ja uurniin puroja, meriä, lähteitä ja virtoja.

     Tyhjentyneen hedelmän keskustassa loistivat siemenet ja niistä alkoi versoa köynnöksiä. Ilman tukea ja taustaa ne kasvoivat ylös ja pysyivät pystyssä. Sitä mukaa kuin köynnökset kasvoivat, torvi alkoi kohota ylös. Se oli antanut antimensa. Se kohosi ylemmäksi ja ylemmäksi. Tuoksuvat köynnökset seurasivat sitä. Kohta se näkyi enää pisteenä taivaalla. Kuin valoisana reikänä taivaan laessa.

     Maahan se oli jättänyt puhtaan, ravitsevan paikan, jossa olemassaololla oli mahdollisuudet kehittyä.

12.9.1983

——————————————————————————————–

8. Opetus näkemisestä romujen kerääjälle

Pimeässä oli polku. Polulla oli paljon kulkijoita. Heidän matkansa ei päättynyt koskaan, sillä polku kiersi korkeaa vuorta. Kulkijat laahautuivat eteenpäin kärsimyksissä ja iloissa. Välillä räikeissä valoissa, välillä haparoiden synkässä pimeydessä.

     Kuljin heidän joukossaan. Kuljin heidän kärsimyksissään ja iloissaan. Raskaat vaunut vetivät tavaroita. Jotkut kulkijoista istuivat vaunuissa. Jotkut vaelsivat jalkaisin. Jotkut olivat sairaita. Jotkut kantoivat vihaansa, jotkut rakkauttaan, pelkojaan, surkeuttaan, ahneuttaan. Jotkut yrittivät olla rohkeita ja auttaa toisia. Itsestäni en oikein tiennyt.

     Minulla oli ylläni pitkähelmainen, harmaa takki, jonka helmat olivat täynnä romuja. Romut kilisivät ja kolisivat joka askeleella.

     Monella muullakin oli samanlaisia takkeja yllään. Jotkut olivat kasanneet romuja selkäänsä. Niiden painon alla heidän piti kulkea melkein kaksin kerroin.

     Joillakin oli käsissään ruoskia, joilla he salaa sivalsivat niitä, jotka yrittivät ohittaa heitä. Muutamat yrittivät kantaa kukkia, mutta ne kyllä pian kuihtuivat siinä pimeydessä.

     Sitten näin Maitreyan istuvan tien varressa. Hän oli pystyttänyt pienen alttarin siihen. Alttarilla oli pieni lamppu ja siitä lähti valoa. Hänellä oli yllään kerjäläisen haalistuneet vaatteet. Häntä tuskin huomasi.

     Pysähdyin alttarin eteen ja ihmettelin, miksei hän laittanut esille loistavampaa lamppua, niin että se herättäisi kaikkien huomion, niin että kaikki sitä ihailisivat ja tulisivat katsomaan.

— Lampun liekki on jo nyt valtava, hän sanoi minulle. — Sinä vain et näe sitä niin suurena kuin se on. Näet siitä vain heijastuksen. Lampun liekissä ei ole mitään vikaa, mutta näkeminen ei ole aina samaa kuin näkeminen.

     Minua riemastutti, että näin sentään jotain. Olisinhan voinut olla sen suhteen sokea.

— Valo on tärkeä, sanoi Maitreya. — Valon näkeminen on myös tärkeää. Näytän sinulle jotain.

     Hän irroitti lampusta sen pienen liekin ja se pyrähti lentoon kuin tulisiipinen lintu.

— Seuraa sitä, sanoi Maitreya ja lähti juoksemaan liekin jälkeen. Se lensi suoraan kohti vuorta.

     Koko pimeä vuori jyrkkine seinineen oli nyt aivan edessäni. Samalla tunsin kuitenkin olevani myös vuoren sisällä. Aivankuin seinämää ei olisi ollut. Olin päässyt sen lävitse sitä murtamatta tai etsimättä solia tai käytäviä.

     Vuoren sisällä liekki valaisi minulle merkillisen näyn mahtavasta palatsista, enkä jaksanut käsittää, miten tuollainen loisto saattoi olla niin lähellä pimeää polkua ja kuitenkin niin tavoittamattomissa sen kulkijoilta.

     Mahtavine, valoisine torneineen palatsi kohosi. Leveät portaat johtivat sen korkeille oville. Niitä pitkin kuljin palatsisaliin ja kummallisesti koin tulevani palatsiin kaikilta suunnilta yhtäaikaa.

     Salin katto oli täynnä kelloja. Niitä oli niin paljon, ettei niitä millään voinut yhdellä kertaa kaikkia nähdä. Keskellä olivat suuret kellot, laidoille mentäessä ne pienenivät.

     Juuri sillä hetkellä ne olivat aivan hiljaa ja niiden alla istui suuret määrät hiljaisuuteen vajonneita olentoja, joista säteili suunnaton ilo ja riemu. He eivät nauraneet ääneen eivätkä ilakoineet, mutta ilo väreili heistä niin vahvana, että se tarttui minuunkin.

     Korkeat valkoiset pylväät kannattivat kattoa ja keskellä huonetta oli alttari. Sen ääressä hämmästyksekseni näin Maitreyan. Nyt hänellä oli yllään loistavat kuninkaalliset vaatteet ja alttarilla olevasta lampusta valo kohosi valtavana ja valaisi koko salin.

     Alttarin alla paloi tuli, josta kohosi vahva tummanpunainen savu. Se levitti tuoksuaan kaikkialle saliin, se virtasi ulos palatsin ikkunoista punaisina pilvinä.

     Sitten Maitreya kohotti kätensä ja myös kaikki nuo hiljaisuuteen kätkeytyneet olennot kohottivat kätensä kohti salin kattoa ja kaikki he alkoivat huojuttaa käsiään aivankuin olisivat pidelleet kiinni kellojen naruista. Kellot alkoivatkin liikkua ja soida. Kirkas helinä täytti palatsin. Avoimista ikkunoista virtasi ulos soivia pilviä.

     Sitten suuret ikkunat sulkeutuivat. Suuret kellot hiljenivät. Pienet kellot vaikenivat. Olennot kätkeytyivät hiljaisuuteensa. Näky alkoi himmetä. Näin enää korkeat valkoiset pylväät. Näin enää palatsin tyhjät portaat. Näin enää pienen lentävän liekin edessäni.

     Huomasin seisovani Maitreyan alttarin äärellä tien reunalla. Hänellä oli jälleen kerjäläisen vaatteet yllään. Tartuin liekkiin ja ojensin sitä hänelle, kiitin siitä, halusin jättää sen lamppuun takaisin.

— Pidä se, hän sanoi. — Vartioi sitä. Kulje niin, että päivä päivältä näet sitä enemmän. Äsken näytin sen sinulle valtavuudessaan. Se ei ollutkaan mikään pieni ja mitätön liekki niinkuin luulit.

     Muistin samassa, että palatsissa ollessa minulla oli ollut ylläni kaunis valkoinen pitsipuku. Nyt tunsin tutun, saman harmaan viitan hartioillani ja romut rämisivät helmoissa. Vain hiukan valkoista pitsiä pilkotti hihoista esille. Olin iloinen, etten kokonaan ollut kadottanut sitä. Kun pääsisin takistani, saisin sen näkyville.

— Opettele näkemään. Liekki auttaa sinua. Ja jätä romujen kerääminen, neuvoi Maiteya minua.

14.9.1983

——————————————————————————————–

9. Venematka

Olin nousemassa jyrkkää polkua ylös. Kulkeminen oli vaikeaa. Minun oli pidettävä polun reunassa olevista pensaista ja puista kiinni, että olisin päässyt eteenpäin. Ja minun oli päästävä. Tiesin, että minun oli nähtävä jokin tärkeä paikka.

     Välillä katsoin taakseni ja näin selvästi, mistä hirvittävästä syvyydestä olin tullut. En halunnut palata takaisin.

     Sitten tuli tasaisempaa. Tasaisella kohdalla virtasi suuri joki katkaisten polun. Joen yli oli rakennettu silta. Nousin sillalle ja katselin jokea.

     Se oli täynnä pieniä veneitä. Ne uivat syvällä tummassa vedessä pyörteitten keskellä ja liikkuivat hurjalla vauhdilla. Veneitten pohjat oli täytetty raskailla kivillä. Kivien päällä istuivat matkustajat. He istuivat täysin liikkumattomina ja heillä kaikilla oli täsmälleen samanlaiset ilmeettömät naamarit kasvoillaan. He näyttivät elottomilta kuin vahanuket. He eivät keskustelleet, eivät nauraneet eivätkä liikahdelleet. Aivan kuin jossain joen yläjuoksulla olisi vahakabinetti tyhjennetty ja lähetetty jokea pitkin alajuoksulla olevaan näyttelyyn.

     Veneitten vauhti oli hurja. Ne syöksyivät sillan alitse joen kuohuissa ja panin merkille, että täsmälleen samat veneet, jotka äsken olivat menneet jokea alas, palasivat kohta takaisin kadoten toiseen suuntaan. Tuskin ehdin juosta sillan kaiteelta toiselle katsomaan niiden menoa, kun ne jo palasivat, samat veneet, samassa lastissa.

     Näky oli mieletön. Aivankuin olisin katsonut samaa filminpätkää edestakaisin.

     Yritin huutaa veneessä olijoille, mutta he eivät näyttäneet kuulevan minua. Veneissä ei ollut edes airoja, joitten avulla olisi voinut soutaa rantaan. He istuivat siellä täysin veden vietävinä.

     Nyt näin Maitreyan ilmestyvän toiselle rannalle. — Hän varmaan auttaa heitä, ajattelin. Lähdin laskeutumaan sillalta rantaan, kun kuulin hänen huutavan: — Pudottakaa kivet veteen, niin vauhti hiljenee. Heittäkää naamarit, niin näette tulla rantaan.

     Mitään ei tapahtunut. Aivankuin kukaan ei olisi kuullut huutoa. Kaikki istuivat kiviensä päällä ilmeettöminä. Pitivätköhän he kiviä aarteinaan? Uskoivatkohan he, että ne olivat heille tärkeitä? Luottivatko he vain niihin?

     Sitten yhdessä veneessä näytti tapahtuvan jotakin. Joku nousi ja kiskaisi naamarin kasvoiltaan, heitti sen kauaksi virran pyörteisiin. Se hukkui heti sinne. Iloisin kasvoin hän katsoi rannalle.

— Heitä kivetkin, huusi Maitreya hänelle.

     Kivet alkoivat lentää. Heittäjä innosti muitakin. Hekin kiskaisivat naamarit pois ja alkoivat heittää kiviä. Sitä mukaa, kun kivet upposivat veteen, nousi vene korkeammalle vedessä, sen vauhti hiljeni. Kun viimeinenkin kivi oli joessa, veneen pohja tuskin kosketti kuohuvaa vettä ja vauhti oli kokonaan pysähtynyt.

     Maitreya ojensi rannalta sauvan ja veti veneen turvaan.

— Levätkää vähän, niin sitten jatkamme matkaa, hän sanoi ja iloiset matkalaiset istuivat rannalle ja katselivat hämmästyneinä taivaalle, joka äsken oli näyttänyt melkein pimeältä ja josta nyt valui lämmintä valoa heidän päälleen.

     Kun kaikki olivat levänneet, Maitreya kehoitti heitä takaisin veneeseen. Minäkin pääsin mukaan. Maitreya itse ohjasi venettä. Rauhallisesti se kulki noitten edestakaisin kiitävien veneitten ohitse kohti veneitten kääntymispaikkaa, jossa vesi kuohui korkeana ja peloittavana.

     Meidän veneemme ei kääntynyt, vaan jatkoi turvallisesti läpi tuon kuohuvan helvetin ja tavoitti myrskyn takaa joen, jonka pinta oli levollinen ja hiljainen, jonka vesi kuulsi kirkkaana ja jossa veden liike sai aikaan kaunista soittoa.

     Ajattelin niitä, jotka olivat vielä tuon kauhean joen vankeina noilla kivillä lastatuissa veneissään.

— Autathan sinä heitäkin, kysyin Maitreyalta.

— Tietysti, hän vastasi. — Se on minun tehtäväni.

15.9.1983

——————————————————————————————–

10. Viuhka

Maitreya seisoi korkeassa tornissa. Hänen yläpuolellaan näkyi kolme rengasta, jotka kiersivät hitaasti ympäri, kaikki samaan suuntaan.

     Niiden keskelle ilmestyi suuri jalokivi, jonka kyljistä olivat puhjenneet suuret linnunsulkaiset siivet. Siivet lennättivät jalokiveä kultaisten renkaitten läpi kohti tornia.

     Siivet irtosivat ja putosivat. Maitreya otti ne kiinni. Kun hän piti niitä käsissään, ne yhdessä muodostivat linnunsulkaisen viuhkan. Hän liikutteli viuhkaa, avasi ja sulki. Hän kulki tornissa ympäriinsä ja näytti sitä kaikille suunnille.

     Kaukaiset taivaanrannat olivat kirkkaat kuin peili. Peilin tavoin ne heijastivat viuhkan kuvajaiset ja liikkumisen itsestään, suurensivat kuvat suuriksi. Kaikkialla taivaan rannoilla läikkyivät suuret lumivalkoiset viuhkat avautuen ja sulkeutuen valossa.

     Nyt alkoi suuri säteilevä kivi laskeutua. Se kiinnittyi tornin huippuun ja siinä se alkoi kiertää ympäriinsä.

     Kaukaiset peilinkaltaiset taivaanrannat heijastivat senkin kuvat suurina takaisin. Näytti kuin valtavista helmistä rakennettu helminauha olisi kiertynyt koko alueen ympärille.

     Kultaiset renkaat kiersivät ylhäällä, mutta sitten nekin laskeutuivat. Ne sulkivat tornin sisälleen, laskeutuivat sen juurelle ja alkoivat kertautua. Samalla ne kasvoivat suuruutta, niiden kehät laajenivat ja ne etenivät ja lähestyivät kaukaisia taivaanrantoja, kunnes kaikki maa oli peittynyt niihin.

17.9.1983

——————————————————————————————–

11. Lammen puhdistaminen

Maassa oli pyöreä lampi. Sen pinta lepäsi hiljaa. Sen aallot eivät liikkuneet. Kun katsoi sitä tarkemmin, huomasi, että sen pinta oli kovaa ja jähmeää kuin metalli.

      Lammen rannalla istui Maitreya valkoinen silkkihattu päässään. Hatun reunat olivat leveät ja niissä oli valkoisia nauhoja, jotka leijuivat koko ajan ilmassa. Vähitellen reunat laskeutuivat alemmaksi. Hattu peitti Maitreyan kokonaan. Hän oli hatun sisällä kuin majassa.

      Hän tuli pian sieltä pois. Hän kohotti hatun reunoja tullessaan, mutta laski ne sitten takaisin alas ja lähti kulkemaan kohti lampea. Hänellä oli kädessään pieni sauva.

      Hän meni ja löi sauvalla lammen pintaa. Kuului kova kumahdus, pintaan syntyi iskusta painauma, mutta se ei mennyt puhki. Jossain toisessa kohdassa pinta kohosi painautuman verran ylös. Pinnan alla täytyi olla valtava paine.

     Maitreya palasi takaisin äskeiseen paikkaan. Hänen päähänsä ilmestyi taas valkoinen silkkihattu, jossa oli leveät lierit ja valkoisia nauhoja ympärillä. Hän istuutui hatun alle, hatun reunat alenivat ja se laskeutui hänen ympärilleen kuin maja.

     Sauva, jonka hän oli istuutuessaan laittanut eteensä, kasvoi samalla, kun hatun reunatkin. Kun hän tuli esille hatun alta ja otti sauvan käteensä, oli se paljon suurempi ja sen kärkeen oli ilmestynyt teräväsärmäinen jalokivi.

     Hän meni lammelle ja alkoi puhkoa kivellä pintaa. Pinta puhkoutui täyteen pieniä reikiä, joista alkoi virrata ulos eri värisiä vesiä, punaista, vihreää, keltaista, mustaa ja aivan väritöntäkin. Ne kaikki kerääntyivät lammen yläpuolelle ilmassa leijuvaksi lätäköksi, josta kohosi epämiellyttävä, voimakas haju.

     Maitreya palasi jälleen istuinpaikalleen ja hänen päähänsä ilmestyi kolmas silkkihattu nauhoineen ja sekin kasvoi sulkien hänet sisälleen.

     Tällä välin oli saapunut kummallisia lintuja tuolle ilmassa leijuvalle pahanhajuiselle pilvelle. Kirjavasiipisiä, kimeästi räkättäviä lintuja, jotka liikkuivat nopeasti, tekivät äkillisiä käännöksiä ja laskeutuivat sitten pilveen uimaan.

     Lintujen päistä oli kaikki liha kadonnut, pelkät luut, pelkät pääkallot olivat näkyvillä. Silmiä ei ollut. Vain niiden luiset kehykset näkyivät.

     Kun Maitreya jälleen palasi lammelle, hän huomasi heti linnut. Hän kuuli niiden kirkunan. Hän kohotti sauvaansa niitä kohti. Nyt sauva oli valtavan suuri ja sen kärjessä oli neljä jalokiveä enemmän.

     Vaikka linnut eivät sokeudessaan voineetkaan nähdä sauvaa, ne säikähtivät, ne nielivät kaiken pahanhajuisen veden ja lensivät kirkuen pois.

     Maitreya meni lammen keskelle ja löi sauvallaan sen pintaa. Se painui alas pehmeänä kuin kangas. Sen alla oli nyt puhdas vesi. Kun hän tarttui pintaan ja veti sen pois, saattoi nähdä veden puhtauden.

     Hän levitti lammen pinnan rannalle ja alkoi kävellä sen päällä. Askel askeleelta se katosi. Vähitellen hän käveli sen pois. Sitten hän meni hattujen luo. Ne näyttivät suurilta ja täysiltä.

     Kun hän nosti ensimmäistä hattua, oli sen alla kirkkaita siemeniä. Kun hän nosti toisen hatun, oli sen alla lihavia jyviä. Kolmannen hatun alla oli voimakas vaalea juurakko, jonka kyljessä oli silmu.

     Hän kantoi kaikki lammen rannalle hatuissaan. Kylvi siemenet toiselle puolelle lampea, jyvät toiselle. Juurakon hän kätki veden alle lammen pohjaan.

     Kaikki ne alkoivat pian kasvaa. Siemenistä kasvoi tuoksuvaa ruohoa. Jyvistä loistavaa viljaa. Juurakosta kohosi lootuskukka, jossa oli avara terä.

     Ruohon hän jätti vartioimaan lampea. Viljan hän jätti vartioimaan lampea. Lootuskukan hän otti mukaansa ja lähti näyttämään sitä niille, jotka eivät sitä vielä olleet nähneet. Juurakko jäi lammen pohjalle kasvamaan.

18.9.1983

——————————————————————————————–

12. Kultaisen stupan vartijat

Maitreya oli soittamassa rumpuja. Rumpujen edessä makasi maassa neljä leijonaa. Ne makasivat liikkumattomina kuin patsaat, mutta varuillaan, koko ajan tarkkaavaisina ja kuunnellen. Niin kauan kuin rummut soivat, ne olivat paikoillaan. Kun rumpujen soitto lakkasi, ne syöksyivät liikkeelle. Niiden edessä oli laaja vaalean hiekan peittämä alue. Ne sukelsivat hiekan alle.

     Kaukana alueen keskellä alkoi hiekka liikkua ja lentää. Vähitellen leijonat tulivat siellä näkyville. Raivoisasti ne kaivoivat hiekkaa. Suurilla käpälillään ne heittivät sitä sivuun. Se lensi ilmassa. Se kasaantui vuorenkorkuisiksi kasoiksi.

     Leijonat kaivoivat esille korkean tornin. Ne kaivoivat esille kauniit seinät. Ne kaivoivat esille ikkunat ja portaat. Ne kaivoivat esille kultaisen stupan.

     Kun viimeinen hiekkajyvänen oli sen päältä poissa, juoksivat leijonat rumpujen eteen ja lepäsivät siinä liikkumattomina kuin patsaat.

     Nyt Maitreya alkoi soittaa rumpuja. Hän löi ensin yhtä. Hän löi sitä niin kauan, että sen kalvo tuli ohueksi ja murtui. Sisältä vapautui vesi, joka kohosi korkeana ilmaan ja virtasi kultaisen stupan yli, huuhtoi sen seinät, ikkunat ja portaat, avasi sen ovet ja valui sen sisälle. Siellä olevaan maljaan se pysähtyi.

     Tämän merkillisen sateen aikana ensimmäinen leijona juoksi stupan luo ja jäi vartioimaan sitä.

     Maitreya soitti toista rumpua. Hän löi sitä niin kauan, että sen kalvo oheni ja murtui ja kirkas valo syöksyi siitä esille ja tulvi kultaisen stupan ylle koskettaen sen jokaista kohtaa, valui ovista sisälle ja pysähtyi siellä säteilevänä kruununa valaisemaan.

     Tämän valotapahtuman aikana toinen leijona juoksi riemuissaan valoa seuraten stupan luo ja jäi sitä vartioimaan.

     Maitreya jatkoi soittoaan. Kun kolmannen rummun kalvo oheni ja murtui, lensi siitä esille kukkien tuoksuva tulva ja tuoksut tulvivat stupaa kohti ja täyttivät sen kokonaan. Kolmas leijona seurasi tuoksuvia virtoja ja jäi myös stupaa vartioimaan.

     Maitreyalla oli enää yksi ehjä rumpu edessään. Hän löi sen kalvoa. Se oheni ja murtui. Rummun sisälle oli kätketty ääni. Se nousi ja lensi kauniisti soiden kohti kultaista stupaa, tavoitti stupan korkean tornin ja jäi sinne soimaan.

     Nyt neljäs leijona kääntyi ja kumartui Maitreyan eteen. Se laskeutui maahan hänen jaloissaan. Maitreya nousi ja istuutui leijonan selkään. Hän ratsasti leijonalla kohti kultaista stupaa. Kun leijona oli vienyt hänet sinne sisälle, sekin tuli stupaa vartioimaan.

18.9.1983

——————————————————————————————–

13. Polut erämaassa

Neljä polkua johti erämaan keskustasta erämaan laidoille. Neljä polkua johti erämaan laidoilta erämaan keskustaan. Neljä polkua ylhäältä alas erämaan syvyyteen. Ja neljä oli myös niitä, jotka johtivat syvyydestä ylös.

     Kaikki nämä polut oli sidottu jalokivirenkaalla toisiinsa. Lujasti ja erottamattomasti ne yhdistyivät. Kun puhdas vesi täytti jalokivirenkaan ja valui runsaudessaan sen laitojen yli, syntyivät puhtauden loputtomat virrat. Ne johtivat erämaan keskustasta erämaan laidoille. Ja erämaan laidoilta erämaan keskustaan. Ylhäältä alas erämaan syvyyteen ja syvyydestä ylös. Jalokivirengas sitoi niitä toisiinsa. Lujasti ja erottamattomasti yhdistyivät puhtauden virrat.

     Kun valo täytti jalokivirenkaan, puhkesivat valon säteilevät kulkutiet. Ne johtivat erämaan keskustasta erämaan laidoille. Erämaan laidoilta erämaan keskustaan. Ne johtivat ylhäältä alas syvyyteen ja syvyydestä ylös. Jalokivirenkaalla olivat valonkin kulkutiet sidottu toisiinsa. Lujasti ja erottamattomasti ne kuuluivat yhteen.

     Nämä hämmästyttävät polut olivat syntyneet suuren viisauden avulla ja Maitreya tuli katsomaan niitä. Nähdessään ne, hän työnsi kätensä jalokivirenkaaseen ja sillä tavalla hän hallitsi kaikkia kulkemisen polkuja, puhtauden virtoja ja valon kulkuteitä.

19.9.1983

——————————————————————————————–

14. Opetus kivien puhdistamisesta

Ihmisten pelto oli täynnä mustia kiviä. Yksikään ruoho ei päässyt pellolla nousemaan. Yksikään heinä ei jaksanut kasvaa voimakkaaksi. Kukat nuutuivat jo ennen puhkeamistaan. Pelto oli hyödytön, eloton ja täynnä mustia kiviä.

     Maitreya tuli katsomaan peltoa. Sadonkorjuu oli lähellä. Satoa ei ollut.

— Eikä tule olemaan, ellette puhdista kiviä, sanoi Maitreya.

Ihmiset alkoivat puhdistaa niitä. Se oli vaikeaa ja vei paljon aikaa.

— Meidän aikamme ei riitä, sanoivat ihmiset.

He olivat puhdistaneet kivistä jo toisen puolen.

— Me emme ehdi enempää, he valittivat ja käänsivät puhdistetut puolet näkyville, likaiset jäivät maan piiloon. Kivien lika oli taitavasti kätkössä.

     Maitreya tuli katsomaan peltoa. Pelto oli täynnä valkoisia kiviä. Pelto oli hyödytön ja eloton ja täynnä valkoisia kiviä.

— Likaiset kivetkin ovat puhtaampia kuin kivet, joissa lika on piilossa, sanoi Maitreya.

19.9.1983

——————————————————————————————–

15. Totuuden meren merkitys

Totuuden meri oli lähellä ihmisten asuinpaikkaa. Maitreya oli merkinnyt näkyvästi ja selvästi polut, jotka johtivat sinne. Totuuden meri oli kaunis, hyvin puhdistava ja syvä. Sen syvyyttä ihmiset juuri kammoksuivat. Myös sitä he pelkäsivät, että heidän oli sinne mennäkseen jätettävä viittansa rannalle. He karttoivat menemästä meren rantaan, vaikka sinne johtavat polut tuntuivat kummallisesti olevan aina heidän edessään.

     Alueella, ihmisten asuinpaikan ympärillä, liikuskeli vaarallisia petoja. Suuria kauhistuttavia petoja, pieniä ilkeitä petoja. Pedot ahdistelivat heitä. He yrittivät kaikin tavoin päästä niiltä rauhaan. He piiloutuivat taloihinsa, he sulkivat ovet ja ikkunat, he rakensivat aitoja, he lukitsivat portteja, mutta pedot eivät unohtaneet heitä.

     He pakenivat yksinäisille vuorille, mutta pedot tulivat laumoittain jäljessä. Mikään ei niitä pidättänyt.

     Silloin Maitreya antoi heille neuvon: — Menkää merelle ja sukeltakaa syvään. Uikaa Totuuden meren yli, niin ne eivät teidän kasvojanne enää tunne ja ne jättävät teidät rauhaan.

20.9.1983

——————————————————————————————–

16. Kylvöharjoitus

Olin uimassa suuren veden yli. Ranta, johon olin menossa tuntui aina vain kaukaiselta, mitä pitemmälle uin. Olin väsynyt. Teki mieli lopettaa uiminen. Vesi näytti kauniilta ja tuntui lämpimältä. Teki mieli upota sen pehmeyteen. — Ehkäpä se, mitä tavoittelen, onkin veden syvyydessä, eikä tuolla pakenevalla rannalla.

     Uupumus ja epäily olivat täyttämässä minua. Juuri silloin näin veneen. Se lähestyi hurjalla vauhdilla ja näytti tulevan suoraan päälleni. Olin sukeltamassa sitä pakoon, kun se pysähtyi.

     Näin veneessä kaksi matkustajaa ja Maitreyan, joka istui veneen perässä. Matkustajat istuivat veneen keskilaudalla vierekkäin ja heillä molemmilla oli jyväkulhot sylissään. He näyttivät katsovan jyviään, mutta sitten huomasin, ettei heillä ollut kasvoja ollenkaan. Kasvojen tilalla oli kirkas, sileä peilinkaltainen pinta, josta jyvät ja kulho heijastuivat selvästi.

— Mitä he tekevät, kysyin Maitreyalta. Roikuin käsistäni veneen reunalla.

—Menemme harjoittelemaan kylvämistä. Heidän on onnistunut kerätä kultaisia jyviä kulhonsa täyteen. He haluavat oppia niitä oikealla tavalla kylvämään.

     Nuo kaksi eivät näyttäneet kuulevan mitään. He istuivat aivan liikkumatta päätään kääntämättä. He pitelivät jyväkulhoja kuin aarteita ja jyvien kuvat heijastuivat heidän kasvojensa kohdalla.

— Mitä sinä haluat oppia? kysyi Maitreya minulta.

— Kaikkea, vastasin.

—Ahneus siis ainutlaatuista, nauroi Maitreya. — Miksi et ui rantaan?

— Ranta on liian kaukana, sanoin.

— Tai sinä liian kaukana rannasta.

     Samassa huomasin, että tuo kaukainen, minulle äsken niin tavoittamaton ranta oli aivan edessäni. Jalkani tavoittivat pohjan, minun ei tarvinnut kahlata kuin pari askelta ja olin jo rantahietikolla.

     Rannalla oli kaksi peltoa. Kylväjät ja Maitreya nousivat veneestä. Kylväjät asettuivat peltojen päihin. Maitreya näytti heille, miten maahan tehtiin pieni syvänne ja miten jyvä pudotettiin siihen. Jyvää ei peitetty, ettei se olisi menettänyt kosketustaan valoon.

— Jos jyvät peitetään maahan, maa imee ne syvyyteensä ja maan nälkäiset madot voivat tuhota ne. Niin kauan kuin jyvät ovat kosketuksessa valoon, ne ovat turvassa, neuvoi Maitreya.

     Kylväjät suorittivat työnsä huolellisesti. Pian olivat molemmat pellot kylvetyt. Sitten oli kannettava vettä. Sitä oli tehtävä taukoamatta, kunnes versot oli saatu puhkeamaan. Kylväjät kulkivat lakkaamatta rannan ja pellon väliä.

— Vesi pitää jyvissä puhtauden, neuvoi Maitreya. — Vesi saa versot esille nopeammin. Versoon puhjennut jyvä voi itse ottaa valoa ja silloin se on myös täydellisesti turvassa.

22.9.1983

——————————————————————————————–

17. Leijaorkesteri

Maitreya johti leijaorkesteria. Kaikki sen soittajat istuivat suuren ilmassa liikkuvan leijan päällä. Leija purjehti eteenpäin. Soittajat soittivat ja soitto kuului kauas. Eikä se jäänyt kuulumatta sielläkään, minne se ei voinut kuulua, sillä kaikki, mikä kohtasi tämän musiikin, kaiutti sitä eteenpäin. Sävelet kulkivat kuin peilikuva peilissä kertautuen. Mikään este ei voinut estää niitä, mikään ei voinut vangita niitä tai tukahduttaa. Vapaana ne lensivät, loistavina ja auttavina ne soivat. Riemukas ja valoisa oli soitto. Vapauttava ja puhdistava, odotettu ja tarvittu.

     Maitreya johti orkesteriaan soivalla sauvalla. Saman sävelen, minkä hän soitti, soittivat kaikki muutkin.

     Leijaorkesteri oli väreissään vaikuttava. Etummaisina istuivat punaisissa puvuissaan rumpalit. Heidän rummutuksensa rytmissä kohosivat pienet kukat rumpujen kalvoilta. Suurilla lyönneillä suuremmat kukat. Rytmin kiihtyessä äärimmilleen ryöppysivät kokonaiset kukkapilvet rumpujen ympärillä.

     Rumpaleitten takana olivat torvien puhaltajat. Torvien suulta kohisivat tuoksuvat pilvet ja ne levisivät esteitä kohtaamatta kaikkialle.

     Torvensoittajien takana näkyivät suurten harppujen soittajat. Harpuissa oli vain yksi kieli, mutta kun sitä kosketti, se värähtäessään alkoi synnyttää kuvajaisiaan, jotka soivat ja lensivät kirkkaina pitkinä säteinä. Tuo soiva väreily levisi, eikä mikään estänyt sen kulkua eikä mikään tuhonnut sitä.

     Takimmaisina joukossa olivat kellojen soittajat. Kelloillaan he soittivat neljänlaisen viisauden kaikkien kuultavaksi. Eikä sekään, niinkuin ei mikään, mikä lähti tuolta leijalta, voinut kohdata esteitä eikä tuhoa. Sillä oli vahva suojelus ja turvalliset kulkutiet. Kaikki nuo äänet ominaisuuksineen ja viesteineen näyttivät tuhoutumattomilta.

     Riemukkaana lensi leija. Riemukkaana kaikui soitto. Puhtaus levisi siinä. Valo levisi, viisaus levisi ja tuoksut tavoittivat kuulijat ja ympäröi heidät.

     Puhtaus, valo, viisaus ja tuoksujen virrat tavoittivat nekin, jotka eivät halunneet kuulla, ja ne synnyttivät heissä ensimmäisen täydellisen ilon, ensimmäisen täydellisen ajatuksen ja siitä kasvoi heidän eteensä ensimmäinen porras, heille, jotka olivat aina seisseet kuilujensa keskellä, avautui mahdollisuus ylittää ne.

23.9.1983

——————————————————————————————–

19. Vaellus kohti jalokivilaituria ja kirkasta merta

Suuri joukko innokkaita matkalaisia oli lähdössä. Maitreya oli luvannut opastaa heitä. Lähtöhetkellä jokaiselle jaettiin matkavarusteet, joita heidän oli opittava kantamaan taidolla ja lakkaamatta.

     Ne olivat: valaiseva otsanauha, sauva ja soittokello.

     He lähtivät. Ilma oli kirkasta ja tuoksuvaa. Tie oli kaunis ja hyvin hoidettu. Matkalaiset olivat innostuneita. He tunsivat olonsa rohkeaksi ja voimakkaaksi. He eivät tunteneet epäröintiä eikä pelkoa. Jalokivilaituri, jonka takana läikehti kirkas, loputon meri, oli heidän päämääränsä.

     Matka alkoi iloisesti. Innostuneesti kilisivät kellot. Oli tärkeää pitää ne soimassa kaiken aikaa.

— Miten ihmeellistä, että pääsimme mukaan. Miten onnellista, että ymmärsimme lähteä, sanoivat matkalaiset toisilleen.

     Mutta matka oli pitkä. Matkan teko hidastui vaikeissa vaiheissa. Pitkät mäet uuvuttivat. Joku väsyi ja väsymys tarttui nopeasti toisiinkin. Taukoamaton kellon soittokin tuntui rasittavalta ja yksitoikkoiselta. Matkasauva tuntui käteen sopimattomalta ja painoi. Otsanauhat kiristivät. Vaikeuksia alkoi ilmaantua yhä enemmän ja enemmän.

— Meillä ei ole paljon aikaa, sanoi Maitreya, mutta hiljensi vauhtia, että väsyneimmät saattoivat vähän levähtää.

     Kun jatkettiin matkaa, niin monien väsyneitten into ei palannutkaan enää. He valittivat kaiken aikaa ja alkoivat yhä useammin vilkuilla tien sivuun, missä kaikki näytti niin kiinnostavalta.

— Miksi me kuljemme kaiken ohi, he kyselivät. Siihen asti he olivat nähneet vain tien edessään, seuralaisensa ja opastajansa ja tunteneet vain ne tärkeiksi, nyt he alkoivat nähdä kauniita puutarhoja tien sivussa, komeita taloja ja puistikoita ja yhä enemmän ne valtasivat heidän ajatuksiaan.

— Miksi me vaellamme tavoittamaan jotain kaukaista merta ja laituria, kun kaikki kauneus ja ilo on tässä lähellä, kaikki runsaus ja läikkyvät polut. Emmekö voi jäädä tänne? Miksi vaellamme kohti jotain, josta emme oikein tiedä?

     Epäilys oli päässyt heihin. Epäilys kasvoi heissä. Epäilys oli ottanut heidät valtaansa, eikä enää päästänyt heitä.

     Maitreya tuli heidän luokseen ja kysyi: — Mikä teidän on? Mitä te haluatte?

     Hän näytti heille kuollutta kukkaa. Sen varsi oli muuttunut jo limaiseksi, sen tuoksusta oli jäljellä enää kitkerä, ilkeä haju.

     Hän näytti heille sammunutta lamppua. Se ei levittänyt ympärilleen valoa, vaan paksua, mustaa savua. Hän näytti heille kiven. Hän pudotti sen maahan. Se ei muuttunut miksikään. Se pyöri kovana ja elottomana pois.

— Tätäkö te haluatte? hän kysyi.

     He eivät vastanneet. Heidän mielestään kysymykset olivat kiusallisia. He olivat jatkavinaan matkaa, mutta sopivan tilaisuuden tullen he jättäytyivät jälkeen, yrittivät huomaamattomasti siirtyä tieltä sivuun.

     Maitreya kutsui heitä kellon soitolla takaisin. He eivät halunneet kuunnella. He hellittivät otsanauhansa pois. He unohtivat sauvansa ja kellonsa pensaikkoon. Iloisesti he juoksivat läikkyvien lähteitten ääreen.

     Maitreya ei vieläkään jättänyt heitä. Hän kutsui heitä moneen kertaan. Jotkut kuulivatkin kutsun. Jotkut palasivat tielle takaisin. He näkivät vielä valoa. He tunsivat vielä opastajansa. He etsivät otsanauhansa, kellonsa ja sauvansa ja alkoivat kantaa niitä.

     Niitä, jotka eivät tulleet, Maitreya kutsui vielä monta kertaa, mutta he olivat jo juosseet liian kauaksi. He olivat kadottaneet matkavarusteensa. Eivätkä he halunneet palata.

     Ne, jotka jatkoivat, olivat täynnä innostusta. Tie, jota he olivat kauan uskollisesti kulkeneet, alkoi tuntua ainoalta tieltä. Epäilystä ei heissä enää ollut. Luottamus oli kasvanut suureksi.

     Vaeltajat näkivät vain tien. He olivat tarkkoja jokaisesta askeleesta. He soittivat kelloja lakkaamatta. He odottivat jalokivilaiturille pääsyä.

     Pian kaivatun meren tuoksu tulvi heitä vastaan. Kimaltavat pilvet kohosivat mereltä ja sulkivat heidät valoonsa.

24.9.1983

——————————————————————————————–

20. Opetus hedelmien poimijoille

Kedolla kasvoi suuri puu. Se oli komea ja vahva. Sen oksissa puhalsi tuuli. Sen vartta myrskyt taivuttivat. Sitä sateet huuhtoivat ja aurinko poltti. Sen oksat olivat monihaaraiset ja juuret syvällä maassa. Se oli täynnä koreita hedelmiä, joiden sisällöstä ei tiennyt, mutta ulospäin ne näyttivät haluttavilta.

     Ihmiset, jotka häärivät puun luona, halusivat sen hedelmiä. He ryntäilivät puun ympärillä, kurottelivat ja kiipeilivät. He ahnehtivat niitä. He ottivat toisiltaankin. He halusivat niitä itselleen mahdollisimman paljon.

     Yksi hedelmistä jäi vain ottamatta. Yksi oli lehtien varjossa ja niin pieni, ettei sitä kukaan huomannut. Se oli myös lujemmin puussa kiinni kuin muut.

     Tyytyväisinä ja kylläisinä istuivat kaikki saaliineen, kun Maitreya tuli sinne.

— Katso, mitä meillä on, he kehuivat.

— Haluatteko sairastua? kysyi Maitreya.

— Emme tietenkään. Kuinka niin?

— Jos te nuo kaikki ahmitte, tulette kuolemansairaiksi.

     Ihmiset eivät uskoneet. He katselivat ihaillen hedelmäkasojaan. Niiden kuoret olivat loistavan väriset.

— Uskokaa minua, sanoi Maitreya. — Voin näyttää teille, mitä olette niin kiihkeästi halunneet, minkä eteen olette ponnistelleet.

     Maitreya otti yhden hedelmän kasasta. Kuoreltaan se oli kaunis. Hän halkaisi sen. Sisältä se oli mädäntynyt. Paksu kuori oli estänyt näkemästä sisältöä. Hän otti toisenkin ja avasi sen. Sen sisusta kihisi matoja, jotka olivat kalunneet hedelmän tyhjäksi.

— Luuletteko pysyvänne terveinä näitä syötyänne? hän kysyi. Yksi kelvollinen hedelmä oli tuossa puussa, mutta sitä te ette edes huomanneet.

     Maitreya siirsi syrjään oksia, joiden kätkössä oli pieni hedelmä. Hän irroitti sen ja avasi. Se oli täynnä tuoksuvaa mettä.

— Halunne saivat teidät valitsemaan väärin. Halunne sokaisivat teidät näkemästä tätä ainoaa, joka oli kelvollinen. Kun niistä pääsette, näette selvemmin ja valitsette oikein.

25.9.1983

——————————————————————————————–

21. Opetus kauniista laivasta

Ihmiset olivat tulleet suurin joukoin katsomaan kaunista laivaa, jota Maitreya näytti heille. Se ei ollut vedessä, se seisoi hiekalla eikä yhtään vettä ollut sen ympärillä. Se ei voinut liikkua. Kaikki vesi oli laivan sisällä. Se läikkyi ikkunoitten takana. Sitä oli laivan ruuma täynnä. Laiva oli ääriään myöten veden täyttämä, mutta pisaraakaan ei virrannut ulos.

— Näettekö, että tämä on hyvin kaunis ja onnistunut laiva? kysyi Maitreya ihmisiltä. — Näettekö, että se pitää kaiken veden sisällään. Se ei vapauta sitä. Se ei päästä sitä virtaamaan. Se ei halua, että mikään muu laiva voisi uida sen vedessä. Se ei halua, että mikään muu laiva voisi päästä sen veden avulla eteenpäin. Se haluaa pitää kaiken veden itsellään. Ajatelkaa miten sille käy. Vesi on vielä puhdasta ja laivan kauneus täydellinen. Ilman ympärillä olevaa vettä laiva itsekään ei voi liikkua. Kauan sisällä suljettuna ollut vesi alkaa muuttua ja muuttaa laivaa. Vesi pahenee. Vesi tekee ikkunat sameiksi, imeytyy seinämiin. Laudat lahoavat, pahentunut vesi leviää. Koko kaunis laiva tuhoutuu ja sen kauneus on ollut turha.

     Maitreya meni laivan luo ja avasi kaikki ikkunat, avasi kaikki ovet ja vesi pääsi virtaamaan. Vesi täytti laivan ympäristön kirkkailla aalloillaan. Eikä veden virtaus loppunut. Sitä virtasi jatkuvasti. Laiva alkoi kulkea. Valoisin ikkunoin, hohtavin kyljin se purjehti. Sen kauneus oli pelastettu.

— Ymmärrättekö? Maitreya kysyi. — Ihminen on kuin laiva. Niin kauan kuin hän elää vain itselleen, sulkee rakkauden ja myötätunnon sisälleen, hän on kuin tuo veden täyttämä laiva ja hänelle käy samoin, kuin sille olisi käynyt, jos se ei olisi vapauttanut vettä. Kun antaa myötätunnon virrata vapaana ja rakkautensa kuin veden, johon kaikilla on mahdollisuus saada kosketus, niin rakkaus ei kohtaa loppumista eikä myötätunto lakkaa virtaamasta.

25.9.1983

——————————————————————————————–

22. Lentoharjoitus

Istuimme karusellissä. Sen vauhti oli välillä hurja, välillä hiljainen. Istuimen liikekään ei pysynyt koko ajan tasaisena, vaan se leijui koko ajan edestakaisin. Narut kiertyivät ympäri ja kiertyivät takaisin. Istuin teki kaarroksia ja mutkia.

     Maitreya katsoi menoamme sivusta. — Lopettakaa tuo, hän sanoi. — Jo katselemisesta tulee paha olo.

     Sitten hän pysäytti karusellin vauhdin, antoi meille kummallekin parin siipiä ja sanoi: — Opetelkaa lentämään suoraan. Lentäkää tuota vuorta kohti. Minä menen ylös auttamaan teitä.

     Katsoimme vuorta. Se oli kaukana ja korkea. Sen edessä oli viisi matalampaa vuorta. Kokonaisen vuorijonon yli meidän oli siis lennettävä.

     Maitreya oli lähtenyt. Lähdimme lentoon. Yritimme pitää silmissämme koko ajan korkeinta vuoren huippua, mutta nuo toiset tulivat väkisin eteen. Tavoittaessamme ensimmäisen vuoren, päätimme lentää sen ympäri, mutta siinä emme onnistuneetkaan. Se otti meidät valtaansa. Jäimme kiertämään sitä.

— Lopettakaa tuo, kuului Maitreyan huuto. Samassa lensi meitä kohti uusi siipipari. — Lentäkää vuoren lävitse, kuului neuvo.

— Mahdoton juttu, minä sanoin, mutta yritimme kuitenkin.

     Meillä oli nyt kummallakin neljä siipeä, joiden avulla pyristelimme kohti vuoren seinämää. Ihme kyllä me pääsimme sen lävitse. Emme tunteneet edes sen kovuutta, emme kipua tai vastustusta.

     Samalla tavalla lävistimme muutkin vuoret. Tarvitsimme kuitenkin aina uuden siipiparin avuksemme. Lähestyessämme korkeinta huippua, miellä oli tuuheasti siipiä ympärillämme.

— Vähitellen teidän on opittava tämä kaikki yksillä siivillä. Se onnistuu, kun tulette voimakkaimmiksi, sanoi Maitreya.

25.9.1983

——————————————————————————————–

23. Sokeat paimenet

Korkean vuoren huipulle Maitreya sytytti seitsenkertaisen valon. Yhden valoista keskelle. Se valaisi taivaan vuoren yllä. Toiset kuusi valaisivat vuoren rinteet kirkkaiksi.

     Vuoren välisessä laaksossa asustivat pedot paimenineen. Suuria petolaumoja, joita paimenet yrittivät paimentaa parhaansa mukaan.

     Laakso oli kauan ollut pimeydessä. Sen asukkaat olivat siitä sokeutuneet. He eivät kyenneet näkemään valoa, joka loisti vuorella, eivätkä valoa vuoren rinteillä.

     Tuo laakso oli rauhaton ja synkkä paikka. Pedot ottivat siellä aina enemmän ja enemmän valtaa. Ne olivat tehneet paimenista orjiaan.

     Ainoa paikka, missä paimenet edes hetkeksi saivat olla rauhassa, oli vuoren alla oleva luola. Luolassa heillä oli rummut, joita he soittivat. Pedot eivät kestäneet rumpujen ääntä. Niiden soittaminen oli ainoa keino hallita enää petoja.

     Rumpuja oli kuitenkin soitettu jo niin kauan, että niiden kalvot olivat aivan hauraat. Paimenet odottivat pelolla hetkeä, jolloin ne puhkeaisivat. Heillä ei olisi enää mitään keinoa hallita petoja.

     Seitsemän valon valaistessa vuoren rinteitä, Maitreya kylvi sinne kukkapellon. Kukat kasvoivat nopeasti ja hyvin valossa. Ne tulivat kauniiksi ja tuoksuviksi. Sitten Maitreya lähti alas laaksoon hakemaan työntekijöitä, puutarhan hoitajia, kukkien kastelijoita.

     Pedot nukkuivat, kun hän tuli sinne. Paimenet olivat luolissaan lepäämässä. Maitreya meni luolien suulle ja huusi heitä. Ne, jotka eivät olleet liian syvällä vuoren uumenissa, kuulivat hänen huutonsa ja tulivat katsomaan.

     Maitreya kutsui heitä vuorelle. Jotkut paimenista, jotka kuulivat kutsun, pakenivat kiireesti luolien perimmäisiin onkaloihin, jotkut heistä lähtivät nousemaan kiireesti vuorelle. Sokeudessaan he eivät nähneet valoisia polkuja, mutta Maitreya opasti heitä.

     Pedot yrittivät estää heidän lähtöään. Ne tarttuivat hampaineen heidän vaatteisiinsa. Ne asettuivat julmina makaamaan heidän tielleen. Ne ulvoivat valittavasti.

     Mutta matkalaiset jatkoivat matkaa. Vuoren polulla valo valaisi heidän tietään. He eivät sitä sokeudessaan nähneet, mutta he tunsivat sen läsnäolon.

     Vähitellen heidän sokeutensa alkoi parantua. Kun heidän silmänsä taas tottuivat valoon, he alkoivat nähdäkin sitä.

     He pääsivät perille ja alkoivat työnsä. Kukkaniityt menestyivät hyvin. Eräänä päivänä koko vuori oli niiden peittämä ja silloin paimenet, joista nyt oli tullut taitavia puutarhureita, näkivät hetken ajan valoa aivan täydellisenä.

     Ja valo antoi heille innostuksen. He keräsivät kukkia ja alkoivat kuljettaa niitä alas laaksoon. He kylvivät niitä siellä kaikkiin paikkoihin. He laittoivat tuoksuvia kukkia luolan suulle houkutellakseen sinne paenneet ulos.

     Palatessaan hakemaan lisää kukkia, oli heidän mukanaan aina uusia ja uusia paimenia, jotka tulivat vuorelle saadakseen näkönsä takaisin ja voidakseen auttaa sitten muita saamaan näkönsä.

     Kun tämä yksi vuori oli viljelty tarkkaan ja se tuotti täyttä satoa, sytytti Maitreya seitsenkertaisen valon toisen vuoren huipulle ja näin vähitellen kaikki vuoret saivat kukkaniittynsä ja valot julistivat totuutta, joka ei katoa.

26.9.1983

——————————————————————————————–

24. Jalokivet ja portti

Maitreya istui pienen portin luona. Portti oli niin pieni, että hän voi peittää sen aukon kädellään. Hän avasi portin ja sieltä vieri esille kolme jalokiveä.

     Yhden hän otti käteensä. Kiersi kättään päänsä yläpuolella ja päästi sitten kiven lentoon. Se lensi kerran hänet kiertäen ja samalla laski alleen valoisan seinämän, kasvatti kuin kultaisen muurin.

     Siinä muurissa oli pieni portti juuri samalla kohdalla, missä oli se portti, josta jalokivet olivat vierineet esille.

     Kultaisen muurin kasvattanut kivi lensi Maitreyan pään päälle ja kasvoi siellä loistavaksi ja korkeaksi huipustaan, kimaltavaksi kyljistään ja jäi siihen.

     Maitreya otti toisen kiven. Sen hän vieritti kultaisessa muurissa olevasta portista ja muurin ulkopuolella kivi alkoi kiertää maata säännöllisin reitein. Sen kulkemisen kaikki jäljet jäivät selvästi näkyville. Suurilta alueilta maa peittyi uurniin ja merkkeihin, joita jalokivi piirsi. Kaikki maa oli niitä täynnä, kun jalokivi vieri takaisin ja sitten se nousi Maitreyan otsalle. Kauniin korun tavoin se siinä säteili.

     Hän otti kolmannen kiven. Sekin vieri portista. Se vieri kaikkien noitten merkkien yli ja alkoi kiertää kehää, joka laajeni ja laajeni, otti aina uuden kulkutien, aina uuden suuremman ja avaramman. Lukemattomia toinen toistaan suurempia kehiä oli muodostunut, ennenkuin kivi palasi takaisin. Maitreya otti sen vastaan ja laski sen syliinsä.

     Samassa hänen molemmat kätensä alkoivat vuotaa hyväntuoksuista nestettä. Hän nosti kätensä jalokiveä koskettamaan. Kivi alkoi kertautua. Syntyi aina uusia ja uusia kiviä, joilla kultaisen muurin rajaama alue täyttyi. Ja ne tulvivat portista ja ne lisääntyivät, kunnes kaukaisin kultainen kehäkin oli saanut niihin kosketuksen.

27.9.1983

——————————————————————————————–

25. Matkasauvojen kasvattaminen

Maitreya oli ajanut vaununsa korkealle vuorelle. Siellä hän astui niistä ulos. Hän näki vuoren kivet. Ne olivat kirkkaita ja puhtaita. Ne olivat jalokiviä kauniine muotoineen.

     Maitreya kulki vuorella ja tutki sitä. Huipulla lepäsi jalokivien joukossa suuri siemen. Yhtä kirkkaana kuin nekin. Sen pinta säteili. Sen kuori oli tiiviisti suljettu.

— Siemenet ovat kasvattamista varten, hän ajatteli, otti siemenen käteensä. Se oli hyvin painava.

     Hän istui maahan ja laski siemenen eteensä. Hän päätti kasvattaa sen. Hän herätti sisällään voiman, joka laskeutui kirkkaana pilvenä siemenen päälle. Siemenen sisällä alkoi heti joku liikkua. Kuin aallot olisivat loiskineet seinämiä vasten. Kuin sisälle olisi ollut kätkettynä meri.

     Nyt Maitreya otti sauvansa. Kun sauva kosketti siemenen kuorta, alkoi sauva hurjasti vavista. Sitten se avautui alaosastaan kuin päivänvarjo ja sulki siemenen sisälleen. Yläosasta sauva syöksyi kasvuun, kasvoi korkeutta koko ajan.

     Hetkessä sauvasta oli kasvanut pyramidin muotoinen torni, joka sulki siemenen sisälleen ja joka vielä kasvoi, vaikka oli jo kasvanut huimaaviin korkeuksiin.

     Sauvan avautuessa olivat sen sisälle kätketyt äänet myös alkaneet kasvaa ja nyt ne soivat pyramidin sisällä. Samalla sieltä kuului valtava kohina, samankaltainen joka oli kuulunut siemenen sisältä, veden äänet. Ilmeisesti siemen oli avautunut ja vapauttanut meren.

     Veden ääni ja sauvan ääni yhdessä muodostivat voiman, joka halusi vapautua. Pyramiidin seinämiin alkoi puhjeta sauvoja. Ne olivat kuin oksat siinä, suorat ja vahvat.

     Maitreya irroitti niitä. Hän kutsui seuralaisiaan avuksi. Kaikki oksat irroitettiin. Niiden jättämistä koloista valui hyvänmakuista nestettä. Sekin kerättiin talteen. Suuret määrät maljoja täyttyi siitä. Kun kaikki oksat oli irroitettu ja mettä oli tarpeeksi, sulki Maitreya sauvojen jättämät aukot jalokivillä, joita oli vuorella runsaasti.

     Nyt olivat kaikki maljat täynnä tuoksuvaa mettä ja sauvoja oli runsaasti. Maitreya pyysi seuralaisiaan kuormaamaan ne vaunuihin ja sitten hän antoi heille ohjeita:

— Menkää jakamaan niitä kaikille, jotka niitä haluavat.

— Kulkekaa ja toimikaa taitavasti.

— Jokaisesta askeleestanne jääköön kultainen jälki.

— Jokainen tekonne synnyttäköön iloa ja innostusta.

— Olkaa rakkaudessanne täydellisiä. Saakaa heidät näkemään itsenne tuoksuvana kukkana edessään, niin että heissä itsessäänkin herää halu puhjeta kukkaan.

— Herättäkää heidän elämänjanoisissa mielissään täydellisen elämän jano.

     Näin sanottuaan Maitreya jakoi jokaiselle lähtijälle pisaran mettä ja he lähtivät iloisin ja innostunein mielin suorittamaan tehtäväänsä.

——————————————————————————————–

26. Kaulanauhat

Ihmiset kantoivat raskaita kaulanauhoja mukanaan. Ne roikkuivat painavina ja vaikeuttivat selvästi kulkemista. Joskus ne väsyttivät heitä niin, etteivät he nähneet muuta kuin maata kulkiessaan. Mutta he eivät voineet luopuakaan niistä, koska olivat tottuneet ja kiintyneet niihin.

     Silloin, kun he olivat ne hankkineet, niiden kivet kiilsivät kirkkaasti. Nyt kivien pinnat olivat himmenneet. Joistakin kivistä pinta oli kokonaan kulunut pois ja silloin huomasi, ettei niiden kauneus ollut kovinkaan syvällä. Se oli vain pinnassa. Se oli siihen koreilla maaleilla maalattu. Maali peitti arvotonta harmaata kiveä.

— Ettekö näe, miten turhaa on raahata noita. Niitä raahatessanne vain eksytte, kun ette voi nähdä minne menette, kun ette jaksa enää nostaa päätänne niiden painon alla. Heittäkää ne pois. Etsikää kauneutensa säilyttäviä kiviä kaulallenne, neuvoi Maitreya, kun näki heidän maata katsovat silmänsä, kumarat selkänsä, väsymyksensä ja toivottoman kivun, jonka kaulanauhat tuottivat.

     Ihmiset innostuivat kuullessaan puhuttavan kauneutensa säilyttävistä kivistä, mutta silti he eivät halunneet luopua entisistä. Toiset kylläkin riisuivat ne pois kaulaltaan, mutta raahasivat niitä sitten käsissä.

— Jättäkää ne, neuvoi Maitreya. — Kaikki voimanne kuluvat niiden raahaamiseen. Väsyneinä ette jaksa etsiä todellisia kiviä.

     Kun sitten viimein tultiin paikalle, josta oikeita kiviä saattoi löytää, jalokivikentälle, josta ruvettiin kaivamaan, olivat ne, joilla vielä oli kaulanauhat kaulallaan niin uupuneita, että he nukahtivat heti kentän reunalle. Ne, jotka olivat vielä kantaneet niitä käsissään, eivät jaksaneet kaivaa mitään.

     Vain ne, jotka olivat ajoissa jättäneet arvottomat kivet, olivat täynnä voimaa ja innostusta. He jaksoivat ponnistella ja löytää jalokiviä, joista saivat solmituksi uudet nauhat kaulalleen. Niiden kaulanauhojen kauneus oli pysyvää ja loisto todellista. Ne eivät näännyttäneet kantajiaan, eivät vetäneet heidän katseitaan maahan, vaan antoivat heille moninkertaisesti uusia voimia ja innostusta.

28.9.1983

——————————————————————————————–

28. Huuto

Olin Dharmadhatun ullakolla. Siellä oli tyhjää ja puhdasta. Keskellä lattiaa oli kattoon asti ulottuva kolmionmuotoinen kullanvärinen maja. Majassa oli kolme ovea.

     Menin yhdestä ovesta sisään, mutta samassa tulin toisesta ovesta ulos. Kun menin toisesta ovesta sisään, huomasin tulevani ensimmäisestä ovesta ulos. Vasta mentyäni kolmannesta ovesta tulin sisälle majaan ja näin miten korkealla sen katto oli. Oikeastaan katto jatkui loputtomana pyöreänä tornina, jota portaat kiersivät.

     Lähdin nousemaan portaita. Sain nousta kauan, ennenkuin tulin toiseen kolmionmuotoiseen majaan, jonka katossa jälleen jatkui korkea torni ja portaat kiersivät.

     Jatkoin nousemista ja tulin kolmanteen kolmionmuotoiseen majaan, jonka seinissä näin kolme ovea. Kun menin ensimmäisestä ovesta ulos, huomasin tulleeni toisesta sisälle. Kun menin toisesta ulos, tulin ensimmäisestä sisälle. Vasta kolmannesta ovesta pääsin kentälle, joka oli täynnä erilaisia peilejä.

     Pieniä ja suuria peilejä oli maassa, pystyssä ja makuulla ja kasoissa. Katselin peilejä ja huomasin, että ne kaikki olivat tummia aivankuin noki tai lika olisi peittänyt niitä.

     Menin yhden peilin ääreen ja aloin pyyhkiä pintaa. Aloin kuulla sen peilin takaa huutoa. Tunsin sen omaksi äänekseni. Yritin päästä peilin lävitse, mutta pinta oli kova eikä päästänyt minua. Samassa näin, miten peili alkoi jatkua pitkänä edessäni. Menin mahalleni sen pinnalle ja aloin ryömiä sitä pitkin. Mitä pitemmälle ryömin, sitä valoisammaksi peilin pinta muuttui ja sitten tuli aivan kirkas kohta ja siitä saatoin sukeltaa peilin läpi.

     Saavuin hiljaiseen, varjoisaan maahan, josta löysin kiven. Se kivi huusi minun äänelläni. Se oli pieni, harmaa kivi. Potkaisin sitä, että se vaikenisi. Yritin haudata sen maahan, että se lopettaisi huutamisen. Yritin musertaa sitä käsissäni ja silloin se mureni tomuksi, jonka sisältä nousi pieni kirkas valo. Huuto oli lakannut. Valo liikkui ilmassa. Se lensi kuin tulikärpänen ja näytti hakevan jotakin. Lähdin seuraamaan sitä.

     Mutta silloin aloin taas kuulla huutoa. Ensin se oli kaukainen, mutta sitten se läheni. Kuulin oman ääneni huutavan hädissään. Pieni valo lensi huutoa kohti. Löysin valon auttamana linnun, joka makasi maassa. Sen siivet olivat sotkeutuneet harmaaseen verkkoon. Lintu huusi minun äänelläni.

     Yritin vapauttaa lintua. Irroitin verkkoa sen siivistä. Verkon irrotessa huuto vaimeni. Kun lintu oli kokonaan vapaa ja kohotti siipensä, huutoa ei enää kuulunut.

     Pieni valo oli asettunut linnun otsalle ja loisti siinä. Lintu alkoi lentää. Raskaasti, vielä lähellä maata se lensi ja näytti etsivän jotakin. Lähdin seuraamaan sitä.

     Pieni valo valaisi hyvin sen lentoa tuossa harmaassa maailmassa. Lintu lensi kohti metsää, joka oli jo lähellä. Jälleen aloin kuulla huutoa. Lintu lensi siivet kohisten tuuheitten puitten ohitse ja tuli suuren, kauniin puun luo. Puu oli täynnä kukkia ja lehtiä, sen oksat näyttivät vahvoilta. Huuto, josta tunnistin oman ääneni, kuului puun sisältä.

     Lintu lensi puun latvalle ja sen otsalla loistava valo valaisi koko puun. Silloin huomasin, ettei se ollutkaan niin loistava ja hyvinvoiva kuin aluksi oli näyttänyt. Oli paljon kuolleita kukkia, kuihtuneita lehtiä ja oksia.

     Aloin kerätä niitä pois. Ne rumensivat kauniin puun. Päätin kerätä ne kaikki pois. Sitä mukaa, kun puhdistin puuta, huuto puun sisällä heikkeni. Lopulta se lakkasi kokonaan.

     Silloin lintu sieppasi yhden kauniin kukkivan oksan nokkaansa ja lähti lentämään. Se lensi tuon hiljaisen, harmaan maailman rajalle. Siellä alkoi kirkkaus ja siellä näin jälleen kolmionmuotoisen majan, johon johti kolme ovea. Lintu lensi suoraan sisälle. Minä epäröin, mutta kun lähestyin yhtä ovea, avautuivatkin kaikki ovet samalla. Pääsin helposti ja suoraan sisälle.

     Majan sisällä tulin saliin, jossa kato oli kirkkailla kruunuilla valaistu ja koristettu. Kuin tuhannet kuninkaitten kruunut olisi talletettu sinne. Seinillä oli silkkisiä viittoja ja valtaistuimia. Yhdellä niistä istui Maitreya ja kun hän huomasi minut, hän sanoi: — Tulithan sinä.

     Lintu oli lentänyt hänen taakseen istuimen selkänojalle ja hän otti oksan linnun suusta ja katsoi sitä. Sitten hän puhalsi oksaan ja se soi kauniisti.

— Tämä on hyvä, hän sanoi, otti linnun syliinsä ja katsoi sen siipiä.

— Siivet olivat vielä ehjät. Hän kosketti linnun otsalla olevaa valoa: — Ja valo loistava.

— Ymmärräthän, että kuolleet oksat vaikeuttavat puun kasvua. Verkkojen suhteen on aina oltava varuillaan. Valon paikka ei ole tavallisessa kivessä. Jalokivessä se viihtyy.

     Maitreya ojensi minulle nyt jalokiven muotoisen pienen lippaan, jossa oli kansi. Sitten hän otti linnun otsalta valon ja laittoi sen lippaaseen. Lipas tuli hyvin painavaksi. Tuskin jaksoin sitä kantaa.

— Kun harjoittelet sen kantamista, se kevenee, sanoi Maitreya.

30.9.1983

——————————————————————————————–

29. Neljän jalokiven etsiminen neljän portin avaaminen

Maiteya näytti oppilailleen neljää porttia. Ne olivat suljetut.

— Mitä niiden takana on? Kaikki kysyivät innoissaan. Hän ei vastannut, mutta vei heidät hiekkakentän ääreen. Hiekkaa oli valtavat määrät.

— Tutkikaa tätä, hän sanoi. — Yrittäkää löytää yksi pieni jalokivi, keskittykää ja olkaa tarkkoja. Älkää antako kiven vieriä ohitsenne, niin ettette havaitse sitä. Älkää antako kiven kadota silmistänne, niin ettette näe sitä. Älkää tavoitelko sitä tavoittamatta sitä. Kun havaitsette sen, kun löydätte sen, kun saatte sen käteenne, tallettakaa se aarteen tavoin.

     Oppilaat alkoivat etsiä. He tutkivat hiekkaa. He siirtelivät sitä paikasta toiseen. He kaivoivat kuoppia ja etsivät kuoppien pohjalta. Mutta hiekka oli levotonta. Se vieri ja liikahteli koko ajan. Silti he etsivät, kaivoivat ja tutkivat ahkerasti.

     Silloin ilmestyi peto paikalle. Suuri, räikeänahkainen peto sukelsi hiekassa ja myllersi sen vielä levottomammaksi. Kaikki sirut vierivät ja vierivät, kun se heilutti suurta pyrstöään ja puhalsi sieraimillaan hiekkaa suuriksi pilviksi. Kun hiekka nyt oli jatkuvassa myllerryksessä, ei jalokiven etsimisestä tullut mitään.

     Maitreya tuli auttamaan etsijöitä. Hänellä oli pieni kello. Hän kilautti sitä. Peto kuuli äänen. Se pysähtyi. Toisella kellon kilahduksella peto lähti ryömimään kentältä pois. Kolmannella se vajosi kentän reunaan liikkumattomana.

     Etsinnät saattoivat jatkua. Pian jokainen oli löytänyt pienen jalokiven ja tallettanut sen aarteen tavoin.

     Nyt Maitreya vei etsijät suurelle kukkivalle puulle. Puuhunkin oli kätketty jalokiviä ja niitä alettiin etsiä. Kaikki ryntäsivät ylös oksille, innostuksissaan he pudottelivat kukkia maahan, puu huojui, oksat katkeilivat. Samassa ilmestyi petokin puun juurelle. Se kurotti hirveää päätään oksien lomasta. Se kiertyi puun ympärille ja alkoi ravistella sitä. Puu huojui kuin myrskytuulen kourissa eikä etsimisestä tullut mitään.

     Maitreya auttoi jälleen etsijiä. Hän soitti kellollaan ja peto katosi. Jalokivet löytyivät pian tämän jälkeen ja jokainen kätki ne aarteen tavoin.

     Kukkivan puun luota he kulkivat meren rantaan. Sen syvyydestä sai jokainen tehtäväkseen etsiä yhden pienen jalokiven. He alkoivat sukeltaa. He uivat sinne tänne vedessä. Petokin löysi paikalle. Se sukelsi suoraan pohjamutaan ja alkoi myllertää sitä. Vesi tuli niin sameaksi, ettei siitä voinut löytää mitään.

     Kellonsa avulla Maitreya ajoi pedon merestä ja etsijät löysivät jalokivensä. Etsiminen oli tällä kerralla vaikeampaa ja vei aikaa, mutta löydettyään ne he kätkivät ne aarteen tavoin.

— Eivätkö nämä jo riitä? kysyivät oppilaat, mutta Maitreya käski heidän vielä etsiä jalokiven itsestään. He hämmästelivät tehtävää. — Ei kai meissä ole.

— On teissä. Jokaisessa on. Kärsivällisellä harjoituksella te tavoitatte sen loiston. Keskittymällä täydellisesti te tunnette sen säteilyn.

     He istuivat hiljaisuuteensa, he yrittivät keskittyä. Silloin alkoi hirvittävä melu ja meteli. Peto laukkasi paikalle. Ulvoen ja kirkuen se tanssi, mylvien ja karjuen se metelöi. Hiljaisuus koki särkymisen, eivätkä he enää saaneet sitä ehjäksi.

     Maitreya ajoi pedon pois. Hiljaisuus palasi. Vaikeasti ja vähitellen he siitä huolimatta löysivät jalokiven kirkkauden sisältään, tunsivat sen loiston syvällä mielensä hiljaisuudessa. He kätkivät sen aarteen tavoin.

     Kunnioittavasti ja iloissaan kaikki veivät aarteensa Maitreyalle. Hän katsoi niitä ja näki ne aidoiksi. Hän otti kivet neljää suljettua porttia vasten ja portit avautuivat.

     Ensimmäisen portin takana oli säteilevä kenttä täynnä valoa. Toisen portin takana oli kukkien valtaama tuoksuva puutarha. Kolmannen portin takana oli meri, joka lepäsi hiljaa. Neljännen portin takana ei ollut mitään.

     Maitreya piti portteja hetken avoimina. Sitten hän sulki ne.

— Vasta sitten nämä ovat avoimet teille, kun jokainen hiekkajyvä löytyy teille jalokivenä, kun jokainen kukka avaa teille kauneutensa, kun merien vedet näkyvät teille kirkkaina mutaan tai liejuun katoamatta ja näyttävät teille kaikki aarteensa. Vasta sitten portit ovat täysin avoimet, kun hiljaisuus on aina teissä ja mielenne sädehtii ja ajatuksenne kantavat jalokiven kaunista ja puhdasta muotoa. Vasta sitten avautuvat nämä neljä porttia ja voitte niistä kulkea.

23.9.1983

——————————————————————————————–

30. Valo kuuluu kaikille

Näin edessäni valkoisen vuoren. Sen rinteet näyttivät olevan valkoisten linnunsulkien peittämät. Samassa seinämät nousivatkin ylös ja näin suuren linnun, joka kantoi siipiään. Niiden alta tulivat esille kierreportaat, joitten askelmien keskikohdissa loistivat jalokivet. Kaikkein ylimmäisellä portaalla kivi oli hyvin suuri. Siitä juuri lintu piteli kiinni ja kantoi portaita.

     Sitten lintu laskeutui, sulki siipensä ja näin taas edessäni sulkien peittämän vuoren.

     Vuori oli avaran alueen keskustassa ja näin miten alueen reunalta alkoi nousta ihmisiä. Aivankuin he olisivat nousseet syvän jyrkänteen takaa. Ensin heistä näkyi vain pää, sitten he vähitellen tulivat kokonaan näkyville. Heillä oli yllään tummat vaatteet. He kulkivat hitaasti ja väsyneinä. Heillä kaikilla oli kädessään lyhdyt, mutta valo niissä ei ollut mitenkään loistava. Joittenkin lyhdyt olivat kokonaan sammuneet vain muutamissa valo paloi kirkkaasti. He katsoivat minua pitkään kulkiessaan ohitseni. Huomasin silloin vasta itsekin, ettei minulla ollut ollenkaan lyhtyä. Olin varmaan unohtanut sen johonkin.

     Silloin kuulin äänen sanovan: — Tässä se on. Korjasin sitä. Maitreya seisoi aivan takanani ja piti kädessään pientä lyhtyäni. Valo siinä oli hyvin kirkas.

— Pidä siitä parempaa huolta. — Yksikin pimeä hetki voi himmentää sen valon, neuvoi Maitreya.

     Nyt vasta ymmärsin, miksi ihmiset olivat sinne tulleet. He olivat korjauttamassa lyhtyjään. Maitreya katsoi niitä, korjasi niiden valoa ja antoi neuvoja lyhtyjen hoidossa.

     Korjatut lyhdyt alkoivat heti loistaa kirkkaammin. Myös niiden kantajiin syntyi ilo ja innostus. Riemuissaan he toinen toisensa jälkeen alkoivat kiertää valkoista vuorta harjoittaen ohjeita seuraten taitavaa kulkemista, tarkkaavaisia askelia, lyhdyn korkealla kantamista.

     Äskeisen surusaattueen raskasta tunnelmaa ei ollut enää olemassakaan, kaikkien lyhdyt oli puhdistettu ja korjattu. Valot loistivat kirkkaasti. Koko iloinen joukko kiersi valkoista vuorta kantaen lyhtyjä korkealla. Minäkin liityin heihin.

     Lyhtyjen kirkas valo sai suuren linnun avaamaan siipensä ja me näimme nuo kauniit jalokiviportaat. Maitreya astui portaille ja sanoi: — Valo kuuluu kaikille.

     Samassa lintu sulki siipensä. Valkoinen vuori kohosi edessämme. Vuoren juurelta avautuivat valoisat polut kaikille suunnille ja lyhdynkantajat lähtivät kulkemaan niitä. Ennenkuin kukaan ehti astua askeltakaan, kuului vuoren sisältä voimakas huuto: — Valo kuuluu kaikille.

     Kuin tuo huuto olisi lävistänyt meidät. Kaikki aloimme huutaa yhteen ääneen: — Valo kuuluu kaikille.

     Silloin lyhtyjen ristikot varisivat maahan. Lyhtyjen lasit putosivat ja menivät siruiksi. Valo vapautui ja yhtyi suureksi valomereksi, jota kaikkien kädet kantoivat.

     Vain muutamia yksinäisiä lyhdynkantajia näkyi jossakin reunamilla, mutta pian särkyivät heidänkin lyhtynsä ja hekin riensivät kantamaan tuota valomerta, jota jo tuhannet kädet kannattelivat.

27.9.1983

——————————————————————————————–

31. Neljän puun polku 

Maitreya kantoi valokruunua, jossa oli 18 valolla täytettyä maljaa ja niiden keskellä maljassa vesi. Valomaljoista kohosi valo ylös ja synnytti taivaalle laajan valomeren, jonka rannoilla hiljaisuus lepäsi valkoisina vuorina ja jonka pohjalta kohosi viisauden sauva.

     Kun keskimmäisessä maljassa vesi tulvi, se synnytti hiljaisen vesimeren, jonka rannoilla puhtaus kulki.

     Nuo kaksi kauneutta, täsmälleen samansuuruisina ne heijastivat toinen toisensa.

     Maitreya otti käteensä sauvan ja veti valoa veteen ja vettä valoon ja yhdisti ne säteileväksi kierroksi, kehämäiseksi poluksi, josta puolet oli vettä, puolet valoa.

     Tällä polulla hän kulki kahlaten vedessä ja kahlaten valossa. Jokainen valopisara hänen askeleissaan säteili jalokiven kaltaista valoa, jokainen vesipisara paljasti äärimmäisen puhtauden. Jokainen valopisara soi. Jokainen vesipisara soi.

     Kun hän oli kulkenut kauan, hän lepäsi siinä, missä vesi ja valo kohtasivat. Levätessään hän kasvatti puun lepopaikaksi, suojaksi ja varjoksi kulkijoille. Puu kukki valoa ja vettä.

     Toisen kerran hän lepäsi siinä, missä valo ja vesi kohtasivat toisen kerran. Siihenkin hän kasvatti puun lepopaikaksi, suojaksi ja varjoksi kulkijoille.

     Sinne, missä polku oli pelkkää valoa, hän kasvatti valopuun opastajaksi kulkijoille.

     Sinne, missä polku oli pelkkää vettä, hän kasvatti vedenpuun opastajaksi kulkijoille. Että viisaus kasvaisi heissä, että puhtaus kasvaisi heissä.

     Kun kaikki neljä puuta olivat syntyneet, ne jakoivat polun neljään osaan. Ne olivat kuin kukkivat siltapaadet sillan päällä. Niiden juurille Maitreya avasi tiet ja portit, valaisten ne näkyville kulkijoita varten.

1.10.1983

——————————————————————————————–

Kaiken ylittävä silta

Maitreya oli rakentanut sillan. Korkean kaarisillan, jonka molemmilla puolilla oli kolme lisäsiltaa.

     Korkeat valopylväät reunustivat siltoja. Niiden siltakannet kumisivat kauniisti askelten alla.

     Maitreya käveli keskimmäisen sillan päästä päähän. Jokainen askel synnytti äänen. Samoin hän kulki kaikilla kuudella sivusillalla ja nekin kumisivat kerraten äänellään askelten määrän ja kosketuksen.

     Kaiken ylittävä silta oli otettu käyttöön. Mitä olikaan sen alapuolella? Mitä se ylitti? Mistä sille päässeet pääsivät?

     Alhaalla kaukaisessa ja syvässä etäisyydessä oli kivivuorten peittämä maa. Maan päällä kiersi likainen vesi. Veden päällä kasvoi kuoleva metsä. Kuolevan metsän puissa pesivät sairaat linnut. Lintujen lentopaikat olivat täynnä mustaa savua satavia pilviä. Liejunkeltainen, sammumaisillaan oleva valo liimautui puitten latvoihin ja vangitsi lintujen siivet.

     Tämän kaiken ylitti kaiken ylittävä silta.

     Miten sille voisi päästä? Miten siitä saisi tiedon?

     Saadakseen tiedon leviämään Maitreya rakensi valotornin sillan keskikohdalle. Korkean tornin valonsäteistä ja vesipisaroista suuren kaksipuolisen peilin päälle. Peiliin hän upotti miekkansa, miekan voimalla kasvoi valotorni samankaltaiseksi peilin molemmilla puolilla.

     Valotorni lävisti takertuneen valon, savua satavat pilvet, sairaat linnut, kuolevan metsän, likaisen veden ja kivivuorten peittämän maan.

     Valotorniin Maitreya rummutti äänen, joka kertoi kaiken ylittävästä sillasta ja sen tornista ja antoi myös ohjeita sinne pyrkiville.

— Irrottuaan mihinkään johtavilta portailta ei mihinkään johtaville,

uituaan puhdistetun veden lävitse,

ymmärrettyään tyhjän ja tyhjyyden,

lävistettyään vihan, pelon ja surun täydellisesti,

löydettyään oven muurista,

kivet merestä,

puun kukasta,

syntymättömän ajatuksen syntyneitten joukosta,

portaan tasaiselta tieltä,

hän tulee astumaan sillalle,

hän tulee katsomaan edessään kohoavaa tornia,

jonka tornit ovat runsaudella täytetyt.

2.10.1983

——————————————————————————————–

32. Soutaja

Meren rannalla oli kolme venettä. Ne näyttivät matkaan varustetuilta. Yhdessäkään ei ollut soutajaa. Katselin veneitä. Yksi niistä oli siro ja kaunis, helpposoutuisen näköinen. Toinen hiven raskaampi, mutta sitäkään ei ollut varmaan vaikea saada liikkumaan. Kolmas näytti raskaalta ja vaikeasoutuiselta. Sen pohjalla oli suuri kasa airoja, jotka todistivat, ettei sen veneen liikuttaminen ja perille vieminen ollut mikään helppo juttu.

     Odotin, että soutajat tulisivat, että näkisin, miten he saisivat veneensä liikkumaan.

     Heitä ei näkynyt, mutta Maitreya tuli rannalle ja kysyi minulta: — Joko olet valmis lähtemään?

— Minäkö? hämmästelin.

— Näetkö täällä muita?

— Odotan, että he tulevat.

— Odotat turhaan. Veneet ovat sitä varten, että sinä soudat ne veden yli ja takaisin.

— Niinkö?

Menin pienimmän veneen luo ja lähdin soutamaan. Se oli helppoa. Vene kulki kuin itsestään. Pieni tuulenvire auttoi välillä kulkua. Takaisin tullessani huomasin, että vene oli jättänyt veteen jäljen. Se oli kaunis kultainen juova. Valon täyttämänä se läikkyi vedessä.

     Jälki näytti tosi hienolta. Katselin sitä tyytyväisenä. Olin niin tyytyväinen omaan suoritukseeni, että menin rantakallioille istumaan ja katselin sieltä kultaista jälkeä, jonka olin saanut aikaan.

     Muistin kyllä, että minun piti soutaa muutkin veneet, en kuitenkaan halunnut kiirehtiä. Halusin iloita tarpeeksi ensimmäisen suorituksen onnistumisesta.

     Jossain vaiheessa ajattelin, että joku toinenhan voisi soutaa muut veneet. Ei kai minun tarvinnut rehkiä itseäni väsyksiin.

     Istuin yhä kallioilla ja katselin veteen jäänyttä jälkeä. Mutta mitä tarkemmin sitä katsoin, sitä haaleammaksi se kävi silmissäni. Sen kirkkaus hämärtyi, en voinut enää iloita sen loistosta.

— Aiotko tuijottaa itsesi sokeaksi? kysyi Maiteya, joka tuli siihen. — Toinen vene maatuu jo rannalla. Jos viivyttelet vielä, se tulee niin lahoksi, että tehtäväsi jää kesken, tai uppoat matkallasi.

     Säikähdin ja juoksin kohti toista venettä. Sen pohjalautojen päällä oli vettä ja airot lojuivat vedessä. Hyppäsin veneeseen, heitin veden pois ja aloin soutaa. Soudin hurjaa vauhtia veneen toiselle rannalle ja takaisin. Ponnistelin todella ja tunsin itseni aivan uupuneeksi, kun tulin takaisin.

     Kun katsoin jälleen taakseni, näin vedessä veneen synnyttämän tosi upean jäljen. Ensimmäistä jälkeä paljon leveämmän ja kirkkaamman. Ensimmäisen veneen jälkikin oli kirkastunut entiselleen.

     Olin jälleen onnellinen ja tyytyväinen. Oli hyvä, että Maitreya hoputti minut lähtöön. Jälleen ajattelin, että ansaitsin lepoa. Menin kallioille ja ihailin soudullani aikaansaamaani jälkeä.

     Unohdin kokonaan kolmannen veneen tai ainakin halusin unohtaa. Olin niin varma siitä, etten jaksaisi soutaa sitä metriäkään. Jo sen rannalta työntäminen vaatisi liiaksi voimaa. Ehkä kymmenelle voimakkaalle soutajalle tehtävä olisi ollut kohtuullinen. Yhdelle, niin heikolle kuin minä, se oli ylivoimainen.

     En halunnut ottaa ylivoimaista tehtävää. Ajattelin ja toivoin, että Maitreya oli tyytyväinen, kun olin saanut kaksikin venettä soudettua, olisi tyytyväinen niiden jättämiin loistaviin jälkiin, eikä vaatisi minua soutamaan kolmatta venettä.

     Kohta hän tulikin kalliolle.

— Aiotko patsastua tänne? hän kysyi kovalla äänellä. — Kolmas vene on soutamatta. Se odottaa sinua. Jollet joudu, se tuhoutuu. Sokean patsaan edessä kirkkaimmatkin valojuovat sammuvat. Rohkea soutaja saa niitä lisää aikaan. Sinun tulisi iloita, että olet saanut soutajan osan. Patsasjuttu on täysin omaa keksintöäsi ja hyödytön homma.

— Haluan levätä, sanoin. En uskaltanut tunnustaa, etten tuntenut pystyväni tehtävään.

— Mitä kauemmin lepäät, sitä väsyneemmäksi tulet. Etkö usko, että sinulle on annettu voimat tehtävän suorittamiseen. Ellet tee sitä, ne otetaan pois.

     Katsoin välillä veteen. Huomasin, etten nähnyt kultaisia juovia enää. Musta vesi kiersi sillä kohdalla, missä ne olivat olleet. Näytti myös, että myrsky oli puhkeamassa.

     Juoksin rannalle. Kolmas vene oli siellä. Se näytti minusta vielä entistäkin suuremmalta. Sitä paitsi ranta oli täynnä katsojia. He näyttivät oudoilta. Heillä oli hyvin suuret kädet. Joillakin käsiä oli kahdet, joillakin kyljet niitä täynnä. He pitivät käsiään koholla aivankuin näytelmän katsojat odottaessaan esiintyjiä lavalle. Katsojien kasvot olivat hymyilevät ja kauniit.

     Kun tartuin veneeseen ja aloin työntää sitä veteen, alkoivat kaikki taputtaa kaikkia käsiään. Valtava läiskytys kuului rannalta. Kuulosti melkein siltä, kuin pehmeä sade olisi pudonnut maahan.

     Sain veneen irti ja aloin soutaa. Näin samalla, miten rannallaolijat vetivät esille valkoiset kolmionmuotoiset liput ja heiluttivat niitä. Niitä katsoessa tunsin itseeni virtaavan voimaa. Tunsin saavani melkein jättiläisen voimat ja jaksoin aivan hyvin soutaa.

     Silti matkalla oli vaikeuksia. Airot katkesivat ja jouduin vaihtamaan ne uusiin. Välillä vene kieppui hurjasti ja myrsky uhkasi, mutta se loppui ennen kuin oli alkanutkaan. Mitä pitemmälle soudin suurta venettäni, sitä voimakkaammaksi ja innostuneemmaksi tunsin itseni.

2.10.1983

——————————————————————————————–

33. Uudistettu metsä (lukuversio Ahdistava metsä 364)

Kaunis metsä oli kasvaessaan tukahduttanut itsensä. Puut olivat kasvaneet suuriksi, niissä oli oksia tiheästi. Kaikki oksat olivat takertuneet toisiinsa.

     Jotkut puut olivat kasvaneet toistensa yli ja estivät toisiltaan kasvamisen vapauden. Koko metsä oli sairas. Koko metsä teki kuolemaa. Sairaus levisi puusta toiseen, niihin terveisiin taimiinkin, jotka kasvoivat puitten juurilla. Sairaus tarttui niihin ja tuhosi ne.

     Silti jokaiseen puuhun oli kätketty yksi elävä siemen. Mutta siemenkotia oli paljon. Miten vaikeaa oli löytää juuri se, jossa elämän mahdollisuus oli. Ja kuka avaisi tuon oikean siemenkodan. Kuka pelastaisi sen putoamasta maahan, jossa se voisi tuhoutua jo ennen avautumistaan.

     Maitreya seuralaisineen saavutti tämän metsän. Epäröimättä he alkoivat pelastaa sitä. Epäröimättä kaadettiin tuhoutuneet rungot, kärsivällisesti avattiin siemenkodat, taitavasti löydettiin siemenet, joihin todellinen elämä oli kätkettynä.

     Paljon niitä löytyi. Paljon löytyi myös kuivettuneita siemenkotia, joiden sisällä siemenet olivat kivettyneet kiviksi. Kaikki elävät siemenet kerättiin huolella talteen. Sitten raivattiin pelto oksista ja rungoista.

     Kun pelto oli täysin puhdas, Maitreya merkitsi paikat, joihin siemenet tuli kylvää. Ja hän kutsui sinne valoa, sillä valoa tarvittiin. Ja hän kutsui vettä, sillä vesi oli kasvamiselle välttämätön. Ja hän kutsui lämmön, jonka kaltaista siemenet eivät koskaan olleet kokeneet.

     Toisista siemenistä kasvoi korkeita oraita, toiset jäivät lähemmäksi maata. Mutta kaikissa niissä oli niin paljon elämää, että ne pystyivät vastaanottamaan aina enemmän ja enemmän sitä, mitä ne todella tarvitsivat ja mitä niille annettiin.

——————————————————————————————–

34. Matka vuorelle

Maitreya purjehti veneellä korkeaa vuoren rinnettä ylös. Vene kohosi vauhdilla ja vesi, joka kannatteli sitä, nousi mukana. Vesi nousi huipulle asti. Koko matkan ajan Maitreya kylvi veteen siemeniä. Siemenet antoivat vedelle hehkun ja värin.

     Ylhäällä oli vain puu. Vuoren korkeimmalla huipulla kasvoi yksinkertainen puu, jossa oli kymmenen vaaleaa kukkaa. Kun Maitreya nousi veneestä, hän poimi kolme kukkaa ja laittoi ne veneen reunalle, niin että niiden kauneus oli selvästi ja merkittävästi näkyvillä. Sitten hän lähetti veneen takaisin alas.

     Se lähti laskeutumaan laaksoa kohti. Vesi seurasi sitä. Vesi laskeutui alhaalta laaksoihin ja vene vaelsi kaikkialla kuljettaen kukkien kauneutta näkyvillä.

     Nyt vedestä vapautuneet rinteet olivat täynnä kultaisia siemeniä. Ne kasvattivat vuoren rinteet täyteen kukkia. Yhtään kiveä ei jäänyt näkyville, yhtään elotonta kohtaa vuoren rinteessä. Laaksonkin ne peittivät ja erämaat, kaiken minkä vesi oli tavoittanut, minkä vesi oli kiertänyt matkallaan.

     Vene kulki kaikkialla, missä vesi sitä kannatteli ja kantoi kukkia näkyvillä juuri niin, että niiden kauneus kosketti ja näkyi ja tuoksut levisivät.

     Hän, joka niiden kauneudesta innostui, hän, jolle niiden tuoksu tuli tärkeimmäksi, hän, joka oli valmis astumaan veneeseen, sai tulla ja vene vei hänet vuorelle. Vesi seurasi venettä ja siksi ajaksi kukkien kauneus peittyi veteen, mutta ne kasvoivat siitä esiin ja avautuivat veden pinnalla.

     Vuoren huipulla Maitreya valmisti paikkaa veneellä saapuville. Seitsemän sinne jääneen kukan ympärille hän rakensi pylvässalit. Suuri hiljaisuus oli kätketty niiden sisälle, mutta joka kerran, kun vene saapui vuorelle, puhkesi pylväiden sisältä ääni. Mahtavina kuin urut soivat pylväät, kun vene pysähtyi ja toi matkalaiset perille.

3.10.1983

——————————————————————————————–

35. Juhlavalmistelut

Kolmion muotoinen valo läheni. Se tuli lähelle suurena ja palasi takaisin. Tämä tapahtui vuorten välisessä laaksossa. Valo ilmoitti vieraitten saapumisesta.

     Maitreya tuli katsomaan oliko juhlavalmistelut jo käynnissä. Ihmiset nukkuivat. Kaikkialla oli pimeää. Mikään ei ollut valmista.

— Miten luulette, että vieraat löytävät tämän paikan, kun täällä on näin pimeää? Miten luulette, että he haluavat tulla tänne, kun täällä on kaikki tekemättä? Teidän on kiireesti alettava valmistautua, he voivat olla täällä millä hetkellä tahansa, hän sanoi.

— Emme me osaa, sanoivat ihmiset. — Emme edes ymmärrä, mitä pitäisi tehdä.

— Yrittäkää edes, sanoi Maitreya ja jätti heidät.

     Kun hän tuli uudelleen katsomaan, hän löysi laakson yhä pimeänä. Joitakin lyhtyjä oli sytytetty sinne tänne, mutta niissä ei ollut sanottavaa loistoa. Taloja oli hiukan maalattu, teitä hiukan lakaistu, vastaanottajat olivat pukeutuneet jokseenkin siististi.

— Tässäkö kaikki? kysyi Maitreya.

— Me yritimme parhaamme, sanoivat ihmiset ja olivat pettyneitä, kun heitä ei kiitelty. — Teimme kaiken minkä voimme.

— Todellako? Sitten te ette tiedä, mikä on kaikki. Kaikki on hyvin paljon. Se on valtavasti. Se on vieläkin enemmän. Teidän tulee olla rohkeita eikä arkoja. Teidän tulee olla vapaita toimissanne eikä vangittuja. Teidän tulee todella tehdä kaikki eikä vain paljon. Jos tekee paljon, se on kuin kantaisi pisaran valtamerestä. Jos tekee kaiken, se on kuin kantaisi koko meren.

     Maitreya toi heidän avukseen suuren rummun, jota he saivat opetella soittamaan vapautuakseen epävarmuudesta ja peloista ja innostuakseen.

     Sitä soittaessa heidän innostuksensa syntyikin. Se kasvoi. Se täytti heidät niin, että he jättivät kaikki muut työnsä ja keskittyivät juhlavalmisteluihin. He jättivät surkeat puutarhansa, joilla hyödyttivät tuskin itseään. Mikään vaikeus ei heitä lannistanut. Mikään este ei ollut heille ylittämätön.

     Keskelle laaksoa he rakensivat korkean tornin, joka täytettiin hedelmillä, riisillä, makeilla jyvillä ja siemenillä. Tornin juurelle he pystyttivät salon, joka koristettiin valkoisilla lipuilla. Näin oli juhlapaikka selvästi merkitty.

     Kun Maitreya tuli katsomaan, hän sanoi: — Tämä näyttää jo paremmalta. Nyt paikka näkyy selvästi ja ruokaa on runsaasti. Mutta mihin viette vieraat, kun he haluavat levätä?

     Silloin he rupesivat rakentamaan palatsia. He rakensivat saleja ja pylväikköjä, torneja ja parvekkeita. He rakensivat suihkulähteitä puistoon. He täyttivät huoneet hyvillä tuoksuilla, katot loistavilla kruunuilla, kantoivat esille silkkisiä vuoteita. Ikkunat olivat avarat ja valoisat, seinät tuoksuvaa puuta, lattia kimaltelevista kivistä, tornissa odottelivat kellot juhlien alkamista.

     Laakso oli runsas ja tuoksuva, kaunis ja viihtyisä. Tuhansia portaita rakennettiin vuorten rinteille.

— Hänelle, joka tekee kaiken, myös annetaan kaikki, sanoi Maitreya nähdessään uurastuksen loistavat jäljet.

     Kolmionmuotoinen valo lähestyi. He kaikki näkivät sen. Kaikessa kirkkaudessa, kaikessa laajuudessa, kaikessa loistossa. Se suureni ja läheni. Se oli hyvin lähellä. Palatsin kellot alkoivat soida.

4.10.1983

——————————————————————————————–

36. Seppeleensitojan vaivat (lukuversio Vuorelle nousu, 376)

Olin vuoren rinteillä kukkia poimimassa. Maitreya oli lähettänyt minut. Hän oli pystyttänyt korkea pylvään. Minun tuli valmistaa seppeleitä ja täyttää niillä pylväs.

     Olin tehnyt innostuneesti työtä. Pidin kukkien sitomisesta ja tuoksuista. Pylväs oli jo puoliksi seppeleitten peitossa.

     Silloin huomasin, että alhaalla meren rannassa tapahtui jotakin. Ihmisiä juoksi sinne. Siellä täytyi olla jotain kiinnostavaa.

     Minä olin pysytellyt kauan ylhäällä vuorella. Olin tehnyt kauan työtäni unohtamatta sitä hetkeksikään. Voisin kai hetkeksi mennä rannalle katsomaan.

     Jätin kukkani, jätin vuoreni. Tulin rannalle ja jo kaukaa näin, että se oli täynnä suuria pyöreitä kiviä. Ne näyttivät kirkasvärisiltä jättimäisiltä helmiltä. Niissä ei ollut helmen kuultoa, mutta jonkinlainen valo läikkyi niiden kyljissä.

     Rannalla ei näkynyt ketään. Mietin, mihin kaikki olivat kadonneet. Varovasti lähenin kiviä. Ne olivat todella kauniita. Niitä katsellessa unohdin kukkani vuorella.

     Tuli pimeää. Ehkä oli tullut yö tai sitten silmäni olivat niin häikäistyneet kivien loistosta, etten enää nähnyt muuta kuin ne. Kun katsoin vuorelle, en nähnyt sitäkään. Kivet kuitenkin näin. Lähdin niitä kohti. Valitsin niistä kauniin punaisen ja kosketin sen kylkeä. Tuskin olin koskettanut sitä, kun olin jo sen sisällä. Nyt ymmärsin, mihin muut rannalle tulleet olivat joutuneet. He olivat kivissä.

     Kivi ei ollut sisältä yhtä viehättävä kuin ulkoa. Seinämät olivat kylmät ja limaiset ja siellä oli pimeää. Olin loukussa. Tunsin itseni ahdistuneeksi. Yritin miettiä, miten pääsisin pois, mutta tajusin, että vankeus oli täydellinen.

     Sitten tunsin, että kivi liikahti. Se alkoi vieriä. Se keinahteli ylös ja alas ja ymmärsin, että se oli joutunut veteen. Meri oli ottanut sen ja pyöritti sitä aalloillaan.

     Välillä vauhti pysähtyi ja silloin luulin uponneeni pohjamutaan. Toivoin, että aallot heittäisivät minut takaisin rannalle, jossa joku voisi auttaa minua. Ehkä Maitreya oli tullut etsimään minua rannalta, kun en ollut tekemässä työtäni.

     Samassa näin jotain terävää kiven kyljessä. Miekka työntyi läpi ja repäisi kiven kyljen auki. Meren kohina korvissa lakkasi. Huomasin, että kohina oli ollut vain kiven sisällä.

— Miten sinä tänne jouduit? kysyi Maitreya. — Loppuivatko työt?

— Kivi nielaisi minut.

— Varoisit, etenkin sinä. Kivistä pääseminen ei ole helppoa. Katso nyt jalkojasi.

     Katsoin. Jalkani olivat paksut ja raskaat kuin sementtipylväät.

— Sinun pitäisi pysyä kaukana kivistä. Miten aiot tuollaisilla jaloilla kavuta vuorelle?

     Yritin lähteä kiipeämään. Halusin heti mennä jatkamaan työtäni. Jalat olivat raskaat. En jaksanut montakaan askelta. Niiden kanssa en ikinä pääsisi vuorelle.

— Voisin auttaa sinua, mutta se ei olisi hyväksi. Nyt sinun on itse yritettävä selviytyä. Sinun on uudelleen opeteltava juoksemaan ja kiipeämään. — Tämä auttaa sinua, ettet heti joudu uudelleen kivien saaliiksi, sanoi Maitreya ja heitti eteeni pyörän, joka alkoi kulkea. Se pyöri aluksi hitaasti, että raskailla jaloillani saatoin joten kuten seurata sitä. Meneminen ei ollut juoksemista, ei oikeastaan kävelyäkään. Mutta kun olin jatkanut sisukkaasti jonkin aikaa, huomasin, että kivinen pinta alkoi irrota.

     Pyörä kulki edelläni. Seurasin sitä. Tiesin, että se johtaisi minua turvallisesti. Luotin siihen.

     Vähitellen saatoin jo juostakin. Pyörä kiihdytti vauhtiaan sitä mukaa, kuin kulkuni nopeutui. Sitten se alkoi nousta vuorelle. Ponnistelin ylös. Vuoren huipulla pyörä pysähtyi.

     Minussa ei ollut enää kiven siruakaan. Saatoin jatkaa työtäni. Näin kukkapylvääni puoliksi seppelöitynä. Sen takana odottivat kolme muuta pylvästä. Pyörä oli pysähtynyt kahden kiven väliin. Sen puolat kiilsivät, sen kehä loisti ja säteili valoa. Siinä valossa jatkoin iloisesti seppeleitten sitomista.

5.10.1983

——————————————————————————————–

37. Villiintyneet härät eivät helpolla antaudu (lukuversio 99, vaunut hevoslauman vetäminä)

Matkalaiset matkustivat suurilla vaunuilla. Kokonainen härkälauma veti niitä. Härät olivat voimakkaita ja säyseitä. Vaikka tie oli välillä liejuinen ja upottava, niin vaunut kulkivat hyvin. Kun tie oli tasainen ja luja, vaunut kulkivat vauhdilla ja matka sujui.

     Vaikka härät olivat hyvin valjastetut ja hyvin ruokitut, ne olisivat kuitenkin tarvinneet lujaa ohjausta.

     Matkalaiset mieluummin istuivat sisällä vaunuissa keskustellen ja puhellen sen sijaan, että olisivat huolehtineet ohjauksesta.

     Härät saivat vetää vaunuja miten halusivat ja minne halusivat. Enimmäkseen ne pysyttelivät päätiellä, mutta joskus ne laukkasivat sivuteille, joilla kulkeminen pidensi matkaa.

     Sitten ne näkivät vuoren rinteellä niityn, jossa kasvoi mehevää ruohoa. Juuri sillä kohdalla tie oli liejuinen ja upottava. Härät ponnistelivat kovasti, ne olivat uupuneita ja nälissään.

     Kun kukaan ei estänyt niitä, ne riistäytyivät valjaista, juoksivat niitylle syömään ja lepäilemään. Vaunut jäivät tielle ilman vetäjiä.

     Matkalaiset olivat niin kiinnostuneita keskustelustaan, etteivät he heti huomanneet härkien lähtöä. Tyytyväisinä he tekivät matkaa, vaikka vaunut eivät liikkuneet enää mihinkään. Samalla paikalla kauan seisoessaan vaunut upposivat yhä syvemmälle liejuun.

     Kun lieju oli jo ikkunoitten tasolla ja alkoi peittää niitä, matkalaiset huomasivat mitä oli tapahtunut ja menivät ulos katsomaan. Vaunut olivat syvällä liejussa, härkiä ei näkynyt missään. Valjaat lojuivat tyhjinä.

     He lähtivät etsimään härkiä ja löysivät ne vuoriniityltä, mutta ne eivät antautuneet heille enää. Ne juoksivat villisti mylvien vuoren toiselle puolelle.

     Nyt Maitreya tuli katsomaan hätääntyneitä matkalaisia.

— Missä viivytte?

— Härät pääsivät meiltä karkuun. Vaunut vajosivat mutaan. Ilman härkien apua emme saa niitä ylös.

— Onhan teillä valjaat, valjastakaa niihin itsenne ja vetäkää vaunut ylös.

— Mekö? Ei meillä ole härkien voimaa ja sitkeyttä.

— Oletteko nekin kadottaneet? Joskus teillä on ne olleet. Ilman niitä ette olisi tässä. Etsikää ne. Ja muistakaa:

     Se, joka ei tiedä, mihin on matkalla, on typerä.

     Se, joka tietää mihin on matkalla, mutta ei hallitse keinoja pyrkiä päämääräänsä, on vielä typerämpi.

     Hän, joka tietä päämääränsä ja hallitsee keinot, mutta ei käytä niitä taitavasti, on kaikista typerin.

Matkalaiset ajattelivat kuulemaansa. Sitten he menivät, ottivat valjaat, sitoivat itsensä ja vetivät vaunut mudasta. He puhdistivat ne.

    Kun he olivat jälleen lujalla tiellä, ilmestyivät härätkin paikalle. Kesyinä ne antoivat valjastaa itsensä ja matka jatkui.

6.10.1983

——————————————————————————————–

38. Kaikki on saatava hereille

Näin edessäni peloittavan hahmon. Väriltään hän oli tummansininen, päässä hänellä oli kullanvärinen päähine, jossa oli kolmionmuotoinen ja sivuilla kolme jalokivillä koristettua levyä molemmilla puolilla.

     Hahmon toisessa kädessä oli korkea keihäs. Toinen oli taipunut sormillaan näyttämään jotain merkkiä.

     Keihäs kohosi minua kohti. Sen terä leikkasi ilmaa. Näin miten ilma repesi kuin verho. Hahmo katosi ja näkyville tuli maisema, joka oli verhojen välissä esillä kuin näyttämö.

     Maisema oli autio. Näkyvillä tyhjä taivas ja tyhjä maa. Menin verhojen raosta näyttämölle ja aloin tutkia sitä. Valaistus oli kehno. Hämäryys lähenteli pimeyttä.

     Tunsin kovan maan jaloissani. Mutta se ei antanut askelten ääniä. Mitään tuoksujakaan en tuntenut.

     Huomasin, että näyttämö ei päättynyt mihinkään kulisseihin. Vaikka olisin kulkenut sitä kuinka pitkälle, se aina jatkui ja jatkui. Välillä kävelin, välillä juoksin. Jatkuvasti oli edessä sama äänetön, tuoksuton, tyhjyys. Mitä kauemmaksi pääsin sitä syvemmäksi kävi pimeys.

     Sitten huomasin patsaat. En tarkalleen erottanut niiden muotoja, mutta käsilläni tunsin, että ne olivat ihmisen muotoisia erilaisissa asennoissa. Niiden pinta oli kylmä ja kova. Niitä oli enemmän ja enemmän. Lopulta niitä oli niin tiheässä, että törmäsin niihin joka hetki.

     Ajattelin, että olin ehkä tullut jonkinlaiselle hautausmaalle, jossa jokaisesta kuolleesta oli veistetty muotoisensa patsas.

     Istuin patsaitten keskellä ja mietin, mikä tämän näytelmän nimi voisi olla. En saanut vastausta itselleni, kun kuulin tutun äänen huutavan: — Kaikki on saatava hereille, huusi Maitreyan ääni.

     Sitten näin kun he tulivat, Maitreya ja hänen seurueensa. He eivät tarvinneet lyhtyjä. Heidän vaatteensa säteilivät valoa. Huomasin, että maa antoi heidän askeltensa äänet. Kun he tulivat lähemmäksi, huomasin, miten kova pinta murtui heidän jalkojensa alla. Harmaa pinta mureni siruiksi ja näkyville tuli säteilevien aineitten peittämä polku. Se näytti kultaiselta virralta pimeydessä.

— Kaikki on saatava hereille, sanoi Maitreya, kun tuli kohdalleni. — Senhän halusit tietää.

     Sitten hän jatkoi vauhdilla matkaa. Minäkin liityin joukkoon. Tiesin, että pian tapahtuisi jotakin. Tiesin, että tämä näytelmä ei olisi tavallinen.

     Vauhti oli hurja. Askeleet kumisivät maan pinnassa. Maa mureni koko ajan ja kivet sinkoilivat. Minunkaan askeleeni eivät enää olleet aivan kaiuttomat ja sain muutaman kivenkin murtumaan.

     Matka tuntui pitkältä, vaikka edettiin hurjaa vauhtia. Varmaankin joku loputon erämaa oli edessä. Huomasin, että kun kuljimme patsaitten ohi, niiden kivinen pinta mureni ja lohkeili.

     Marssi jatkui. Askeleet kumisivat yhä rajummin. Maanjäristys oli täydellinen.

     Pysähdys tuli sillä kohdalla, missä harmaus oli jo pimeyttä. Siinä Maitreyan otsalta lensi valonsäde, liukui pimeyden läpi ja sitten kuului helähdys. Näkyville tuli kirkas kello. Se oli ollut kätkettynä. Syvässä pimeässä äänettömyydessä se oli odottanut löytäjäänsä.

     Kello soi kerran, toisen, kun se soi kolmannen kerran, heräsivät kaikki äänettömyyteen kätketyt kellot ja alkoivat soida. Valtava helinä täytti taivaan ja maan ja se herätti valon pimeydessä, pimeys sammui, harmaus lensi pois, valo täytti kaiken.

     Siinä valossa heräsivät nuo, jotka olivat päässeet jo kivisistä kuoristaan, mutta jotka vielä olivat kytketyt liikkumattomuuteen ja elottomuuteen. Kellojen ääni ja valo saivat heidät liikkeelle. Innostuksen ja ilon valtaamina he alkoivat juosta kohti sitä paikkaa, missä valo oli voittanut pimeyden.

     Paikka oli loistava, näkemisen arvoinen. Kivet säteilivät. Kellot soivat. Vapautettujen riemukkaat joukot kokoontuivat.

     Nyt oli kaikki valmista. Nyt tulivat esille suuret ensimmäiset vaunut täynnä kukkia.

     Nyt tulivat esille suuret toiset vaunut täynnä tuoksuvia oksia. Ja tulivat esille suuret kolmannet vaunut täynnä makealla medellä täytettyjä maljoja. Neljäntenä tulivat suuret neljännet vaunut puhdasta vettä kuljettaen.

     Vaunujen jälkeen tulivat kantotuolit, joita 32 kantajaa kantoivat. Niissä tuoleissa istuivat kuninkaalliset olennot loistavissa varusteissaan.

     Ensimmäisellä oli punaiset asut, toisella vihreät, kolmannella valkoiset. Neljäs heistä oli sama hahmo, joka oli avannut verhot tähän näytelmään.

     Kulkue pysähtyi hetkeksi tuolle alueelle ja he laskeutuivat alas kantotuoleistaan ja kumarsivat kunnioittavasti. Sitten he hetken liikahtelivat kellojen soiton tahdissa, kumarsivat uudelleen ja astuivat takaisin kantotuoleihinsa. Kantajat lähtivät liikkeelle. Seurue katosi näkyvistä.

     Suuret vaunut jäivät. Maitreya meni niiden luo. Hän avasi ensimmäisen vaunun oven ja käski seuralaisiaan jakamaan kukat kaikille. Hän avasi toisen vaunun ovet ja käski istuttamaan tuoksuvat oksat. Hän avasi kolmannen vaunun ovet ja avasi miekallaan maahan uoman ja käski kaataa kaiken makean meden maljoista siihen, että se olisi kaikkien saatavilla. Neljännestä vaunusta hän vapautti veden, joka levisi yli koko kentän ja huuhtoi mukanaan viimeisetkin kiven murut, pesi ja puhdisti kaiken täydellisesti.

16.10.1983

——————————————————————————————–

40. Heitä niin etäälle, että unohdat sen

Kuljin kauniisti koristetussa viitassa tiellä. Olin tyytyväinen asuuni. Olin tyytyväinen kulkemiseeni. Matka edistyi. Ilma oli kirkas. Maisema, jossa liikuin oli täynnä kauneutta. Tunsin täydellisyyden kokemisen hyvin lähellä. Halusin viipyä siinä, halusin pitää sen.

     Maitreya tuli vastaan kerjäläisen asuun puettuna lyhty kädessään.

— Luuletko loistavasi ilman lyhtyä? hän kysyi. — Liian usein löydän sen ilman kantajaa.

Puolustauduin sillä, että tiellä oli kauan ollut valoisaa, oli täysin tarpeetonta valaista sitä.

— Pimeys voi yllättää. Silloin olet lyhdyttömänä vaarassa. — Minulla on sinulle eräs tehtävä, hän lisäsi. Näetkö nuo kasat tuolla?

     Näin kentän laidalla suuria kasoja, joihin oli kerätty kaadettujen puitten oksia lehtineen ja kukkineen.

— Sinun on etsittävä kelvolliset kukat ja tuotava ne minulle. Tuon viitan voit jättää pois. Se haittaa työtäsi.

     Minua harmitti jättää viitta. Käärin sen mytyksi ja kannoin kädessäni.

— Kun yrittää luopua jostakin ajoissa, voi saada jotakin josta ei edes ole tiennyt. Viitan kauneuden tiedät. On paljon kauneutta, josta et tiedä, sanoi Maitreya.

     Heitin viitan maahan.

— Tuonko kaikki kukat, jotka löydän?

— Tuo vain hyvät.

— Mistä tiedän, mitkä ovat hyviä?

— Tunnet ne. Niissä on jalokiven paino ja ne eivät kuihdu käsissäsi.

     Kahlasin oksavuoressa. Poimin paljon kukkia. Jotkut kuolivat heti käteeni. Jotkut vasta matkalla. Kuihtumattomia kukkia oli vaikea löytää.

     Sitten löysin yhden. Se ei kuihtunut. Se kasvoi vielä kädessäni. Vein sen.

     Maitreyalla oli malja ja hän laittoi kukan siihen. Sulki maljan kannella ja kannessa olevasta aukosta alkoi tulvia valtavasti hyvää tuoksua.

— Miten noin pienestä kukasta voi lähteä noin valtava tuoksu? mietin.

— Kaikki eivät anna tuoksuaan, vastasi Maitreya ajatukseeni. — Ne, jotka eivät anna, kuolevat hyödyttöminä. Pienenkin vaikutus voi olla suuri, jos antaminen on täydellistä ja puhdasta.

     Maitreya avasi maljan kannen ja kukan tilalla maljassa oli jalokivi.

— Pieni kyllä, mutta kallisarvoinen, sanoi Maitreya ja pudotti kiven käteeni. — Heitä se nyt niin kauas, ettet kaipaa sitä.

     Heitin kiven. Se lensi kauas. Se putosi johonkin kentän reunalle ja silmänräpäyksessä se kasvoi suureksi vuoreksi, jossa oli tuon pienen kiven loiste tuhatkertaisena.

— Muista, että olivatpa ne pieniä tai suuria, niin sinun kädelläsi ne eivät muutu. Poisannettuina ne voivat kasvaa vuorten suuruisiksi.

13.10.1983

——————————————————————————————–

41. Runsauden antimet

Suuri määrä vuoria oli jonoutunut. Niiden korkeat huiput olivat sulautuneet toisiinsa. Yhdessä ne muistuttivat valtavaa veistä, joka terällään leikkasi taivasta.

     Vuorijonon viimeisellä jyrkänteellä oli kahdeksan suurta maljaa. Yksi niistä oli tyhjä. Kaikki muut täynnä maan ja taivaan antimia: kukkia, valoa, vettä, tuoksuja, siemeniä, jyviä, makeaa mettä, tuoreita versoja.

     Maitreya otti maljoista kaiken ja laittoi siihen maljaan, joka oli tyhjä. Se tuli täydeksi. Se tuli niin täydeksi, että alkoi tulvia.

     Valo lensi kirkkaina säteinä. Jyvät ja siemenet ja versot satoivat. Vesi virtasi puroina, virtoina ja jokina. Vesi kuljetti kukat. Mesi sulautui veteen ja antoi sille makeuden. Tuoksut tulvivat pilvinä ja vihreät versot kulkeutuivat kasvupaikoilleen.

     Siellä, missä maa oli valmis, kasvoivat versot maahan, vesi muodosti meriä, siemenet ja jyvät alkoivat itää ja kasvattaa uutta satoa, makea mesi muodosti lähteitä, tuoksut täyttivät ilman, valo kimalsi ja kukat peittivät maan ja taivaan.

     Mutta siellä, missä maa ei ollut valmis, siellä runsauden antimet kätkeytyivät maan kivien joukkoon ja alkoivat muistuttaa niitä. Mutta ne ottivat jaloimmat kivimuodot, joissa ne odottivat löytäjiään. Ne, jotka niitä löysivät, saivat kokea puhtautta, hyvyyttä, valoa, taitavuutta, kärsivällisyyttä, iloa ja innostusta.

15.10.1983

——————————————————————————————–

42. Puhdistava ja vapauttava tuli

Olin viiden syvän haudan partaalla. Yhdessä haudassa istui mies, jonka hiukset olivat tulessa. Hänen päänsä pyöri villisti ympäriinsä ja kasvot olivat tuskan vääristämät.

     Tuli ei levinnyt kasvoille, se ei polttanut hiuksiakaan. Mutta paahtavan kuumana se liekehti hänessä ja tuotti tuskaa, joka purkautui hänen hurjissa huudoissaan.

     Toisessa haudassa istui suuri lintu, jonka siivissä oli tuli. Lintu räpytti siipiään saadakseen tulen sammumaan, mutta tuli liekehti sulkien päissä polttamatta niitä kuitenkaan tuhkaksi.

     Kolmannesta haudasta ojentui kimppu käsiä. Jokaisessa kädessä oli tuli aivan kuin liekki lampuissa.

     Neljännessä haudassa oli seipään varaan asetettu pääkallo ja tuo luinen kotelo paloi. Liekit syöksyivät esiin silmäkuopista ja hampaitten raoista. Tulen valtaama kallo näytti kauhistuttavalta.

     Viidennessä haudassa mateli käärme. Sen silmät paloivat ja kun se avasi suunsa sen kieli oli tulessa.

     Kun olin tarkastellut hautoja, tuli Maitreya ja kysyi:

— Näitkö jo, mitä sinussa on?

     Hänellä oli kädessään viisi suurta kukkaseppelettä. Hän käski laittaa ne hautojen ympärille. Tein sen. Seppeleet sopivat niihin. Ne peittivät kauniisti niiden reunat.

     Heti, kun sain seppeleen ensimmäisen haudan reunoille, tuli siinä sammui. Mies nousi ja lähti kävelemään kentän laidassa olevan puun luo. Hänen yltään karisi tuhkaa. Tie tuli sitä aivan täyteen.

     Mennessään hän haki pääkallon ja käsikimpun ja kantoi ne mukanaan. Niistä kaikista varisi paljon tuhkaa. Sitten nousi lintu ja kantoi käärmeen puun luo. Nyt ne olivat siellä kaikki, kaikki haudasta nousseet.

     Maitreya meni puun luo ja iski sen kyljen miekalla auki. Haudoissa olleet menivät aukosta, puu sulkeutui.

     Maitreya löi puun juuresta poikki, puu syttyi tuleen. Siitä ei jäänyt tuhkaa. Siitä ei kohonnut savua. Mutta ilmaan jäi himmeä tuoksu.

     Kukkaseppeleet minä sain kerätä torniksi puun kasvupaikalle. Ne kertoivat siinä, mitä oli tapahtunut. Miten tuli ei tuhonnut, vaan puhdisti ja vapautti.

15.10.1983

——————————————————————————————–

43. Rumpupuut

Kolmihaarainen joki jakoi maan kahdeksi pitkäksi kentäksi. Äärimmäisen joen rannalla kasvoivat rumpupuut. Ne olivat korkeat, paksurunkoiset, lehdettömät, kukattomat puut, joissa oli vahva varsi ja kaunis, sileä kuori.

     Nuo kolme joen haaraa olivat täysin erilaiset. Ensimmäinen niistä oli virraltaan tasainen. Vain joskus nousivat aallot, vain joskus puhalsi tuuli, vain joskus putosi sade sen pintaan.

     Keskimmäinen joki oli villi ja hurja. Tuuli saattoi puhaltaa voimakkaastikin, rankkasade putosi pilvistä ja aallot nousivat korkeina.

     Kolmas joki oli äänetön ja lempeä. Tyyni ja rauhallinen. Sen vesi kyllä liikkui koko ajan, mutta niin, ettei liikettä voinut havaita kuin äärimmäisellä tarkkaavaisuudella ja vastaanottavaisuudella.

     Kun ensimmäisellä joella syntyi sade, se kohosi kenttien yli ja kohtasi rumpupuut. Se rummutti niiden sileistä kuorista kevyen rummutuksen. Samoin teki joella syntynyt tuuli. Se sai rumpupuut hiukan kumisemaan.

     Kun keskimmäinen joki synnytti tuulen ja sateen, ne syöksyivät rajusti kohti rumpupuita ja saivat ne yhtä rajusti kumisemaan.

     Kun kolmannella joella syntyi tuuli, sitä ei edes huomannut, kun se lensi kenttien yli. Heinäkään ei liikahtanut eikä ruohokaan taipunut sen alla, mutta kun se kosketti rumpupuita, se sai niissä syntymään äänen, jonka kuulivat vain ne, joiden mielissä oli hiljaisuus.

     Ja he, jotka kuulivat sen, juoksivat sinne, missä joet puhkesivat juoksuunsa ja he näkivät kauniin lohikäärmelaivan valmistautuneena matkalle.

     Se oli Maitreyan laiva ja hän oli seuralaisineen juuri matkalle lähdössä noita jokia pitkin. Lähtiessään he levittivät laivan perään laajan nuotan ja se avautui sitä mukaa kuin he kulkivat. Nuotta veti mukanaan ne, jotka rumpupuitten kutsumina olivat rannalle saapuneet. Nuotta kannatteli heitä veden päällä. Se suojeli heitä myrskyissä ja sateissa.

     Maitreya ohjasi laivan ensimmäiselle joelle ja kun se oli kuljettu loppuun, hän päästi ihmiset rannalle ja he juoksivat ylös kentille ja näkivät sieltä rumpupuut, joiden äänen he olivat jo kuulleet ja joiden ääntä he halusivat kuulla lisää.

     Hiljaisina he istuivat kentille sitä kuuntelemaan. Pian tuli laiva uudelleen. Nyt se tuli joen keskimmäistä haaraa pitkin ja nuotta oli täynnä lentokyvyttömiä lintuja, jotka pääsivät vapaiksi joen toisessa päässä. Nähdessään rumpupuut, ne alkoivat ryömiä niitä kohti. Siipien laahatessa maata ne kulkivat puun luota toisen luo, koskettivat siivillään niiden runkoja ja saivat niissä syntymään hyvin voimakkaat äänet. Ääni antoi innostusta. Voimat palautuivat niiden siipiin, jalat alkoivat irrota maasta. Kun linnut olivat aikansa juosseet siivet rumpupuita koskettaen, niiden vauhti tuli hurjaksi, puut kumisivat taukoamatta, rummutus kuului yhtämittaa. Lintujen jalat irtosivat maasta. Niiden siivet kantoivat. Kohta koko parvi lensi puitten yläpuolella ja vaikka siivet eivät enää puita koskettaneetkaan, puut jatkoivat soimistaan.

     Ja laiva tuli jo kolmatta jokea. Nuotta oli syvällä vedessä. Kulkeminen oli hidasta. Sitä tuskin huomasi. Ihmiset, jotka istuivat niityllä, näkivät sen tulevan. Sen kyljet loistivat. Liput ja viirit koristivat sitä. Myrskyt ja tuulet eivät sitä ahdistaneet.

     Maitreya huusi laivasta: — Oletteko valmiit? Ja kaikki tulivat rannalle vastaanottamaan laivaa. Rumpupuut kumisivat hiljaa. Ihmiset kuitenkin kuulivat sen. Sillä hiljaisuus oli kasvanut suureksi heidän sisällään. He kuulivat sen kuin sydämensä lyönnit, kuulematta kuulivat.

     Linnut, jotka olivat lentäneet rumpupuitten latvoilla, laskeutuivat alas kentille laivaa odottamaan.

     Kun laiva tuli rantaan, nostettiin nuotta ylös vedestä ja siinä oli loistava saalis. Sen jokainen silmukka oli vetänyt mukanaan kirkkaan jalokiven.

     Kivet irrotettiin ja kannettiin rannalle ja ihmiset saivat aloittaa työn. Heidän tuli peittää kenttien pinnat jalokivillä.

     Maitreya meni rumpupuitten luo ja antoi rummutuksella heille ohjeita kentän rakentamisessa ja linnut nousivat lentoonsa puitten latvoille.

22.10.1983

——————————————————————————————–

44. Harjoitus valon hallitsemiseksi ja valon luovuttamiseksi

Kuljin Maitreyan kanssa ei aivan tavallista polkua pitkin. Tämän polun pohjalla virtasi vesi. Välillä vesi oli syvää, välillä matalampaa. Välillä sai kahlata polvia myöten, välillä vain varpaat hädin tuskin kastuivat.

     Polku virtasi kohti keltaista maailmaa. Mitään muuta väriä kuin keltaista siellä ei näkynyt. Väri oli hohtava ja häikäisevä. Välillä kaikki näkyi hyvin selvästi, välillä taas ei nähnyt mitään.

     Maitreya vei minut hiekkaan kaivetun laajan kuopan ääreen. Kuopan reunalla oli kolme astiaa. Yhdessä niistä oli kiviä, toisessa hiekkaa, kolmas malja oli täytetty kullankeltaisella tuhkalla. Kuopan pohjalla makasi kuolleen näköinen lintu.

— Sinun tehtäväsi on nyt täyttää kuoppa. Käytä siihen astioissa olevia aineita, sanoi Maitreya.

Minä aloitin heti. En ymmärtänyt tehtävän tarkoitusta tai merkitystä, mutta olin oppinut olemaan tekemättä turhia kysymyksiä.

     Heittelin ensin kivet kuoppaan. Lintu peittyi kokonaan niihin. Sitten aloin heittää hiekkaa. Kivet alkoivat peittyä. Luulottelin itselleni, että minä hautasin lintua. Kun heitin kullankeltaista tuhkaa hautaan kivien päälle, alkoivat kivet liikkua ja lintu tuli sieltä, voimakkaana, vahingoittumattomana vailla yhtään merkkiä kuolemasta tai edes heikkoudesta.

— Onnistuin aika hyvin? sanoin Maitreyalle, joka tuli katsomaan, mitä olin saanut aikaan.

— Lintu on elävä. Sinun on seurattava sitä,.

Lähdin linnun jälkeen. Se ei vielä ollut kovin kaukana. Ihmettelin ettei se lentänyt. Se nousi portaille ja minä jouduin sen mukana täysin punaiseen maailmaan. Siellä lintu lensi. Se johdatti minut suuren hiekkaan kaivetun kuopan reunalle. Siellä oli jälleen kolme maljaa ja niissä punaiset kivet ja hiekkaa. Kolmannessa maljassa oli kullanvärisiä pisaroita.

     Kuopan pohjalla makasi punaisten suomujen peittämä kuollut tai kuolleelta näyttävä kala. Se näytti kyllä jo niin elottomalta, etten ollut ollenkaan varma henkiinherättämisen onnistumisesta, jos sellainen tarkoitus oli.

     Kiviä ja hiekkaa heitellessä tilanne tuntui toivottomalta. Minkäänlaista liikettä ei näkynyt. Kun kaadoin kultaiset pisarat kuoppaan, siellä oli vielä aivan hiljaista.

     Sitten huomasin, että kultaisten pisaroitten tarkoitus oli kasvaa. Ne kasvattivat kuopan täyteen kultaista vettä. Vedessä havaitsin jo liikettä. Kohta kala pulahti pinnalle ja ui iloisesti.

     Lintu oli häipynyt sillä välin. Kala ui muutaman kierroksen lammikossa, sitten se alkoi työntää päällään sivuun punaista hiekkaa. Syntyi uoma, johon vesi levisi, syntyi puro, jota pitkin kala lähti uimaan. Minä seurasin kalaa.

     Paikka, jonne tuo kaunis, kullanvärinen puro virtasi, tuntui minulle liian upealta. Sellaista puhtautta en ollut ennen nähnyt enkä kokenut. Kuljin hyvin varovasti. Minusta tuntui, että pilasin jotain koko ajan, etten ollut tarpeeksi puhdas. Kun pääsin selville valosta ja aloin siinä jotain nähdä, näin kuopan, jonka laidalla kolme tutunnäköistä astiaa olivat. Niissä ei enää ollut kiviä eikä hiekkaa eikä vettäkään. Kirkas valo täytti ne ja ne loistivat kuin lamput. Haudattava tai oikeastaan herätettävä oli siemen.

     Ensin ajattelin, että tämä tehtävä saattoi olla kaikkein helpoin. Siemenhän yleensäkin haudattiin ennen kasvamistaan. Pian kuitenkin huomasin, ettei minusta ollut mihinkään valon käsittelijänä. En saanut sitä pysymään käsissäni ja jos sainkin, se tarttui niin lujasti niihin, etten saanut sitä enää irti.

     Myönsin, että tehtävä oli minulle liian vaikea. Maitreyakin taisi olla samaa mieltä.

— Vielä sinä onnistut, hän lohdutti minua. — Valon hallitseminen on vaikeaa. Sen luovuttaminen vielä vaikeampaa.

Ennen kuin onnistuisin, minun oli opittava paljon.

——————————————————————————————–

45. Kultainen sadepuu

Suurista valkoisista kivistä rakennettu muuri ympäröi ja rajasi neliön muotoisen alueen sisälleen. Muurissa oli avara porttiaukko ja leveät harjat. Muurin ympäröimä alue oli hyvin laaja. Sen keskellä oli kuusikulmainen punainen kivipaasi ja sen ympärillä suuria keltaisia pyöreälakisia kiviä joka puolella.

     Muuta ei ollut. Muurin harjalla sen sijaan jokaisessa kulmauksessa istui rummunsoittaja rumpuineen. He istuivat selin, tähystelivät ja katselivat koko ajan soittaessaan muurin ulkopuolella olevalle alueelle, missä avautuvaa maailmaa hallitsivat harmaat vuoret, leveät kivikasat ja harjanteet, hiekka-aavikot, tummat metsät, meret, levottomat virrat, tuulet ja myrskyt, raesateet, villipedot, haaskalinnut ja tuli. Tuli oli hyvin hallitseva. Sen liekit paloivat korkeina kaikkialla ja tulen mukana levisi savu.

     Muurin harjalla rummunsoittajien takana marssivat harmaatakkiset marssijat tahdikkaasti, innokkaasti kuin jotain päämäärää tavoittaen. Tuossa loputtomassa marssimisessa oli kuitenkin vaikea nähdä mitään päämäärää. Ehkäpä se oli niiden kierrosten määrässä, jota he tekivät. Levähtämättä, kyselemättä, epäröimättä he kuitenkin jatkoivat kulkuaan ja rummunsoitto tuntui auttavan heitä.

     Sitten kuului täysin erilaista soittoa. Sekin oli rumpujen soittoa, mutta valtavampaa, kumeampaa, kuuluvampaa. Ja siihen liittyivät torvien puhallukset korkeina, kirkkaina ääninä ja kellojen soitto, herkkänä ja kuulaana.

     Porttiaukolle ilmestyi kulkue. Maitreya johti sitä. Huomatessaan kulkueen tulon, muurilla olevat alkoivat kulkea yhä kiireemmin. He melkein juoksivat siellä ylhäällä.

     Saapunut seurue asettui muurin sisäpuolelle ja he jatkoivat soittamista. Maitreya meni alueen keskelle, kohotti sauvaansa ja löi punaista kivipaatta.

     Se ei kolahtanut kuin kivi. Se synnytti syvän, kuuluvan äänen, joka oli mahtavampi kuin yhdenkään rummun kumahdus, joka oli kuuluvampi kuin yhdenkään torven toitotus, mutta joka oli kuitenkin herkempi kuin yhdenkään kellon herkkä kilahdus. Ääni kuulosti täydelliseltä. Se oli täydellinen.

     Ja sen täydellisyys avasi punaisen paaden kuin suljetun maljan ja punaisesta kivestä kasvoi esille puu. Oksiaan kohottaen se nousi korkeaksi ja sen oksat satoivat koko ajan valoisia pisaroita, jotka levisivät koko pihan yli. Ne lensivät ylös muurillekin ja kaikki muurilla juoksevat pysähtyivät ja ojensivat kätensä niitä kohti ja saivat niihin kosketuksen.

     Pisaroitten koskettaessa heitä, heidän harmaat viittansa sulivat kuin jää ja viittojen alta tulivat esille syvänpunaiset viitat, jotka leimahtelivat ja läikkyivät heidän juostessaan. Mutta niihinkin pisarat vähitellen vaikuttivat. Nekin sulivat pois ja lumivalkoiset viitat tulivat esiin. Ja tämän tapahduttua heidän juoksunsa hiljeni. Kiire siitä katosi. Silti se ei ollut kävelyäkään. Paremminkin sitä olisi voinut kuvata lentämiseksi, niin kevyttä se oli, niin vaivattomasti se sujui. Kaikki äskeinen uurastus ja ponnistus oli siitä poissa.

     Myös pihallaolijoissa pisarat saivat aikaan muutoksia. Nuo suuret keltaiset kivet heräsivät sateessa. Ne olivatkin nukkuvia jalopeuroja, jotka kohottivat harjansa, ojensivat käpälänsä ja lähtivät sitten juoksemaan hurjasti karjahdellen porttiaukosta ulos.

     Vauhdilla ne juoksivat kohti harmaita vuoria, leveitä kivikasoja, harjanteita, hiekka-aavikoita, tummia metsiä, meriä, levottomia virtoja, tuulia ja myrskyjä, raesateita, villipetoja ja haaskalintuja uhmaten ne lähenivät nuotioita, vallitsevaa tulta ja savua.

     Hetkeksi jättivät soittajatkin soittimensa ja avasivat kätensä kultaiselle sateelle. He joivat pisaroita janoonsa. He huuhtoivat soittimensa siinä ja heidän soittonsa sai aivan uuden luonteen. Siinä oli samaa kuulautta ja herkkyyttä kuin tuon punaisen kivipaaden äänessä oli ollut, kun kultainen sadepuu oli syntynyt.

     Soitto jatkui. Muurilla rumpalit soittivat ja tähystivät jalopeurojen matkaa. Muurin harjalla leijuivat valkopukuiset vaeltajat. Muurin pihalla soittivat soittajat suurella innostuksella. Viimein jalopeurat palasivat, uupuneina ja näännyksissä, nokisin tassuin ne asettuivat entisille paikoilleen kultaisen sadepuun alle lepäämään. Ne näyttivät taas suurilta keltaisilta kiviltä ja sade huuhtoi tahrat niiden turkeista, noen niiden tassuista ja ne saivat entisen kauneutensa takaisin.

     Maitreya lähti sadepuun alta. Hän meni portista ulos. Hän kohtasi siellä jalopeurain sinne tuoman joukon. Yltä päältä noessa ja tuhkassa he seisoivat siellä uupuneina ja ihmeissään.

     Maitreya kutsui entiset muurilla vaeltajat alas ja lähetti nämä uudet sinne tilalle. He saivat aloittaa loputtomalta näyttävän marssin, jolle kuitenkin nyt oli selvinnyt päämäärä.

     Muurilta tulleille Maitreya jakoi soittimet, toisille rummut, toisille torvet, toisille kellot, kullekin tarpeensa mukaan ja he järjestyivät suureksi kulkueeksi, saapuivat muurin sisäpuolelle ja aloittivat soiton muitten kanssa yhdessä.

     Muurilla juoksivat nuo jalopeurain löytämät jo hyvää vauhtia viitat hulmuten, tuhkaa ja nokea varistaen. Heillä oli vielä pitkä matka edessään. Heillä oli kiire.

     Nyt Maitreya herätti jalopeurat. Ne olivat jälleen loistavat turkeissaan, terveinä ja voimakkaina ne ryntäsivät ulos portista, etsiäkseen, löytääkseen, saattaakseen uuden joukon muurille marssijoiksi, sitä hetkeä varten, kun nuo edelliset olisivat päässeet päämääräänsä, saavuttaneet kulkemisessa täydellisen rytmin ja taidon.

     Näin tuo alue vähitellen tulee täydeksi kultaisen sateen vastaanottajista ja ympärillä oleva maailma tyhjäksi nuotioitten polttajista.

26.10.1983

——————————————————————————————–

46. Siemen ja linnut

Niitty oli täynnä pieniä, nälkäisiä linnunpoikasia.

Niillä oli valtavat nokat, mutta hyvin pienet ja laihat ruumiit. Ne kirkuivat nälissään. Minun piti ruokkia niitä. Minulla oli kämmenelläni vain yksi siemen. Lintuja oli varmaan tuhansia.

     Ajattelin, että oli aivan yhdentekevää annoinko sen siemenen, vai jätin antamatta. Se ei kuitenkaan tyydyttäisi kaikkien nälkää. Istuin siemen kämmenellä ja katselin lintujen kärsimystä.

— Miksi et anna siementä? Näethän, miten nälkä niillä on, sanoi Maitreya, joka tuli siihen.

— Minulla on vain yksi siemen. Se on liian vähäpätöinen niiden nälkään verrattuna. Tuskin sen antamisella olisi mitään merkitystä.

— Kokeile.

     Heitin siemenen. Joku linnuista otti sen suuhunsa. Sen avoimena huutava nokka sulkeutui heti. Siemenen vaikutus oli täydellinen. Lintu alkoi kasvaa hurjalla vauhdilla. Silmänräpäyksessä sen pieni ruumis vahveni. Sen siivet kasvoivat, sen kaula kohosi, sen silmät avautuivat suuriksi. Loppujen lopuksi siitä kasvoi valtavan suuri lintu. Sen siipien suojaan mahtui satoja, ehkä tuhansia lintuja. Siemen, joka kaiken oli saanut aikaan, ei tuhoutunut linnun sisällä, vaan kohta lintu sylkäisi sen suustaan. Siemen oli kasvanut suureksi. Se oli valtava kuin linnunmuna. Lintu otti sen jalkojensa väliin ja löi sen nokallaan rikki. Suuren siemenen sisällä oli paljon pieniä siemeniä, joita lintu alkoi jakaa ympärillään oleville.

     Kaikissa siemenet saivat aikaan saman kasvamisen ihmeen. Kohta koko niitty oli täynnä valtavia lintuja, jotka auttoivat toisiaan kasvamaan. Sitten ne kaikki nousivat lentoon. Niiden suurten siipien voimakkaista iskuista syntyi taivaalle valoisia viiruja, läikkiä, kokonaisia valopilviä.

— Näitkö, mitä pieni siemen sai aikaan? kysyi Maitreya.

— Jos olisit jättänyt sen antamatta, se olisi kuivunut hyödyttömänä kädellesi.

     Ymmärsin, että jokainen pienikin, vähäpätöisimmältäkin tuntuva teko, voi saada suuria aikaan, jos näkemys on selkeä ja toiminta rohkeaa.

27.10.1983

——————————————————————————————–

47. Opetus valon hallitsemisessa ja luovuttamisessa

Yritin hallita valoa ja ammentaa sitä kuopassa olevan siemenen päälle, mutta tehtävä oli vaikea. Vain hiukan valoa sain irtoamaan käsistäni. Suurin osa imeytyi niihin. Lopulta käteni olivat kovat ja kiiltävät aivan kuin ne olisi peitetty jollakin kiiltävällä metallikuorella. Valokaan ei enää tarttunut niihin. Ne olivat raskaat ja hankalat kantaa.

     Maitreya tuli katsomaan suoritustani ja näki sen toivottomuuden: — Tarvitset opetusta, hän sanoi.

     Lähdin hänen mukaansa ja vähän matkaa kuljettuamme näin edessä suuren rakennuksen, jonka ovilla seisoivat vartijat. Heidän kasvonsa loistivat kirkkaina kuin lyhdyt. Menimme sisälle rakennukseen. Siellä oli paljon valoa. Enemmänkin kuin jaksoi nähdä. Kirkkaus oli käsittämätön.

     Sisällä oli myös paljon joukkoa. Heillä oli harjoitus meneillään. Huomasin, että heillä oli edessään kuopat. Kuopissa siemenet ja kuopan reunalla maljassa valoa. Huomasin myös, että joillakin harjoitusta suorittavilla oli samanlaiset kiiltävät metalliset kädet kuin minulla.

     Maitreya meni seisomaan keskellä olevan kuopan ääreen ja näytti miten valoa hallitaan. Hän otti maljasta pisaran valoa kädelleen ja samassa pisara alkoi kasvaa, se kasvoi suureksi valokimpaleeksi, hohtavaksi pilveksi, joka irtosi kädestä ja leijui kuoppaan siemenen päälle. Siellä siemen nielaisi sen. Maitreya teki uuden valopilven. Hän teki aina uuden ja uuden. Siemen tuntui tarvitsevan valoa paljon.

     Lopulta siemen avautui ja alkoi kasvattaa vartta. Varsi kasvoi vahvana ja kun se oli täydessä mitassaan, se puhkesi täyteen valonsäteen kaltaisia kirkkaita oksia, jotka syöksyivät rakennuksen seinien läpi ulos. Näky oli ihmeellinen, valtava. Juoksin ovesta ulos. Monet muutkin juoksivat. Koko taivas oli täynnä kirkkaita säteitä, joita lensi kaikille suunnille ja jotka eivät näyttäneet loppuvan missään.

— Kun valo vapautetaan, se ei lopu, sanoi Maitreya. — Mene nyt harjoittelemaan.

     Nyt olin nähnyt mitä tapahtui, kun se onnistui. Olin nähnyt mitä seurasi täydellisestä valon hallitsemisesta ja sen luovuttamisesta. Katsoin käsiäni. Ne olivat sulaneet ennalleen. Kiiltävä metallikuori oli poissa. Saatoin aloittaa aivan alusta niiden kanssa. Olin varma, että onnistuisin, jos vain pitäisin kärsivällisyyteni täydellisenä, epäilystä minulla ei enää ollut.

29.10.1983

——————————————————————————————–

48. Köydenkantajat (lukuversio Köysien vetäjät)

Kaunis köysi oli maannut kauan vuoren laaksossa irrallaan. Se oli imenyt paljon likaa sisälleen. Se oli mennyt sotkuihin ja solmuihin. Kun köydenkantajat tulivat Maitreyan opastamina paikalle, he saivat ensiksi kunnostaa köyden.

     He puhdistivat sen. He avasivat solmut. Kaiken jälkeen köysi makasi maassa puhtaan valkoisena.

     Heitä hämmästytti, miten kaunis se oli. He eivät olisi osanneet kuvitellakaan sen kaltaista loistoa tuossa köydessä olevan.

— Kantakaa se ylös vuorelle ja pitäkää siitä huolta, sanoi Maitreya.

     He lähtivät matkaan. Rohkeimmat ja innokkaimmat, suurimmat ja voimakkaimmat ottivat köyden kantaakseen, toiset kulkivat seurana. Tämä ratkaisu ei kuitenkaan ollut hyvä. Ne, jotka eivät olleet kantamassa, pitkästyivät, alkoivat ajatella kaikkea muuta. Ja taas ne, jotka kantoivat väsyivät ja halusivat levätä yhtä mittaa.

— Kaikkien on oltava kosketuksissa köyteen, sanoi Maitreya. — Muuten ette koskaan pääse huipulle sen kanssa.

     Niin he kaikki ottivat otteen köydestä ja kantoivat yhdessä. Matka jatkui. Vuori kohosi korkeana heidän edessään. Hetki hetkeltä nouseminen tuntui raskaammalta. Polku tuli hyvin jyrkemmäksi mitä ylemmäksi noustiin. Välillä he päättivät levätä. He jättivät köyden käsistään ja istuivat vuoriniitylle lepäämään.

     Heillä oli mukavaa. He ajattelivat ansainneensa sen. He keskustelivat, viisastelivat, ratkoivat ongelmia, kyselivät ja vastailivat. He viihtyivät levossaan niin hyvin, että unohtivat köydenkin ja tehtävänsä köydenkantajina.

     Köysi alkoi muuttua maatessaan maassa. Vuorelta tuleva vesi ja sateet tummuttivat sen säikeet. Tuulet puhalsivat pölyä ja multaa sen päälle. Pienet eläimet tulivat nakertamaan sen säikeitä.

     Tässä tilanteessa Maitreya kohtasi köydenkantajat uudelleen.

— Tulkaa katsomaan köyttä, sanoi hän. Pelästyneinä he juoksivat köyden luo ja näkivät mitä sille oli tapahtunut.

— Vaikka lepäisittekin välillä, ette saa menettää otettanne siitä, sillä muuten se voi kadota teiltä tai tuhoutua ja sitten teillä ei ole enää mitä kantaa. Ajatelkaa, mitä ovat köydenkantajat ilman köyttä.

     He alkoivat kiireesti taas puhdistaa sitä. Se ei ollut vielä liian kauan lojunut maassa. He saivat siihen vielä entisen loiston. Köyttä kantaen matka jatkui. Seuraavassa levähdyspaikassa he pitivät siitä koko ajan kiinni.

     Lähetessään vuoren huippua he huomasivat, että köyteen alkoi ilmestyä kukan nuppuja. Se puhkesi niitä täyteen ja kun kukat avautuvat, oli köysi syvänpunaisten kukkien peitossa. Se oli tuoksuva kukkaköynnös, jota he kantoivat.

     Vuoren huipulla, jossa seinämä oli hyvin jyrkkä, he joutuivat nousemaan kiertämällä huippua ja siinä kulkueen alkupää ja loppupää joutuivat hyvin lähelle toisiaan. Kun tultiin perille, he muodostivat yhtenäisen piirin, joka kantoi tuota kukkaköynnöstä.

     Enää ei noustu. Enää ei kuljettu. Tuoksuva köynnös yhdisti heidät ja he nostivat sen riemuiten ylös ja katselivat ihastuneina sen kauneutta.

     Pidellessään sitä, he huomasivat, miten kukat sulautuivat vähitellen kultaiseksi valoksi ja koko köynnös kapeni kirkkaaksi kehäksi, jonka melkein olematonta keveyttä he kannattelivat käsissään.

     He ymmärsivät, että se oli enää pelkkä valonsäde, jota he kantoivat ja joka lujasti yhdisti heidät. Heidän ei tarvinnut sitä edes kantaa, se kuului heihin, se oli heissä.

     — Palatkaa nyt laaksoon, mutta pitäkää huolta siitä, ettei kultainen kehä katkea. Olkaa jatkuvasti kosketuksissa siihen, ettei sen loisto ja kauneus himmene ja auttakaa toisiakin sen kirkkauden piiriin, sanoi Maitreya heille.

27.10.1983

——————————————————————————————–

49. Jäljet erämaassa ja meressä (Jälki-analyysi lukuversio)

Olin matkallani juuttunut epätoivoisesti hiekkaan. Se tuntui aivan kevyeltä ja irtonaiselta iholla, mutta kuitenkaan en jaksanut vierittää sitä pois. Se piteli minusta kiinni. Sitäpaitsi  molemmissa käsissäni tunsin raskaiden kivien painon.

     Ihmettelin, miksi pitelin kiviä. Oliko niillä arvoa? Tunsin vain niiden kovuuden ja painon. En voinut nähdä niitä, koska ne olivat hiekan alla. Nehän saattoivat olla kallisarvoisiakin ja tärkeitä minulle. Silloin oli paras pidellä niistä kiinni. Mutta yhtä hyvin ne voivat olla täysin arvottomat. Miten saisin tietää, kuinka asiat olivat? Olin kaulaani myöten upoksissa. En nähnyt edes selvästi ympärilleni. Kivensiruja oli silmissäni. Siitä päätellen olin äsken ollut vielä syvemmällä hiekassa.

     Sitten näin jonkun kulkevan ohitse. Näin toisenkin ja kolmannen. Kokonainen jono kulkijoita ohitti minut. En tiennyt enkä tuntenut keitä he olivat. Oli niin hämärääkin.

     Samassa joku työnsi eteeni kukanmuotoisen lyhdyn, joka valaisi minulle jonon kulkijoita, joilla kaikilla oli valoisa kukanmuotoinen lyhty käsissään.

— Näetkö nyt selvemmin? kysyi ääni ja huomasin, että Maitreya oli tullut kulkijoitten mukana ja pysähtynyt kuoppani ääreen.

— Sinulla on hiekkaa silmissä. Miksi et pyyhi sitä pois?

— En voi nostaa käsiäni, kun niissä on kivet. En osaa päättää ovatko ne arvokkaat vai arvottomat, sanoin.

— Anna niiden valua. Et olisi enää upoksissa, jos niillä olisi arvoa, sanoi Maitreya.

     Päästin heti kivet irti. Silloin huomasin, että juuri ne olivat vetäneet minua syvälle hiekkaan. Kivien pudottua aloin vähitellen nousta. Saatoin jo nostaa käteni hiekasta. Kämmenet olivat kivien jäljiltä aivan mustat.

— Kauan jaksoitkin pidellä  niitä. Taisit pitää niistä, sanoi Maitreya.

— En tiennyt niiden arvoa. En tiennyt painoivatko kivet minua vai minä kiviä. En tiennyt estivätkö ne minua vajoamasta vai vajottivatko minua.

— On tärkeää oppia näkemään, mikä on arvokasta ja mikä ei ja tehtävä ratkaisut sen mukaan. Sukella nyt sieltä ulos.

— En osaa sukeltaa ylös päin.

— Et osaa mitään, mitä et halua.

— Ponnistin voimani. Tunsin, että hiekka hellitti otteensa.

— Voin minä vähän auttaa, sanoi Maitreya ja ojensi kätensä. Itse asiassa hän oli auttanut koko ajan. Ilman häntä olisin jo vajonnut upoksiin.

     Tuntui hyvältä seista hiekalla vapaana ilman hiekan painoa ja ahdistusta.

     Katsoin kuoppaa, josta juuri olin noussut. Se jatkui syvänä alas. Näin kahden mustan kiven putoavan jo kaukana. Nuo kivet olivat vetäneet minua. Niiden kanssa olisin vähitellen vajonnut tuohon syvyyteen.

     Pieni kukkalyhty loisti hiekalla.

— Ketä he olivat, jotka menivät äsken tästä? Minne he menivät? kyselin.

— Heillä on tiensä, vastasi Maitreya. — Voithan ottaa lyhdyn ja seurata heitä. Lyhdyn valossa voit nähdä heidän askeleensa, ilman sitä ne eivät näy. Matka tulee olemaan pitkä, sen voin kertoa.

     Maitreya lähti kulkijoitten jälkeen enempää selittämättä. Hän kulki kuitenkin niin nopeasti, etten pysynyt perässä. Jäin yksin erämaahan, mutta lyhdyn valossa tarkkailin edellä menneitten jälkiä.

     Välillä jäljet olivat hyvinkin selviä, välillä jouduin todella tutkimaan ja miettimään, minne he menivät.

     Viimein jäljet veivät minut meren rantaan.

— No niin, nyt en enää voi seurata heitä. Vedessä askeleitten jäljet eivät näy, ajattelin.

     Sitten näin meren rannalla toisen lyhdyn. Se oli vedellä täytetty malja, mutta vedessä paloi tuli, joka valaisi. Vaihdoin kukkalyhdyn maljaan, koska huomasin, että maljan valaistessa vettä, saatoin erottaa siinä jälkiä. Lähdin seuraamaan niitä. Vesi kannatti minua jälkien kohdilla.

     Niistä syntyi polku. Se kiersi merta. Välillä jäljet näkyivät aivan selvästi, välillä tuuli puhalsi veden pintaa ja jäljet katosivat hetkeksi. Minun oli odotettava veden tyyntymistä, ennenkuin saatoin jatkaa matkaa.

     Meren takaa löysin lumivalkoiset kalliot ja niiden päällä oli pyramidin muotoinen vuori täysin valkoista kiveä.

     Kallioilla ei näkynyt jälkiä. Ne olivat äärettömän kirkkaat ja puhtaat. Samassa vesilyhtynikin sammui. Mutta silloin huomasin, että vuoren seinämät olivat läpinäkyvät ja siellä sisällä oli paljon valoa ja siellä valossa istuivat kaikki nuo äskeiset kulkijat. Heilläkään ei ollut enää lyhtyjä käsissään, mutta heidän kätensä loistivat kirkkaina kuin lyhdyt, heidän kasvonsakin loistivat ja vähitellen heidän ruumiinsa alkoivat muistuttaa yhä enemmän valoa. Kunnes heidän ääriviivansa sulautuivat valoon ja näin tuon suuren pyramidin kaikessa kirkkaudessaan.

— Sinun on vietävä lyhdyt takaisin, että muutkin voisivat seurata jälkiä erämaassa ja meressä, kuulin Maitreyan äänen kaikuvan vuoren sisältä.

     Otin vesilyhdyn käteeni. Sen malja oli jälleen täynnä vettä ja vedessä paloi tuli. Kuljin sen kanssa meren yli. Jätin sen sinne rannalle loistamaan. Otin sieltä kukkalyhdyn ja lähdin sen valossa vaeltamaan takaisin kohti erämaata, josta olin tullut.

1.11.1983

——————————————————————————————–

50. Neuvo polulla kulkemisesta

Olin istunut kauan saman puun alla. En tiennyt kuinka kauan. Valo oli tullut minuun samojen oksien lomitse. Oksat olivat kuluneet melkein poikki. Vesi puun juurella olevassa lähteessä maistui tutulta.

     Tunsin puun itselleni tärkeäksi ja turvalliseksi. Samalla kuitenkin tunsin, ettei se antanut minulle muuta. Kannoin sylissäni punaista hedelmää, joka oli jo kauan sitten siihen pudonnut. En halunnut syödä sitä, en myöskään heittää menemään.

     Sitten jätin puun. Ajattelin, että täytyi olla jotain muuta. Ei tässä voinut olla kaikki. Lähdin pois. Kannoin punaista hedelmää sylissäni ja etsin polkua, jota kulkisin.

     Löysin polun. Se ei näyttänyt mitenkään merkilliseltä. Ajattelin kuitenkin, että kaikki polut vievät lopulta jonnekin. Halusin löytää uuden paikan, josta tulisi minulle tärkeä, jossa tuntisin olevani turvassa ja joka antaisi minulle jotain uutta.

     Polku oli välillä hankalakin. Terävät kivensirut, jotka pistivät esiin maasta, haavoittivat jalkojani. Oli myös kaatuneita puunrunkoja tiellä. Kaikkea oli varottava.

     Koko ajan jano vaivasi minua.

     Tien kahden puolen oli kyllä runsaasti juomapaikkoja, korkeitten varsien päässä oli vedellä täytettyjä maljoja, mutta niistä oli hankalaa ja ärsyttävääkin juoda. Heti, kun kumartui juomaan, pakeni juoma maljasta alla olevaan varteen ja malja jäi tyhjäksi. Maljojen oikullisuus vain lisäsi janoa.

     Sitten polku muuttui. Se sai uuden vaiheen. Se oli helpompi kulkea ja rauhallinen. Polulle tuli muitakin. Oli iso joukko kulkijoita, joita yhdisti lämmin ystävyys. Yhdessä vaelsimme kauniiseen paikkaan. Palatsiin ja puutarhaan, johon polku johti. Huomasin kyllä, että polku jatkui vielä palatsin takana vuoren rinteellä, mutta ajattelin jo kulkeneeni riittävästi. Tänne halusin jäädä. Paikka tuntui turvalliselta. Viipyessäni siellä, huomasin, että sylissäni ollut hedelmä alkoi kasvaa. Se suureni ja suureni, se paisui, vaikka se oli ollut puusta irrallaan jo kauan. Hedelmän kasvaminen vaikutti hyvältä enteeltä. Tämä oli varmasti hyvä paikka. Pidin hedelmästäni hyvää huolta, en kuitenkaan missään vaiheessa näyttänyt sitä toisille. Piilottelin sitä. Enhän tiennyt, mitä he olisivat tehneet sille. Ehkä he olisivat avanneet sen tai syöneet. Sitä en halunnut.

     Hedelmä kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. En voinut enää piilotella sitä. Minun oli pakko jatkaa matkaa nyt, kun vielä jaksoin kantaa sitä mukanani.

     Loppujen lopuksi ihmiset, joitten kanssa olin, antoivat minulle turvallisuuden ja olivat minulle tärkeitä, mutta eivät hekään voineet antaa minulle enempää. Enkä minä heille. Edes hedelmää en halunnut jakaa heidän kanssaan.

     Lähdin taas kulkemaan. Seurasin polkua vuoren rinteellä. Olin astunut vasta muutaman askeleen, kun kuulin jonkin tulevan perässäni. Käännyin katsomaan. Näin Maitreyan.

— Minne sinä sitä viet? hän kysyi ja katsoi suurta punaista hedelmää, joka tuskin mahtui syliini enää.

— Jätä se heille. He tarvitsevat sitä, sinä et.

     Käännyin takaisin. Jätin hedelmän palatsin portaille. Kaikki juoksivat katsomaan sitä. Sanoin, että halusin antaa sen heille. He olivat riemuissaan.

     En jäänyt katsomaan, mitä he sille tekivät. Lähdin nousemaan vuorelle.

     Maitreya seisoi vielä polun varressa ja sanoi:

— Ei kannata etsiä paikkoja, joihin jäädä. Parempi on kulkea polulla. Vain siinä pääsee eteenpäin. Tämäkään vuori ei ole viimeinen, jolle sinun on noustava. Niinkuin mikään tekosikaan ei ole viimeinen, vaikka niin joskus tahtoisitkin.

4.11.1983

——————————————————————————————–

51. Kasvava köysi

Olin sidottu lyhyellä, takkuisella köydenpätkällä käsistäni suureen kivipylvääseen. En päässyt liikkumaan kuin hiukan. En pystynyt itse avaamaan solmuja vapauttaakseni itseni. Askeleeni olivat uurtaneet maan syville vaoille pylvään ympärillä, kun olin joutunut kauan kulkemaan samoilla kohdilla. Mikään ei kasvanut tallatussa maassa. Vain terävät kivensirut puhkesivat siitä esiin.

     Olin tympääntynyt maisemaan ympärilläni. Samat kuvat silmissä päivästä päivään. Yritin hangata köyttä poikki kivien särmiä vasten, mutta köysi näytti siitä vain paksunevan. Se tuli arpiseksi ja yhä vain rumemmaksi.

     Silloin Maitreya tuli ja avasi köyden solmut. Toivoin, että hän olisi heittänyt köyden menemään, mutta hän ojensikin sen minulle: — Kanna tätä, hän sanoi.

     Otin köyden vastahakoisesti. Ajattelin heittää sen pian menemään. Lähdin siitä. Piilottelin köyttä nyrkissäni ja toivoin, ettei kukaan huomaisi sitä, kun se oli niin surkea.

     Kuljin maisemassa joka ei ollut mitenkään merkillinen. Taivas oli vain osittain kirkas. Joitakin ihmisiä tuli vastaani, mutta heillä oli kova kiire. Olin iloinen, ettei kukaan ehtinyt huomata köyttäni.

     Jonkin ajan kuluttua huomasin itse, että köysi oli jonkin verran kasvanut. Olin toivonut, että se häviäisi olemattomiin, mutta nyt se alkoikin kasvaa. Yritin puristaa sitä lujemmin, ettei se pääsisi kasvamaan, mutta se kasvoi rehevänä ja voimakkaana kädestäni ulos, se tuli pitemmäksi ja paksummaksi koko ajan.

     Samalla huomasin, että solmut siitä katosivat. Sen pinta tuli sileäksi ja puhtaaksi. Pian ei solmuista näkynyt enää jälkeäkään.

     Tulin joelle. Pesin köyttä vedessä ja se tuli aivan valkoiseksi.

     Silloin kuulin huutoa. Joku oli pudonnut kahden maakaistaleen väliseen rotkoon. Huuto kuului syvältä. Huutajaa en nähnyt, mutta heitin köyden alas ja tunsin, miten siihen tartuttiin. Huuto ei kuitenkaan lakannut. Se jatkui vielä, kun olin vetänyt maan reunalle olennon, jolla ei ollut kasvoja. Hänen huutonsa kaikui jossain pään sisällä kuin kaikukopassa.

     Tuskaisasti ja hädissään hän pusersi köyttä eikä halunnut irrota siitä. Silloin hankasin köyden kivensärmää vasten poikki ja sain siitä palan irti. Olento alkoi nauraa hurjasti ja juoksi köysi mukanaan, nauru päässä kumisten pois.

     Samassa näin miten köysi kasvoi huimasti lisää. Myös huutoja alkoi kuulua lisää. Jouduin heittämään köyden uudelleen rotkoon ja pelastamaan koko joukon noita kasvottomia olentoja, joille kaikille luovutin pienen pätkän köydestäni.

     Sitten huudot vaimenivat. Minulla oli kädessäni köysi, joka oli monin verroin pitempi kuin alkuperäinen. Olin tullut korkean vuoren eteen. Vuori oli kukkien peittämä. Minun oli pyrittävä sen ylitse. Köydestä varmaan olisi nyt itsellenikin apua. Kun lähdin nousemaan rinnettä huomasin, että siinä ei ollutkaan kiven kiveä, joka minun olisi ylitettävä. Kuljin kukkakasan lävitse ja tulin toiselle puolelle, jossa oli vastassa meri.

     Etsin venettä soutaakseni yli, mutta rannalla olevat veneet olivat liian raskaita. En jaksanut työntää niitä edes veteen.

     Ajattelin käyttää köyttä. Heitin sen ilmaan ja se lensi ja kasvoi koko meren yli. Se laskeutui veden pinnalle ja kun nousin sille, se oli aivan turvallinen ja hyvä kulkea.

     Tulin köyttä pitkin toiselle rannalle. Siellä oli suuri malja täynnä valkoista vettä. Köysi alkoi taas lentää. Se lennätti itsensä maljaan ja upposi sinne. Se imi sisälleen kaiken valkoisen nesteen ja alkoi taas kasvaa. Sieppasin sen pään käteeni ja lähdin seuraamaan sitä.

12.11.1983

——————————————————————————————–

52. Vieraita

Dharmadhatun musiikkihuone oli täynnä kolmenlaista valoa. Lattian lähellä oli vihreä valo. Sen yläpuolella syvänpunainen, ylimmäisenä valkoinen valo, joka liikkui koko ajan kuuluvan musiikin mukaan.

     Meditaatiohuone oli täynnä sinistä valoa, jonka keskellä buddha-patsas näkyi kirkkaana. Patsaan edessä oli malja, jossa oli neljä kädensijaa ja korkea kansi. Ulkona Maitreya kiersi taloa ja luki mantroja. Hänellä oli pitkä valkoinen laahus, joka ulottui koko talon ympäri. Hän itse piteli laahuksen toisesta päästä kiinni.

     Minä seisoin stupa-rakennuksen luona ja yritin nostaa yhtä hirttä paikoilleen.

— Odota, he tulevat pian, sanoi Maitreya, kun meni ohi.

     Samassa nousivat stupan seinät valmiiksi. Yhdessä seinässä olevasta ovesta tuli esille kulkue vieraita, joilla kaikilla oli valkoinen laahus hartioillaan ja jotka kaikki lähtivät kiertämään taloa mantroja lukien.

     Maitreya mukaan luettuna taloa kiersi kymmenen kulkijaa.

     Jossain vaiheessa he päästivät laahukset irti hartioistaan ja käsistään ja ne lensivät ja muodostivat kymmenosaisen ympyrän, joka lensi stupan yläpuolella. Ne ikäänkuin merkitsivät paikan. Ne merkitsivät sen selkeästi ja kauas näkyvästi.

     Vieraat kerääntyivät nyt stupan ympärille ja alkoivat lausua opetuksia kukin vuorollaan.

— Hän, joka huomaa, katsoo tarkemmin.

— Hän, joka katsoo tarkemmin, hän näkee selvemmin.

— Hän, joka näkee selvemmin, alkaa ajatella.

— Hän, joka ajattelee, hän löytää ajatukset.

— Hän, joka löytää ajatukset, hän pysähtyy.

— Hän, joka pysähtyy, on kiinnostunut.

— Hän, joka on kiinnostunut, tulee lähemmäksi.

— Hän, joka tulee lähemmäksi, saa kosketuksen.

— Hän, joka saa kosketuksen, hänessä herää ymmärrys.

— Hän, jossa herää ymmärrys, hän tulee seuraajaksi.

Nämä sanottuaan, he kaikki lähtivät taloon sisälle. He tulivat meditaatiohuoneeseen ja heidän kasvonsa, kätensä ja jalkansa loistivat samanlaista kirkkautta kuin buddha-patsas.

     Neljä vierasta meni ja nosti maljaa, Maitreya meni ja avasi sen kannen. Sitten jokainen huoneessaolijoista otti suustaan pienen siemenen ja pudotti sen maljaan.

     Kansi suljettiin ja maljaa ravistettiin voimakkaasti.

     Sen sisällä tapahtui räjähdys. Kumea ääni, kimeä vinkuna, mutta malja ei särkynyt. Kun kansi jälleen avattiin, sieltä kohosi kukka, jossa oli valtavasti, suunnattomasti, mahdottomasti terälehtiä.

     Nyt Maitreya avasi ovet ja ikkunat. Sininen valo alkoi virrata ulos. Kaikki alkoivat irrottaa kukan terälehtiä ja valo vei niitä mukanaan. Kun kaikki terälehdet oli kylvetty, kukkaa ei enää ollut. Se oli lähtenyt. Malja suljettiin.

     Koko joukko siirtyi musiikkihuoneeseen. Sielläkin Maitreya avasi ikkunat ja ovet ja kolmenlainen valo alkoi virrata ulos. Huoneessa koko ajan kuuluva musiikki virtasi valoa seuraten.

     Sitten vieraat lähtivät. He kulkivat stupaan sisälle. Samassa stupan oviaukko katosi. Seinät katosivat. Valkoiset nauhat, jotka olivat leijuneet taivaalla lähtivät lentämään ja katosivat.

     Hetkeksi leimahti vielä kirkas valkoinen valo, valaisten pihan ja talon, sitten kaikki oli taas ennallaan.

15.11.1983

——————————————————————————————–

53. Stupa

Stupa-paikan edessä kasvoi 12-haarainen puu. Vahvat, vaaleat rungot olivat kehässä. Runkojen latvat täynnä monihaaraisia ja pitkiä oksia. Niissä ei ollut lehtiä eikä kukkia.

     Oksien keskellä tiheikössä istui kookas buddha-hahmo, joka sai aikaan voimakkaan turvallisuuden ja voiman tunteen. Hänen molemmissa ylöskohotetuissa käsissään oli hedelmät. Toisessa punainen, toisessa vihreä.

     Sen puun alla Maitreya istui meditoimassa. Kohta ilmestyi puun latvoille lauma huutavia lintuja. Ne lensivät, mutta niiden lentotaito oli surkea. Puun  yläpuolelle tullessaan ne putosivat oksien lävitse, oksiin takertuen tahdottomina kuin kivet. Niillä kaikilla oli hyvin suuret ruumiit, mutta pienet siivet. Vain pari harvaa ja vaivaista sulkaa kyljissä.

    Maitreya kääntyi katsomaan lintuja. Silloin buddhahahmo ojensi toisen kätensä häntä kohti. Siinä kädessä oli vihreä hedelmä. Maitreya otti sen vastaan ja avasi sen. Se oli täynnä vihreitä siemeniä. Niillä hän alkoi ruokkia lintuja.

     Linnut söivät ahneesti. Tulivat aivan hänen ympärilleen ja alkoivat nokkia siemeniä. Samalla, kun ne niitä söivät, niiden ruumiit alkoivat pienentyä. Lopulta ruumiit olivat niin kevyet ja pienet, että nuo surkeat sulat saattoivat niitä hyvin kantaa. Linnut lensivät oksien läpi ja katosivat. Loput siemenet Maitreya kylvi maahan. Niistä puhkesi vihreä ruoho.

     Hän istuutui uudelleen puun alle ja kohta tulivat linnut uudestaan. Ne lensivät nyt itsensä halliten ja taitavasti laskeutuivat puun oksille. Mutta silti ne ääntelivät koko ajan kuin olisivat jotakin halunneet.

     Maitreya kääntyi katsomaan lintuja ja silloin buddhahahmo ojensi toisen kätensä häntä kohti ja siinä oli punainen hedelmä. Maitreya otti sen ja avasi sen ja sen sisällä oli runsaasti punaisia siemeniä ja hän alkoi ruokkia niillä lintuja.

     Linnut söivät siemeniä rauhallisesti ja samalla niiden siivet kasvoivat ja saivat loistoa. Siivet kasvoivat komeiksi ja vahvoiksi ja niiden kantamina linnut lensivät pois.

     Jäljelle jääneet siemenet Maitreya kylvi ruohikkoon ja niistä puhkesi punaisia kukkia.

     Jälleen hän istuutui puun alle. Eikä kulunut kauan kun linnut jälleen tulivat. Nyt ne lensivät suoraan puun eteen. Ne irroittivat siipensä ja jättivät ne siihen.

     Buddha-hahmo otti siivet, valmisti niistä päähineen ja asetti sen Maitreyan päähän. Linnut menivät ruohikkoon nukkumaan.

     Buddha-hahmo laskeutui alas puusta ja lähti kulkemaan kohti stupa-paikkaa. Kulkiessa hänen hahmonsa vähitellen kadotti ääriviivansa, hän sulautui valoksi, leijui kirkkautena stupa-paikan yläpuolelle.

     Puu oli nyt tyhjä. Tiheiden oksien lomassa loisti kupolikantinen malja. Sen päällä hahmo oli istunut. Nyt se oli näkyvissä. Linnut nukkuivat ruohikossa.

     Maitreya kääntyi jälleen katsomaan niitä. Silloin alkoi puu hänen takanaan jakautua. Sen 12 haaraa irtosivat, sen oksat irtosivat haaroista. Samaan aikaan linnut nousivat hereille ja ottivat ihmisenkaltaisen muodon.

     Valoisina hahmoina ne alkoivat kantaa runkoja ja oksia stupa-paikalle ja rakensivat stupan valmiiksi.

16.11.1983

——————————————————————————————–

54. VALOPUU

Maitreya antoi minulle pienen kupin jossa oli hiukan siemeniä.

— Etsi lintusi, sillä on varmaan kova nälkä. Ruoki sitä.

— Mikä ihmeen lintu? minä kysyin.

— Sinun lintusi, täytyyhän sinun tietää. Maitreya lähti kulkemaan pois. — Kyllä sinä sen löydät. Pidät vain kiirettä, ettei se ehdi kuolla nälkään.

Toivoin, että Maitreya olisi tullut myös etsimään lintua. Kuvittelin, että linnun täytyi olla jossain metsässä. Lähistöllä ei näkynyt puita. Hiekkaa oli pitkälti ja runsaasti. Muistin, että minulla oli kiire. Lintu saattoi kuolla nälkään. Yritin juostakin välillä. Viimein näin metsän reunan. Se oli vielä kaukana, mutta läheni koko ajan.

     Metsään tultuani yritin kuunnella lintujen ääntä. Mutta siellä oli aivan hiljaista. Vaikka metsä näytti tiheältä ja varjoisalta, siellä oli hirvittävän kuuma. Siellä kulkeminen tuntui tukalalta. Onneksi huomasin pienen luolan. Ajattelin, että siellä saattoi olla vilpoisampaa. Luola oli kuitenkin vielä kuumempi kuin metsä. Luolan katossa näin lintuhäkin. Häkki roikkui korkealla katossa, mutta sen puolien raoista näin kirkkaat linnunkynnet. Levitin siemeniä kämmenelleni ja aloin houkutella lintua syömään. Häkin ovi oli auki. Uskoin, että lintu tulisi. Häkissä ei kuitenkaan tapahtunut mitään. Lintu kai ei ollut nälissään. Kyllästyneenä sen innottomuuteen päättelin, ettei se minun lintuni ollutkaan.

     Päätin lähteä ja etsiä lintua muualta. Silloin häkkiä kannattava köysi katkesi ja häkki romahti alas. Häkissä olivat kuolleen linnun jäännökset. Siivet ja kynnet irrallaan. En halunnut katsella sitä. Juoksin ulos ja palasin metsään. Tuo äskeinen ei voinut olla minun lintuni. Miksi Maitreya olisi käskenyt minun ruokkia kauan sitten kuollutta raatoa.

     Luulin kuulevani viserrystä. Juoksin ääntä kohti. Se lakkasi kuitenkin heti kuulumasta. Linnun etsintäni vaikutti toivottomalta. Olisin varmaan masentunut lopullisesti, ellen olisi nähnyt toista lintuhäkkiä erään puun oksalla. Siellä lenteli elävä lintu. Sen täytyi olla minun lintuni. Levitin taas siemenet kämmenelleni ja työnsin kättä lintua kohti. En uskaltanut avata häkin ovea, ettei vain lintu olisi karannut, mutta arvelin sen voivan syödä puolien raoista. Se työnsikin päänsä häkistä ulos ja ahmaisi muutaman siemenen.

     Kun olin jonkin aikaa syöttänyt lintua näin Maitreyan tulevan samaa tietä kuin minäkin olin kulkenut.

— Päästä ihmeessä lintu häkistä. Se näyttää tosi surkealta.

— Se karkaisi heti. Lentäisi tiehensä ja tuhoutuisi.

— Päästä se ensin ja selitä sitten. Et sinä voi tietää, mitä tapahtuu.

     Vastahakoisesti avasin häkin oven. Olin varma, että lintu lentäisi heti tiehensä enkä näkisi sitä sen koommin. Kuka ties joutuisin suorittamaan uuden toivottomalta näyttävän etsimisen.

     Huomatessaan oven auki, lintu lähestyi ensin varovasti sitä. Siitä se ei kuitenkaan mennyt edemmäksi. Se palasi takaisin ja piiloutui häkin nurkkaan.

— Laita paljon siemeniä kädellesi, että se tuntee niiden tuoksun, neuvoi Maitreya.

Levitin molemmille kämmenilleni siemeniä, niin paljon kuin niihin mahtui. Lintu hyppäsi heti alas häkistä ja alkoi ahmia niitä.

     Yritin houkutella sitä takaisin häkkiin, mutta se ei enää tullut. Olin pettynyt, kun se lähti lentoon.

— Tuota minä pelkäsinkin, sanoin. Näytin harmistumiseni selvästi.

— Katso, miten kauniisti se lentää, sanoi Maitreya, eikä näyttänyt olevan millänsäkään linnun karkaamisesta. — Nyt se löysi oman puunsa. Juuri oikean puun.

     Minäkin näin linnun laskeutuvan puuhun, joka kohosi kaiken metsän yläpuolelle korkeampana ja jotenkin muutenkin erilaisena. Aivan kuin puun oksat olisivat olleet pelkkää valoa.

— Nyt se on vapaa. Nyt sillä ei ole hätää. Sinun on turha enää jäädä tänne. Jatka matkaasi. Etsi lisää vangittuja lintuja ja päästä ne vapaaksi.

     Jostain syystä halusin ottaa tyhjän lintuhäkin mukaani. Ehkä lintu sittenkin halusi palata luokseni. Sitten sillä olisi valmiina paikka, missä asua.

     En ehtinyt kauaksi, kun tapasin erään puun juurelta lauman linnunomistajia. Koko puu oli täynnä heidän lintuhäkkejään.

     Näytin heille tyhjää häkkiäni, kerroin linnustani, kerroin valopuusta, jonka se löysi. Yritin saada heidätkin avaamaan häkkien ovat.

— Miksi me tekisimme yhtä tyhmästi kuin sinä, he sanoivat kyllästyneinä. — Kulkisimme sitten tyhjän lintuhäkin kanssa ympäriinsä.

— Katsokaa, tulkaa katsomaan. Se näkyy varmasti tännekin. Se ei ole kovin kaukana, selitin heille ja yritin näyttää heille valopuuta. Sitä ei kuitenkaan näkynyt missään.

— Mitä puuta muka? Lintusi on karannut ja yrität meidätkin saada karkuuttamaan omamme. Me kyllä tiedämme miten lintujamme hoidamme, sinun ei tarvitse neuvoa meitä.

     He näyttivät selvästi, etteivät enää halunneet kuunnella minua. Jätin heidät ja pettyneenä jatkoin matkaani. Kummallista etten nähnyt valopuun oksaa enää missään ja vielä äsken se oli näkynyt selvästi. Olinko minä vain kuvitellut sen. Enempää en jaksanut pohtia juttua.

——————————————————————————————–

55. Kätketyn meren katsojaa eivät käärmeet ahdista (lukuversio Kivipaasi)

Laajalla maa-alueella oli suuria valkoisia kivilohkareita. Niitä oli paljon ja tiheässä. Muuta ei ollut. Ei puita eikä kukkia. Vain nuo kauniit kivet.

     Alue muistutti hautausmaata. Kivien ympärillä maa oli kuitenkin kovaa ja valkoista. Mietin, peittivätkö kivet jotakin alleen?

     Koetin siirtää niitä. Ne liikkuivat vaikeasti. En pannut kaikkea voimaani siirtämiseen. Kokeilin vain ja sillä tavalla en saanut tuloksia.

     Silloin joku läheni paikkaa juosten kovaa vauhtia. Hän tuli hyvin kaukaa, koska näin hänet kauan ennenkuin hän tuli lähellekään. Vielä en tuntenut tulijaa, mutta menin kiven suojaan istumaan ja odottamaan, että hän tulisi kohdalle tai juoksisi ohi.

     Odotin ja odotin. Kukaan ei tullut. Nousin kiven takaa enkä nähnyt enää ketään. Lähdin taas kokeilemaan saisinko yhtään kiveä siirretyksi. Halusin tietää, mitä niiden alla oli.

     Koskettaessani jotakin kiveä, näin taas jonkun juoksevan minua kohti. Hän juoksi nyt aivan eri suunnalta kuin äsken. Jälleen menin kiven taakse piiloon. En uskaltanut olla selvästi esillä, koska en tiennyt kuka juoksija oli ja mitä hän aikoi.

     Istuttuani taas kiven takana ja odotettuani kauan, nousin katsomaan ja juoksijaa ei näkynyt enää missään.

     Päätin, että jos vielä näkisin hänet, en menisi enää piiloon. Kohta näinkin. Hän oli jälleen hyvin kaukana. Minä nousin rohkeasti kivelle seisomaan voidakseni tarkkailla hänen tuloaan. Ei kestänyt kauan, kun tunnistin tulijan Maitreyaksi.

— Miksi piilouduit kiven taakse, hän kysyi. — Oli hyvä että lopulta tulit esiinkin, muuten mahdollisuutesi olisi voinut mennä ohitse.

— Olet yrittänyt siirtää kiviä? hän kysyi vielä.

— Yritin, mutta en onnistunut.

— Yritä vielä. Sinun on saatava nuo kivet paikoiltaan.

— Näyttäisit, miten se tapahtuu.

     Maitreya meni yhden kiven luo ja siirsi sen syrjään. Kiven alla oli syvä aukko. Aukon pohjalla läikehti vesi.

— Onko se kaivo? minä kysyin.

— Sen näet kohta. Nosta nyt kivesi.

     Minä nostin. Kivi siirtyi. Kiven alla oli aukko, mutta sen syvyydessä ei läikehtinyt puhdas vesi, vaan lauma kihiseviä käärmeitä, jotka alkoivat valon nähdessään pyrkiä ylös. Aioin kiireesti painaa kiven takaisin paikoilleen sulkeakseni tuon kauhean näyn pois silmistäni, mutta Maitreya esti minua.

— Anna niiden tulla.

     Ne tulivat. Ne nousivat ylös kallioille. Ne kiipesivät valkoisen kiven päälle ja kostuttivat sen pinnan limaisella ruumiillaan, ne kiersivät jaloissani, ne pyrkivät syliini.

— Ota ne käteesi ja katso niitä. Tutki niitä. Tunne ne.

     Yritin työntää käärmeitä pois. — Eivät nämä ole minun. En minä tunne näitä.

— Katso tarkemmin. Kun tunnet ne, ne lähtevät. Ennen et niistä pääse. Ennen et pääse siirtämään muita kiviä, sillä käärmeet eivät anna sinulle rauhaa.

— Tee se, sillä vielä sinäkin löydät läikehtivää vettä, jonkun kiven alla se odottaa sinua. Kun olet nostanut kaikki kivet, joitten alla vesi liikkuu, silloin olet vapauttanut itsesi katsomaan kätkettyä merta. Sen katsojaa eivät käärmeet ahdista. Sen katsoja on tunnistanut ne pois läheltään.

20.12.1983

——————————————————————————————–

57. Temppelin rakentaminen

Olin mukana rakentamassa temppeliä. Maitreya antoi meille neuvoja työssä. Valmistimme ensin lattian, hioimme ja puhdistimme valkoiseen kallioon laajan ja tasaisen paikan, jonka Maitreya koristeli asettamalla siihen siemeniä ja jyviä erilaisiin kuvioihin. Kun koriste oli valmis, jätimme paikan ja menimme etäämmälle hakkaamaan seinäkiviä.

     Rakennuspaikka oli suuren meren rannalla. Meri oli syvällä valkoisten kallioiden alapuolella ja sieltä nousi poissaollessamme kaunis, suuri peto, valtava pedonruumis, joka kantoi neljää päätä kaulojen varassa.

     Ennenkuin ehdimme tehdä mitään, päät kurottuivat kohti temppelin lattiaa ja silmänräpäyksessä olivat kaikki siemenet ja jyvät kadonneet pedon ahneisiin kitoihin. Sitten peto vajotti itsensä rannan hiekkaan. Näimme sen kauniista, välkehtivästä ruumiista vain osia.

     Maitreya koristi lattian uudelleen. Nyt hän asetteli siihen kukkia erilaisiin ryhmiin ja kimppuihin. Lattia oli kaunis katsella ja hyvät tuoksut levisivät siitä ympäristöön.

     Nyt lähdimme noutamaan seinäkiviä rakennuspaikalle, mutta jälleen nousi peto, varasti kukat, murskasi ne hampaillaan ja nieli kaikki.

     Kun tulimme takaisin, oli peto jo piiloutunut ja samassa huomasimme, että meren toiselle rannallekin oli nousemassa palatsi. Seinäkivet siinä olivat jo paikoillaan. Ne olivat suuria harmaita kiviä.

     Maitreya koristi lattian jälleen kerran. Nyt hän peitti sen erivärisillä hedelmillä.

     Sen tehtyään hän johti meidät hakemaan seinäkiviä, joitten noutaminen oli jo monta kertaa estynyt. Emme ehtineet pitkälle, kun peto nousi hurjasti karjuen merestä ja vei hedelmät. Nyt näimme pedon koko komeudessaan. Syötyään hedelmät, se sukelsi mereen ja alkoi uida kohti vastarantaa.

     Siellä oli jo valmiina sen palatsi vai oliko sekin temppeli. Se oli harmaa ja jykevä korkeine torneineen. Tornien huipuilla paloivat tulet ja musta savu levisi kohisten ja tulvi meren yli.

     Me puhdistimme nopeasti temppelin lattian, jossa oli hiukan rippeitä tuhotuista hedelmistä. Sitten Maitreya rakensi jokaiseen neljään kulmaan suuret maljat. Maljoihin hän sai tulemaan veden. Kun maljat olivat täydet, putosi niitä kohti valonsäde, joka sytytti veden palamaan. Veden tuli oli kuitenkin erilaista kuin tavallinen tuli. Siitä nouseva savu oli kirkasta kuin valo ja levitessään meren yllä tulvivaa tummaa savua vasten, se pystyi hävittämään sen. Levitessään pedon palatsin yläpuolelle, se pystyi vavisuttamaan sen vahvoja torneja, murtamaan sen seinät ja tuhoamaan sen.

23.12.1983

——————————————————————————————–

58. Soiva meri

Pyöreä kenttä oli täynnä kiviä. Ne olivat kauniita, monivärisiä kiviä. Niiden pinnoissa ei kuitenkaan ollut jalokivien loistoa, vaan maan kivien himmeys.

     Suuri joukko ihmisiä oli kerääntynyt kentän reunoille. Heidän oli määrä kantaa kivet lähelläolevaan mereen.

     Maitreya oli myös siellä. Hänellä oli mukanaan sauva, jonka molemmissa päissä oli miekan terä ja kolmas terä vielä keskellä. Hän leikkasi miekallaan suuresta kankaasta palasia. Niillä oli tarkoitus kantaa kivet, etteivät kädet haavoittuisi niiden särmissä.

     Kun kaikki olivat valmiit työhön, heitti Maitreya miekan kentän keskelle ja merkitsi sillä mihin asti oli edettävä. Kentän reunalta miekalle asti oli kuljettava ja kaikki kivet siitä kannettava mereen.

     Työ alkoi. Kaikki uurastivat. Lopulta kenttä oli tyhjä. Kankaat kaikkien käsissä olivat kuluneet melkein olemattomiin. Muutamia langanpätkiä oli minullakin käsissäni.

     Maitreya nosti miekan maasta ja sitten lähdimme meren rantaan. Siellä hän heitti miekan meren keskelle ja meri alkoi liikkua. Nousi hirvittävä myrsky. Meri kuohui ja pyöri. Aallot ajoivat toisiaan takaa.

     Kiviä poimiessa olimme löytäneet joitakin hyvin kauniita kiviä ja niitä oli jokainen piilottanut vaatteisiinsa saadakseen pitää ne itsellään. Nyt nekin alkoivat liikkua. Minulla oli punainen kivi hihassani. Se alkoi hakata käsivarttani niinkuin sitä olisi lyöty kaikin voimin moukarilla. Oli pakko ottaa kivi pois ja paljastaa sen olemassaolo. Niin tekivät muutkin omilleen. Heitimme loputkin kivet mereen.

     Niiden lennettyä mereen, nousi myrsky vielä hetkeksi hurjemmaksi, mutta sitten ponnahti miekka merestä ylös, sen terät erkanivat toisistaan ja lensivät meren rannoille.

     Niille kohdille, minne miekan terät putosivat puhkesivat täydessä kukassa olevat puut ja lintuparvet saapuivat puitten oksille.

     Kun kaikki tämä oli tapahtunut, huomasimme, että vesi oli aivan hiljaa. Se oli kaikki noussut rannoille korkeana vesimuurina ja meren allas oli siitä tyhjä. Siellä pohjalla olivat ne kivet, jotka olimme sinne kantaneet. Nyt niistä oli kadonnut maan kivien himmeys. Ne loistivat kirkkaina jalokivinä.

     Saimme käskyn kantaa kivet vuorten rinteille. Kannoimme kivet. Saimme rakentaa niistä istuimia. Rakensimme.

     Sillä aikaa palautui meren vesi paikoilleen ja aloimme kuulla kauniita ääniä. Kun työmme oli valmis, menimme katsomaan, mistä äänet tulivat.

     Maitreya seisoi keskellä merta ja soitti sitä. Koko meri soittimenaan hän soitti ja meren toisella rannalla näimme hämmästyttävän yleisön, merkillisen kuulijajoukon juhlapuvuissaan ja kaikki he lähtivät kulkemaan sitä vuorta kohti, jonne olimme istuimia rakentaneet.

     He täyttivät istumapaikat. Meri oli kuin mahtava näyttämö niiden edessä. Vieraitten kuljettua rannan läpi, näimme jokaisen hiekkasirun puhjenneen kukkaan. Juoksimme keräämään kukkia ja veimme niitä noille juhlapukuisille kuulijoille.

     Nyt aloittivat puitten oksilla istuvat linnut työnsä. Ne keräsivät kukkia noista miekan kasvattamista puista ja kantoivat niitä nokassaan ja pudottelivat meren ylle. Puut kasvattivat aina uusia ja uusia kukkia. Syntyi loputon kukkasade tuon soivan meren ylle.

25.12.1983

——————————————————————————————–

60. Helmikoru

Halusin lähteä asuinpaikasta, jossa olin kauan asunut. Kaikki oli siellä käynyt niin pieneksi ja ahtaaksi. Siellä asuminen ei enää innostanut.

     Pakkasin tärkeimmistä tavaroistani kantamuksen ja lähdin. Kaikkein tärkein minulle oli kultaan upotettu helmi, joka roikkui kauniissa ketjussa. Vain harvoin pidin sitä näkyvillä.

     Lähdin kantamusteni kanssa matkaan. Ihmiset, jotka tunsin, tulivat kysymään, mihin olin menossa. En halunnut kertoa heille. En halunnut ketään heistä mukaani. Itselleni selitin, että etsisin uuden asuinpaikan, joka olisi minulle sopivampi.

     Tulin tielläni suurten vuorten väliseen laaksoon ja näin maassa lojuvan kerjäläisen, joka pyysi minulta vettä. Innoissani riensin auttamaan häntä, mutta tullessani lähelle, huomasin, että syvä rotko erotti minut hänestä. Taakka selässä olisi ollut vaikea hypätä rotkon yli. Sitäpaitsi vesi oli syvällä rotkon pohjalla. Taakka selässä en olisi pystynyt laskeutumaan sinne.

     Halusin antaa vettä kerjäläiselle, mutta en halunnut jättää taakkaani ja aarteitani siihen. Epäilin, että tämä oli ansa. Jos jättäisin tavarani ja kiipeäisin hakemaan vettä, voisi kerjäläinen anastaa aarteeni ja mennä matkoihinsa. Helmikorun menettämistä pelkäsin eniten.

— Odota vähän, sanoin. — Pian tulee varmasti joku, joka voi hakea sinulle vettä paremmin kuin minä.

     Otin kantamuksestani kauniin, keltaisen liinan ja peitin sillä kerjäläisen jalat, joita aurinko paahtoi. Sitten jätin hänet. — Se liina, jonka annoin, oli todella hieno ja arvokas, selitin itselleni, kun jatkoin matkaa.

     Vähän ajan kuluttua kuulin huutoa vuoren seinämästä. Siellä oli luola, jonka suulla olevan ristikko-oven takana oli vangittuna ihmisiä. He huusivat ja pyysivät minua vapauttamaan itsensä.

     Tietysti minä tekisin sen. Juoksin lähemmäksi, mutta samassa huomasin, että luolan suu olikin korkealla seinämällä. Minun olisi kiivettävä jyrkkää seinämää aika pitkälti ennenkuin pääsisin luolan ovelle. Ilman kantamusta se olisi ehkä onnistunut, niiden kanssa tehtävä oli mahdoton.

     Huusin vangituille, että kohta tulisi varmasti joku, jolla ei olisi niin paljon kantamista kuin minulla ja hän varmasti vapauttaisi heidät.

     Sitten tulin joelle. Puhtaana virtasi joen vesi ja toisella rannalla näin valoisan kaupungin taloineen ja torneineen. Juuri tuollaista paikkaa olin etsinyt. Minun tarvitsi vain ylittää joki.

     Joen  yli johti kaunis silta. Se kohosi korkeana kaarena veden yli. Juoksin sillalle ja lähdin nousemaan, mutta sen pinta oli hyvin kirkas ja hyvin liukas. Selässäni olevat tavarat painoivat ja luisuin taakkoineni aina takaisin sillan alkuun.

     Palasin rannalle. Päätin kahlata veden yli. Nostin tavaroita ylemmäksi, etteivät ne kastuisi ja astuin veteen. Raskaana kantamusteni kanssa vajosin syvälle joen pohjaan enkä voinut liikkua.

     Palasin takaisin rannalle. Päätin vihdoin ottaa kantamuksen selästäni. Kiinnityshihnat olivat kiristyneet tiukasti ympärilleni, solmut olivat juuttuneet kiinni. Kesti kauan ennenkuin sain taakan irti itsestäni.

     Avasin käärön ja päätin ihailla aarteitani. Mutta matkan aikana kaikki kauniit esineet olivat muuttuneet arvottomaksi romuksi. Vain helmikoru oli yhtä kaunis kuin ennen. Otin sen käteeni. Se painoi valtavasti. Se vajosi hiekalle, enkä saanut sitä enää liikahtamaan. Pelästyin. En pääsisi enää eteenpäin korun kanssa. Toisaalta en halunnut luopuakaan siitä.

     Samassa näin joukon kulkijoita tiellä. Heidän tullessaan lähemmäksi tunsin Maitreyan, tunsin kerjäläisen, joka oli ollut janoissaan, tunsin luolaan vangitut.

— Sinäkin olet pysähtynyt, sanoi Maitreya.

     Heitin kiireesti jotain tavaroitten päälle, etteivät he olisi nähneet millaisia romuja kanniskelin. Helmikorun jätin näkyville.

— Näytä minulle korua, sanoi Maitreya.

     Yritin nostaa korua maasta, mutta se ei noussut.

— Meidän on nyt jatkettava matkaa, sanoi Maitreya.

— Sinä kai jäät vahtimaan aarteitasi. Tiedätkö muuten, että todellisia aarteita ei kukaan voi toiselta viedä.

     Halusin lähteä heidän mukaansa. Irrotin jo korun nauhaa kädestäni, mutta se oli kiertynyt siihen tiukasti. En saanut sitä irti. Halusin, että koko komeus olisi uponnut maahan ja kadonnut silmistäni. Ymmärsin, mitä se oli tehnyt minulle ja mitä se tulisi tekemään, ellen luopuisi siitä.

— Se ei käy noin helposti, sanoi Maitreya. — Olet kantanut sitä kauan. Sen jättäminen ei ole helppoa. Kerros kerrokselta sinun on purettava korea helmi. Siru sirulta rikottava se ja heitettävä pois. Vasta sitten olet täysin vapaa.

——————————————————————————————–

61. Veden kantaminen

Istuin valkoisilla kivillä suuren pellon reunassa. Pelto oli täynnä pieniä buddha-patsaita, järjestettynä kaareviin riveihin. Patsaat olivat eri värisiä. Oli punaisia, vihreitä, valkoisia, sinisiä ja muutama kullanvärinen patsas. Kaikkien patsaitten kasvot olivat käännetyt samaan suuntaan. Kullanväriset patsaat olivat suurempia kuin muut.

     Pellon keskellä kasvoi tuoretta ruohoa.

     Minulla oli ylläni valkoiset vaatteet ja olin koko ajan varuillani, etten vain likaisi niitä. Kivet, joilla istuin, näyttivät puhtailta.

     Katsoin valoa, joka oli pellon yläpuolella. Jokaisen patsaan päästä kohosi kirkas säde, joka pysyi täysin liikkumattomana, oli kuin sauva, joka yhdisti patsaan ja taivaan.

     Katselin myös vettä. Se kohosi värikkäinä ryöppyinä pellon ympärillä olevista lähteistä vihreänä, punaisena, valkoisena, sinisenä ja kultaisena. Kultainen vesi kohosi korkeimmalle.

     Sitten näin Maitreyan pellolla. Hän nousi yhden patsaan takaa ja lähti kulkemaan ja kiertämään peltoa. Hän kulki jokaisen patsaan luona yhtään unohtamatta. Sitten hän tuli lähelleni. Näin, että hänellä oli kädessään vesimaljoja. Ne olivat hyvin pieniä, mutta niitä oli paljon.

— Veden kantaminen on aloitettava nyt, hän sanoi ja ojensi maljat minulle. — Älä tuhlaa pisaroita, äläkä unohda yhtään paikkaa.

     Ymmärsin, että minun tuli jakaa maljat patsaitten eteen. Menin lähteille. Täytin maljat huolellisesti. Aloin sitten jakaa maljoja.

     Samalla, kun minä kannoin vettä, Maitreya työskenteli pellon keskellä olevalla alueella. Näin, että hän kätki maahan jotakin ja sitten odotti.

— Tule katsomaan, sanoi Maitreya, kun olin vienyt viimeisen maljan paikoilleen.

     Menin. Siellä ruohikossa kasvoi korkea korsi, sen päässä runsasjyväinen tuoksuva tähkä. Se oli kasvanut sillä välin, kun olin suorittanut tehtävääni. Tähkä oli valmis ja täyteläinen ja siitä levisi vahva, ihmeellinen tuoksu.

— Näetkö nyt? Muistatko nyt? kysyi Maitreya.

     Hyvin valjastettu härkä kyntää täydellisen kynnöksen.

     Hyvin opetettu kylväjä kylvää taidolla pellon.

     Taitava sadonkorjaaja ei koskaan jää nälkäiseksi eivätkä hänen ystävänsä.

     Maitreya irroitti yhden jyvän tähkästä ja antoi sen minulle. Sitten hän irroitti toisen ja laittoi sen suuhunsa. Samalla hetkellä vesilähteet pellon reunoilla alkoivat kasvaa. Vesi kohosi korkeiksi patsaiksi ja lensi sitten pitkinä kaarina koko pellon yli.

     Vedet lensivät ehjästi lähteestä lähteeseen. Yksikään pisara ei lentänyt hukkaan.

29.12.1983

——————————————————————————————–

62. Puhtaus on nyt saavutettu

Maitreya työskenteli alueella, jonka ympärillä oli neljä voimakasta vesiputousta. Vesi kohisi koko ajan ja virtasi valtavalla vauhdilla. Putousten välinen alue oli kuin saari. Maitreya puhdisti sitä. Hän otti jokaisesta putouksesta vettä ja puhdisti sillä maan pintaa, kunnes se alkoi olla peilikirkasta. Kaiken mudan, hiekan ja kivilohkareet hän oli heittänyt siitä pois.

     Kun alue oli täysin puhdas, pysähtyi vesi putouksissa liikkumattomaksi. Veden solina lakkasi ja jokaisen putouksen harjalle ilmestyi suuri valkoinen laiva. Laivoissa ei näkynyt matkustajia, mutta lastina oli paljon kirkkaita siemeniä ja siemenet alkoivat lentää kohti saarta aivankuin vesi äsken oli lentänyt.

     Maitreya kylvi siemenet heti maahan ja ne kasvoivat nopeasti, ne puhkesivat heti kukkaan ja niin saarta peitti nyt kukkiva niitty. Vain aivan keskellä oli pyöreä peilinkirkas alue. Siihen Maitreya istuutui ja aloitti meditaation. Silloin laivat lähtivät. Vesi alkoi liikkua, korkeana ja puhtaana se syöksyi taas kohti saarta.

     Näin jatkui, kunnes laivat saapuivat uudelleen. Tällä kerralla niillä oli lastinaan kallisarvoisia jalokiviä. Lastit olivat painavat. Laivojen reunat olivat syvällä vedessä, kun laivat pysähtyivät putousten harjalle. Jalokivet alkoivat lentää. Ne lensivät kohti saarta aivan kuin vesi ja siemenet olivat äsken lentäneet.

     Maitreya otti kivet vastaan. Hän alkoi rakentaa niistä tornia. Hän työskenteli taukoamatta ja sai tornin pian valmiiksi. Sitten hän meni torniin sisälle ja aloitti meditaation. Samassa laivatkin lähtivät ja vesi alkoi liikkua. Se syöksyi korkeana ja puhtaana kohti saarta.

     Näin jatkui, kunnes laivat olivat jälleen saapuneet.

     Maitreya nousi niitä vastaan. Hän kumarsi kunnioittavasti niitä kohti ja odotti. Tällä kertaa laivat eivät purkaneet lastiaan putousten harjalla, vaan alkoivat hitaasti laskeutua putouksissa alas. Ne liukuivat saarta kohti ja niissä kaikissa näkyi yksi matkustaja, kaunis kuninkaallinen olento.

     Yhtäaikaa he astuivat maihin. Jokaisella oli lahja mukanaan. Yksi toi suuren koristetun viitan, yksi kruunun, yksi kantoi sauvaa ja yhdellä oli lahjanaan linnunsulkaviuhka.

     Kunnioittavasti he luovuttivat lahjansa, kääntyivät sitten ja palasivat laivoihin takaisin. Laivat eivät nousseet putousten päälle, vaan liukuivat hiljaa suoraan veden läpi, tuon paikoilleen pysähtyneen, puhtaan veden läpi.

     Kun laivat olivat poissa, kuului jokaisesta putouksesta, vedestä kaikilta neljältä suunnalta ääni: — Puhtaus on nyt saavutettu.

29.12.1983

——————————————————————————————–

63. Kudottu peitto

Olimme löytäneet meren rannalta kirkkaan pensaan. Siitä irtosi ohuita lankamaisia säikeitä. Keräsimme niitä ja aloimme kutoa niistä peittoa. Kudoimme, pujotimme ja solmimme ja saimme valmistettua kauniin peiton.

     Ajattelimme, että siihen oli kutoessa jäänyt käsistä lika, vedimme peiton meren rannalle ja huuhdoimme sen moneen kertaan vedessä. Jätimme sen sitten meren rannalle valoon kuivumaan.

     Lähellä oli suuri rakennus. Menimme katsomaan olisiko Maitreya siellä. Halusimme näyttää peittoa hänelle.

     Rakennuksen edessä olivat korkeat portaat. Ensimmäiselle portaalle oli pudonnut kiviä ja hiekkaa ja katkenneita oksia. Päätimme raivata ne pois. Puhdistimme portaan huolellisesti.

     Sitten menimme hakemaan kangasta rannalta. Poissa ollessamme peiton päälle oli mennyt nukkumaan suuri lintu. Se nukkui syvästi ja kun yritimme herättää sitä ja ajaa sitä peitolta pois, se ei suostunut lähtemään. Keräsimme rannalla kasvavista kasveista siemeniä ja yritimme niillä houkutella lintua, mutta se ei suostunut lähtemään.

     Silloin alkoi meri liikkua, aallot nousivat kauaksi rannalle. Kun aallot laskeutuivat takaisin, näimme hiekalla runsaasti kauniita kiviä. Otimme niitä käteen. Näimme että ne olivat jalokiviä. Yritimme niillä houkutella lintua pois.

     Niistä se innostuikin. Kun ojensimme kiviä linnun lähelle, se otti ne nokkaansa ja söi niitä halukkaasti. Kun se oli syönyt tarpeekseen, se nousi jaloilleen ja siivilleen ja lensi pois.

     Peittoon sille kohdalle, missä lintu oli nukkunut, jäi kirkas kultainen jälki. Keräsimme loput jalokivet rannalta ja laitoimme ne peiton päälle. Lähdimme sitten näyttämään peittoa Maitreyalle.

     Nousimme portaita. Ensin tulimme punaiseen eteishuoneeseen,  joka oli täynnä hyvää tuoksua. Sitten tulimme suureen saliin, jossa Maitreya odotti.

     Hän tarkasteli peittoa ja sanoi:

— Työ on hyvin tehty ja puhdas.

     Hän katsoi jalokivia peitolla ja sanoi: — Myös valo on oikea.

1.1.1984

——————————————————————————————–

64. Nyt on veden kantamisen aika

Istuin pienellä luodolla keskellä avaraa merta. Olin ilmeisesti kahlannut sinne, sillä venettä ei näkynyt missään. Sylissäni pitelin maljaa, joka oli täynnä kauniin värisiä, tuoreita ja tuoksuvia hedelmiä. En syönyt niitä eikä minulla ollut nälkä, mutta vedenrajaan ympäri koko luodon ui äkkiä valtava kalaparvi. Ne aukoivat suutaan nälkäisinä ja aloin jakaa niille hedelmistä pieniä palasia. Vähitellen malja tyhjeni, kalat tulivat kylläisiksi ja uivat pois. Samassa huomasin, miten koko meri ilmestyi täyteen samankaltaisia värikkäitä, tuoreita ja tuoksuvia hedelmiä ja niiden lävitse saapui vene luotoa kohti. Vene oli melkein täynnä matkustajia, yksi paikka oli kuitenkin vapaa, minä pääsin istumaan siihen.

     Vene purjehti tuon tuoksuvan hedelmämeren läpi ja tuli meressä seisovalle portille, josta se kulki ja tuli toiselle merelle, jossa se jätti minut pienelle luodolle maljoineni. Kun jäin istumaan siihen, puhkesi maljani täyteen kauniita, valkoisia kukkia.

     Kun istuin siinä kukat sylissäni, tuli suuri parvi lintuja luodon yläpuolelle ja ne kurottivat kaulojaan anovasti. Ojensin niille kukkia, ne ottivat kukat ja lensivät pois. Maljani oli tyhjentynyt, mutta samalla koko meri ympärilläni puhkesi täyteen kukkia ja kukkivassa meressä saapui vene matkustajineen hakemaan minua pois luodolta.

     Kukkivan meren jälkeen saavuimme peilikirkkaalle, liikkumattomalle merelle, jossa kohosi korkeita, sileitä pylväitä, joitten päällä paloi kirkas tuli. Tuli valaisi merta voimakkaasti, sai sen veden näyttämään kultaiselta. Vene vei minut luodolle, jossa maljani täyttyi tulen kaltaisella valolla. Sitä ei kukaan tullut hakemaan, mutta sen valossa näin meressä tien ja tien päässä korkean suihkulähteen, josta vesi lakkaamatta kohosi. Lähdin kulkemaan kohti lähdettä. Kun tulin lähelle, näin Maitreyan lähteen keskellä. Hän otti maljan minulta, täytti sen vedellä ja sanoi:

— Nyt on veden kantamisen aika. Sen tarvitsijoita on paljon.

2.1.1984

——————————————————————————————–

65. Sokeat linnut

Maitreya oli löytänyt vuorelta puun. Se oli suuri puu ja olisi voinut näkyä kauaksi, mutta se ei näkynyt. Se olisi voinut olla vihreä, tuoksuva ja täynnä kukkia, mutta se ei ollut. Se olisi voinut valmistaa runsaan hedelmäsadon vahvoille oksilleen, mutta se ei kantanut yhtään hedelmää. Sen oksien päät olivat kuihtuneet. Ne eivät kasvaneet enää. Se ei tehnyt kukkia eikä hedelmiä. Sen kasvu näytti pysähtyneen.

     Puun oksat olivat täynnä linnunpesiä. Jokaisessa pesässä oli yksi muna, mutta lintuja ei näkynyt missään.

     Linnut lensivät jossain maailman rajoilla loputonta kehää. Sokeudessaan ne eivät nähneet puuta, joka oli niitä varten ja jossa niiden pesät odottivat.

     Linnut lensivät ja lensivät loputtomasti väsyneinä ja kärsivin siivin.

     Maitreya näki pesät, näki linnut ja näki puun. Hän otti puun maasta, irroitti sen juuriltaan ja etsi sille uuden kasvupaikan. Hän leikkasi kaikki kuolleet oksanpäät, että ne saattoivat kasvaa. Hän toi puulle vettä, runsaasti vettä, jota se tarvitsi.

     Puu kasvoi. Oksat kasvoivat. Oksat kasvoivat maailman rajoille, missä sokeat linnut jatkoivat lentoaan. Oksat puhkesivat kukkiin ja niiden tuoksu levisi. Oksat tavoittivat kasvullaan sokeat linnut ja ne pysähtyivät, ne näkivät, ne ymmärsivät.

     Pysähtyessään ne muuttivat suuntaa, ne lensivät tuoksuvia oksia seuraten. Nähdessään niiden sokeus alkoi kadota. Ymmärtäessään ne tavoittivat suuren puun, kokivat sen kirkkauden, laskeutuivat pesilleen.

Niiden siivistä oli väsymys poissa.

Niiden silmistä oli sokeus kadonnut.

Niiden kärsimys loppui.

Puun löydyttyä ne eivät eksyneet enää.

4.1.1984

——————————————————————————————–

66. On lähtemisen aika

Olin matkalla suuressa veneessä, joka oli täynnä matkustajia. Vene ei vielä liikkunut mihinkään. Me vain istuimme ja odotimme lähtömerkkiä.

     Silloin Maitreya tuli paikalle, hänellä oli kädessään suuri miekka: — On lähtemisen aika, hän sanoi. — Vielä ei ole mitään, missä vene kulkisi, teidän on kannettava sitä alkumatkalla.

     Aloimme kantaa venettä. Otimme jokainen kiinni sen reunoista ja kannoimme sitä. Se oli raskas. Paikka, jossa etenimme näytti autiolta erämaalta ja hyvin loputtomalta.

     Tulimme viimein korkean tornin luo. Maitreya kiipesi torniin ja upotti miekkansa sinne. Torni oli täynnä suuria jyviä. Kun miekka upposi niihin, ne alkoivat tulvia tornin reunojen yli. Maa täyttyi jyvistä ja syntyi jyvämeri.

     Maitreya tuli miekkoineen luoksemme ja sanoi: — Työntäkää nyt venettä.

     Työnsimme venettä jyvämeressä ja eteneminen ei ollut niin vaikeaa ja raskasta kuin äsken. Vene eteni nopeasti, kun kaikki yhdessä työnsimme sitä.

     Jälleen tulimme tornin luo. Maitreya kiipesi sinne ja pudotti miekkansa torniin. Nyt siellä oli vettä. Vesi tulvi tornin reunojen yli ja tornin ympärille syntyi joki, joka lähti virtaamaan eteenpäin.

     Maitreya tuli miekkoineen luoksemme ja sanoi: — Menkää nyt veneeseen ja soutakaa yhdessä sitä.

     Menimme veneeseen. Maitreya tuli mukaamme. Soudimme pitkin iloisesti solisevaa vettä ja saavuimme kolmannen tornin luo. Jälleen Maitreya otti miekkansa ja vei sen torniin. Torni oli täynnä valoa, joka alkoi tulvia alas. Se täytti tornin ympäristön suurelta alueelta ja vene alkoi kulkea ja kiertää valossa. Sen ei tarvinnut enää tavoittaa uutta rantaa.

4.1.1984

——————————————————————————————–

67. Puhtauden palatsi

Pieni seurue oli pitkällä matkalla. He olivat vaeltaneet kauan. Heillä oli mukanaan vaunut, joihin he olivat keränneet jalokiviä sieltä, mistä olivat niitä löytäneet. Vaunuissa oli runsaasti pieniä kauniita kiviä, koko joukko suuriakin ja yksi oikein suuri punainen jalokivi.

     Heidän yhteisenä ajatuksenaan oli rakentaa johonkin sopivaan paikkaan Puhtauden palatsi. He olivat innostuneita ajatuksestaan ja valmiit tekemään mitä tahansa sen toteuttamiseksi.

     Maitreya oli heidän mukanaan ja oli luvannut etsiä heille sopivan paikan. He olivat tulleet paikkaan, joka ei ollut aivan meren rannassa, mutta suuren meren saattoi hyvin siihen nähdä.

— Tässä se on, sanoi Maitreya.

— Eikö meri ole liian kaukana. Eikö Puhtauden palatsin rakentamiseen tarvita runsaasti vettä.

— Vettä on runsaasti. Te ette vain näe sitä, sanoi Maitreya. — Mikään ei estä rakentamista, jos aloitatte nyt.

— Kannammeko veden mereltä asti? he kysyivät.

— Käyttäkää jalokiviänne, sanoi Maitreya. — Niiden avulla vesi löytyy nopeasti. Heittäkää ne hiekalle valoon.

— Mehän kadotamme ne. Ne vajoavat hiekkaan, emmekä enää löydä niitä. Miksi me heittäisimme kalleimmat aarteemme menemään.

— Ne eivät ole aarteita ennenkuin olette valmiit luopumaan niistä. Ilman niitä ette voi palatsianne rakentaa. Luopumatta niistä ette voi saada mitään aikaan.

     He valitsivat kaikkein pienimmät kivet ja heittivät ne hiekalle. Surullisina he näkivät, miten kauniit pienet kivet upposivat hiekkaan. He saattoivat nähdä niiden putoavan syvälle, hyvin syvälle, mutta sitten kuului loiskahdus. Jalokivi oli tavoittanut hiekan alle kätketyn veden. Se oli avannut vedelle kulkutien, jota pitkin vesi alkoi nousta, kohosi hiekan pinnalle, kohosi vielä ylemmäksi. Korkeana, kapeana patsaana vesi kohosi ja jäi virtaamaan kuin kaunis pylväs ja pienet jalokivet loistivat pylväiden päissä.

— Näettekö? Nyt te vasta olette ne todella löytäneet, sanoi Maitreya.

     He innostuivat näkemästään niin, että alkoivat kiireesti heittää kaikkia muitakin jalokiviä hiekalle. Kaikkein suurimman punaisen kivenkin he heittivät. Ja vähitellen maa oli täynnä kohoavia vesipatsaita, joitten huipuilla kivet loistivat ja muodostivat tuolle solisevalle palatsille loistavan katon. Suuri punainen kivi lähetti hehkuvaa valoaan ympärilleen ja loisti kuin majakkavalo.

8.1.1984

——————————————————————————————–

68. Vene suurella virralla

Monet portaat risteilivät tyhjyyden yläpuolella. Niiden kirkkaat askelmat näkyivät selvästi, mutta niillä ei ollut alkua eikä loppua. Portaita pitkin tulivat maljankantajat ja kylvivät ensimmäiset pisarat maljoissa olevasta vedestä tyhjyyteen. Niiden pudotessa tyhjyys synnytti pisaroita vastaanottamaan paljon pieniä maljoja, jotka olivat avoimina ja valmiit. Ja ylhäällä portailla maljojen kantajat kylvivät pisara pisaralta kaiken veden. Tyhjät maljansa he pudottivat tyhjyyteen ja ne putosivat kuin kannet täydellisesti sulkien vedestä täyttyneet tyhjyydessä syntyneet maljat.

     Kun kaikki olivat sulkeutuneet, saapuivat toiset maljankantajat paikalle. He vaelsivat läpi tyhjyyden ja ottivat nuo suljetut maljat ja kantoivat ne kaukana olevalle suurelle vuorelle. Piilottivat jokaisen taitavasti ja huolella. Sitten he menivät vuoren takana olevalle joelle, jossa oli suuri vene rannassa. Vene oli täynnä istuimia. Kun maljankantajat täyttivät veneen, se tuli puoliksi täyteen. Puolet istuimista jäi tyhjiksi odottamaan.

     Suurella vuorella oli aina paljon vaeltajia. Se oli kaunis ja kiinnostava paikka. Jos joku siellä vaeltavista löysi kätketyn maljan ja ymmärsi jakaa siinä olevan veden sitä tarvitseville, hän saattoi nähdä tyhjentyneen maljan kirkkaassa pohjassa merkillisen kuvan. Kuvan suuresta veneestä, joka odotti virran rannalla. Vene oli matkustajia puolillaan, toinen puoli puuttui ja heitä vene odotti.

     Tuon kuvan nähtyään maljan löytäjän oli aivan helppo löytää suurelle joelle, muuten se tuskin oli mahdollista.

10.1.1984

——————————————————————————————–

69. Täydellistä ravintoa (lukuversio Kusumotpala)

Olin katsomassa suurta merta. Istuin sen rannalla kun löysin aalloista pienen linnun. Se oli hukkumaisillaan, väsynyt ja peloissaan. Otin sen ylös vedestä ja aloin hoitaa sitä.

     Yritin etsiä sille ruokaa, mutta jyviä ja siemeniä oli rannalla vähän, nekin jotka löysin eivät olleet kelvollisia pienen linnun syötäviksi. Vettäkin se olisi tarvinnut. Meren vesi ei sille kelvannut, lähteitä ja puroja ei ollut. Löysin kaivon, mutta kun yritin nostaa siitä vettä, tuli sankoon vain kiviä eikä vettä pisaraakaan. Näin että lintu ei eläisi kauan ellen löytäisi sille kelvollista syötävää ja tarpeeksi puhdasta vettä. Kannoin sitä sylissäni ympäri rantaa, lintu hengitti enää heikosti. Se oli sulkenut silmänsä. Minun oli saatava sille apua. Silloin näin rannan äärimmäisellä laidalla suuren puun. Jospa puussa olisi hedelmiä, joilla voisin ruokkia lintua, jospa puun juurella olisi lähde josta löytäisin puhdasta vettä. Aloin juosta puuta kohti mutta se oli kauempana kuin olin ajatellut.

     Olin itsekin aivan nääntynyt ennenkuin pääsin sen luo. Kaaduin uupumuksesta puun juurelle ja hetkeksi kadotin tietoisuuden. Kun heräsin, en nähnyt lintua missään. Hätäännyin. Oliko joku villipeto siepannut sen. Vai oliko se yrittänyt lentoon omin voimin.

     Silloin kuulin iloista naurua ylhäältä puusta. Menin etäämmälle katsomaan ja näin Maitreyan iloisena ja nauravana istuvan tuuheitten oksien lomassa ja hänellä oli sylissään pieni lintuni, joka liikutti päätään ja kohotteli siipiään.

— Nyt se on saanut oikeaa ravintoa, nyt voitte jatkaa matkaa. Muista että sille kelpaa vain täydelliset jyvät ja täysin puhdas vesi. Muuten se sairastuu ja väsyy. Ole ahkera etsiessäsi sille ravintoa, ole lannistumaton hoitaessasi sitä. Minä lupasin. Maitreya antoi linnun minulle. Huomasin että linnun toisessa jalassa oli nilkkaan sidottuna pieni kirkas kivi. Ja muutama sulka sen siivissä oli kullanhohtoinen. Lintu näytti terveeltä ja pirteältä. Lähdimme jatkamaan matkaa. Kuulin silloin takaani soittoa. Kun katsoin näin että Maitreyalla oli kädessään nauha, johon oli sidottu kolme pientä kelloa. Hän soitti niitä.

     Jatkoimme matkaa. Etsin ahkerasti linnulle kirkkaita jyviä. Löysinkin niitä, mutta en tarpeeksi. Linnun nälkä tuntui kasvavan sitä mukaa kun sitä ruokin. Löysin jälleen hyvän kaivonkin, josta vettä nostaessani sangossa oli vain puolillaan kiviä, loput olivat puhdasta vettä. Mutta linnun jano tuntui loputtomalta. Lintu ahmi jyviä ja joi vettä ja minä yritin hankkia sille niitä tarpeeksi, mutta uuvuin, en jaksanut. Lintukaan ei jaksanut enää kävellä, sain kantaa sitä. Se sulki silmänsä eikä visertänyt enää. Näin edessäni korkean vuoren, päätin kiivetä sille etsimään ruokaa mutta uuvuin sen juurelle ja menetin tietoisuuteni.

     Kun heräsin, en nähnyt lintua. Näin vuoren huipulla pienen luolan ja sieltä loisti valoa. Aloin kiivetä. Kokosin kaikki voimani ja aloin kiivetä sitä kohti. Luolassa istui Maitreya ruokkien lintua.

— Nyt se on saanut jälleen oikeaa ravintoa, voitte jatkaa matkaa. Olet yrittänyt paljon, mutta sinun on yritettävä vielä enemmän. Tällaisen linnun hoitaminen ei ole mikään helppo asia. Siihen tarvitaan kaikki voimat ja kaikki ponnistus.

     Lähdin kiipeämään alas vuorelta. Lintu lensi lähelläni. Huomasin että sen siivet olivat täynnä kultaisia sulkia ja pyrstössäkin oli muutama. Lintu lauloi iloisesti. Kun tulimme vuoren juurelle, lähdimme jatkamaan matkaa. Minä juoksin ja lintu lensi ja kun katsoin taakseni, näin Maitreyan soittavan kellojaan. Niitä oli nytkin kolme, mutta ne olivat paljon suuremmat ja koko vuori tuntui soivan niiden äänellä.

     Alueella missä kuljimme täydellistä ravintoa oli melko runsaasti. Löysin myös ison kaivon, joka oli täynnä vettä. Ja kun nostin vettä kaivosta, tulivat astiat sitä täyteen. Vain joskus näkyi joku kivi sangon pohjalla. Silti minun oli tehtävä uutterasti työtä ja ponnisteltava valtavasti saadakseni linnulle tarpeeksi syötävää, sillä sen nälkä oli tullut loputtomaksi ja valtavaksi. Se tuntui syövän aina ja valtavia määriä. Saatoin toivoa, että löytäisin paikan, josta vesi ei koskaan loppuisi eivätkä jyvät.

     Lintu näytti loistavalta, mutta se alkoi huutaa nälkäänsä. En jaksanut enää tehdä mitään. Päätin levätä. Näin edessäni korkean tornin ja jäin sen juurelle varjoon lepäämään.

     Kun heräsin siitä, en tietenkään nähnyt lintua, mutta tornin huipulta kuulin valtavaa kellojen pauhua. Katsoin sinne ja näin Maitreyan soittavan kolmea valtavan suurta kelloa, joiden ääni täytti koko avaruuden.

     Lintuani en nähnyt hänen sylissään.

— Nyt vihdoinkin olet löytänyt sille täydellisen ruokapaikan, huusi Maitreya minulle. Ja puhdasta vettä on loputtomasti. Sellaisiakin paikkoja on kun jaksaa etsiä.

     Katselin ympärilleni. En nähnyt lintua, en jyviä enkä vettä, mutta sitten kuulin tornin sisältä veden ääntä. Kurkistin tornin ikkunasta. Tornissa oli sisällä suuri lammikko, johon virtasi vesi, ja johon satoi tornin katosta kultaisia jyviä lakkaamatta, ja lintuni ui siinä vedessä ja söi niitä jyviä, ja kaikki sen sulat olivat aivan kultaiset niin siivissä kuin pyrstössäkin. Ja joka kerran kun kello tornissa kumahti, nousi lintu vedestä lentoon, jätti sen puhtaan pinnan ja lensi kohti tornia laskeutuen sitten kohta alas veden pinnalle juomaan ja syömään kultaisia jyviä.

13.1.1984

——————————————————————————————–

70. Valaiseva miekka  (Lukuversio Tasapainoilu 369)

Valtava, häikäisevä valo kohosi maan takaa taivaalle. Valon laitoja ympäröi vesi, joka kohosi ylös sateenkaarenvärisinä pisaroina ja satoi runsaana kaikille suunnille. Tuo valon ja veden virtaaminen muodosti mahtavan näyttämön. Näyttämöllä oli maa, punaisten kivien peittämä maa ja kivien väliin oli isketty korkea, kapea, hyvin terävä miekka.

     Sitten tulivat rummunkantajat esille. He eivät antaneet rumpujensa soida. He iskivät ne miekan terävään kärkeen ja niiden kalvot murtuivat rikki. Rikkoutuneet rummut he heittivät pois. Kohta he tulivat takaisin uusien rumpujen kanssa ja tekivät niille samoin. Kolme kertaa tämän jälkeen he tulivat vielä esiin tuhoamaan rumpujaan. Kuudennella kerralla heillä oli mukanaan tyhjät maljat. He laskivat ne valon eteen ja siirtyivät sitten kauemmaksi odottamaan.

     Nyt kaatui miekka. Se kaatui eteenpäin ja sen terästä levisi kirkas valoisa polku, joka jatkui määrättömän pitkänä ja täysin suorana eteenpäin.

     Kohta tuli Maitreya polkua pitkin. Hänellä oli hyvin tavalliset, vaatimattomat kerjäläisen vaatteet päällään. Hän pysähtyi miekan terän kohdalle ja silloin miekka nousi pystyyn. Sen valo sinkoutui taivaalle. Maitreya istui sen eteen ja hänellä oli pieni kuppi kädessään. Hän asetti sen päänsä päälle ja alkoi meditoida. Kupissa oli vettä, mutta se vesi alkoi lisääntyä. Se tulvi kupin laitojen yli. Valuessaan se muutti Maitreyan vaatteitten värin valkoiseksi, se muutti tuon punaisen maan, sen kirkkaat kivet hohtavan valkoisiksi ja tulvallaan se täytti myös nuo tyhjät maljat, joitten tuojat olivat lähellä odottamassa.

     Kun maljat olivat täynnä, he tulivat noutamaan ne ja veivät ne pois. Kohta he tulivat takaisin ja heillä oli suuri korillinen särkyneitä kelloja mukanaan. He helistivät niitä, mutta ne eivät soineet. He jättivät kellot Maitreyan eteen ja menivät sivummalle odottamaan.

     Maitreya nosti kellon toisensa jälkeen korista ja helisti niitä ja ne alkoivat soida. Kun kaikki kellot olivat kunnossa, tulivat kellontuojat esille ja veivät kellot mukanaan.

     Kun he seuraavalla kerralla tulivat sinne, oli heillä paljon seuraajia, oli rummunkantajia, oli maljantuojia ja kellonkantajia, jotka toivat rikkoutuneita kellojaan.

     Kun kaikki olivat saaneet asiansa kuntoon, he jäivät sinne, he istuivat katsomaan valon ja veden virtaamista ja katsoivat keskittyneesti miekan hohtavaa valoa, joka leikkasi kirkkaudellaan koko taivaan auki.

21.1.1984

——————————————————————————————–

Hän antoi minun juoda janooni

Istuin kirkkaassa vedessä. Kun katsoin ylös nähdäkseni valoa, näin vain veden virtaavan.

     Yritin sukeltaa ylös vedestä, mutta ruumiini oli hyvin raskas. Väsyin. En halunnut mitään. Tyydyin katselemaan virtaavaa vettä. En toivonut mitään.

     Vesi virtasi ympärilläni jatkuvasti ja tunsin, että se syövytti minua.

     Sitten näin pienen kukan muotoisen valoläikän putoavan veteen. Ojensin käteni sitä kohti ja valoläikkä upposi kämmeneen. Tunsin miten käteni sai siitä voimaa, jaksoin nostaa kättäni. Nostin kättäni korkealle ja se nousi helposti.

     Näin toisen kukanmuotoisen valoläikän putoavan. Ojensin toisen käteni sitä kohti. Tunsin nyt molemmat käteni voimakkaiksi ja vapaiksi. Samalla ne alkoivat kasvaa. Ne kasvoivat suuremmiksi kuin ruumiini ja kun liikutin niitä rajusti, ne alkoivat nostaa minua ylös. Kiipesin käsien avulla veden pintaan. Tullessani sinne näin pinnalla pienen kivisen portaan, tartuin lujasti sen reunoista kiinni ja voimakkailla käsilläni jaksoin nostaa itseni sen päälle seisomaan. Samanlaisia kivisiä portaita alkoi ilmestyä lisää, kohta niitä oli olemassa kokonainen rivi. Selvästi ne johtivat johonkin, jota en vielä nähnyt. Sitten niiden lisääntyminen lakkasi. Seisoin viimeksi ilmestyneellä portaalla ja huomasin, että olin tullut äkkiä painavammaksi. Kun katsoin ruumistani, näin raskaita köysiä ja kettinkejä, joilla ruumiini oli sidottu. Vain kädet olivat vapaat. Olin niin raskas, että alapuolellani oleva kivi alkoi upota veden alle. Tiesin, että kohta vajoaisin pohjaan. Kahleet upottaisivat minut, ellen saisi niitä riisutuksi, ellen vapautuisi niistä.

     Silloin näin kauniin näyn. Sinisen veden takaa kohosi puutarha, jonka puut näyttivät satavan valoa. Puitten lähellä näin olennon, joka viittasi minulle kädellään kutsuvasti. Nostin käsiäni ja näytin kahleita hänelle. Silloin näky sammui. Näin veden takana vain sumua, joka tiheni ja kasvoi mustaksi usvaksi.

     Yritin vapautua kahleistani, mutta en jaksanut. Ruumiini oli tullut hyvin heikoksi niiden puristuksessa, kätenikin olivat kadottaneet äskeiset voimansa.

     Taas avautui veden takaa näky. Näin kukkaniityn, jonka yläpuolella satoi valoa ja kaunis olento seisoi niityn laidassa ja viittoi kädellään minulle.

     Kun hän huomasi kahleeni, hän katosi ja veden takana näkyi tumma hämärä.

     Tunsin että ruumiini oli käynyt hyvin voimattomaksi. Kun katsoin sitä, huomasin, että se oli kadonnut kokonaan, siitä oli jäljellä vain pieni pisara. Kahleet lojuivat maassa. Ne eivät enää voineet vangita tuota pisaraa. Nousin siitä. Jätin romuni. Sinisen veden yli kohosi edessäni silta. Olin hetkessä toisella rannalla, jossa näyt olivat uudelleen avautuneet. Nyt niin todellisina, että saatoin mennä niihin sisälle. Saatoin kulkea valoa satavien puitten alle. Saatoin juosta valossa loistavalle niitylle. Ja tuo kaunis olento, jonka olin jo kaksi kertaa nähnyt tuli nyt kolmannen kerran, ojensi minua kohti täytettyä maljaa ja antoi minun juoda janooni.

5.3.1984

——————————————————————————————–

Tuhoutunut temppeli

Kaunis temppeli oli hajalla.

Sen taivaita tavoittavat tornit kaatuneet. Seinät palasina, pilarit poikki. Temppelin kellot lojuivat suuressa vedessä, joka oli siinä lähellä. Vesi kuljetti niitä ja täytti niiden kuvut. Ne kulkivat äänettöminä pois.

     Kauniista temppelistä oli jäljellä vain valkoinen alttarikivi. Se loisti kaiken hävityksen keskellä koskemattomana. Pidin katsettani tiukasti siinä ja uskoin, ettei se särkyisi eikä katoaisi, mutta silloin sekin alkoi vajota. Maa syveni sen alla. Kaikki maa syveni haudaksi, joka syveni rotkoksi, jonka pohjalla alttarikivi loisti enää pienenä ja etäisenä. Kuitenkin minä näin sen. Katsoin sitä ja toivoin, ettei se kokonaan katoaisi. Katsoin sitä ja halusin muistaa sen kauneuden, jos minun olisi jätettävä se. Maa syveni syvenemistään. Minä päätin peittää kiven vedellä, sitten voisin ajatella, että se oli siellä veden alla eikä kokonaan kadonnut. Minä päätin täyttää koko syvän haudan vedellä ja kylvää kukkia veden pinnalle.

     Aloin kantaa vettä. Mutta vaikka kannoin sitä lakkaamatta, hauta ei ottanut sitä vastaan, vaan koko ajan se katosi johonkin. Ajattelin, että sen sivustassa oli pitkiä salaisia onkaloita, jotka täyttyisivät ensin, ja kannoin vettä vaikka se ei tuottanut mitään näkyvää tulosta. Haudan pohjalle ei kuitenkaan ilmestynyt minkäänlaista lätäkköä.

     Mutta sitten huomasin, että alttarikivestä nousi pieni verso. Se oli hyvin hento ja hauras, mutta näin sen huojuvan varren ja melkein värittömät lehdet, jotka nousivat syvyydessä etäällä, hyvin etäällä minusta.

     Tulin varovaiseksi veden kanssa. En uskaltanut enää kaataa sitä kovin runsaasti, ettei hento kasvi olisi taittunut ja tuhoutunut. Pudotin veden pisara pisaralta alas ja huomasin, että kasvi koko ajan kasvoi. Sitten siihen ilmestyi pieni haalea kukkakin. Jatkoin veden kantamista. Kohta alkoi versoja ilmestyä alttarikiven halkeamasta lisää. Kohta niitä oli siinä kokonainen tuuhea pensas. Yhä ne lisääntyivät.

     Pian ne olivat kasvaneet haudan reunalle asti ja levittäneet lehtensä niin runsaiksi, ettei haudan syvyyttä enää voinut nähdä.

     Jo tuosta ensimmäisestä pienestä kukasta oli levinnyt ihmeellinen tuoksu. Nyt tuosta valtavasta kukkakimpusta levisi hyvin voimakas tuoksu. Niin voimakas, että tunsin sen nousevan kuin seiniä ympärilläni, leviävän kuin kattona taivaalle, kohoavan kuin korkeina torneina katon lävitse. Kuin valtava temppeli olisi syntynyt tuoksuista.

     Ja sitten kukkien keskeltä kuului ääni:

— Tätä temppeliä ei voi kadottaa.

Ja kohta ojentui kukkien lomasta käsi, joka kannatteli tyhjää vatia.

— Täytä tämä, ääni sanoi. — Täytä tämä.

10.3.1984

——————————————————————————————–

Kadonneet vaunut

Seurasin tiellä kulkevia vaunuja. Yritin päästä niiden mukaan, mutta ne eivät hetkeksikään pysähtyneet eivätkä avanneet minulle ovea.

     Juoksin kuitenkin niiden jäljessä. Välillä sivullakin. Välillä vaunut ajoivat niin läheltä tien reunaa, että ne pudottivat minut ojaan. Rämmin nyt mudassa ja liejussa. Likasin vaatteeni, lopulta upposin niin syvälle mutaan, etten enää jaksanut enkä halunnut nousta pois.

— Menkööt, ajattelin vaunuista.

     Mutta nyt ne hiljensivät vauhtiaan ja joku laski vesimaljan tien reunalle. Hetken epäröinnin jälkeen peseydyin ja lähdin taas jatkamaan matkaa.

     Nyt vaunut kiihdyttivät kulkuaan. Minun oli välillä juostava. Ne kiihdyttivät koko ajan. Lopulta en jaksanut. Tiesin, että kohta kadottaisin ne silmistäni, kun en jaksanut enää.

Vaunut olivat nousemassa korkean vuoren rinteeseen. Minä näin vuoren rinteessä aukon ja päätin oikaista siitä. Ajattelin että sen täytyi olla oikotie vuoren lävitse. Vaunut joutuisivat kiertämään vuoren. Minä voisin kulkea tunnelista vuoren lävitse ja sitten tavoittaisin ne.

     Se aukko ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Sen kaikki tunnelit ja käytävät olivat loputtomia sokkeloita, joiden kautta ei päässyt eteenpäin. Ne eksyttivät minut pitkäksi aikaa ja kun palasin takaisin paikkaan, josta olin lähtenyt, olivat vaunut kadonneet kokonaan näkyvistä. Kuulin enää niiden rattaiden äänen jostain kaukaa, mutta en nähnyt niitä enää.

     Lähdin kuitenkin nousemaan tietä pitkin. Vaikka en enää tavoittaisikaan niitä, niin halusin kulkea samaa tietä, mitä ne olivat menneet. Kaipaukseni niiden jäljille oli voimakas. Silloin huomasin hohtavia kiviä maassa jaloissani. Siinä kohden, missä vaunujen pyörät olivat kierineet harmaiden kivien yli, ne olivat muuttuneet kirkkaiksi ja loistaviksi. Nyt tiesin, että kiviä seuraten voisin joskus tavoittaa vaunutkin.

13.3.1984

——————————————————————————————–

Täytä kuoppa, ettet siihen enää putoa

Istuin syvässä, mustassa kuopassa katsellen pimeyttä. Työnsin käteni pimeyden läpi ja tavoitin sormillani kuopan seinämää. Tavoitin teräviä, jääkylmiä kiviä. Ryömin niiden lähelle ja yritin niihin tarttumalla kiivetä ylös, mutta ne murtuivat kosketuksestani, ne eivät kestäneet painoani. Putosin alas.

     Kuulin huutoa. Se tuli kaukaa ylhäältä. Käänsin kasvoni huutoa kohti ja näin valokehän. Kuopan reunoille lensi jostakin valo. Se oli leveä ja kirkas. Näin lyhdynkantajan kahlaavan valokehässä. Hän minulle huusi. Olin niin syvällä, etten saanut huudosta selvää.

     Minäkin aloin huutaa. Huusin hänelle, että hän näyttäisi enemmän valoa, että voisin tulla pois. Huutoni oli turha. Valokehä ei kasvanut. Hetken se leijui vielä kuopan reunalla, sitten se katosi. Olin jälleen täydessä pimeydessä.

     Sitten näin lyhdyn putoavan. Se leijui alas kuin sillä olisi ollut siivet. Se putosi suoraan minua kohti. Ojensin käteni ja kun sormeni koskettivat sen valoa, tunsin ruumiissani kivun. Kuin olisin särkynyt. Kuin olisin hajonnut kappaleiksi. Lensin haaleina elottomina suikaleina pitkin kuopan seinämiä. Kipu oli sietämätön ja pelko puhkesi huudoksi suussani.

     Silmäni olivat tulikuumat ja kun avasin ne, näin ruumiini sisältä päin. Se oli tyhjä. Kuitenkin se oli ehjä. Tuo äskeinen särkyminen oli ollut vain tunne.

     Katsoin ympärilleni. Seinämillä hehkui valkoisia läikkiä. Pudonnut lyhty, sen valo oli avannut sinne kymmenen käytävää. Lähdin juoksemaan yhtä pitkin. Juoksin kauan, mutta käytävän seinämät pysyivät aina valoisina. Lopulta ne johtivat minut tyhjään temppeliin.

     Temppelin keskellä oli suuri peili. Kun menin sen eteen, näin itseni, oman kuvani, likaantuneen, rikkirevityn, masentavan kuvan. Vihasin sitä.

     Samassa pimeys leimahti päälleni. Tunsin vain miten putosin. Tajusin olevani samassa kuopassa, josta olin lähtenyt.

     Tiesin, että jossain sen seinämillä olivat tunnelit, jotka johtivat temppeliin. Haparoin seinämiä pimeydessä. Olin täysin sokea. Revin käteni teräviin kiviin. Lopulta käteni tavoittivat aukon. Valoa en vielä nähnyt. Ryömin käytävää pitkin. Tiesin, että temppeli oli lähellä, vaikka en pystynytkään näkemään valoa. Tiesin, että olin jo temppelissä. Etsin peiliä. Kun tavoitin sen sileän pinnan, yritin katsoa siihen. Näin vain pimeyttä. Sitten tunsin veden tuoksun. Hyvin himmeän, mutta puhtaan tuoksun. Haparoin käsilläni ja sain sormiini maljan reunan. Maljassa oli vettä.

     Nostin vettä kasvoilleni. Heti ensimmäiset pisarat palauttivat näköäni. Aloin nähdä enemmän ja enemmän. En uskaltanut lähteä peilin luota. Samassa peili puhkesi täyteen kukkia ja kukkien keskeltä näin, että joku seisoi temppelin ovella. Maitreya seisoi siellä ja sanoi: — Täytä kuoppa, ettet siihen enää putoa. Hänellä oli lyhty kädessään. Kukkia tulvi katosta ja lattioista. Tiesin heti millä voisin.

15.3.1984

——————————————————————————————–

Käteni muovasivat ruukkuja

Istuin laajalla kentällä ihmisjoukossa. Kaikki valmistivat seppeleitä ja köynnöksiä kukista. Minäkin yritin, mutta jostain syystä käteni muovasivat ruukkuja. Vaikka minulla ei ollut saveakaan, niin käsistäni ilmestyi ruukkuja aina suurempia ja suurempia. Lopulta käteni muovasivat niin suuren ruukun, että jäin itse sen sisälle istumaan.

     Kuulin ihmisten puheet ja naurun ruukun seinien lävitse. He koputtelivat ruukun seiniä ja sisällä heidän koputuksensa paisuivat niin äänekkäiksi, että korvani olivat haljeta. Huusin heille, että antaisivat minun olla rauhassa.

     He lopettivat koputukset. Heidän äänensäkin hiljenivät. Ehkä he lähtivät pois. Kohta en kuullut enää mitään. Tunsin itseni hirveän yksinäiseksi. Pelkäsin. Yritin nousta ruukun reunalle katsomaan, olivatko he kaikki jo menneet. Kaduin, etten antanut heidän lyödä ruukun seinämiä rikki.

— Huomenna he eivät varmaan enää tule, ajattelin.

Kun pääsin ruukun reunalle, näin, että kaikki olivat menneet. He olivat vieneet seppeleet ja köynnöksetkin mukanaan. Vain minun ruukkuni olivat jäljellä. Koko kenttä oli niitä täynnä.

     Katselin ruukkujani. Eivät ne niin rumia olleet. Silti minusta tuntui, että pelkäsin niitä. Ne alkoivat puhua minulle. Niiden sisältä tuli kumeita, paksuja ääniä. Sitten ne alkoivat kaatuilla ja kieriä. Ne yrittivät pyydystää minut sisälleen. Juoksin pakoon. Ne tulivat koko ajan. Viimein kompastuin ja näin jaloissani pienen punaisen kiven. Pitelin sitä kädessäni ja toivoin, että se estäisi ruukkuja tulemasta. Kivi alkoi kasvaa. Kivi kasvoi niin suureksi, että saattoi ottaa minut sisälleen.

     Samalla hetkellä, kun jouduin kiven sisään, ruukkuni alkoivat särkyä. Niiden seinämät murtuivat. Niiden jalustat hajosivat. Ne romahtelivat kappaleiksi, kappaleet särkyivät siruiksi, sirut tomuksi ja kohta niitä ei ollut.

     Ehkei niitä ollutkaan, ehkä minä vain näin ne mielessäni.

     Katselin punaisen kiven sisältä kenttää ja sekin näytti punaiselta. Sitten näin jonkun tulevan minua kohti. Hän näytti sokealta kerjäläiseltä. Kuulin hänen valittavan, näin hänen hapuilevan sauvoineen ja melkein kompastuvan kiveeni. Sitten tuli toinen kerjäläinen. Kohta heitä oli koko kenttä täynnä. He valittivat ja etsivät jotakin.

     Ensin ajattelin, että antaisin heidän mennä menojaan. Mutta silloin käteni, nuo samat kädet, jotka olivat muovanneet niin innokkaasti ruukkuja, alkoivat palaa. Sietämätön kipu levisi niihin, liekit nousivat sormien väleistä. Työnsin käteni kiviseinämään, että tuska hiukan lievenisi ja ne työntyivätkin seinämän läpi. Koko kerjäläislauma syöksyi käsiäni kohti. He tarttuivat niihin ja tunsin miten heidän kosketuksensa sai kivun lakkaamaan ja käteni vetivät heitä kiven sisälle. Kivi alkoi kasvaa. Kivi laajeni. Kohta se oli valtavan palatsin suuruinen ja siihen kohtaan, josta käteni olivat menneet läpi, oli puhjennut portti, josta jatkuvasti oli sisälle tulijoita.

     He eivät olleet enää sokeita kerjäläisiä, vaan iloisia matkalaisia juhlavissa vaatteissaan.

16.3.1984         

——————————————————————————————–

Kivenhakkaajat  (Pääkeskus)

Olin meren keskellä saaressa. Siellä hakattiin kiviä. Ensin suuret lohkareet pienemmiksi siruiksi, pienet sirut kivijauhoksi ja kivijauho ohueksi tomuksi. Tomu kannettiin mereen.

     Vedessä tomu leijui suurina, harmaina lauttoina pinnalla, kunnes vesi otti sen ja vajotti pohjaansa. Työ oli hankalaa, hidasta, kyllästyttävää. Kiviä nousi maasta aina lisää ja lisää. Kun yksi kivi oli saatu murretuksi, oli sen alla odottamassa jo toinen.

     Saaren rannassa oli rivi veneitä. En muistanut olimmeko tulleet niillä sinne, mutta joku ehdotti, että niillä voi päästä pois.

— Mihin? me kysyimme.

— Jonnekin muualle. Kaikkialla on parempaa. Uskokaa minua. Kivien särkemisestä ei tule loppua, hän huusi ja juoksi jo venettä kohti. Kohta se oli jo täynnä lähtijöitä. Minuakin kyllästytti kivien hakkaaminen, mutta en silti saanut lähdetyksi. — Ehkä lähden myöhemmin, ajattelin.

     Työ jatkui. Se oli vielä hankalampaa, hitaampaa, kyllästyttävämpää kuin ennen. Kiviä nousi aina enemmän ja enemmän. Nyt yhden murretun kiven alla oli odottamassa aina 10 uutta kiveä. Joku alkoi taas ajatella venettä, jätti kivet ja lähti. Sai luonnollisesti veneellisen matkaseuraakin.

     Minä vain en saanut lähdetyksi. Minussa oli vielä jäljellä ajatus, että kivet joskus loppuisivat ja halusin nähdä, mitä sitten tapahtuisi.

— Eivät ne ikinä lopu, sanoi taas joku ja tunsin jo seisovani sillä rajalla jäänkö vai juoksenko veneeseen. Vielä jäin.

     Hakkasimme kiviä. Sitten huomasimme, ettei niitä enää tullut lisää. Saimme saaren tyhjäksi.

Tuntui upealta katsella maan tyhjää, sileää pintaa.

— Nyt siihen varmaan kasvaa kukkia, ruohoja ja puita, sanoimme toisillemme ja kävimme lepäämään.

     Heräsimme hirvittävään jyrinään. Meri oli alkanut nostaa kiviä rannoilleen. Suuria lohkareita. Kohta saari oli kivistä täydempi kuin ennen. Nyt melkein kaikki alkoivat ajatella veneitä.

     Kun menimme rantaan, niitä ei ollut. Ne kaikki olivat merestä tulleitten kivien alla särkyneet. Joitakin lautoja ajelehti vedessä. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin aloittaa jälleen työ.

     Heti ensimmäisen kiven murruttua meitä odotti yllätys. Kiven sisään oli kätketty täysin erilaisia kiviä, värikkäitä, hohtavia jalokiviä.

     Ne innostivat meitä. Väsymys ja kyllästyminen katosivat. Halusimme nopeasti tutkia olivatko kaikki uudet kivet aarrekiviä. Ja ne olivat. Kohta meillä oli valtava määrä jalokiviä ja päätimme rakentaa niistä tornin.

     Rakensimme sen saaren keskelle. Teimme siihen ikkunoita joka puolelle. Kun se oli valmis, lähdimme nousemaan torniin voidaksemme sen huipulta katsella merta.

     Silloin alkoi vesi nousta torniin. Meri täytti sen. Ja ikkunoista lensi vesi pitkinä värikkäinä kaarina aivan kuin jokaisesta olisi syöksynyt esille sateenkaari.

     Sitten joku huusi, että meri on täynnä leijonia. Katsoimme merelle. Ensimmäiset leijonat olivat nousemassa rannalle. Ne pudistelivat vettä turkeistaan ja juoksivat kohti sateenkaaritornia. Jokaisella oli selässään ratsastaja, joilla oli säihkyvät miekat käsissään.

     Tuo hurja joukko kiersi tornia kauan. Sitten jokainen ratsastaja lähti eri suuntaan. Näimme leijonien uivan meressä, näimme niiden nousevan meren takaisille vuorille.

     Sitten huomasimme polut. Tornilta rantaan kulki 32 polkua.

     Tapahtumat eivät pysähtyneet vielä tähänkään. Näimme leijonat vielä vuorten huipuilla. Sitten alkoivat vuoret liikkua. Ne vyöryivät mereen, ne kulkivat kohti saaren rantoja, ne tulivat saarelle suurina valkoisina lohkareina.

     Niistä me aloimme rakentaa sateenkaaritornin ympärille temppeliä. Jokaisen polun kohdalle jätimme oviaukon. Kun temppeli oli valmis, menimme rannalle katsomaan, miltä se näytti. Huomasimme, että meri oli täynnä veneitä, jotka olivat tulossa saarelle.

17.3.1984

——————————————————————————————–

Rannalle kasvoi lintujen ruokapuu

Istuin meren rannalla pieni lintu sylissäni.

Maitreya tuli ja sanoi: — Lintusi näyttää pieneltä ja nälkäiseltä, etkö anna sille tarpeeksi ruokaa?

— Kerään sille joka päivä rannalta siemeniä niin paljon kuin jaksan, minä vastasin.

— Jospa keräämäsi siemenet eivät ole hyviä. Jos niissä ei ole tarpeeksi ravintoa. Katso, annan sinulle siemenen, istuta se ja kasvata linnullesi ruokapuu.

     Minä otin siemenen. Laitoin sen ruukkuun, jossa oli hiukan hiekkaa ja vettä. Se kasvoi pienen taimen, mutta näin heti ettei siitä kasvaisi koskaan isoa puuta.

     Maitreya tuli ja sanoi: — Puu näyttää pieneltä ja voimattomalta. Miksi ahdoit sen noin pieneen ruukkuun. Miksi annat sille vain vähän vettä, vaikka koko valtameri on lähelläsi. Yhdessä pisarassa on vain pisaran merran voimaa, valtameressä on koko valtameren voima.

     — Pelkäsin, että madot olisivat syöneet sen juuria ja tuhonneet sen, puolustauduin.

— Uskotko, että tätä siementä, jonka sinulle annoin, ei suurinkaan peto voisi tuhota.

19.3.1984

——————————————————————————————–

Siipiä kasvattavat linnut

Korkea kivimuuri oli rakennettu valkoisille kallioille. Vahvana ja turvallisena se kiersi niitä. Se jätti sisälleen maan, jonka keskellä kasvoi korkea hedelmiä kantava puu ja ulkopuolelleen maan, jossa risteili punaisen veden täyttämiä virtoja.

     Kivimuurilla juoksivat suuret, siivettömät linnut. Ne olivat juosseet siinä jo kauan. Ne uskoivat ja toivoivat, että juostessa niille voisi kasvaa siivet. Kun ne oikein kauan ja loputtomasti juoksisivat, niille kasvaisi siivet, joilla ne voisivat lentää korkeaan puuhun syömään sen hedelmiä.

     Nälissään ne olivat. Välillä ne hyppäsivät muurin ulkopuolelle ja menivät uimaan punaisiin virtoihin ja etsivät syötävää, mutta yhtään hyvää siementä ne eivät niistä löytäneet. Monet uupuivat virtoihin, jotka upottivat helposti uupuneet, nälästä raskaat ruumiit.

     Monet palasivat muurille takaisin. Se oli ainoa turvapaikka. Ja taas alkoi juokseminen, mutta siivet vain eivät näyttäneet kasvavan.

     Välillä ne yrittivät lähestyä juoksemalla suurta puuta ja hypätä sen oksille, mutta ne olivat liian korkealla.

     Vähitellen niiden jalatkin kuluivat juoksemisesta. Vähitellen ne enää ryömimällä saattoivat jatkaa matkaa. Mutta vähitellen myös muurin pinta alkoi muuttua. Siihen ilmestyi kirkkaita läikkiä ja viiruja.

     Kuin lintujen loputon kaipaus suureen puuhun olisi valunut muurin kiville ja muuttanut ne kultaisiksi. Kuin heidän ääretön halunsa kasvattaa siivet olisi muuttanut muurin pintaa. Pian se loisti kuin kultainen kehä.

     Ja kun se oli aivan valmis, niin ettei yhtään kivisen muurin pinnasta ollut enää näkyvillä, se syöksi säteet ympärilleen.

     Suuret säteet lensivät kohti puuta kuin sillat ja säteitä pitkin ryömivät väsyneet linnut, siivettömät, melkein jalattomat linnut.

     Ja ne tavoittivat suuren puun. Ne ryömivät sen latvoille ja alkoivat nauttia sen hedelmistä. Ja niiden selkään puhkesivat siivet, jotka kasvoivat vahvoiksi ja tuuheiksi. Niin vahvoiksi että ne pystyivät niiden avulla ottamaan vapautensa.

27.3.1984

——————————————————————————————–

Vain yksi pisara vettä

Suuren erämaan kuivuudessa oli yksi vesipisara. Olisi luullut sen myrskyissä ja tuulissa hukkuvan hiekkaan, mutta se oli siinä ja pysyi kirkkaana ja erillään.

     He, jotka löysivät sen alkoivat kaivaa sille uomaa. Kaivaessaan he huomasivat, että se kasvoi, se alkoi virrata, se tarvitsi lisää tilaa. He kaivoivat uoman leveäksi ja vesi täytti sen. He kaivoivat uoman syvemmäksi ja vesi täytti sen yhä.

     He alkoivat kaivaa sivuillekin uusia uomia, saadakseen veden virtaamaan kaikkialle erämaassa ja vesi virtasi niihin.

     Sitten he huomasivat, että heidän talonsa ja peltonsa olivat tiellä. Niille kohdin ei voinut kaivaa, niillä kohdin vesi ei päässyt etenemään. He menivät ja purkivat talonsa, tasoittivat peltonsa ja kaivoivat uomia kaikkialle.

     Näin syntyi loistava virta, mahtava ja monihaarainen ja se täytti erämaan ja erämaan laidatkin. Se ruokki rantojaan ja niille alkoi kasvaa kauniita kukkametsiä ja niittyjä.

     Silloin he pysähtyivät hetkeksi. He ajattelivat, että kaikki oli saanut alkunsa yhdestä ainoasta pisarasta. Miten tärkeää oli että oli olemassa tuollainen pisara. Näin ajatellessaan, he muistivat, että oli olemassa paljon kuivuudesta kärsiviä erämaita. He ottivat jokainen maljaansa yhden pisaran ja lähtivät etsimään niitä, synnyttääkseen sinnekin pisarasta suuren ja mahtavan virran.

29.3.1984

——————————————————————————————–

Liian pieni ja näkymätön

Istuin väsyneenä meren rannassa. Olin uinut meressä kauan ja noussut rannalle lepäämään. Iholla oli vielä vettä ja hiekka tarttui siihen kiinni. Välillä nukahdin. Sitten heräsin askelten ääneen, mutta liian myöhään. Ohikulkija oli jo kaukana rannalta. Näin, että hän kantoi kädessään lipasta. Ehkä hän kauppasi jotakin.

     Yritin pysytellä hereillä saadakseni asiasta selvän, jos hän tulisi sitä kautta uudelleen. Hän tuli. Huomatessaan, että olin hereillä, hän tuli eteeni ja laski lippaan jalkoihini. Yritin katsoa hänen kasvojaan, nähdäkseni tunsinko hänet, mutta en nähnyt niitä, sillä lippaan tuoja seisoi katsoessani merelle päin. Tunsin, että hänen olemuksensa oli hyvin ystävällinen.

     Katsoin innoissani lipasta, yritin avata sen kantta, mutta se oli lukossa.

     Lippaan tuoja seisoi yhä kasvot merelle päin. Kosketin hänen vaatteitaan ja pyysin avainta. Hän nosti toisen kätensä. Näin avaimen siinä. Se oli hyvin kaunis. Sen päässä loisti pieni jalokivi. Mutta samassa hän heilautti kättään ja heitti avaimen mereen.

     Tämän tehtyään hän sanaakaan sanomatta, katsettakaan katsomatta minua kohti, lähti pois, käveli pitkin rantaa ja katosi näkyvistä.

     Minua hänen käytöksensä suuresti ihmetytti. Kiinnostustani lipasta kohtaan se ei sammuttanut. Mutta avain oli meressä. Miten kaukana? Miten syvällä? Miten kadoksissa? Kannattiko sitä edes etsiä? Jos yrittäisin saada kannen auki muilla keinoilla. Minä yritin. Väänsin sitä paksuilla oksilla, hakkasin sitä terävillä kivillä. Se ei auennut. Minun oli pakko etsiä avain.

     Kahlasin veteen. Katselin alas pohjaan, mutta en nähnyt muuta kuin kiviä ja hiekkaa. Kahlasin syvemmälle. Näin suurempia kiviä ja enemmän hiekkaa. Kahlasin kaulaani myöten ja sukelsin pinnan alle. Näin meren pohjan täynnä avaimia, niitä oli satoja, tuhansia, niitä oli paksuina kerroksina siellä. Toiset olivat hyvin suuria, toiset hyvin pieniä. Yritin katsella avainta, jonka päässä olisi jalokivi. Sitä en nähnyt. Kokosin avaimia mukaani niin paljon kuin saatoin kantaa ja nousin rannalle. Yritin avata lipasta, mutta mikään avaimista ei avannut sitä.

     Menin uudelleen mereen. Sukelsin uudelleen tutkimaan pohjaa ja silloin huomasin, miten minua kohti ylhäältä päin suuntautui valo. Valo kulki vedessä ja pysähtyi. Valon kohdalla näin pienen avaimen, jonka päässä oli jalokivi. Sieppasin avaimen ja nousin pintaan. Samassa näin veneen, joka oli menossa pois. Veneen perässä paloi lamppu. Arvasin, että minua auttanut valo oli tullut siitä. Joku oli auttanut minua.

     Menin lippaan luo ja työnsin avaimen siihen. Lukko avautui. Lippaan sisällä oli toinen lipas, hiukan pienempi. Sekin avautui samalla avaimella. Mutta lippaita oli loputtomasti toistensa sisällä ja ne tulivat kerta kerralta pienemmiksi.

     Lopulta tavoitin viimeisen lippaan. Se ei ollut sormeani suurempi. Se ei enää tarvinnut avainta. Se avautui itsestään, kun otin sen käteeni.

     Sen sisällä oli pieni kiven siru. Niin pieni, ettei kiveä oikeastaan voinut nähdä, vain sen loiston. Se oli niin pieni, etten uskaltanut edes ottaa sitä käteeni. Pelkäsin, että se hukkuisi minulta. Pitelin lipasta kädessäni ja katselin kiveä siinä.

     Olin hyvin iloinen löytämästäni aarteesta. Halusin näyttää sitä. Kun käännyin katsomaan olisiko rannalla joku, näin miten kauempana olevat kalliot olivat täynnä ihmisiä. He istuivat siellä kuin olisivat odottaneet jotakin. Ehkä he odottivat laivaa.

— Lippaassa on pieni ihmeellisesti loistava kivi, tulkaa katsomaan sitä, huusin heille.

     Jotkut katsoivat minua kummissaan aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet, mitä huusin. Jotkut innostuivat, nousivat seisomaan ja alkoivat kivuta alas kallioilta.

     Sitten heitä oli äkkiä koko ranta täynnä. He tulivat suurina laumoina, pitkinä jonoina, uteliaina ja innostuneina he halusivat nähdä ihmeellisen kiven.

     Nähtyään sen, he eivät olleet enää innoissaan.

— Eihän tuo ole paljon mitään, he sanoivat toisilleen.

— Tuskin näkyy, he sanoivat ja lähtivät pois.

Jotkut eivät nähneet sitäkään vähää: — Tyhjä lipas, he sanoivat ja juoksivat pois.

— Pysähtykää, katsokaa tarkemmin, minä pyysin, mutta he eivät välittäneet.

     Sitten he olivat jo menneet. Minä näin heidän taas istuvan kallioilla suurena, äänettömänä joukkona, kasvot merelle päin.

Silloin näin veneen. Vene läheni rantaa. Veneen kokassa paloi lyhty. Lyhdyn takaa nousi veneellä tulija esiin. Hän oli Maitreya. Hän astui rannalle ja minä menin kiireesti kertomaan hänelle jalokivestä, josta kukaan ei ollut välittänyt.

— Se on liian pieni ja näkymätön, valitin. — Monet eivät pysty näkemään sitä ollenkaan.

— Älä sano sitä pieneksi, sanoi Maitreya. — Ota lipas ja tule veneeseen.

     Otin lippaan. Menin se kädessäni veneeseen ja istuuduin. Vene lähti liikkumaan. Vasta kaukana merellä se pysähtyi.

— Anna kivi minulle, sanoi Maitreya.

     Yritin ottaa kiveä sormiini, mutta käteni olivat kömpelöt, pelkäsin koko ajan, että pudottaisin sen. Silloin Maitreya otti itse kiven. Hän heitti sen mereen. Minä säikähdin niin, että huusin.

— Miksi teit noin? minä huusin. — Nyt en löydä sitä enää koskaan. Olin niin harmissani, että aloin itkeä.

     Maitreya nauroi minulle. Mitä enemmän minä itkin, sitä enemmän hän nauroi. Sekä itku että nauru alkoivat kaikua rannoilta takaisin. Tuntui kuin suuri määrä olentoja olisi itkenyt ja suuri määrä olentoja olisi nauranut yhtä aikaa. Se oli merkillistä kuultavaa. Sitä kuullessa minunkin itkuni vaimeni ja loppui.

— Katso, sanoi Maitreya.

     Minä katsoin hänen kätensä näyttämään suuntaan ja näin miten merestä kohosi valtavan suuri jalokivi. Vuoren suuruinen jalokivi, jossa oli tuon pienen kadonneen kiven loisto tuhatkertaisena. Kivi oli niin hehkuva, että valaisi koko meren. Valaisi rantakalliotkin ja kaikki siellä istuneet nousivat hämmästyneinä seisomaan.

— Vieläkö se on sinusta pieni ja näkymätön? kysyi Maitreya minulta.

1.4.1984

——————————————————————————————–

Valo täytti lippaan

Olin tullut kentälle, joka tuoksui ihmeellisesti. Kaivoin maata. Etsin jotakin. Maan voimakas tuoksu sai minut uskomaan, että sen kätkössä oli jotain, joka tuoksui.

     Kaivoin esille rattaan, jossa oli puolat ja suuri kehä, mutta kun yritin nostaa sitä, puolat irtosivat ja kehä murtui. Ratas hajosi. Keräsin osat ja yritin koota sitä uudelleen, mutta en osannut. Enkä jaksanutkaan.

     Kun huomasin, ettei tuoksu lähtenytkään rattaasta, jatkoin kaivamista. Kohta osuivat käteni teräviin särmiin, jotka leikkasivat sormiini haavoja. Sain esille kruunun, jonka kehä oli tummunut ja josta kaikki koristavat kivet olivat kadonneet. Yritin nostaa kruunua koettaakseni sitä päähäni, mutta nostaessa se hajosi kuin palanut paperi ja rapisi maahan. Yritin kasata siruja, mutta en saanut niistä kruunua syntymään.

     Tuoksu ei lähtenyt kruunustakaan. Jatkoin yhä kaivamista. Nyt käteni osuivat johonkin kovaan. Tunsin, että siellä oli sileäpintainen, ehjä esine. Vedin sen esille. Se oli peililaseista tehty lipas. Kaunis ja lujatekoinen, mutta kun avasin sen, se oli sisältä tyhjä.

     Mutta ulkopuoleltaan se oli hyvin täysi, sillä peiliseinämät heijastivat selkeästi kaiken, mitä näkivät, minutkin. Näin, miten istuin rattaan ja kruunun sirpaleitten keskellä kuin romukasaan eksynyt kulkuri.

     Näky ei ollut kaunis. Päätin siivota paikan. Keräsin jokaisen sirun, jokaisen puunkappaleen ja kannoin ne pois. Kun kenttä oli puhdas istuin lippaan ääreen, katselin sen kaunista tyhjyyttä ja samalla tunsin itsekin tulevani tyhjäksi.

     Sitten muistin tuoksun, tunsin sen entistä voimakkaampana. Se ei tullut lippaastakaan. Minun oli kaivettava vielä.

     Olin jo syvällä, olin jo kaukana ja kaikki maa tuoksui ihmeellisesti. Tiesin, että se mikä tuoksui, oli jo lähellä.

     Sitten löysin juurakon. Vahvan, täyteläisen, täynnä tuoksuvia silmuja. Kannoin sen varovasti valoon. Laskin sen maahan lippaan vierellä ja heti se kasvatti juuret ja versot ja kohta kohosi korkeana puuna, jonka varressa, oksissa, lehdissä ja suurissa kukissa oli se tuoksu.

     Istuin lippaan lähelle. Tiesin, ettei minun enää tarvitsisi etsiä eikä kaivaa. Nyt vain odotin. Mitä, sitä en vielä tiennyt.

     Sitten näin, miten lippaan seinämistä heijastui kirkas valo. Kirkas ratas vyöryi pitkin maata lipasta kohti. Katsoin kentälle. Siellä se oli ja tuli lujaa vauhtia. Maitreya kulki rattaan lähellä ja ohjasi sen lipasta kohti, sen ohitse. Ja näin miten valo täytti lippaan laitojaan myöten. Ratas vieri eteenpäin. Juoksin lippaan luo ja suljin sen.

     Pelkäsin, että valo katoaisi, mutta pelko oli turha. Valo hehkui lippaan seinien läpi ja teki sen loistavaksi kuin loistava lyhty.

     Nyt ymmärsin, mitä olin etsinyt, mitä olin löytänyt ja odottanut. Otin lippaan syliini ja lähdin. Tiesin, että minun oli vietävä muille tieto, että maa oli täynnä arvottomia kruunuja, särkyneitä rattaita ja siellä piilossa jossakin niiden alla olivat peiliseinäiset lippaat ja tuoksuvat juurakot.

4.4.1984

——————————————————————————————–

Nälkäiset

Istuin meren rannalla. Pieni lintu lenteli lähelläni. Välillä se syöksyi minua kohti ja kosketti nokallaan kättäni. Se halusi syötävää. Minulla oli toisessa kädessäni kolme siementä. Se ehkä tunsi niiden tuoksun.

     Minäkin olin nälkäinen. Olin yrittänyt etsiä rannalta syötävää, mutta siellä ei ollut mitään. Siellä ei edes kasvanut mitään.

     Lintu kävi yhä rohkeammaksi. Se jäi istumaan kädelleni ja aukoi nokkaansa. Silloin annoin sille yhden siemenistä. Yhden söin itse. Sen kolmannen, sen viimeisen kätkin hiekkaan toivoen, että se alkaisi kasvaa.

     Silloin kuulin voimakasta rummutusta takaani. Siellä, missä ranta päättyi jyrkkiin kallioihin, oli tulossa kulkue. Sen muodostivat rummunsoittajat, jotka marssivat rummutuksensa tahdissa. Heitä oli paljon. Rummutus oli äänekästä. Ajattelin, että he ehkä olivat menossa jonnekin juhlimaan. Juhlissa voisi olla ruokaa. Jos seuraisin heitä, voisin saada jotain itselleni ja linnulle.

     Juoksin heitä kohti. He ohittivat minut, mutta kukaan heistä ei katsonut sivuilleen. He kulkivat kuin sokeat samaan suuntaan ja rummuttivat hurjasti. Samassa huomasin, että heidät oli sidottu nauhalla toisiinsa kiinni.

     Viimeisenä kulki nuori nainen, jonka ruumis näytti hyvin nälkäiseltä. Hänen ihonsa oli läpikuultava. Hänellä oli suuri rumpu, jota hän tuskin jaksoi kantaa.

— Mihin te menette? huusin hänelle.

     Hän katsoi minua. Huomasin samalla, että hänen rummutuksensa ei ollut niin varmaa kuin toisten. Ajattelin, että hän oli varmaankin ollut vasta vähän aikaa mukana.

— Etsimme hyvää ruokapaikkaa, hän sanoi. — Olemme kuolemassa nälkään, me kaikki ja linnut.

     Silloin vasta huomasin linnut. Ne lensivät sakeana parvena korkealla kulkueen yläpuolella. Huomasin myös, ettei niiden lento ollut vapaata, riemukasta lintujen lentoa, vaan uupunutta, vangittua, ilotonta.

     Nainen katsoi uudelleen minuun. — Tule mukaan, hän sanoi.

Huomasin, että hänen silmissään ei ollut lämpöä. Samassa lintu, joka oli seurannut minua, hyökkäsi kohti käsiäni ja alkoi hakata niitä nokallaan.

— Voin tullakin. Tarvitsen todella minäkin hyvän ruokapaikan.

— Mihin olet kadottanut rumpusi, kysyi nainen minulta.

— Sitä en tiedä, sanoin. En muistanut oliko minulla ollutkaan rumpua. Ehkä oli. Ehkä olin särkenyt sen joskus.

— Saat lyödä minun rumpuani, lupasi nainen.

     Kuljin nyt joukossa. Nainen kertoi, miten he olivat vaeltaneet jo kauan. Kulkeneet ja kulkeneet, etsineet ja etsineet, mitään löytämättä. Naisen puhuessa huomasin, miten toisen käteni ympärille alkoi kietoutua nauhaa, se kieppui ilmassa ja alkoi kietoutua.

     Rummutus kumisi korvissani. Sen voimakas ääni sai jalat liikkumaan. Mutta nauhaa pelkäsin. Ennen kuin se ehti kiristyä tiukemmalle, vedin käteni pois, riistäydyin joukosta ja pakenin pois. Juoksin takaisin rannalle ja näin miten nainen katsoi kauan jälkeeni ja hänen silmänsä olivat hyvin tyhjät.

     Lintu oli seurannut minua. Lintu oli jo nälästä niin uupunut, että se laskeutui syliini, kun istuin maahan. Se makasi siinä siivet levällään ja näytti kuolleelta. Tunsin vielä käteni alla sen heikot sydämen lyönnit. Minun oli kiireesti löydettävä sille ruokaa.

     Silloin huomasin, että joku istui rannalla. Hänellä oli kädessään jotakin. Hän nosti kätensä ja heitti jotain minua kohti. Kirkkaat siemenet lensivät linnun päälle ja herättivät sen. Se avasi nokkansa ja kääntyi syömään ne.

     Lähdin kiittämään lintuni pelastajaa. Se oli Maitreya. Hän heitti toisellakin kädellään siemeniä. Ne lensivät minun päälleni. — Miksi et kertonut heille, että he kulkevat koko ajan ohi. Miksi annoit heidän mennä? Istut itse keskellä parhainta ruokapaikkaa ja annat heidän kulkea ohi.

— Mutta eihän täällä ole mitään. Olen itsekin pulassa. Näithän, että lintuni oli kuolemaisillaan.

— Eikö ole? Maitreya alkoi heitellä siemeniä. Hän otti niitä käsillään maasta ja kohta ilma oli sakeana niistä.

     Kun katsoin tarkemmin rantaa, huomasin, että hiekalla kasvoi runsaasti kultaista ruohoa, köynnöstä, joka oli täynnä siemeniä.

— Se kasvoi sittenkin, minä huusin. Lähdin juoksemaan kulkueen jälkeen. Minun oli kerrottava heille, minun oli saatava heidät uskomaan, että he olivat jo kulkeneet parhaimman ruokapaikan ohitse. Minun oli saatava heidät palaamaan takaisin.

10.4.1984

——————————————————————————————–

Leijonien ruokinta

Kuljin korkealla sillalla. Alapuolella oli avara tasainen hiekkakenttä. Vettä ei ollut. Näytti siltä, että vesi oli kyllä virrannut siitä, mutta nyt sitä ei ollut. Silta oli kauniista valkoisesta kivestä tehty, hyvin puhdas.

     Sillalta katselin maisemaa ja näin kaukana portaat, jotka nousivat ylöspäin. Aluksi niiden askelmat olivat hyvin tiheät ja pienet, lopussa ne tulivat suuriksi ja korkeiksi. Ne olivat hyvin pitkät ja merkillisen näköiset portaat. Askelmia oli paljon ja kun katselin niitä, arvioin että olisi hyvin raskasta nousta ne loppuun. Sitten näin suuren lauman leijonia portailla. Ne juoksivat kevyesti ylös, ne eivät levänneet matkalla, ne tulivat portaitten päähän ja repivät tassuillaan suuren verhon, joka oli kaarevan portin päällä. Portin takana oli istuin. Maitreya istui siinä. Sylissä malja.

     Kun leijonat tulivat, hän kaatoi maljasta vettä maahan ja se levisi siihen suureksi lammikoksi ja leijonat latkivat vettä kauan. Kun ne olivat juoneet viimeisenkin pisaran, ne lähtivät hurjasti laukaten autiolle kentälle ja alkoivat kaivaa sitä. Näin miten ne kaivoivat maasta esille kauniin tornin. Kun ne olivat kaivaneet sen, ne palasivat portaille ja juoksivat ylös. Koska verho oli taas paikoillaan ne repivät sen pois ja Maitreya kaatoi niille maljasta siemeniä, joita tuli siihen korkea keko ja leijonat ahmivat kaikki siemenet ja juoksivat taas kentälle ja kaivoivat sieltä esille lippaan. Taas ne tulivat takaisin.

     Nyt Maitreya otti toisen miekkansa, siinä oli viisikulmainen terä ja miekalla hän puhkaisi reiän puun kylkeen ja siitä suihkusi makeaa mettä niinkuin tulvivasta purosta ja leijonat latkivat kaiken meden. Nuolivat puun kyljetkin ja kun neste ei enää vuotanut, ne juoksivat kentälle ja kaivoivat sieltä esille kauniin kannellisen maljan. Kun malja oli täysin esillä, ne palasivat uupuneina mutta riemuissaan ja toisella miekallaan Maitreya leikkasi kaikki hedelmät puusta, niitä tuli mahtava kasa ja leijonat söivät ne hitaasti ja tarkkaavasti ja sitten menivät kaivamaan esille suurta kultaista ratasta. Ja kun se oli näkyvillä otti Maitreya molemmat miekkansa, toisella hän löi taivasta, toisella hän löi maata.

     Taivaan läpi kulki nelihaarainen tuli, taivas repesi neljään osaan mahtavasti räjähtäen. Maa repesi samalla tavalla. Nelihaarainen tuli vapautui maasta mahtavasti räjähtäen ja kun maan tuli ja taivaan tuli saivat kosketuksen toisiinsa syntyi ääni, joka tunkeutui tornin sisälle, täytti sen ja soi siellä, täydellinen kaunis mahtava ja samalla hiljainen ääni. Kaikilla ominaisuuksilla varustettu ääni. Äänen kutsumina juoksi leijonalauma tornin ympärille ja ne asettuivat sinne makaamaan. Ja Maitreya meni hakemaan rattaan, maljan ja lippaan, ja vei ne tornin sisälle. Lippaan hän avasi ja siellä olevista jalokivistä sai torni valon. Maljan hän avasi ja sen kannen alta tulivat tuoksut, jotka täyttivät tornin. Rattaalla hän sulki tornin oven, joka oli suljettu ja avoin. Se oli avoin kaikille niille, jotka osasivat kulkea taitavasti nuo vaikeat portaat.

18.4.1984

——————————————————————————————–

Lehdet virrassa

Seisoin virtaavan veden lähellä. Vedessä leijui lehti. Vihreä, tuore, juuri oksastaan irronnut. Se ajautui veden kuljettamana eteenpäin. Lähdin seuraamaan sitä. Kuljin virran rantaan ja katselin lehden kulkua. Välillä se kulki nopeasti, välillä hitaammin, joskus pyöri pitkään veden pyörteessä tai sitten pysähtyi kokonaan jonkin vahvemman veteen työntyvän oksan estäessä sen kulkua.

     Lehteä seuratessani löysin portaat. Ne nousivat joen töyräälle ja näyttivät ulottuvan sen yli. Koska lehti oli juuri sillä kohdalla pysähtynyt eikä enää näyttänyt lähtevän mihinkään, nousin portaille nähdäkseni mihin ne johtivat.

     Ne nousivat ja jatkuivat kauan. Ne johtivat minut rannalta pois ja rannalle takaisin, mutta nyt joen yli johti silta. Sillan kaiteet olivat vihreitten lehtien täyttämien tuuheitten köynnösten alla.

     Portaitten ja sillan välillä ei ollut yhteyttä. Minun oli hypättävä sillalle. Huomasin että köynnösten lehdet olivat samanlaisia kuin se jota olin virrassa seurannut. Ehkä joku oli heittänyt sen alas juuri samalta sillalta. Minäkin aloin heitellä lehtiä. Ne kulkeutuivat virran mukana.

     Kun olin heittänyt lehtiä jonkin aikaa huomasin, että vähän matkan päässä se silta jolla seisoin päättyi, mutta sitten alkoi toinen ja kolmas ja neljäs. Kaikkien siltojen välillä jouduin hyppäämään sillalta toiselle. Ne eivät olleet toisissaan näkyvästi kiinni.

     Siltoja pitkin pääsin ovelle, jonka takana oli valoisa huone. Huoneessa oli kaksi kaivoa. Toisen ääressä istui Maitreya. Kun tulin sisälle hän sanoi:

— Ne ovat siellä, ruoki niitä. Hän näytti kädellään toista kaivoa. Heitti minua kohti kukannuppuja toisella kädellään. Toista kättään hän piti kaivon päällä ja huomasin, miten sen sormista ja kämmenestä virtasi kaunis sateenkaarivesi tai ehkä se oli sateenkaaren värinen valo.

     Otin kukannuput syliini ja menin istumaan toisen kaivon ääreen. Ensin en nähnyt siellä muuta kuin vettä, mutta sitten sukelsi pintaan kaunis lintu ja näin kalan uivan linnun ympärillä.

     Pudottelin nuppuja veteen, vaikka en uskonut, että niistä kumpikaan voisi niitä syödä. Eivätkä ne syöneetkään, mutta nuput avautuivat veden kosketuksessa ja niistä leviävä tuoksu oli valtava. Vähän väliä kala kävi veden pinnassa ja lintu aukoi nokkaansa kuin olisi ahminut ruokaa.

— Anna niille valoakin, sanoi Maitreya ja näytti minulle maljaa, joka oli hänen lähellään. Menin hakemaan sitä, avasin kannen. Kirkas valo tulvahti kannen alta.

— Anna se niille, sanoi Maitreya.

     Päätin kaataa sen. En uskonut, että pystyisin käsilläni vieläkään ammentamaan sitä.

     Valo teki veden läpinäkyväksi ja samassa katosi lintu näkyviltä. Näin vedessä vain yhden kullanvärisen sulan. Kalaakaan ei enää ollut. Yksi punareunainen suomu kellui vedessä.

     Kun otin linnunsulan käteeni, se alkoi haarautua ja haarautumalla kasvoi isoksi viuhkaksi. Huomasin, että viuhka loisti valoa niinkuin lyhty.

     Kun otin suomun käteeni, se välkehti kuin peili ja huomasin sen pinnassa tutun kuvan. Näin virran rannan jossa äsken olin kulkenut. Nyt ranta oli täynnä ihmisiä, jotka etsivät vedestä jotakin, juoksivat rantaa, kahlasivat. Etsivätkö ne lehtiä, mietin.

— Jos tiedät sen niin tee se, sanoi Maitreya minulle ja minä lähdin juoksemaan takaisin silloille palatakseni sinne, missä lehdet kasvoivat ja mistä voisin heittää niitä alas veteen.

20.4.1984

——————————————————————————————–

Puhdas maa

Maitreya istui suuren alueen korkeimmalla kohdalla. Kaikki maa ympärillä oli tasaista, puhdasta, kivetöntä, kummutonta, kasvitonta. Vain valo täytti sen, puhtaus ja hiljaisuus. Aluetta ympäröivät vuoret, vuorten takaiset laaksot ja puut. Minä seisoin suuressa ihmisjoukossa vuorten rinteillä. Olimme tulleet kaukaa yli niittyjen ja läpi metsien ja vuorten rinteillä kivuten. Olimme tulleet katsomaan tapahtumaa, joka oli edessä. Emme tarkalleen tienneet mitä se oli, seisoimme ja odotimme.

     Näimme että Maitreyan edessä oli kaksi maljaa ja hänen takanaan olevassa puussa istui lintu.

     Ja hän otti toisesta maljasta yhden vesipisaran, katsoi sitä hetken ja heitti sen kentän keskelle. Syntyi mahtava jyrisevä ääni, kuin maa olisi haljennut, kuin vesi olisi räjähtänyt. Hiljaisuus otti äänen vastaan ja kaiutti sitä pitkään ja samaan aikaan kiersi vesipisara alueen keskustaa yhä laajenevin ympyröin samalla kertautuen ja kertautuen, tullen sadoiksi, tullen tuhansiksi, kasvaen suureksi vedeksi, joka peitti kentän.

     Juoksimme kaikki katsomaan vettä ja kun kosketimme sitä huomasimme, että se ei ollut tavallista, kastelevaa, viileää tai lämmintä vettä, vaan siitä jäi valoa käsille, jotka sitä koskettivat, siitä jäi valoa kasvoille, jotka sillä huuhdottiin ja kirkkaat olivat niiden askelten jäljet kun jalat olivat vedessä kahlanneet.

     Kun vesi oli täysi ja valmis, se hiljeni ja lepäsi hetken hiljaa. Silloin Maitreya otti toisesta maljasta siemenen ja heitti sen veteen sen keskimmäiseen kohtaan ja jälleen syntyi räjähdyksen kaltainen ääni ja maa vavahteli, niityt vavahtelivat, puut huojuivat ja vuoret liikuttivat kivisiä seinämiään. Ja siemen alkoi kertautua, se kertautui sadoiksi, tuhansiksi se kertautui ja peitti koko veden laajan hiljaisen pinnan ja siemenistä kohosi voimakas tuoksu.

     Tuoksu herätti linnun. Tuoksu kutsui sitä. Se nosti siipensä ja lensi keskimmäistä siementä kohti, kosketti sitä nokallaan, nielaisi sen, ja alkoi kertautua, syntyi tuhansia lintuja, syntyi lintuja jokaista siementä varten ja ne ottivat siemenet nokkaansa ja jälleen kaiken tämän aikana syntyi mahtava jyrinä, taivaan täyttävä melu, joka lintujen löydettyä oman siemenensä hiljeni, samoin maan värinä loppui, puitten liikkeet, niittyjen vapina ja vuorten seinämien vavistus ja hetken kaikki oli aivan liikkumatta ja hiljaa.

     Silloin Maitreya heitti miekan keskimmäistä lintua kohti ja se leikkasi siteet sen jaloista. Nyt vasta huomasimme, että kaikkien lintujen jalat olivat sidotut. Samalla hetkellä kun keskimmäisen linnun jaloista siteet katkesivat, katkesivat ne muiltakin ja leikattuaan siteet alkoi miekka kohota ylös.

     Se leikkasi taivaaseen aukon, se avasi tien, se näytti suunnan ja koko valtava lintuparvi katosi tielle, nousi tielle, kulki miekan saattelemaan suuntaan ja oli poissa.

     Siemenet olivat poissa. Hiljainen vesi lepäsi edessämme. Ja vedessä oli siementen tuoksu. Ja me aloimme juosta sitä kohti, me aloimme kantaa vettä kauas niityille, yli vuorten, puitten alle metsiin, kaikkialle. Kun viimeinenkin pisara oli poissa, näimme edessämme valtavan puhtaan maan, kirkkaan kuin peili. Rannalla kivet loistivat jalokiven kirkkautta ja kehystivät tuota tyhjää maata, tuota kaunista maata. Sen puhtautta ja kirkkautta. Ja me lähenimme sitä varoen ja me näimme sen pinnassa salattuja asioita, me ymmärsimme sellaista mitä emme ennen olleet ymmärtäneet, me pystyimme ajattelemaan sellaista mitä emme ennen olleet ajatelleet. Me tiesimme, että totuus oli lähellä ja kaikki puhtaus näkyvillä.

23.4.1984

——————————————————————————————–

Lähteet on saatava esille

Näin Maitreyan istuvan pienen lähteen reunalla. Menin katsomaan sen vettä ja kysyin samalla, miten syvä lähde oli.

– Tarpeeksi syvä, kuului vastaus.

     Samassa juoksi lauma ihmisiä siitä ohi. Sankka savu leijui heidän ympärillään. He kantoivat käsissään palavia käärmeitä. He etsivät vettä, joka sammuttaisi tulen. Tuli uhkasi levitä heidän vaatteisiinsa ja hiuksiinsa. He eivät huomanneet pientä lähdettä, vaan juoksivat kirkuen sen ohi.l

– Juokse heidän jälkeensä. Kerro heille lähteestä, sanoi Maitreya. Minä lähdin juoksemaan. Tavoitin heidät joen rannalta. He olivat heittäneet palavat käärmeet veteen. He sammuttivat vaatteitaan ja hiuksiaan. Valtava savu peitti koko jokea ja kun se hälveni, joen pinta oli täynnä kuolleita käärmeitä.

     Vedestä pulahti esille kalaparvia, jotka alkoivat näykkiä käärmeitä. Ahneesti ne söivät ne loppuun. Hetkessä ne söivät ne loppuun. Mutta syötyään ne saivat janon ja joivat kaiken veden ympäriltään. Ne joivat kaiken veden ja makasivat sitten joen pohjalla hengästyneinä ja vettä tarviten.

– Ne kuolevat, huusivat ihmiset. – Missä olisi vettä?

Menin heidän luokseen. – Minä tiedän yhden lähteen. Te juoksitte juuri sen ohi.

Ohjasin joukon Maitreyan lähteen luo. Ajattelin matkalla, ettei yhden pienen lähteen vesi riittäisi täyttämään suuren joen uomaa, mutta olisihan siinä aluksi.

     Kun tulimme paikalle, maa oli täynnä lähteitä. Toinen toisensa vieressä ne pulppusivat runsaina. Jokaisen lähteen äärellä oli vedenkantoruukkuja. Näin Maitreyan kulkevan kaukana alueen reunoilla. Hän ehkä avasi sinne uusia lähteitä.

– Näitähän on paljon, riemuitsivat ihmiset ja alkoivat kantaa vettä. Minäkin kannoin heidän kanssaan ja saimme joen uoman vähitellen täydeksi. Kalat pelastuivat. Ne alkoivat uida vedessä.

     Kun joki oli täynnä, kun tiesimme, että jokainen kala oli pelastunut, palasimme takaisin lähteille, sillä kaikki halusivat puhdistautua raskaan työn jälkeen ja myös juoda janoonsa.

     Nyt siellä oli vain yksi lähde. Se, jonka lähellä Maitreya istui.

– Missä muut lähteet ovat? minä kysyin. – He tarvitsevat niitä vielä.

– Minä avasin teille lähteet. Nyt saatte avata ne itse.

1.5.1984

——————————————————————————————–

Kylväjät

Kuljin pienessä seurueessa suurten peltojen poikki. Meillä oli jokaisella mukanamme häkissä lintu. Etsimme linnuille sopivaa ruokaa, jyviä tai siemeniä, mutta pelloilla ei kasvanut yhtään mitään. Valtavat villieläinlaumat peittivät maan. Niitä vilisi kaikkialla. Niitä oli melkein läjittäin joissakin paikoissa. Ne olivat kalunneet pellot aivan tyhjiksi.

     Onneksi linnut olivat häkissä turvassa, muuten ne olisivat joutuneet saaliiksi ja tuhoutuneet.

     Kuljettuamme monella pellolla huomasimme, että joku seurasi meitä koko ajan. Huomasimme myös, että hänen lähellään lensi lintu vapaana ja voimakkaana. Sitä ei tarvinnut raahata häkkiin vangittuna.

– Odotetaan häntä. Ehkä hän tietää hyvän ruokapaikan. Jos hän neuvoo sen meille, voimme ruokkia lintumme niin voimakkaiksi, että ne voivat lentää omin voimin.

     Jäimme odottamaan. Villieläimet kiersivät ja kuhisivat ympärillämme. Lintumme olivat peloissaan, vaikka häkit suojelivatkin niitä.

     Villieläimet kävivät yhä hurjemmiksi. Meillä oli mukana vähän ruokaa lintuja varten. Meidän oli pakko heittää ne vähät pedoille, että ne rauhoittuisivat. Hetkeksi ne ehkä hiljenivät, mutta sitten kävivät entistä hurjemmiksi.

– Petojako te täällä ruokitte, sanoi Maitreya, joka tuli odottavan joukkomme luo. Hän oli seurannut meitä. Hänen lähellään lensi kaunis lintu vapaana ja voimakkaana. Meidän lintumme syöksähtelivät pelokkaina häkeissään.

– Ajakaa ne pois, ette te muuten voi niitä hallita, hän sanoi.

     Aloimme hätistää petoja. Se tuntui toivottomalta ja loputtomalta työltä. Tuntui kuin maa olisi synnyttänyt koko ajan lisää niitä. Ne lymysivät maan koloissa ja tulivat sieltä esille heti uutena laumana, kun entiset oli karkoitettu.

     Viimein näytti siltä, että pelto oli niistä puhdas.

– Tietäisitkö sinä paikan, mistä saisimme linnuille ruokaa, kysyimme Maitreyalta, kun huomasimme, että hän aikoi jatkaa matkaa.

– Tässähän se on. Kylväkää ja korjatkaa ja pitäkää pedot poissa. Maitreya antoi meille yhden siemenen ja käski laittaa sen maahan parhaalle kohdalle. – Kun olette onnistuneet kasvattamaan tämän, voitte jatkaa. Muistakaa, että tämä ei ole ainoa pelto. Tästä pellosta saatte vain yhden sadon.

     Jäimme pellolle töihin. Valitsimme hyvän ja puhtaan näköisen paikan. Tutkimme maan syvältä, ettei siellä vain olisi ollut mitään tuhoeläintä piilossa. Kylvimme siemenen ja vartioimme sitä. Se kasvoi hyvin ja tuotti suuren tähkän. Se oli niin suuri ja tiheä, että sen sadolla saatoimme ruokkia kaikki linnut ja vielä jäi jyviä runsaasti ylikin.

     Löysimme pellon laidalta kauniin ja ehjän veneen. Kannoimme jyvät siihen ja lähdimme etsimään toista peltoa.

     Löysimmekin sen. Sekin oli täynnä villipetoja. Ehkä niitä oli vielä enemmän kuin äsken. Myös suuria tulessa olevia puita oli siellä täällä.

     Lintumme olivat tulleet jo virkeiksi ja voimakkaiksi, mutta emme uskaltaneet päästää niitä lentoon, koska ne olisivat voineet lentää palavien puitten oksille ja polttaa siipensä. Ajoimme pedot pois. Se tapahtui nyt helpommin. Meillä oli jo siihen taitoa ja kokemusta. Palavat puut sammuivat vähitellen petojen lähdettyä. Huomasimme, että tuli ei ollut niitä täysin vahingoittanut. Paljon terveitä oksia ja runkoa oli jäljellä. Kun katkoimme palaneet oksat, alkoivat puut versoa.

     Kylvimme jyvät peltoon. Pian korjasimme sadon. Se oli nyt entistä runsaampi. Linnut saivat yltä kyllin ruokaa ja saatoimme kerätä siemenjyviä veneeseen, niin että se tuli melkein puolilleen. Vielä suljimme linnut häkkeihin, sillä emme olleet varmoja, minkälainen olisi seuraava peltomme.

     Pelkomme näytti turhalta. Pelto oli kaunis ja puhdas. Sen keskellä kasvoi suuri kukkiva puu. Päästimme linnut heti vapaaksi ja ne lensivät kauniina ja voimakkaina puun oksille istumaan. Kun aloimme muokata kaunista maata kylvääksemme jyvät sinne, alkoi sen syvyydestä ryömiä esille suuria, kauhistuttavia petoeläimiä. Sellaisia emme koskaan aikaisemmin olleet nähneet. Säikähdimme niitä. Tulimme täyteen pelkoa. Emme luottaneet voimiimme emmekä rohkeuteemme. Aloimme hätäisesti ruokkia niitä siemenjyvillä. Ne söivät niitä ahneesti. Ne vaikuttivat täysin kesyiltä, kun saivat ruokaa. Odotimme kauhuissamme hetkeä, jolloin jyvät loppuisivat. Meillä oli niin kiire niiden kanssa, ettemme ehtineet kätkeä edes siemenjyvää peltoon.

     Kesken kaiken voimakas ääni hätkähdytti meidät. Se säikytti myös pedot. Ääni muistutti linnun laulua, mutta se oli liian voimakas linnun lauluksi.

     Huomasimme, että se sai meidän lintumme siellä puussa laulamaan. Pedot alkoivat hiipiä pellon reunamille. Äänen kuuluessa näimme, että joku käveli pellon poikki meitä kohti.

– Petojako te täällä taas ruokitte, sanoi Maitreya, kun tuli luoksemme. Hänen lintunsa lensi hänen lähellään kauniina ja voimakkaana. Hän meni katsomaan venettä, sen pohjalla ei ollut enää yhtään siementä. Olimme hädissämme jakaneet kaiken pedoille.

– Miten voitte jatkaa kylvämistä, kun olette tuhlanneet kaikki siemenet, kysyi Maitreya. – Taitava kylväjä säästää aina siemenjyvän. Eikä tämä ole viimeinen pelto.

– Olemme tehneet työtä paljon. Olemme kylväneet ja korjanneet satoa. Olemme myös onnistuneet karkoittamaan pedot. Näetkö, miten lintumme ovat voimakkaita ja pystyvät itse etsimään ruokansa.

– Niinkuin tämä ei ole ainoa pelto, niin eivät teidän lintunne ole ainoita lintuja. Katsokaa, Maitreya nosti kättään pellon laitoja kohti ja näimme hurjan näyn. Uupuneita, nälkäisiä lintuja alkoi nousta sieltä valtavina laumoina. Ne raahautuivat maata pitkin, ne huusivat ja kirkuivat. Ne yrittivät nousta siivilleen, mutta eivät jaksaneet lentää.

     Maitreya ojensi meille yhden jyvän.

– Kylväkää ja korjatkaa. Pitäkää pedot poissa. Häätäkää tarkasti ne, jotka vaanivat piiloissa. Ruokkikaa tämä nääntynyt lauma, kunnes se saa voimansa takaisin ja lentää puuhun laulamaan. Muistakaa, että taitava kylväjä ei hukkaa siemenjyvää. Siinä on hänen aarteensa. Jonain päivänä nääntyneitä lintuja on vähemmän. Jonain päivänä siemenjyviä on veneenne kukkuroillaan. Jonain päivänä maan tuoksu niistä katoaa, ne muuttuvat kultaisiksi ja pääsette kylvämään kultaisia jyviä peltoihin, joita pedot eivät enää ahdistele.

5.5.1984

——————————————————————————————–

Miekankantajat seisoivat kahdeksassa rivissä. Oli hiljaista, pysähtynyttä, odotusta. He nostivat miekkansa kohti taivasta ja jokaisen kärjelle puhkesi tuli, kirkas liekki, tasainen, valoisa.

     He kuulivat kaukaisen rummun äänen. He eivät tienneet, kuka soittaja oli, mutta he kuunneltuaan sitä, tottelivat sen käskyä ja lähtivät liikkeelle.

     Liekit paloivat miekkojen kärjillä. Tyyninä miekkojaan kantaen he marssivat. Välillä samaan suuntaan, välillä eri suuntaan.

     Rumpu antoi uuden käskyn. He laskivat miekkansa kohti maata. Upottivat niiden liekehtivät terät ja maa puhkoutui kaikista paikoista.

     Ensin tuli esille musta pahanhajuinen savu. Mädäntyneen ruumiin vastenmielinen haju.

     Sitten tuli esille laimeampi harmaa savu, tukahduttava, samea.

     Kun miekankantajat saivat esille hyväntuoksuisen valkoisen savun, joka kulki levollisena, silloin he päättivät työnsä.

     Oli jälleen hiljaista, pysähtynyttä, odotusta.

     Kunnes kuului kaukaisen rummun käskevä ääni. Silloin he nostivat miekkansa maasta ja heittivät ne kohti suurta puuta, joka kohosi heidän edessään, ei lähellä, mutta ei liian kaukanakaan. Puuta, jossa ei kukkia eikä lehtiä ollut, mutta jonka varsi oli paljaudessaankin loistava ja täydellinen. Heti kun miekat olivat lävistäneet puun kyljen ja avanneet sen, puhkesivat sen oksille loistavat kukat – tuoksuvat ja suuret, ainutkertaiset kauneudessaan.

     Nyt kiirehtivät miekankantajat puun luo ja he punoivat kukista köynnöksen, jota he alkoivat kantaa. He kantoivat sen merelle, joka ei kovin lähellä ollut, mutta ei liian kaukanakaan. He kantoivat sen meren syvyyteen, josta se nousi pinnalle kertautuen ja täyttäen koko meren pinnan kauneudellaan ja tuoksullaan. Mutta miekankantajat meressä oltuaan, palasivat kohta ja jokaisella heillä oli mukanaan merestä löytyneet soittimet, kaikilla omansa. Ja he istuivat soittimiaan pidellen rannalle, mutta eivät soittaneet vielä.

     Oli hiljaista, pysähtynyttä, odotusta.

     Kunnes kaukainen rummun ääni ilmoitti soiton alkamisesta. He alkoivat soittaa. Soittaessaan he lähtivät etsimään rummun soittajaa, mutta eivät häntä vielä löytäneet.

     Heidän soitostaan heräsivät jalopeurat korkean vuoren juurella. Ne alkoivat juosta vuoren rinnettä voimakkaina, suurine kynsineen ne matkasivat ja rinteet vapautuivat kivistä ja kasveista, puista ja pensaista, kunnes vuori loisti valkoisin kyljin ja silloin tuli esille vuoren huipulla oleva luola, jossa rummunsoittaja oli.

     Sieltä he hänet löysivät, rummunsoittajan, joka oli Maitreya.

6.5.1984

——————————————————————————————–

Hiekkameri on täynnä aarteita

Näin edessäni valtavan hiekkameren. Vaalea hiekka liikehti kuin levoton meri. Välillä pieninä aaltoina, välillä korkeina kuohuina. Välillä leväten tyynenä, liikkumatta. Kun kahlasin siinä, tunsin sen syvyydestä tulevat tuoksut. Ne olivat hyvin voimakkaat, hyvin ihmeelliset. Kuvittelin, että jossain hiekan alla täytyi olla salattu puutarha, joka lähetti nuo tuoksut.

     Kulkiessani osui jalkani kenkään, kauniiseen kultaiseen kenkään, joka lojui hiekassa. Tai ehkä se oli piilotettu hiekkaan. Hiekka oli täyttänyt kengän ääriään myöten. Se keikkui siinä kuin pieni vene aalloilla, kun hiekka liikahteli. Välillä se upposi näkymättömiin, välillä tuli selvästi esille.

     Sitten huomasin kultaisen kruunun, joka myös sukelteli hiekassa kauniit kivet sakaroissaan. Tartuin tiukasti kiinni kruunuun, toiseen käteeni sieppasin kengän, ettei se katoaisi. Samassa välähti esille kaunis sauva. Minun olisi tehnyt mieli ottaa sekin talteen, mutta en millään voinut hallita kaikkia. Jos olisin ottanut sauvan, minun olisi ollut luovuttava kruunusta tai kengästä.

     Olin hädissäni ja neuvoton. Tällaisia aarteita, enkä tiennyt mitä niille tehdä. Onneksi Maitreya tuli silloin hiekkaa pitkin luokseni.

— Hyvä, että löysit ne, mutta laske ne takaisin. Näetkö, ne eivät ole ainoat?

     Samassa näin miten koko hiekkakenttä oli täynnä kruunuja, kultaisia kenkiä ja sauvoja. Niitä suorastaan vilisi hiekkameressä.

— Kaikille on omansa. Kukaan niitä todella etsivä ei jää ilman. Sinun tehtäväsi on puhdistaa hiekkaa kirkkaaksi, niin että aarteitten loisto pääsee näkyville. Sinun täytyy saada sen levottomat aallot tyyntymään, että aarteet ovat kauemmin näkyvillä. Niin kaikki löytävät omansa eikä sinunkaan tarvitse pelätä niiden menettämistä. Mitä enemmän teet niiden löytämiseksi, sitä lähempänä sinua ne ovat.

8.5.1984

——————————————————————————————–

Olin joutunut palavaan metsään. Kaikki puut olivat hehkuvan kuumia ja tulen punaisia. Liekit olivat niiden kukkia. Pieniä käärmeitä tuli laumoittain ja ne ryömivät ylös puihin. Ne kietoutuivat niiden oksille. Ne nielivät palavia liekkikukkia ahneesti ja pelkäämättä.

     Käärmeet näyttivät elävän tulesta. Tuli ei tuhonnut niitä, vaan piti elossa.

     Katselin tuota hurjaa näytelmää. Siellä oli muitakin katsojia. Aioimme juuri lähteä, kun Maitreya tuli ja käski kerätä käärmeet puista.

— Kerätkää ne kaikki. Älkää jättäkö yhtään jäljelle.

     Tehtävä tuntui hurjalta. Kuumuus oli hirvittävä. Käärmeet villejä, ehkä vaarallisiakin.

     Me otimme aseiksi keppejä ja oksia ja yritimme niiden avulla hätistää käärmeitä, mutta kepit ja oksat syttyivät ja paloivat poikki. Niistä ei ollut aseiksi.

     Huomasimme puron. Se virtasi lähellä. Sen keskellä kasvoi puu, joka ei ollut tulessa. Purossa ui suuri kala ja puussa istui yksi lintu pesässään.

     Kylvimme puron vedessä. Kun olimme kastelleet ruumiimme ja kätemme, kävimme uudelleen käärmeitten pyydystykseen. Märät kädet olivat paremmat aseet kuin palavat kepit. Huuhtomalla välillä käsiämme purossa, saimme käärmeet viimein kiskotuksi pois.

     Heti, kun ne menettivät kosketuksensa palaviin puihin, ne tulivat elottomiksi, ne roikkuivat käsissämme kuolleina nahkoina. Ilman tulen hehkua ne eivät eläneet. Purossa olevan veden avulla me saimme kaikki käärmeet kerätyksi.

     Kun viimeisen käärmeen ruumis lensi kasaan, hulmahtivat kuivat nahkat tuleen ja kohta oli niistä enää jäljellä kasa lumivalkoista tuhkaa. Ja tuhkassa loistivat käärmeitten silmät. Aivankuin olisivat katsoneet meitä. Aivankuin olisivat iloinneet päästyään käärmeen ruumiista irti.

— Ruokkikaa nyt kalaa ja lintua, sillä tätä ne ovat vain odottaneet, sanoi Maitreya.

     Me keräsimme kaikki silmät ja kannoimme ne joelle. Ruokimme kalaa, joka söi nopeasti kaiken ja tuli hirveän suureksi. Kävi vähitellen liikkumattomaksi, makasi hetken veden pinnalla ja sitten se alkoi kutea. Lumivalkoista verkkoa ilmestyi veteen ja verkon silmukat olivat täynnä hohtavia kiviä. Koko puron pinta peittyi tuolla kivikoristeisella verkolla ja kala sukelsi puron syvyyteen. Kun ruokimme lintua, sekin kasvoi suureksi, lensi pesälleen, särki vaivalla rakennetun pesänsä, hajotti sen seinämät, puhkoi sen pohjan. Meni sitten veden pinnalle tuon kauniin jalokiviverkon päälle ja muni siihen lumivalkoisia munia, jotka hetken verkossa levättyään avautuivat ja esille puhkesi pienten lintujen parvi, jokaisella linnulla oli yksi kultainen höyhen otsallaan. Ja nuo linnut tarttuivat valkoiseen verkkoon ja lähtivät lennättämään sitä palavan metsän yläpuolelle.

     Siellä puut vielä hehkuivat tulisin latvoin, mutta kun lintujen kantama jalokiviverkko lähestyi, niiden liekit alkoivat pienentyä, laimentua, ja verkon tullessa niiden kohdalle, liekit sammuivat. Puiden tulinen puna katosi. Lumivalkoisessa tuhkahahmossaan ne seisoivat yhä entisissä muodoissaan, särkymättä tai vajoamatta maahan. Ja nuo uudet tuhkan muodostamat oksat ja varret puhkesivat täyteen tuoksuvia kukkia.

     Kun linnut olivat lentäneet koko metsän yli ja se oli sammunut ja muuttunut ja puhjennut kukkiin, ne palasivat joelle ja menivät joessa kasvavan puun oksille lepäämään.

— Nyt näitte mitä piti tehdä. Tehkää tekin niin, sanoi Maitreya meille.

11.5.1984

——————————————————————————————–

Vielä on paljon kultaisia pilviä avaamatta

Kuljin tuoksuvalla polulla. Olin innostunut ja iloa täynnä. Polun varsilta poimin syliini tuoksuvia oksia. Maitreya oli lähettänyt minut etsimään niitä. — Kun olet löytänyt kymmenen, löydät paikan, johon voit ne istuttaa.

     Minulla oli jo kymmenen oksaa. Sitten näin joen. Se virtasi laajan pellon ympärillä. Pelto olisi varmaan se paikka johon minun tuli istuttaa oksat.

     Kahlatessani joen yli, putosi yksi oksista veteen ja kun yritin ottaa sitä takaisin, huomasin, että se oli jo juurtunut joen pohjalle ja kasvoi koko ajan. Siitä ymmärsin, että oksat pitikin istuttaa jokeen. Aloin kiertää jokea ja pudotin oksan toisensa jälkeen veteen ja siinä ne kasvoivat hyvin.

     Jätin ne kasvamaan ja menin katselemaan peltoa. Löysin pellon keskeltä suuren peilin, jonka pinnasta saatoin nähdä tutun kuvan: minä kuljin polkua pitkin oksia poimien. Huvittuneena katselin omaa innostustani. Sitten kuva vaihtui ja näin itseni joessa istuttamassa oksia. Jälleen kuva muuttui. Näin puitten kasvavan ja lintuparvien lentävän niiden oksille. Seuraavassa kuvassa näin Maitreyan tulevan jyvävakka kädessä. Hän katsoi puita ja lintuja ja kulki kohti pellon keskellä olevaa peiliä, jonka äärellä minä olin.

     Irrotin silmäni peilistä ja katsoin taakseni. Maitreya ojensi minulle jyvävakkaa ja sanoi: — Kylvä nopeasti, aikaa on vähän.

     Aloin kiireesti kylvää jyviä peltoon. Jokaisen jyvän pudotessa tulvahti maasta hyvää tuoksua. Se lisäsi innostustani ja antoi minulle uusia voimia. Kun olin kylvänyt viimeisenkin jyvän, huomasin, että linnut olivat nousseet hereille puitten latvoilla ja katsoivat nälkäisinä kylvettyä peltoa. Sitten ne syöksyivät alas ja silmänräpäyksessä ahmivat jyvät.

     Ravistelin ihmeissäni tyhjää vakkaa ja huomasin, että silloin se täyttyi uudelleen.

— Kylvä vielä nopeammin, sanoi Maitreya. — Älä yhtään viivyttele, sillä aikaa on vähän.

     Lähdin taas. Melkein juoksin kylväessäni. Tarkkailin samalla lintuja ja huomasin, miten ne olivat jo siivet koholla valmiina tulemaan alas. Kun viimeinen jyvä oli pellossa, ne olivat jo alhaalla ja ahmivat kaiken.

     Menin Maitreyan luo tyhjä jyvävakka käsissäni. — Mitä tämä hyödyttää kun linnut ahmivat kaiken? Olen jo aivan uuvuksissa.

— Sinä odotat että loistava sato kasvaisi silmiesi eteen tuohon pellolle. Odotuksesi voi täyttyä toisellakin tavalla. Ole iloinen että kylvettävää riittää, että siemenjyviä on saatavilla. Jatka työtäsi, ehkä kymmenen, ehkä sadan, ehkä tuhannen kylvöksen jälkeen, saat nähdä mitä tapahtuu. Näytän sinulle jotakin, että jaksaisit paremmin.

     Maitreya vei minut sen suuren peilin ääreen, josta olin katsellut äsken kuvia. Näin tutun maiseman, vedessä kasvavat puut, puitten latvoilla linnut. Näin Maitreyan peilin äärellä ja myös itseni. Sitten näin suuren kultaisen pilven, joka ilmestyi paikan yläpuolelle. Se näytti hyvin täydeltä, hyvin painavalta. Kun linnut huomasivat pilven, ne syöksyivät sitä kohti, sukelsivat sen sisään, puhkaisivat sen kyljet ja silloin se alkoi sataa. Suuret kultaiset pisarat satoivat tiheästi alas, peittäen pellon, peittäen joen ja puut. Sitten peilin kirkas kuva sulautui kultaiseksi läikäksi ja kuulin Maitreyan sanovan minulle: — Ymmärräthän, vielä on paljon kultaisia pilviä avaamatta.

13.5.1984

——————————————————————————————–

Epätietoiset vaeltajat, jotka ovat kadottaneet merensä

Suuri joukko ihmisiä oli matkalle lähdössä. He olivat tulleet jo hyvin lähelle meren rantaa valitakseen sieltä veneen ja lähteäkseen, mutta heillä ei ollutkaan tarpeeksi uskallusta, he eivät luottaneet veneisiinkään, he eivät saaneet lähdetyksi.

     He siirsivät matkaa. He viivyttivät lähtemistä. He kiersivät merta miettiessään, mihin suuntaan heidän tulisi lähteä, millä veneellä olisi paras matkustaa.

     He kantoivat tavaroitaan ja taakkojaan merta kiertävällä tiellä. Tie uurtui heidän askeleistaan. Se syveni ja syveni. Myös meri muuttui. Sen loistavat aallot jähmettyivät heidän epäilyksensä aikana, sen kauneus katosi heiltä tuuheitten pensaitten ja puitten taakse, sen lämpö ei enää koskettanut heitä. He tuskin enää muistivat sitä tai sen merkitystä.

     He vain kulkivat ja kulkivat taakkoineen ja tavaroineen. Kuin tiehen ja kulkemiseen kytketyt orjat, joilla ei ole varaa nähdä mitään, kuulla mitään tai tuntea mitään. Tie uurtui yhä syvemmäksi ja syvemmäksi, yhä kauemmaksi meren korkeasta pinnasta, kunnes he kulkivat syvässä rotkossa, sen pimeydessä ja kylmyydessä. Meri oli jäänyt heiltä. Sen kauneus oli kätkeytynyt, sulkeutunut ja poissa heidän ulottuviltaan.

     Meri oli saatava hereille, näkyville, jälleen eläväksi, Maitreya ajatteli ja tuli meren luo. Hän näki sen, hän näki ihmiset, jotka kulkivat rotkossa taakkoineen ja tavaroineen ikuisesti samoissa askeleissa.

     Maitreya meni meren luo. Hän jakoi sen pinnan katseellaan neljään osaan. Yhteen osaan hän kylvi kukkia niin paljon kuin hänellä kukkia oli. Toiseen osaan hän kylvi kultaista hiekkaa niin paljon kuin hiekkaa oli. Kolmanteen osaan hän kylvi siemeniä, jotka kasvattivat valoa. Neljänteen jyviä, joissa oli elämän tuoksu.

     Ja meri tuli niistä eläväksi, vähitellen se heräsi, se avasi sulkeutuneen pintansa, vesi alkoi virrata, aallot liikkua, se saavutti kirkkauden ja sen loputon puhtaus tuli näkyville. Kun meri oli valmiina, esillä, Maitreya huusi sen syvyyteen suurella äänellä ja syvyys huusi hänelle takaisin. Ja tuo huuto kuului kaikkialle. Se tavoitti avaruuden kaikessa korkeudessaan, se tavoitti rotkon kaikessa syvyydessään. Sen kuulivat myös rotkon pohjalla vaeltavat. Ja he kohottivat väsyneet kasvonsa, he pysäyttivät pakenevat jalkansa, heidän ajatuksensa heräsivät, heidän tietonsa tuli valoisaksi ja he heittivät taakkansa ja tavaransa ja lähtivät pyrkimään kohti vapautettua merta.

14.5.1984

——————————————————————————————–

Kerjäläisen kokemuksia

Suuri vesi lepäsi hiljaa valo rannoillaan. Suuri maa oli liikkumaton ja tasainen. Veden valoisalla rannalla kulkivat jalokivenpoimijat. Vain vähän liikahtaen he kumartuivat, ojensivat käsiään ja etsivät ja jokaisella askeleella he löysivät hohtavan kiven. Jokaisen kiven he heittivät veteen. Värähtämättä se otti ne vastaan ja kätki ne syvyyteensä. Mutta niin puhdasta oli vesi, että jalokivien kulkemisen jäljet jäivät sen pinnalle ja näkyivät kirkkaina ja selvinä. Vähitellen kaikki vesi värittyi jalokivien väreillä ja säteilyllä.

     Kun kaikki, kun jokainen, yhtään unohtamatta, yhtään jättämättä, oli löydetty ja kätketty aarteen tavoin, menivät jalokivenpoimijat istumaan puiden alle valoisan rannan neljälle äärelle.

     Nyt tulivat temppelinrakentajat esiin. Korkeat sauvat kädessään he kulkivat koskettaen maata jokaisella askeleella. Höyhenen kevyt oli heidän sauvansa jokainen kosketus, mutta maa ei voinut olla liikkumaton yhdenkään alla. Rajusti se vapisi jokaisesta kosketuksesta ja päästi sisältään suuria ääniä, syntymisen ja vapautumisen ääniä, jotka kuuluivat selvinä ja kauan hiljaisuudessa, joka oli ollut. Ja kuin suuret kukat puhkesivat valoisan rannan äärille temppelit loistavine torneineen ja portteineen.

     Kymmenen temppeliä kohosi kaikille kolmelle rannalle ja kaksi suurta neljännelle rannalle.

     Kun kaikki oli esillä, menivät temppelinrakentajatkin istumaan puiden alle valoisan rannan neljännelle äärelle, jossa heitä oli suuri joukko.

     Nyt juoksivat paikalle kerjäläiset. Minäkin olin heidän joukossaan. Olimme istuneet kauan katsellen ihmeellisiä tapahtumia, emme voineet enää hillitä iloamme, vaan juoksimme esiin ja halusimme tehdä jotakin. Mitä meillä oli: innostus ja tyhjät kerjuukulhot.

     Riemuissamme juoksimme katsomaan vettä, joka näytti meille jalokivien värit ja säteilyn. Iloisina, mutta kunnioittaen lähestyimme temppeleitä kaikilla rannan neljällä äärellä ja huomasimme, että niiden ovet olivat meille suljetut. Me halusimme avata ne. Miten me saisimme avattua ne? Me palasimme rannalle tyhjiä kulhoja kantaen, ilomme oli syvä ja innostuksemme valtava, mutta me emme ymmärtäneet, miten saisimme temppelit avatuiksi.

     Me istuimme rannalla tavoittaen ratkaisua, kun kuulimme neljänneltä rannalta, toisen suuren temppelin sisältä äänen, joka sanoi: – Teillä on vesi, vedessä on puhtaus, puhtaudessa on täydellisyys, täydellisyys on avain kaikkiin oviin.

     Kuuntelimme ääntä. Tuskin se oli lopettanut, kun kuulimme toisen temppelin sisältä saman äänen, samat ajatukset, ja niin jatkui: kaikki temppelit kaikilla rantojen äärillä toistivat meille tuon saman ajatuksen, ja me ymmärsimme siitä, mitä oli tehtävä. Me riensimme veden luo, täytimme kulhomme ja lähdimme kantamaan sitä temppelien oville. Heitimme veden ovia vasten, ja heti ne avautuivat ääriään myöten auki ja me näimme kaikkien temppelien kauneuden.

     Mutta neljännellä rannalla olevien kahden temppelin ovet eivät vielä auenneet. Me saimme kantaa kauan, me saimme kantaa kaiken, kun viimeiset pisarat vedestä olivat kulhoissa ja lensivät ovia vasten, avautui toisen suuren temppelin ovi ja Maitreya loistavassa asussa astui esiin ja me tervehdimme häntä ja hän kulki kohti toisen suuren temppelin ovea ja me seurasimme häntä. Sekin avautui ja kun jalokivenetsijät ja temppelinrakentajat kuulivat sen, he jättivät istumapaikkansa ja tulivat.

     Kun kaikki temppelit oli avattu, vei Maitreya meidät meren rantaan, mistä kaikki vesi oli kannettu ja missä jalokivet olivat kokonaan näkyvillä ja hän jakoi niitä meille, joilla oli kerjuukulho vielä käsissämme ja hän puhui niistä näin:

– Niinkuin vesi heijasti jalokivet syvyydestään, niin olkaa tekin puhtaita, että niiden loisto näkyisi teissä, teoissanne, ajatuksissanne, askeleissanne, eivätkä nämä ole kätkemistä, vaan löytämistä varten.

15.5. 1984

——————————————————————————————–

Soiva ruukku

Sain Maitreyalta pienen ruukun, jonka sisälle hän oli kätkenyt ääniä.

— Että tietäisit mitä on tehtävä, hän sanoi. — Kuuntele ruukkua, kun kuljet.

     Lupasin kuunnella sitä. Menin istumaan metsään sen kanssa. Se soi hiljaa koko ajan, tasaisesti ja kauniisti. Kun lähdin tielle, se voimisti äänensä. Eräässä kohdassa alkoi soida lujaa, jopa sietämättömän lujaa. Pelästyin sen ääntä, yritin ravistella sitä, että se vaimenisi, mutta siitä se vain yltyi. Arvasin, että joku tehtävä oli lähellä.

     Yritin katsella tehtävää, mutta näin vain pensaikkoa, puita tiheässä rykelmässä, kallion alastonta seinämää ja kukkia vuoren rinteessä. Sitten havaitsin luolan suuaukon hiukan ylempänä. Sen kohdalla ruukku alkoi soida kaikilla mahdollisilla olemassaolevilla äänillä. Pelkäsin että se särkyisi äänten voimasta.

     Olin kuin piiloleikissä, jännittynyt ja kuitenkin innostunut. Tunsin voimakkaasti, että jotain oli tehtävä, vaikken vielä tiennyt, mitä se oli.

     Lähenin luolaa. Se oli hämärä, melkein pimeä. Menin sisälle varovasti ja jalkani osuivat johonkin lattialla. Kun kumarruin katsomaan, siinä olivat linnut. Ne makasivat vieri vieressä tiheästi, melkein toinen toisensa päällä ja täyttivät kaikki paikat. Mihinkään ei voinut astua.

     Ruukun äänet olivat voimakkaat, ne täyttivät pienen luolan ja seinät kaiuttivat niitä lisää.

     Linnutkin alkoivat heräillä ääniin. Niitä kuullessa eivät kuolleetkaan olisi voineet nukkua.

     Linnut eivät olleet kuolleita, mutta hyvin vähän eläviäkään. Ne olivat ulkomuodoltaan kauniita ja sopusuhtaisia, mutta täysin uupuneita, lopussa, elinvoimansa menettäneet.

     Sitten huomasin kauniisti kudotun hopeisen verkon, joka oli levitetty niiden päälle. Yritin nostaa verkkoa, mutta lintujen jalat ja siivet olivat siihen pahasti takertuneet. Minun oli pakko repiä kaunis verkko rikki, vaikka en olisi halunnut tehdä sitä.

     Kun sain verkon pois, alkoivat linnut nousta jaloilleen. Niiden jalat olivat kovin heikot. Hetken ne hoipertelivat sinne tänne, kaatuivat sitten takaisin entisille makuusijoilleen.

Silloin päätin kantaa ne valoon luolan suulle. Ajattelin, että valottomuus varmaan heikensi niitä, pimeys teki ne sairaiksi. Jos ne saisivat nähdä valoa, niiden voimat kasvaisivat ja niiden innostus.

     Kannoin yhden linnun kerrallaan valoon. Ne eivät jaksaneet avata edes silmiään. Hiukan ne kohottivat päätään kohti kirkkautta, mutta kun jätin ne käsistäni, ne siivet raskaina kääntyivät ja laahautuivat luolan pimentoon omille makuusijoilleen.

     Hetkessä koko lauma oli jälleen unessa.

     Ruukun äänikin oli hiljentynyt. Minun kai oli lähdettävä sieltä. Tulin vuorelta alas. Tulin rantaan, jossa ruukku alkoi jälleen soida. Soitto yltyi mitä lähemmäksi vettä kuljin. Soitto vapisutti ruukun seinämiä, kun seisoin aivan veden rajassa. Tehtävä oli jälleen lähellä, kun vain ymmärtäisin sen. Näin tyhjän rannan ja veden. Sitten kuulin ruukusta Maitreyan äänen: — Heitä ruukku veteen.

     Vaikka ajatus ei tuntunutkaan mieluisalta, päätin tehdä niin. Heittäessäni ruukku ei kuitenkaan irronnut sormistani. Käteni pitelivät sitä, pusersivat sen kylkiä, ne eivät halunneet luopua siitä.

     Koska en saanut heitettyä ruukkua, päätin viedä sen veteen. Lähdin kahlaamaan. Mitä syvemmälle kahlasin, sitä hauraammaksi kävi sormieni ote. Kun olin kaulaani myöten vedessä, irrotti toinen käsi otteensa, kun sukelsin kokonaan veden alle, irtosi toinenkin. Näin ruukun putoavan kohti pohjaa. Kuulin äänten pauhun vedessä. Kun ruukku tavoitti pohjan, sen kansi avautui ja äänet vapautuivat veteen. Vesi värisi ja virtasi ruukun ympärillä villisti ja äänet alkoivat kulkeutua voimakkaina virtoina rantaa kohti.

     Hetkessä kaikki vesi oli täynnä ääniä. Minäkin tunsin niiden kosketuksen, niiden värinän, liikkeen ruumiissani.

     Kun tulin rannalle takaisin huomasin, että sinne oli kasvanut kolmilehtisiä kukkia, jotka hehkuivat vain hetken, varisivat sitten ja varsien päihin ilmestyi kultaisia siemenkotia, joiden sisällä soi.

     Kuunnellessani soittoa, huomasin että jotain ajautui rantaan. Ensin luulin sitä veneeksi, mutta sitten huomasin, että minun ruukkunihan se oli. Nyt kuitenkin monta kertaa suurempana kuin äsken. Se oli palannut vedestä.

     Menin katsomaan ruukkua. Se oli täysin hiljaa. Kansi oli suljettu. Kun tulin aivan ruukun lähelle, kuului sen sisältä Maitreyan huuto: — Täytä ruukku ja ruoki nälkäiset.

     Aloin kerätä siemenkotia ruukkuun. Kerätessä muistin linnut. Vaikka ne olivat kaukana luolassa, näin niiden uupuneet ruumiit koko ajan silmissäni. Minun oli ruokittava linnut siemenillä, nyt sen tiesin.

     Aloin raahata täyttä ruukkua vuorelle. Se oli raskasta ja uuvuttavaa. Kun sain ruukun luolan suulle, aloin jakaa siemenkotia linnuille. Ne pitivät niistä. Kun ne olivat saaneet hiukan, ne halusivat lisää, kun ne olivat saaneet lisää, ne halusivat aina enemmän ja enemmän. Kun olin syöttänyt ruukun tyhjäksi, olivat kaikki linnut jaloillaan ja oikoivat siipiään luolan suulla. Yksi toisensa jälkeen ne ponnistautuivat lentoon.

     Minä suljin ruukun ja ihmettelin pitikö minun rueta raahaamaan sitä noin valtavana mukanani. Vedin sen rinteelle ja päätin viedä alas rantaan, silloin se luisti käsistäni, katosi näkyvistäni ja kierähti alas. Pelästyin, että se menisi rikki. Juoksin sen jälkeen. En nähnyt sitä missään, en edes sen sirpaleita. Mutta Maitreya seisoi rannalla kädessään entinen pieni ruukku.

— Tässä se on, hän sanoi ja ojensi taas ruukun minulle.

— Pelästyin, että se olisi mennyt rikki.

— Sitä ei mikään voi rikkoa. Niinkuin ystävyys se on, hän sanoi.

16.5.1984

——————————————————————————————–

Kolme vapauttamisen kultaista rengasta

Maitreya antoi minulle kolme kultaista rengasta ja käski viedä ne sinne, missä niitä tarvitaan.

— Mihin? minä tietysti kysyin.

— Sinun on löydettävä niille paikat.

     Otin renkaat ja lähdin etsimään paikkoja. Kulkiessa huomasin, että minua seurasi helmen kaltainen pilvi. Se kulki koko ajan yläpuolellani niin lähellä, että melkein olisin voinut koskettaa sitä.

     Tulin maahan, joka oli täynnä suuria ja syviä hautoja. Haudat olivat täynnä mutaa ja liejua. Mudassa ja liejussa istuivat käärmeenhoitajat käärmeineen.

     Toiset heistä olivat valtavan lihavia ja hyvinvoivia. Heidän käärmeensä olivat laihat ja surkeat. Toiset taas olivat hyvin laihoja ja nälkiintyneitä. Heidän käärmeensä olivat täyteläisiä ja pulleita.

     Kaikki he istuivat syvällä haudoissa. Muta ja lieju kiersi ja velloi heidän ympärillään. Välillä he kokonaan hukkuivat siihen.

     Pienen pieniä käärmeitä uiskenteli mudassa valtavat määrät. Silloin huomasin, että hoivattavat käärmeet synnyttivät niitä koko ajan lisää.

     Menin erään haudan reunalle ja näytin rengasta ja kysyin halusivatko tai tarvitsivatko he sitä. He kääntyivät katsomaan sitä. Hiukan he innostuivatkin sen kauneudesta. Eräs heistä pyysi sitä käteensä. Ojensin hänelle renkaan, hän pujotti sen käteensä, mutta silloin hänen sylissään oleva lihava käärme alkoi vavista, kääntyi selälleen ja kävi elottomaksi.

     Hoitaja sinkosi renkaan minulle takaisin. Tarrautui epätoivoisesti käärmeen elottomaan ruumiiseen, mutta se oli jo kuollut. Vihan vimmassa hän huusi minulle: — Katso mitä teit?

     Sitten hän laski kuolleen käärmeen mutaan ja veti sieltä uuden pienen vielä kasvamattoman syliinsä ja alkoi hoivata sitä.

     Toisetkaan eivät enää olleet kiinnostuneet renkaasta. Minä lähdin jatkamaan matkaa.

     Tulin uudenlaiseen maahan, täysin erilaiseenkin. Siellä maa oli vakaa ja kivinen. Siellä kaikki työskentelivät ja elivät kivien kanssa. Toiset hakkasivat kivistä maata. Kysyin heiltä miksi he tekivät niin, koska puuha näytti mielettömältä. Vain hiven tomua irtosi kovan maan pinnasta jokaisella iskulla.

— Valmistamme maan kasvaaksemme siihen, he vastasivat.

     Sitten ymmärsin. Toiset olivat jo kasvaneet. Toiset heistä istuivat suurissa kivissä, vain päät näkyvillä ja heidän suustaan pääsi rukouksen kaltaisia ääniä.

     Huomasin lähellä vanhan miehen, jonka ympärillä oli kaikkein eniten kiveä. Hän oli varmaan istunut siinä vuosia. Yritin näyttää hänelle rengasta, mutta hän ei huomannut sitä höpinältään.

     Menin toisen kivessä istuvan luo. Hän sieppasi renkaan minulta, pujotti sitä käteensä ja katseli sen kauneutta, mutta silloin hänen kivikuorensa reuna alkoi murentua, kivi lohkeili, siihen syntyi halkeamia. Kivessä istuja viskasi nopeasti renkaan takaisin ja huusi vihaisesti: — Mitä oikein yrität?

     Jatkoin matkaa. En ollut löytänyt vielä yhdellekään renkaalle paikkaa. Ehkä en ollut kovin taitava renkaan levittäjä.

     Nyt tulin metsään, jossa kohtasin yksinäisen rummunsoittajan. Hän hakkasi raukeasti ja harvakseen suurta rumpua, joka lojui hänen jaloissaan. Yritin puhua hänelle, mutta hän kai oli kuuro, koska ei kuullut. Yritin näyttää hänelle rengasta, mutta hän kai oli sokea. Hänen silmänsä olivat täysin auki, mutta hän ei näyttänyt näkevän mitään. Kosketin häntä, mutta hän ei tuntenut kosketustani.

     Kuin kone hän löi rumpua. Hänen voimansa tuntuivat olevan vähissä. Lyönnit harvenivat harvenemistaan.

     Koska en saanut häneen minkäänlaista yhteyttä, päätin rohkeasti pujottaa renkaan itse hänen käteensä.

     Sillä teolla oli voimakas ja nopea vaikutus. Tuskin rengas oli paikoillaan, kun sitä kantava käsi alkoi kiivaasti lyödä rumpua, lyönnit olivat voimakkaita, lujia, päättäväisiä ja niiden vaikutuksesta rummun kalvo pamahti halki. Rummunlyöjä puhkesi iloiseen nauruun. — Vihdoinkin, hän huusi.

     Hän alkoi tanssia ympäri metsää. Vähitellen huomasin, että hänen silmänsä alkoivat nähdä. Ehkä hänen korviinsakin palautui kuulo. Hän katsoi kättään ja näki kultaisen renkaan. Näki minut. Tuli ja kysyi: — Mitä tapahtui?

     Kerroin, että olin etsimässä kultaisille renkaille sopivia paikkoja. Nyt varmaan olin löytänyt yhden niistä.

— Tietysti, hän huusi. Ja alkoi taas tanssia ilostaan.

     Kohta hän tuli takaisin ja kertoi miten hän oli vaeltanut kauan. Hän oli ollut mutahaudoissa käärmeenhoitajana. Sitten oli viettänyt vuosia kivikentällä, kunnes oli löytänyt tähän metsään. Missään hän ei ollut onneksi viipynyt liian kauan. Tässä metsässä hän oli ollut kaikkein kauimmin, soittanut ja soittanut rumpuaan, mutta hänen voimansa olivat olleet vähissä, hän ei ollut saanut niitä esille. Kultainen rengas oli vapauttanut ne, niinkuin hänetkin.

     — Nyt olen vapaa, hän sanoi. — Ja kaikki tulevat vapaiksi, hän huusi niin, että se kuului yli koko metsän ja silloin vasta huomasin, että jokaisen puun alla istui joku soittamassa rumpua.

— Minä vien kultaisen renkaan heille. Hekin saavat rumpunsa murtumaan, hän huusi ja samassa helmenkaltainen pilvi yläpuolellamme hajosi ja tuoksuva kukkasade putosi siihen metsään.

     Ajattelin, että se oli merkkinä siitä, että paikka oli oikea ja että rummunsoittajien vapauttaminen oli alkanut.

19.5.1984

——————————————————————————————–

Kuihtumattomat kukat ovat elämän merkki

– Puu on odottanut siemenessä kauan. Sen kasvattamisen aika on käsillä. Sen puhkeamisen hetki lähellä, sanoi Maitreya ja näytti siementä.

     Hän oli etsinyt sille kasvupaikaksi kaksitoista peltoa paikasta, missä valon suunta oli täysin oikea ja missä puhtaat vedet virtasivat niin pinnalla kuin maan syvyydessäkin. Ja hän oli viljellyt paikan puhtautta ja vesien kirkkautta jo kauan. Hän oli vapauttanut sen pedoista, haaskalinnuista ja tuhohyönteisistä.

     Hän näytti maan. Se oli kaunis ja avara. Se oli hiljainen ja lempeä. Sen puhtauden saattoi nähdä, kuulla ja tuntea. Jokainen maan murunen tuoksui hyvältä. Jokainen maan murunen oli valmis ja altis kasvattamaan tuota jaloa siementä.

     Oikean valon hetkellä, täyden puhtauden vallitessa se kylvettiin ja valo puhkaisi sen kyljet, valo kutsui versoa, maan kirkkaat vedet huusivat sen juuria luokseen ja niin puun syntymisen aika oli tullut.

     Se kasvoi ja kohosi, valmisti vahvat oksat kantamaan kukkia ja hedelmiä niin kuin kukkien ja hedelmien poimijoitakin. Seitsemän oksaa se kasvatti. Yhden kohti taivasta, muut kohti maan ääriä. Taivaalle kohonnut oksa puhkesi kohti valoa, kasvoi ja nousi kohti valoa, lävisti valon, joka odotti sitä. Sen kautta kirkkaus kulkeutui muille oksille, jotka kantoivat kukat ja hedelmät ja kukkien ja hedelmien poimijat.

     He olivatkin jo tulossa. He tulivat kaukaisemmilta pelloilta. Sieltä missä ei kasvanut tämän kaltaisia puita. Ja he hämmästyivät sen kauneutta ja he hämmästyivät sitä, mitä he tunsivat, kun he istuivat sen alla.

– Poimikaa kukkia, sanoi Maitreya heille. – Jos kukat kuihtuvat käsiinne haudatkaa ne maan syvyyteen kauas läheltänne. Poimikaa kukkia niin kauan kuin ne pysyvät tuoreina ja elävinä käsissänne, sillä se on elämän merkki teissä.

20.5. 1984

——————————————————————————————–

Kuinka kaivonomistajista tuli innokkaita vedenkantajia ja erämaan kätkemät kalat pelastuivat

Löysin erämaan hiekasta menehtymäisillään olevan kalan. Se oli äärettömässä veden puutteessa, haukkoi henkeään ja pyristeli vapautukseen hiekan puristuksesta päästäkseen edes etsimään tarvitsemaansa vettä.

     Kala oli suuri ja voimakas, mutta erämaa oli loputtomuudessaan vielä voimakkaampi. Hiekan määrä oli myös suuri ja vaikka sen kivet olivat pieniä, niiden yhteinen voima oli äärimmäisen vangitseva.

     Minua kauhistutti kalan toivoton tila ja päätin tehdä jotakin sen hyväksi. Ensin yritin siirtää hiekkaa syrjään, että sen evät vapautuisivat, että se pääsisi edes hiukan liikkumaan, mutta hiekka oli juuri sellaista kuin hiekka on, se vieri jatkuvasti takaisin, vaikka sitä olisi kuinka siirtänyt.

     Päätin lähteä etsimään vettä, jolla voisin pelastaa kalan. Erämaata näytti jatkuvan loputtomasti, mutta heti, kun päättävästi lähdin liikkeelle, huomasin, että aivan siinä lähellä oli runsaasti kaivoja, maahan kaivettuja ja tarpeellisesti kivettyjä kaivoja. tosin kaivossa olevassa vedessä istui aina sen kaivon omistaja.

     Menin pyytämään heiltä vettä. Kerroin heille kalasta ja sen onnettomasta tilasta. Toiset sanoivat, että tilannehan oli niin toivoton, ettei kannattanut tehdä mitään. Erämaahan oli turha kantaa kallisarvoista, että hiekka imisi sen heti syvyyteensä eikä siitä olisi mitään hyötyä.

     Toiset ymmärsivät, että kalalle kyllä täytyi viedä vettä, mutta he eivät sitä voineet antaa, koska he tarvitsivat kaiken veden itse.

     Minua väsytti ja harmitti pyydellä heiltä. Mielestäni syyt, joita he esittivät, olivat naurettavia ja keksittyjä. Ajattelin, että nuo kaivossa istujat olivat suuremmassa hädässä kuin kala, omassa ahneudessaan ja itsekkyydessään.

     Lopulta löysin kaivonomistajan, joka mielihyvin lupasi vettä. – Ota vaan, hän sanoi, kun kerroin kalasta.

     Vein veden. Kala joi sen janoonsa. Uimavedeksi se ei riittänyt. Lähdin uudestaan hakemaan vettä.

– Ota vaan, sanoi kaivonomistaja taas iloisesti ja kysyi miten kala voi. Kerroin hänelle, että sen jano oli nyt tyydytetty, mutta silti tarvittiin lisää vettä, että se voisi vapautua hiekan puserruksesta.

     Otin veden. Vesi kaivossa väheni niin, että kaivossaistujan kädet vapautuivat veden alta. Hän nauroi iloisesti, liikutti käsiään. Hän kertoi luulleensa, ettei ikinä enää voisi vapaasti liikuttaa niitä, koska vesi painoi niitä. Hän iloitsi huomatessaan, että ne olivat vielä aivan terveet ja voimakkaat.

     Vein veden kalalle. Sitä kertyi sen ympärille niin paljon, että se saattoi ponnistautua hiekasta, liikuttaa eviään ja uidakin hiukan.

     Huomasin heti että sillä oli voimia enempäänkin kuin pienessä lätäkössä räpiköimiseen ja menin taas hakemaan vettä.

     Kaivonomistaja heilutti iloisesti käsiään, kun näki minun tulevan. Toiset kaivoissa istujat katselivat häntä ihmeissään. He eivät vielä ymmärtäneet, että hekin olisivat voineet vapauttaa kätensä, jos olisivat luopuneet vedestä.

     Kun otin vettä, se väheni tällä kertaa niin paljon, että kaivonomistaja saattoi liikuttaa myös jalkojaan. Hän saattoi nousta seisomaan, hän juoksi pienen matkan, ja toiset kaivoissa istujat olivat aivan ymmällään. Vähitellen he huomasivat mistä oli kysymys ja he pyysivät että heidänkin kaivoistaan otettaisiin vettä kalalle.

     Pyysin vapautunutta kantamaan vettä ja yhdessä aloimme tyhjentää vettä toisistakin kaivoista. Vesi kalan ympärillä eneni hurjaa vauhtia. Erämaan kuolleet reunamat siirtyivät yhä kauemmas. Kala ui iloisesti vedessä. Huomasimme myös, että hiekkaan oli kätketty lisää kaloja. Niitä ei ehkä koskaan olisi löydetty ilman vettä. Nyt ne pääsivät uimaan vapaasti.

     Hiekan kätköissä oli myös hyviä siemeniä runsaasti. Veden kosketuksessa ne alkoivat kasvaa ja pian veden autiot reunamat olivat täynnä vihreyttä.

     Mutta me kannoimme vettä. Aina lisää ja lisää. Meri erämaassa tuli laajemmaksi. Sitä mukaa, kun kaivot tyhjenivät ja kaivonomistajat vapautuivat, hekin tulivat kantamaan sitä, aloittivat innostuneina työnsä vedenkantajina.

27.5. 1984

——————————————————————————————–

Yhdellä sulallakin lentäen voi löytää uuden ruokapaikan

Taivas oli täynnä lintuja. Taivas oli niin täynnä lintuja, ettei niillä ollut tilaa lentää. Siivet takertuivat toinen toisiinsa. Linnut vangitsivat toinen toisensa.

     Tuossa vangitussa parvessa heräsi nälkä. Hirvittävä nälkä kasvoi ja kasvoi. Kun se oli suunnaton, oli pakko laskeutua ruokapaikalle.

     Sielläkin tuli ahdasta. Sielläkin linnut vangitsivat toinen toistaan. Siellä ei riittänyt syötävää kaikille. Nälkä oli loputon, ravinto heikkoa ja sitten se loppui kokonaan. Monet nääntyivät toisten vielä nokkiessa.

     Monet yrittivät päästä uudelleen lentoon, mutta syötyään maan antimia, niiden ruumiit olivat käyneet raskaiksi, maa veti niitä puoleensa, taivaalle pääsy ei onnistunut.

     Taivaalle pääsy ei onnistunut, koska niillä oli raskasta maata siipiensä alla. Niiden oli saatava sinne ilmaa. Vain vuorten korkeudesta sitä voisi löytää. Ne, joilla oli vielä voimia, lähtivät nousemaan vuorelle.

     Nousu oli raskasta. Monet uupuivat matkalle. Kauniit ruumiit väsyivät, sulat varisivat.

     Ne, jotka pääsivät huipulle, arvioivat onnistumistaan.

     Ne, joilla oli rohkeutta ja luottamusta lähtivät, vaikka niillä oli vain yksikin sulka jäljellä. Yhden sulan varassakin se onnistui. Ne löysivät uuden ruokapaikan, jossa yksikin siemen tyydytti suuren nälän, koska ravinto siellä oli täydellistä.

29.5.1984

——————————————————————————————–

Opetus kulkuneuvon valinnassa ja kärsivällisyydessä

Maitreya näytti minulle erilaisia veneitä opettaakseen, miten tärkeää on oikean kulkuneuvon valinta ja kärsivällisyyden noudattaminen päämäärään pyrkiessä.

– Kehno kulkuneuvo merkitsee matkan epäonnistumista jo ennen kuin matka on edes alkanut, hän sanoi ja vei minut katsomaan venettä, joka kummallisesti seisoi keskellä metsää. Vene oli täynnä matkustajia, mutta tiheä metsä ympäröi sitä. Ranta oli lähellä ja sieltä nousi välillä vettä veneen ympärille, mutta vene ei liikahtanut.

– Miksi se ei liiku, vaikka sillä on vettä? minä kysyin.

– Vene on juurtunut maahan. Se on kasvattanut syvät juuret pohjalaudoistaan. Se on kasvattanut koko tuon metsän itse ympärilleen. Alun perin vene oli avaralla rannalla, mutta matkustajien viivästyttäessä sen lähtöä, se kasvoi maahan kiinni.

– Miksi matkustajat eivät tee mitään?

– Tietämättömyydessään he eivät ymmärrä, sokeudessaan he eivät näe asioitten tilaa, taitamattomuudessaan he eivät osaa tehdä mitään, Maitreya opetti.

Hän vei minut toisen veneen luo. Se oli juuttunut syvälle hiekkaan. Levoton hiekka kiersi ja velloi veneen ympärillä. Matkustajat eivät erottaneet hiekan ääntä veden äänestä. He luulivat purjehtivansa avaralla merellä, vaikka itse asiassa olivat syvälle hiekkaan juuttuneita.

Menimme katsomaan vielä kolmatta venettä. Sen matkustajat eivät istuneet tyytyväisinä veneessä, vaan vetivät venettä sinne tänne vettä etsien.

     Vene oli hyvin tehty, luja ja kestävä, mutta matkustajien kärsivällisyys oli vähäinen. Keinot olivat oikeat, yritys hyvä, mutta kärsivällisyys loppui heiltä aina liian aikaisin.

     He eivät jaksaneet vetää venettä kovinkaan pitkälle samaan suuntaan. Jos heidän kärsivällisyytensä olisi ollut kestävämpi ja heidän uskonsa lujempi, he olisivat piankin löytäneet vettä, joka odotti aivan lähellä.

– Ymmärrätkö? kysyi Maitreya minulta. – Ymmärrätkö ja näetkö, miten tärkeää viisaus on kulkuneuvon valinnassa ja kärsivällisyys päämäärän saavuttamisessa.

29.5.1984

——————————————————————————————–

Kukkivat pylväät

Maasta kohosi esille valkoisia pylväitä. Ne olivat korkeita ja muodostivat ikään kuin metsän. Niitä oli seitsemän pylvästä ja meitä oli seitsemän, jotka istuimme ylhäällä pylväitten päällä.

     Kun olimme hetken istuneet putkahti syliimme kukka. Se kasvoi esille pylvään päästä kauniina ja tuoksuvana. Riemastuneina pitelimme kukkia käsissämme ja näytimme niitä toisillemme.

– Luopukaa niistä, sanoi ääni, jonka tulopaikkaa emme osanneet arvioida, mutta tottelimme ja heitimme kukat alas. Hetkessä tuli esille uusi kukka, vielä kauniimpi, vielä suurempi kuin ensimmäinen.

     Nekin me heitimme alas, koska olimme uteliaita näkemään seuraavat kukat. Ne tulivatkin. Ne syntyivätkin aina entistä loistavampina. Kunnes kaksitoista kukkaa oli syntynyt. Kolmattatoista odottaessamme pylväät alkoivat liikahdella, heilua ja väristä ja me laskeuduimme alas. Kukat täyttivät pylväiden välisen alueen tuoksuvana kasana.

     Istuimme sen ympärille katselemaan niiden kauneutta, kun äkkiä maa niiden keskellä avautui, esille työntyi suuri pylväs moninverroin vahvempi, moninverroin korkeampi kuin ne pylväät, joitten päällä me olimme istuneet. Ja tuon uuden pylvään päällä istui Maitreya toisessa kädessään seitsemän liekehtivää miekkaa ja toisessa liekehtivä malja. Hän käski meidät yhden kerrallaan lähemmäksi pylvästä ja pudotti liekehtivät miekat lävitsemme.

     Kokemus ei ollut kauhistuttava eikä tuskallinen niin kuin olisi luullut. Jonkinlainen täydellisen hajoamisen tunne valtasi ruumiin miekan osuessa siihen ja lävistäessä sen. Se ei tuntunut kipuna eikä tuskana, vaan tuli tunne kuin koko ruumis olisi ollut jäätä, joka oli sulanut vedeksi, vapaana virtaavaksi puhtaaksi vedeksi.

     Olin vielä täydellisesti tuon kokemuksen valtaama, kun Maitreya oli jo alhaalla edessämme ja aikoi ruokkia meitä liekehtivästä maljasta. Liekehtivä malja sisälsi jonkinlaista juomaa, joka sekään ei tuonut kipua eikä tuskaa, vaan tuntui kuin koko ruumis olisi yhdellä kertaa täyttynyt makealla medellä tai hunajalla.

     Tämän kokemuksen jälkeen tuntui siltä, ettei koskaan enää voisi olla nälkäinen. Täyteläisyyden tunne oli niin vahva ja täydellinen.

     Kun katsoimme pylväitä, jotka äsken olivat meille kukkineet muutaman kukan, ne kukkivat nyt tulvimalla kymmeniä, satoja tuhansia kukkia. Kukkavirrat vyöryivät ohitsemme, ne paisuivat ja enenivät ja pylväät synnyttivät niitä yhä lisää ja lisää ja kukat virtasivat yhä kauemmaksi.

– Seuratkaa niitä, sanoi Maitreya. – Älkää antako niitten kuihtua. Saattakaa ne pimeiden metsien läpi, ohjatkaa ne erämaitten halki, viekää ne korkeille vuorille, vaeltakaa niiden kanssa laaksoihin ja niityille. Älkää päästäkö niitä ehtymään ja loppumaan.

     Ja me lähdimme seuraamaan niitä, juoksimme niiden kannoilla, vartioimme niiden loistavaa kulkua.

29.5.1984

——————————————————————————————–

Miekankantajien uudet varusteet

Miekankantajien joukko marssi kentälle, jossa Maitreya soitti suurta rumpua. Soittotapa oli hyvin erikoinen ja sen seuraukset tavallista rummunsoittoa kummemmat.

     Suuri sininen kivi putosi taivaasta hänen käsiinsä. Hän piteli sitä hetken ja pudotti sen sitten kohti rumpua. Pinnan kohdatessaan kivi hajosi moniksi pienemmiksi kiviksi, jotka lensivät maahan kadoten sinne.

     Sillä hetkellä, kun kivi kohtasi rummun pinnan, leimahtivat salaman kaltaiset kirkkaat valot taivaan rannoilla. Aivankuin säteilevä aita olisi ympäröinyt kaikkea. Nuo voimakkaat salamankaltaiset säteet kasvoivat ja nousivat ja taivaan keskustassa ne vasta kohtasivat toisensa ja vasta silloin syntyi rummun ääni. Se oli syvä, tumma ja kaunis. Se vaikutti hyvin voimakkaasti miekankantajiin. He olivat jo äsken yrittäneet ottaa käsillään hiekalle lentäneitä jalokiviä, niitä kuitenkaan tavoittamatta. Nyt he rummun äänen kuullessaan innostuivat vielä enemmän. He tarttuivat miekkoihinsa ja alkoivat survoa niillä maata, joka kohdasta, kaikkialta, löytääkseen noita kauniita kiviä. Heidän miekkansa osuivat johonkin kovaan. He työnsivät miekkojaan syvemmälle ja syvemmälle. Sitten he vetivät esille arkun, joka oli kirjavilla kuvilla koristettu. He avasivat innostuneina kannen. Arkku oli täynnä kultarahoja. Hiukan pettyneinä he katselivat niitä. Äsken näkemiensä jalokivien rinnalla ne näyttivät mitättömiltä, arvottomilta ja turhilta. He heittivät ne pois. He jatkoivat kuitenkin kaivamista. Jälleen heidän miekkansa tavoittivat hiekan alla jotakin. He vetivät esille toisen arkun. Sen kansi oli viehättävästi monilla väreillä väritetty, nauhoilla ja liehukkeilla koristettu. Tämä arkku oli täynnä kirjavia monivärisiä helmiä.

     Pettyneinä he katsoivat niitäkin. Niissäkään ei ollut sinisten jalokivien veroista loistoa. He heittivät nekin pois.

     Mutta rummun äänen innoitus soi vielä heidän mielissään, sinisten jalokivien unohtumaton kauneus oli lumonnut heidät. He ryhtyivät uuteen yritykseen. He ponnistivat kaikki voimansa ja jälleen osuivat heidän mainiot miekkansa johonkin. He vetivät esille arkun. Innostuneina, jännittyneinä he avasivat sen.

     Arkun kansi oli koristettu kultaisilla merkeillä. Sen sisällä oli upeita viittoja, sauvoja ja saappaita. Niitä he eivät heittäneet pois, sillä niissä oli samaa loistoa, sama syvä väri, joka jalokivissä oli ollut.

     Iloisina he pukivat varusteet ylleen ja lähtivät marssimaan rummun ympärille uusissa varusteissaan. Heidän riemukkaan kulkunsa aikana Maitreya otti käteensä maljan ja heitti siitä vettä heidän kasvoilleen. Kun vesi huuhtoi heidän kasvojaan, he näkivät, mitä heidän jaloissaan oli, siellä loistivat nuo kaivatut aarteet heidän askeltensa alla. Nuo loistavat kivet tulivat esille heidän kulkiessaan yhä enemmän ja enemmän ja he näkivät koko jalokivien peittämän tien edessään.

7.6.1984

——————————————————————————————–

Pimeydestä ja valosta (lukuversio Keskittymispiste taivaanrannassa 110)

     Seisoin suuren erämaan laidassa. Pimeys oli yllättänyt minut. Näin erämaan takaa lyhdynkantajan kaukaisen hahmon. Hänellä oli kädessään pieni lyhty, jota näytti. Valo kuulsi ohuena juovana maassa. En nähnyt erämaan kauhuja, en tuntenut erämaasta muuta kuin valon näyttämän langanohuen osan, seitinohuen palasen. Sitä pitkin lähdin lähestymään lyhtyä.

     Sillä tunsin voimakkaasti, että lyhdyn valo oli tarkoitettu minulle ja että minun oli kuljettava sitä kohti, että kuuluin siihen, halusin lähestyä sitä, halusin päästä sen lähelle.

     Olin kulkenut jo pitkälti ohuen valojuovan opastamana, kun se hiukan, vain hiukan leveni. Onneksi olin jo kaukana lähtöpaikastani, sillä vasta nyt huomasin, miten lähellä pelottavia rotkon reunamia kuljin. Molemmilla puolilla kulkureittiäni avautuivat loputtoman syvät ja pimeät rotkot, jotka vielä äsken olivat olleet minulta näkymättömissä. Jos olisin ne jo lähtiessä nähnyt, tuskin olisin lähtenytkään. Nyt olin jo kulkenut niin kauan niiden keskellä, etten enää halunnut palata. Jos kerran olin selviytynyt niistä tietämättä, minun täytyi selviytyä myös niistä tietoisena.

     Jälleen kuljin pitkän matkan ennenkuin huomasin, että lyhdyn valo leveni. Nyt näin rotkojen pohjatkin. Äsken ne olivat näyttäneet olevan täynnä syvää, tuntematonta pimeyttä, josta en mitään tiennyt. Nyt näin kaikki hirvittävät pedot ja otukset, jotka riehuivat ja matelivat pimeydessä, näin syvät ja upottavat kuopat, kuolemanhajuiset haudat, palavat virrat, hämähäkkimetsät verkkoineen, petolintujen saalistuspaikat, verta pulppuavat lähteet. Näin myös erilaisia ihmisolentoja, jotka asuivat rotkojen kauhuissa. Näin luurangonkaltaisia nälkiintyneitä, surkeasti valittavia rukoilijoita, jotka odottivat olematonta jumalaansa säälien omaa ja toistensa kohtaloa. Näin ihmisiä, jotka olivat pelkkää lihaa, hurjasti vaikeroiden ja vaivalloisesti madellen kuin madot he kiemurtelivat maassa. Näin tulisen virran yli uijat, jotka huusivat kivusta ja kauhusta, kun tuli ajoi heitä koko ajan takaa. Näin heitä, jotka valmiiksi kaivamiensa hautojen reunoilla surmasivat itseään kuollen hitaasti ja tuskallisesti.

     Hirvittävä helvetti oli ympäröinyt minua kulkiessani kaiken aikaa, vaikka minä en siitä mitään tiennyt.

     Nyt ymmärsin hyvin viisaan lyhdynnäyttäjän menettelyn. Hän oli näyttänyt minulle vain sen, mitä kestin katsoa. Jos hän olisi heti alussa näyttänyt minulle kaikki erämaan kauhut, en olisi ikinä uskaltanut lähteä tavoittamaan valoa, jossa kaikki näkyi niin selvästi. Olisin varmasti ollut mieluummin tietämättömänä pimeydessä.

     Lähenin erämaan laitaa. Valo oli leveä ja paljastava. Se näytti kaiken. Se oli säteilevä ja kutsuva. Tunsin yhä voimakkaammin, miten kuuluin siihen.

     Sitten näin jo edessäni valtavan lyhdyn. Erämaan toiselta laidalta oli luullut sitä hyvin pieneksi, nyt näin, miten valtava se oli. Se oli suuri ja loistava kuin temppeli ja lyhdynkantaja istui sen sisällä. Valo säteili hänen ruumiistaan kaikkialta. Jokainen kohta hänen ihollaan säteili valoa, jokainen katse ja liike hänessä oli valoa.

     Ja hän sanoi:

— On erilaista valoa ja erilaista pimeyttä. Pimeydessä on aina pisara valoa ja valossa pisara pimeyttä. On opittava löytämään totuus, joka on vahva ja vailla varjoja. Pisarakin pimeyttä valossa voi vallata kaiken, jos valonkantaja on taitamaton ja heikko. Pisarakin valoa pimeydessä voi saada aikaan suuria, jos valonkantaja on taitava ja voimakas. Sammuneita lyhtyjä on paljon. Eivätkä niiden kantajat aina edes tiedä, että heidän lyhtynsä ovat sammuneet, aina he eivät tiedä edes omistavansa niitä, ennenkuin joku etsii ne heille, kaivaa ne esille.

     Jos seuraa ajatuksissaan, teoissaan ja askeleissaan valoa, ei voi joutua pimeyden valtaan pimeimmässäkään erämaassa. Niinkuin lintu voi sukeltaa veteen kastamatta sulkiaan, niin taitava valonkantaja voi kulkea syvimmän pimeyden läpi saamatta pisaraakaan pimeyttä itseensä.

     Pimeydessä hirvittävinkin asia voi näyttää kauniilta, sillä pimeyden totuus on erilainen kuin valon.

9.6.1984

——————————————————————————————–

Pellolla oli runsaasti korkeaa sinistä heinää. Kun katsoin sitä tarkemmin, huomasin, että se oli vettä joka suihkusi maasta. Suorat, ohuet vesisuihkut näyttivät aivan heiniltä. Sitä oli avarasti ja silmänkantamattomasti suuren pellon laidoille asti.

     Maitreya tuli ja sanoi: — Nyt on sadonkorjuuaika.

     En nähnyt minkäänlaista astiaa lähelläkään. Ajattelin, että vesi korjattiin varmaankin astioihin. Ajattelin, että tuollaisen vesimäärän korjaamiseen pitäisi olla mahtavia sammioita tuhansia.

— Minulla ei ole minkäänlaista astiaa mukanani, hätäilin.

— Älä huolestu, kohta näet, sanoi Maitreya ja meni pellon laitaan. Sitten hän alkoi miekalla niittää vettä kuin olisi katkonut heiniä. Miekan kosketuksesta jokainen vesivirta hetkeksi laskeutui maahan, mutta alkoi sitten vyöryä eteenpäin ja muodosti pellon laidoille mahtavia kasoja, suuria vesivuoria.

     Kummallista ettei se jäänyt maan kuoppiin lojumaan, niinkuin olisi luullut. Kuitenkin se kosketti maata hetken ajan ennenkuin nousi vuoriksi. Ilmeisesti se antoi maalle puhtautta.

     Juoksin katsomaan vuoria. Ne kasvoivat ja kasvoivat koko ajan. Tuntui hiukan pelottavaltakin seisoa valtavien vesimassojen äärellä. Nehän olisivat voineet valua päälleni. Yritin katsoa veden läpi, työnsin päänikin välillä veteen, mutta en nähnyt mitään. Silloin joku tuli siihen astiaa kantaen ja sanoi: — Jos haluat päästä sinne sisälle, sinun on ensin pestävä itseäsi. Sinussa on oltava tarpeeksi puhtautta ennenkuin vesi voi ottaa sinut.

     Hän näytti mitä minun oli tehtävä, otettava vettä vuoren rinteestä ja heitettävä sitä päälleni. Hän näytti minulle, miten hän teki sen. Jokaisen vedenkaadon jälkeen hän muuttui erilaiseksi, ikäänkuin katosi vähitellen, kun hän hetken oli vain muutamina viivoina veden pinnassa, en enää häntä nähnyt.

     Innoissani aloin heittää vettä päälleni. Se tuntui lempeältä ja hyvältä. Jouduin kuitenkin heittämään vettä jatkuvasti. Minun oli varmaan vaikeaa sulautua veteen. Olin kai liian jähmeä, liian likainen, liian kauan ollut kosketuksissa maahan muuttuakseni vedeksi. Kun katsoin käsiäni ja jalkojani näin ne aivan selvästi. Tuntui kuin veden vaikutuksesta olisinkin tullut selvemmin näkyville.

     Silloin Maitreya tuli siihen ja kerroin, mitkä ohjeet olin saanut ja mitä olin tehnyt. Ja miten olin epäonnistunut.

— Ehkä tuo astia on liian pieni sinulle, hän sanoi ja työnsi miekkansa veteen. Valtava ryöppy kuohahti päälleni. Olin mahtavasti vedessä. Se kulki koko ajan ylitseni ja ohitseni ja kuljetti minua. Se lennätti minua ja vei minut ilmeisesti vesivuoren sisälle, jossa oli aava meren pinta. Meren keskellä kasvoi hohtava torni, jolla ei näyttänyt olevan loppua.

     Seisoin meren pinnalla uppoamatta. Veden alla kasvoi pohja täynnä sinisiä kukkia, jotka avasivat ja sulkivat terälehtiään. Ohitseni kulki valkoinen vene, joka oli täynnä noita kukkia. Veneessä istui joku, mutta näin hänestä vain kirkkaat ääriviivat, jotka heijastivat hänen olemustaan. Vene kulki suoraan kohti tornia ja hävisi sen sisälle.

     Samassa tunsin voimakkaan vesivirran jaloissani, se veti minua mukaansa ja hetkessä olin taas valtavasti vedessä ja kohta vesivuoren ulkopuolella. Entinen sato oli kaikki korjattu pelloilta, mutta uudet pienet vesisuihkut nousivat jo esille. Kaikkialla oli puhdasta ja tuoksuvaa. Uuden sadon korjuuaika läheni.

10.6.1984

——————————————————————————————–

Kaivonrakentajia

Maitreya kantoi vuorella maljaa, jossa oli muutamia pisaroita kallisarvoista vettä, tuoksuvaa ja ominaisuuksiltaan täydellistä.

     Hän etsi sille paikkaa. Uomaa, jossa pohja olisi kestävä ja hiekka kirkasta ja suunta oikea.

     Vuoren valoisimmalta rinteeltä hän löysi paikan, mutta hän ei laskenut vielä siihen pisaroita, vaan rakensi ensin kymmenen porttia, etteivät villipedot pääsisi paikalle.

     Sitten hän laski pisarat uomaan. Yhden kerrallaan taitavasti ja vartioiden.

     Vesi virtasi pisara pisaralta aina enemmän. Vesi synnytti äänen, jonka kuuli, jos osasi kuulla, jos oli kyllin tarkkaavainen, luottavainen ja keskittynyt.

     Alhaalla vuoren juurella parveili kaivonrakentajien janoinen lauma. Touhukkaasti ja hälisten ja kilpaillen, he etsivät kaivon paikkaa. Eivät he hälinältään kuulleet kallisarvoisten pisaroitten ääntä. Täysin äänetön oli vuori heidän korvissaan. Touhuten, hälisten ja keskenään kilpaillen he menivät tiehensä tyydyttääkseen janonsa muualla.

     Kului aikaa. Maitreya laski lisää pisaroita uomaan. Pisara pisaralta tuo kallisarvoinen vesi virtasi. Hiukan kuuluvampi oli sen ääni, mutta silti sen saattoi kuulla vain hän, joka oli kyllin tarkkaavainen luottavainen ja keskittynyt.

     Alhaalla vuoren juurella tulivat toiset kaivonrakentajat paikalle. He olivat kulkeneet kauan janoissaan ja etsien. Hiljaa he kulkivat, uupuneina ja toisiaan tukien, mutta väsymys oli käynyt heissä liian suureksi, uupumus oli ottanut heissä vallan, heidän luottamuksensa oli murtunut aikoja sitten. He nukahtivat vuoren rinteelle ennenkuin ennättivät kuulla veden virtaavan äänen. Unissaan he kuulivat sen, mutta eivät jaksaneet herätä. Vaikka olisivat halunneetkin, eivät he jaksaneet nousta enää vettä etsimään.

     Maitreya laski lisää pisaroita uomaan. Pisara pisaralta vesi yhä eneni. Sen ääni soi jo suurena. Sen solina kaikui kuuluvana. Mutta alhaalla nukkuivat kaivonrakentajat yhä syvemmässä unessa. Heidän unensa vetivät heitä yhä syvemmälle tiedottomuuteen.

     Mutta vielä oli muutamia kaivonrakentajia jäljellä. Hekin tulivat paikalle. Heissä oli vielä innostusta ja voimaa. Heissä oli luottamusta ja uskoa. He tutkivat maaston viisaasti ja tarkkaan. He kulkivat taitavasti, eivät hälisseet, eivät kilpailleet. Levollisesti askel askeleelta he lähenivät paikkaa. He löysivät hyviä merkkejä ja luottivat siihen, että löytäisivät myös vettä, kun vain uupumatta sitä etsivät.

     He kuuntelivat kuullakseen veden äänen ja he kuulivat sen. He riemastuivat sen kuulemisesta ja lähtivät etsimään sitä. He eivät jääneet odottamaan, istuskelemaan laaksoon, että vesi olisi virrannut itsestään vaivattomasti heidän luokseen. He aloittivat vaikean nousun jyrkällä rinteellä, ponnistellen he lähenivät vettä. He kuulivat sen paisuvasta äänestä, että se oli lähempänä ja lähempänä.

     He tunsivat syvää iloa, kun he näkivät ensimmäisen pisaran. He olisivat voineet käyttää sen itse, mutta heissä heräsi suuri rakkaus vuoren juurella nukkuneita kaivonrakentajia kohtaan. He alkoivat ponnistellen siirrellä kiviä ja jakaa uomaa, että vesi pääsisi virtaamaan nukkuvien luo. Että hekin kuulisivat sen äänen, että he havahtuisivat sen tuoksuun, että näkisivät sen virtaavan.

11.6.1984

——————————————————————————————–

Etsin katseellani kuolleita kaivajia

Olin löytänyt neljä tornia. Jostain olin saanut tiedon, että tornit sataisivat kukkia. Halusin nähdä tuon ihmeen. Istuin odottamaan.

     Odotukseni ei kuitenkaan täyttynyt haluamallani tavalla. Kauhistuin, petyin, tulin täyteen pelkoa, kun tornit alkoivatkin syöstä kiviä sisältään. Raskaat lohkareet lensivät, paljon pieniä kivensiruja satoi päälleni.

     — On tietysti hyvä, että kivet tulivat pois, lohdutin itseäni ja istuin jälleen odottamaan kukkia, kun kivisade oli lakannut.

     Näin miten tornien seinämät nyt avautuivat ja esille tuli neljä voimakkaan näköistä miestä raskaat hakkurit kädessään. He menivät lohkareitten luo, hakkasivat ne tomuksi ja sitten he alkoivat kaivaa kenttään neliönmuotoista hautaa. Heidän iskunsa olivat nopeita ja rajuja ja maa syveni nopeasti. Minkäänlaisia kaivausjätteitä ei kuitenkaan näkynyt missään.

     Kaivajat katosivat näkyvistä. Maan alta kuului yhä loittonevia ääniä. Menin katsomaan ja näin heidät hirvittävän syvällä. Sitten he olivat jo niin syvällä, etten heitä nähnyt.

     Kaivanto näytti hienolta ja sen syvyys täydelliseltä. Mietin mitä merkitystä sillä oli. En ollenkaan ymmärtänyt. Samassa näin, miten kaivanto hulmahti täyteen tulta, tuli kohosi. Pian liekehti maan pinnalla yhtä korkea tulipatsas kuin kaivanto oli syvyydessä syvä.

     Tuskailin kaivajien kohtaloa. Ajattelin, että heidän ruumiinsa olivat palaneina tulen alla.

     Samassa paikalle alkoi juosta ihmisiä. Heitä tuli laumoittain. He syöksyivät kohti tulta aivankuin eivät olisi sitä nähneet ja huusivat:

— He kuolevat, he kuolevat.

     Sitten huomasin heidän sylissään elottoman näköisiä lintuja. Tulen nähdessään linnut ponnistautuivat lentoon ja syöksyivät sitä kohti ja katosivat.

     Ihmiset kaatuivat uupuneina ja vaikeroiden maahan. Surin lintujen kohtaloa. Ajattelin, että tulen loputtua hauta olisi täynnä niiden ruumiita.

     Mutta tuli ei loppunut. Se muutti vain väriään. Se muuttui keltaisiksi liekeiksi. Se muuttui siniseksi tuleksi. Sinisen tulen alta erottui jotain hohtavaa. Sininen tuli oheni ja oheni ja sen alta tuli esille kultainen torni, joka näytti kasvavan haudasta esille. Sen huipulla näin linnut. Ne näyttivät syövän jotain, jota oli tornin huipulla.

     Etsin katseellani kuolleita kaivajia, mutta heidän ruumiinsa olivat ilmeisesti palaneet loppuun. Silloin avautuivat kultaisen tornin seinämät ja sieltä he astuivat esille. Heissä ei ollut merkkiäkään tulessaolosta, ei merkkiäkään uurastuksen vaivoistakaan. Heillä oli kauniit juhlapuvut päällään ja kruunut päässään ja jokaisella oli kädessään suuri kirja.

     He kulkivat suoraan neljän tornin luo, katosivat torneihin, ilmestyivät kohta tornien huipuille, istuutuivat sinne ja alkoivat päästellä suustaan kovia kuuluvia ääniä aivankuin olisivat sillä tavoin lukeneet kirjojaan.

12.6.1984

——————————————————————————————–

He unohtivat romunsa ja alkoivat kerätä kukkia oppiakseen kulkemisen taidon

Maitreya oli asettanut suuren viuhkan näkyville. Se avautui ja sulkeutui jatkuvasti. Vailla kuvia, tyhjänä kauneudessaan se näkyi kauas ja sen avautuessa ja sen sulkeutuessa syntyi ääniä. Välillä se ulvoi kuin myrskytuuli, kun se painautuu vuoria vasten. Välillä se äänteli hiljaa kuin aallot rannan lämmössä ja valossa.

     Viuhkan ääni oli selvästi kuuluvilla. Se kertoi tapahtumista niille, jotka ymmärsivät sitä kuulla. Se kertoi tapahtumista myös niille, jotka eivät aivan täydellisesti vielä ymmärtäneet.

     Se kutsui ihmisiä paikalle. He tulivat ilossaan ja surussaan. He tulivat neuvottomina ja neuvokkaina. He tulivat innostuneina ja masentuneina. Heillä oli mukanaan särkyneitä astioita, sammuneita lyhtyjä, hajonneita rumpuja, rikottuja soittimia. Niin he toivat särkyneet mielensä, sammuneet toiveensa, hajonneet ajatuksensa, rikotut elämänsä kuin särkyneet astiat, hajonneet rummut, rikotut soittimet ja sammuneet lyhdyt.

     Joku veti itkien vuotavaa venettä perässään. Joku kertoi majansa hajonneen ja raahasi sen jäljelle jäänyttä ovea.

     Kaikki he olivat avun tarpeessa.

     Mutta Maitreya käski heidän viedä romunsa pois, heittää ne menemään, haudata ne syvälle maahan, upottaa ne meren syvyyteen. Tuhota sen mikä jo tuhottu oli.

     — Te ette niitä tarvitse. Niin kauan kuin niitä raahaatte ja niistä murehditte ja niistä huolta kannatte, te ette voi olla vapaita. Te ette jaksa katsoa valoa montakaan hetkeä. Te ette jaksa kuunnella viisautta kahtakaan lausetta enempää. Ja nekin te huolehtiessanne unohdatte. Ettekä te jaksa tehdä taitavia tekoja tänään ja huomennakin. Aina te olette rikki, aina te olette pettyneet, aina suru saa teissä vallan, jos kannatte romuja sylissänne ja huolehditte niistä. Heittäkää ne kokonaan pois. Kantakaa mukananne vain kukkia, täyttäkää sylinne valoisilla tuoksuvilla kukkasilla, kootkaa niitä kaikkialta, menkää ja etsikää niitä, niin kaikki löytyy teille.

12.6.1984

——————————————————————————————–

Kivisade

Valtava kivisade yllätti seudun. Raskaat mustat lohkareet putosivat ja murskasivat kaiken alleen. Kivet repivät lentäessään puiden elävät kyljet auki ja ne vuotivat kuiviksi. Kivet peittivät kukat alleen ja ne menettivät kasvupaikkansa. Kivet hajottivat ihmisten majapaikat niin, että heidän oli paettava pelkoihinsa. Kivien valta oli hirvittävä. Niiden määrä oli suuri ja näytti ylittämättömältä.

     Viimein tulivat lyhdynkantajat katsomaan paikkaa. He valaisivat tuhon jäljet niin, että he näkyivät selvästi.

     Viimein tulivat rummunsoittajatkin paikalle. He soittivat rumpujaan rajusti ja kutsuvasti nähtyään tuhon jäljet.

     Viimein johti Maitreya rakentajien joukon paikalle ja nähtyään kaiken he alkoivat tehdä, mitä tehtävissä oli.

     Hiukan elämää kimalsi vielä hiekkasiruissa, jotka eivät olleet jääneet kivien alle. He keräsivät jokaisen puhtaaksi jääneen sirun ja kantoivat ne kivien yli rakentaakseen uuden kentän, uuden maan kivien murskaaman maan tilalle. Uuden paikan puille ja kukille, uuden sijan ihmisten majoille.

     Raskas ja vaivalloinen oli vaellus kivivuorien yli. Villipedot olivat pesiytyneet kivenkoloihin. Myrkkykäärmeet vainusivat kulkijoita, mutta päästyään kivien toiselle puolelle, laskettuaan hiekanjyväsen sormistaan he näkivät sen putoavan, he näkivät sen laskeutuvan, he näkivät sen alkuna uudelle kentälle, uudelle kasvupaikalle, uudelle majojen rakennuspaikalle ja jokainen hiekkasiru, jonka he kantoivat ponnistellen ja vaaroja uhmaten kivien yli ei ollut enää sama vaatimaton hiekkasiru, vaan lensi heidän sormistaan, irtosi heidän käsistään jalokiven loistoisena, kallisarvoisena kivenä.

     Lyhdynkantajien näyttäessä heille totuuden olemusta, rummunsoittajien innostaessa heitä he rakensivat uutta maata, uutta paikkaa, jalokivikenttää tuhotun maan, tuhotun paikan, tuhotun kentän tilalle.

14.6.1984

——————————————————————————————–

Uskolliset seuraajat

Maitreya ratsasti hurjalla hevosella seudulle, jossa ihmiset suurin joukoin uteliaina ja ihmeissään häntä odottivat. He olivat kuulleet, että hän kuljetti kukkaniittyjä mukanaan, että puut kasvoivat sinne, minne hän istui levähtämään suojatakseen häntä varjollaan ja antaakseen hänelle hedelmiään, että lähteet puhkesivat hänen eteensä, kun hän oli janoissaan.

     Ihmiset juoksivat häntä vastaan ja halusivat kulkea hänen jäljessään nähdäkseen ihmeitä. Heidän ahneet päänsä kasvoivat uteliaisuudesta suuriksi ja turpeiksi, ne vaappuivat heidän ruumiittensa päällä kuin paisuneet kasvaimet. Heidän kätensä levenivät ja haaroittuivat ahneudesta ihmeitä kohtaan.

     Hän ei pitänyt heidän uteliaisuudestaan eikä heidän ahneudestaan. Hän kohotti ruoskansa ja löi heidän paisuneita kasvojaan, hän kohotti ruoskansa toisen kerran ja löi heidän haaraisia käsiään. Ihmiset ulvoivat, painuivat kyyryyn, häpesivät ja heissä oleva ahneus kuoli ja heissä oleva uteliaisuus sammui ja he palasivat kauniisiin muotoihinsa, he seisahtuivat ihmetellen, miten olivat kuitenkin kestäneet. Ihmetellen, miksi eivät olleet paenneet, ihmetellen miksi yhä halusivat seurata häntä.

     Ja nyt hän puhui heille lempeästi ja käski heidän kaataa suuren metsän ja rakentaa kaadetuista puista torni taidolla ja harkiten. Yhtään oksaa, yhtään pienintäkään varpua he eivät saaneet metsästä jättää käyttämättä.

     Ja he aloittivat ilolla työnsä. He olivat täynnä intoa. He kaatoivat metsän, he rakensivat tornin. Siitä tuli mahtava ja kaunis. Se oli hyvin ja huolella tehty. Yhtään pienintäkään risua ei jäänyt maahan makaamaan.

     Hän katsoi heitä lempeästi ja puhui heille ja käski heidän sytyttää tornin tuleen ja polttaa sen tuhkaksi. Ja he tekivät sen heti. He eivät kyselleet eivätkä ihmetelleet. He eivät surreet, kun tornin uljaat seinät romahtivat tulen voimasta kasaan. Tuhkaa tuli paljon, tuhkaa tuli valtavasti. He seisoivat tuhkassa ja miettivät, miten hyvin he olivat kaiken kestäneet, miksi eivät olleet lähteneet pois, miksi eivät olleet jättäneet häntä.

     Ja taas hän puhui heille lempeästi ja käski heidän hajoittaa kokonaisen vuoren kiviksi ja rakentaa sen sitten uudelleen. Yhtään pienintäkään kiven sirua he eivät saaneet jättää vuoresta yli. Sen oli tultava yhtä täydelliseksi, yhtä korkeaksi, yhtä lujaksi, täydellisesti samankaltaiseksi kuin alkuperäinen vuori oli ollut.

     He alkoivat innoissaan hajoittaa vuorta. He hakkasivat sen rinteet palasiksi, he hakkasivat sen huipun palasiksi, he hakkasivat sen sisuksen ja juuren palasiksi. Ja kun kaikki oli kiviksi hakattu, he alkoivat koota vuorta uudelleen. He asettelivat kivet toisiinsa juuri niin kuin ne sopivat ja vuoresta tuli täydellinen ja kaunis, täsmälleen samanlainen kuin alkuperäinen vuori oli ollut.

     Ja jälleen hän katsoi heitä lempeästi ja vei heidät meren rantaan. Ja hän käski heidän tyhjentää meren pisara pisaralta. Ja he tekivät sen. He kantoivat kaiken veden, kunnes meren pohja kiilsi puhtaana ja tyhjänä.

     He veivät kauaksi veden, kauaksi sellaiseen paikkaan, josta se ei virrannut takaisin.

     Kun meri oli tyhjä hän käski heidän täyttää sen uudelleen. Etsiä takaisin jokaisen maahan vajonneen pisaran, jokaisen kivien rakoihin ja rotkoihin valuneen pisaran. Ja he etsivät ne. Uupumatta he tekivät kaiken ja ajattelivat, miksi he tekivät sen, miksi he tunsivat vain syvää iloa, ei yhtään vaikeutta tai väsymystä. Mitä enemmän he kantoivat vettä, sitä voimakkaammaksi tulivat heidän kehonsa, sitä valoisammaksi tulivat heidän mielensä.

     Kun meri oli täytetty viimeistä pisaraa myöten, kun rantaviiva oli yhtä korkealla kuin alkuperäisessä meressä, he odottivat vain uutta tehtävää, he menivät hänen luokseen iloisina kysymään, mitä he voisivat tehdä. Ja hän kietoi ruoskansa heidän nähtensä. Sitoi sen kehäksi ja sanoi, että se oli nyt suljettu. Ja sen tähden, että he olivat jaksaneet väsymättä, keskeyttämättä, pakenematta, sen tähden he saisivat nyt seurata häntä.

14.6.1984

——————————————————————————————–

Jalokivet vapauttavat jääseinän sulkeman tulimeren vangit

Olin kuljeskelemassa jäätyneessä luolassa. Se oli aivan valoisa ja puhdas paikka. Seinät, holvit ja katot olivat kuitenkin jään peittämät. Jään alta erotin tulen. Ikäänkuin valtava tulinen meri olisi suljettu sen taakse. Kun katsoin tulta tarkemmin, huomasin siellä täällä ihmisten kasvoja, ruumiita, jalkoja, käsiä. Välillä liekit peittivät heidät kokonaan, välillä he häivähtivät näkyville ja näin heidän tuskaiset liikkeensä, heidän pelokkaat kasvonsa, kauhunsa ja halun päästä pois.

     He työnsivät palavia käsiään kohti jäätynyttä seinämää, mutta hyvin hitaasti jää suli, monesti se näytti heti jäätyvän uudestaan, kun oli hetken sulanut.

     Kuitenkin he yrittivät. He työnsivät käsiään puhkaistakseen niillä aukkoja jäähän, avatakseen edes hiukan tietä tulesta päästäkseen.

     Jotkut onnistuivatkin. Ensimmäiset kädet puhkesivat jäästä esille, sitten toiset, kolmannet. Kohta koko luolan seinämä oli täynnä esiin puhjenneita käsiä. Niistä tuli oli sammunut, mutta silti ne olivat vielä polttavan kuumat.

— Siinä sinä ihmettelet. Tee jotakin, sanoi Maitreya minulle ja kulki luolan oviaukon ohitse.

     Mitä minä tekisin? Ehkä vesi auttaisi, ajattelin. Juoksin ulos. Siellä vuoren rinteellä virtasi puro, aloin kantaa siitä vettä vapautuneille kämmenille. Huomasin, että tulikuumat kädet joivat veden, imivät sen itseensä halukkaasti ja nopeasti. Sain kantaa paljon vettä. Aina nuo kädet olivat tyhjät. Huomasin kuitenkin, että niiden polttava kuumuus viileni ja ihmisten kasvot vapautuivat tulesta. Heidän hiuksensa eivät enää hulmunneet ilmiliekeissä. Heidän ruumiinsa kyllä paloi, mutta heidän kasvoiltaan oli kadonnut pelko ja kauhu. Jotkut jopa näyttivät iloisilta. Se innosti minut kantamaan yhä lisää vettä. Pienikin muutos heissä sai minut innostumaan yhä enemmän ja enemmän.

— Joko olet sammuttanut heidät ja heidän janonsa, kysyi Maitreya, joka kulki jälleen luolan suuaukon ohitse. — Katso heidän ruumiitaan, katso heidän jalkojaan. Tee jotakin, että he vapautuvat tulesta. Mitä minä nyt tekisin? Vesi ei näyttänyt sammuttavan kaikkea tulta. Kukkia, ajattelin, tuon heille tuoreita, tuoksuvia kukkia. He ymmärtävät, että pidän heistä ja haluan heitä auttaa, se saa ehkä heissä lopun tulen sammumaan, se saa ehkä heidät ponnistelemaan tulesta pois.

     Juoksin ulos vuorelle hakemaan kukkia. Niitä oli rinteet täynnä. Kannoin niitä heidän käsiinsä. Täytin heidän kämmenensä. Näin heti, miten kukkien tuoksu ja kauneus katosi heidän käsiään pitkin. Kädet ahmivat niitä kuin ruokaa, kukat virtasivat heidän käsivarsiaan pitkin ja heidän ympärillään, heidän ruumiissaan, heidän jaloissaan liekit alkoivat vähetä ja pienentyä. Lopulta tuli sammui. He seisoivat nyt tulesta vapaina jääseinämän takana ja näin, että heidän ilonsa oli suuri, heidän pelkonsa kadonnut, he yrittivät murtaa jäätä, ponnistautua sen läpi, mutta heidän voimansa eivät olleet riittävät.

     Minäkään en tiennyt enää kuinka auttaisin heitä. Menin luolan ovelle ja katsoin näkyikö Maitreyaa. Hän oli juuri kulkemassa oviaukon ohi.

— Tuli on sammunut. Nyt en tiedä, mitä tehdä. Jääseinä on liian paksu, minä en ainakaan osaa rikkoa sitä.

— Ei se olekaan sinun tehtäväsi. Minä teen sen, hän sanoi. Sitten hän lähti kiipeämään vuoren rinnettä ylös. Hän nousi vuoren huipulle ja näin, miten hän istuutui sinne ja kirkas valonsäde alkoi kiertää vuoren huippua hänen ympärillään. Se kiersi ensin aivan hitaasti, mutta se kovensi vauhtia ja lensi lopulta hirvittävällä vauhdilla ja aina välillä tapahtui kova räjähdys, koko vuori peittyi kirkkaalla valolla, joka kohta hälveni ja uusi valojuova alkoi kiertää huippua. Ihmeissäni katselin räjähdyksiä ja valolentoja. Välillä kävin katsomassa heitä, jotka olivat jääseinämän takana. Huusin heille, että he saisivat pian apua. En tiedä kuulivatko he, mutta heidän kasvonsa olivat valoisat ja odottavat.

     Sitten Maitreya laskeutui vuorelta ja hänellä oli kädessään kori, joka oli täynnä jalokiviä.

— Löysitkö niitä vuorelta? Oliko niitä vuoripuron pohjalla, vai tulivatko ne taivaalta? utelin.

— Ne tehtiin juuri, sanoi Maitreya. — Jään murtamiseksi ne oli valmistettava.

     Sitten hän alkoi jakaa jalokiviä avoimiin käsiin. Yhden kullekin vangitulle. Ja heti kun he olivat sen saaneet ja sitä koskettaneet, heidän voimansa tulivat suuriksi, heidän innostuksensa valtavaksi ja he jaksoivat murtautua jäisen seinämän läpi. Pian he olivat kaikki vapaina vapaudessa.

15.6.1984

——————————————————————————————–

Lautan matka vuorelle

Neljä voimakasta miestä veti perässään vahvoihin köysiin sidottua lauttaa. Se oli kuin suuri lattia. He kiskoivat sitä tietä pitkin, pitkin niittyjä ja peltoja. Se oli raskas ja vaikea vedettävä. Maitreya kulki heidän edellään ja näytti mihin oli mentävä. Joskus kulkureitit vaikuttivat kummallisilta. Vaikka vierellä olisi ollut lautan levyinen joki, niin sitä ei vedetty vettä pitkin, vaan hankalalla kivikkoisella rannalla.

     Lautan vetäjät olivat kuitenkin uskollisia, eivätkä he vastustelleet. He luottivat täydellisesti opastajaansa.

     Välillä he lepäsivät. Lepopaikoilla he menivät aina puuhun istumaan. Ja kun he lähtivät sieltä, puhkesi tuo puu täyteen kukkaan, vaikka se juuri olisikin varistanut edelliset kukkansa. Näin jäi merkkejä lautan kulkureiteistä.

     Eräällä paikalla he tapasivat neljä surkeaa olentoa, kerjäläisiä, joissa kaikissa oli jokin sairaus. Heiltä puuttui jalat tai kädet, heiltä puuttui puhetaito tai he olivat sokeita, heissä oli kaikenlaisia vaikeita sairauksia. He olivat niin surkeita ja hätääntyneitä eivätkä omanneet minkäänlaista toivoa. He odottivat hämärässä rotkossa ruumiittensa kuolemaa.

     Kun he näkivät lautan, he vähän innostuivat. He pyysivät saada pienen matkaa istua sen kyydissä. He kertoivat toiveikkaasti, että he voisivat tulla terveemmiksi, he voisivat saada hiukan toivoa mieliinsä, jos he pääsisivät hiukankin eteenpäin, koska olivat niin kauan olleet samassa paikassa, samassa toivottomuudessa, samoissa sairauksissa.

     Vaikka lautan vetäminen oli muutenkin raskasta, he ottivat kerjäläiset mukaansa. Ensin ne makasivat elottomina lautalla, mutta vähitellen he nousivat istumaan, katselivat ympärilleen, alkoivat liikuttaa sairaita jäseniään, huomasivat miten elämä alkoi palata niihin. Jossain vaiheessa he jaksoivat nousta seisomaan ja lopulta hyppäsivät lautalta ja tulivat yksi toisensa jälkeen auttamaan lautan vetäjiä.

     Seuraavalla lepopaikalla he olivat jo niin voimakkaita ja elämänhaluisia, että he jaksoivat kiivetä puuhun lepäämään ja kun he näkivät, miten se puhkesi kukkiin, vaikka juuri oli varistanut edelliset kukkansa, he riemuitsivat siitä suuresti, he tanssivat iloaan puun juurella ja entistä voimakkaampina, entistä innokkaampina he alkoivat vetää lauttaa kun lähdettiin.

     Seuraavalla lepopaikalla he kohtasivat neljä rikasta miestä. He olivat olleet metsästysretkellä, mutta eivät  halunneetkaan palata kotiin. He olivat tyytymättömiä elämäänsä, toivottomia rikkaudessaan, väsyneitä ja kyllästyneitä kaikkeen. Lihavina ja uupuneina komeissa varusteissaan he makailivat maassa lautan tullessa. Yöllä vetäjien levätessä he salaa hiipivät sen päälle ja nukahtivat siihen. Aamulla kun lähdettiin matkaan, he olivat yhä lautalla, nukkuivat sikeästi ja tyytyväisinä ja kukaan ei herättänyt heitä.

     Lautta oli menossa juuri hyvin kivikkoisen rannan halki, se poukkoili ja sen pohjasta kuului kovia räsähdyksiä, kun se hankautui kiviä vasten. Rikkaat miehet heräsivät ja huomasivat, että olivat kaukana siitä paikasta, josta olivat lähteneet. He tulivat tiedostaan hyvin iloisiksi, he tunsivat itsensä hyvin voimakkaiksi, hyvinlevänneiksi. Hekin hyppäsivät vetämään lauttaa. Ja he huomasivat, että se oli täydellisesti sitä, mitä he aina olivat halunneet tehdä.

     Lautan matka kiihtyi sitä mukaa, kun uusia vetäjiä ilmaantui.

     Seuraavalla lepopaikalla he tapasivat neljä viisasta miestä. Heillä oli kaikki tieto hallussaan, kaikki viisaudet käytettävissään. Kun he eivät voineet tietää enää mitään uutta, he eivät tienneet mitä tehdä. Heidän työnsä oli käynyt tarkoituksettomaksi, heidän elämänsä turhaksi.

     Kun he näkivät lautan, he huomasivat etteivät siitä tienneet mitään. He huomasivat, ettei heillä sittenkään ollut kaikki tieto hallussaan. Lautasta he eivät tienneet mitään, eivät sen vetäjistäkään, eivät sitä, mihin se oli matkalla, eivät sitäkään, miksi se oli matkalla.

     He innostuivat suuresti, kun huomasivat, miten paljon oli vielä asioita, joita he eivät tienneet ja saadakseen ne selville, he tulivat mukaan vetämään lauttaa.

     Nyt oltiin jo menossa vuoren rinteellä. Ilmeisesti vuoren huipulle lautta oli määrä vetää. Vetäjien innostus oli kuitenkin niin suuri, ettei korkeakaan kohta rinteessä tuottanut vaikeuksia. Pian lautta oli pysäytetty vuoren huipulle ja kaikki olivat kerääntyneet sen päälle.

— Tämä on vasta alku, sanoi Maitreya seuralaisilleen. — Kaikki muu on vielä tehtävä.

     Sitten hän lähetti uudet tulokkaat vuoren rinteille rakentamaan portaita. Niitä piti rakentaa niin paljon, kuin rinteille mahtui.

     Alkuperäiset lautan vetäjät jäivät ylhäälle ja Maitreya jakoi heille hyvin pienet soittokellot. Ja he alkoivat soittaa niitä. Soittaessa kellot pysyivät yhtä pieninä, mutta jokaisella heilahduksella kasvoi niiden ääni suuremmaksi ja suuremmaksi.

     Kellojen soidessa he näkivät, miten soitto keräsi valoa lautan ylle. Valo kohosi korkeina seininä ja kattona heidän ympärillään, soitto rakensi ovia ja ikkunoita, istuimia ja alttareita, jotka kaikki muodostuivat valosta.

18.6.1984

——————————————————————————————–

Miten syntyi kahdeksan soivaa polkua ja pimeä meri myrskyineen kohtasi vastustajansa

Meri on täynnä myrskyä.

     Meri on rauhaton ja täynnä aaltoja, jotka eivät löydä paikkaa, johon pysähtyisivät ja josta löytäisivät hiljaisen rannan. Ne kiirehtivät rannalta rannalle, syvyyteen ja syvyydestä pois, mutta mikään ei pysäytä niiden kulkua, sillä tuhannet tuulet hallitsevat merta, tuhannet levottomat myrskyt ovat ottaneet sen asuinpaikakseen.

     Suuret lintuparvet kamppailevat aalloissa elämästään. Kuolema repii niiden siipiä. Epätoivoisesti ne pakenevat sen kosketusta, mutta yhden toisensa jälkeen se saa, upottaa veteen, kiskoo mutaan. Jäätyneille kiville meren syvyydessä päättyy lintujen kamppailu.

     Nyt syntyy jossakin ääni. Se laskeutuu ja kohtaa meren pinnan. Se koskettaa sitä vain hetken. Äänellä on kahdeksan korkeutta ja se alkaa kiertää meren yläpuolella koko ajan soiden.

     Myrskyt yrittävät tukahduttaa sen omilla äänillään, aallot lyövät yhä rajummin rantoja, mutta se ei tukahdu, se on voimakas ja kuuluva. Se saa meren hetkeksi kuulemaan itseään. Hetkeksi meri hiljenee, silmänräpäyksen ajaksi tyyntyvät aallot, mutta sitten kaikki alkaa taas. Meri nostaa kaiken voimansa, sen tuhoava mahti ei ole niin helposti murrettu.

     Nyt ääni jakautuu kahdeksaan osaansa ja alkaa syöksyä tavoittamaan kaukaisia maailmoita kutsuakseen heitä, jotka voivat tyynnyttää meren, jotka voivat ajaa myrskyt pois ja pysäyttää veden levottoman kierron.

     Kahdeksan soivaa polkua syöksyy metsien, peltojen, niittyjen yli. Vuoret murenevat niiden tullessa, metsät taipuvat maahan. Niiden hämmästyttävä saapuminen yllättää kaikki.

     Ne tavoittavat kaukaiset maailmat. Nuo valoisat, hiljaisuudessa ja puhtaudessa äärettömät. Ja sieltä ne kutsuvat kahdeksan kulkijaa. Maitreya on yksi heistä. He lähtevät heti. He lähenevät merta. He näkevät pimeät kuohut. He näkevät rajut tuulet. He näkevät myös lintujen kamppailun, epätoivon, pelon ja kuoleman, kun ne vajoavat syvyyteen jaksamatta enää ponnistella.

     Jokaisella tulijalla on mukanaan seuraaja, jolla on liinassa kallisarvoisia siemeniä.

     Kulkiessaan soivilla poluilla kulkijat pysähtyvät hetkeksi, antavat polun laskeutua jaloissaan, koskettavat meren pintaa yhden askelen verran, lähestyvät sen petollisia aaltoja, vajottavaa syvyyttä ja sille kohdalle merta syntyy hiljainen paikka, siinä aallot pysähtyvät, siinä täydellinen tyyneys valtaa veden ja siihen he käskevät siementen pudota.

     Pudotessaan siemen ei riistäydy aaltojen vietäväksi, ei uppoa mutaan, ei kuole jäätyneille kiville, vaan alkaa kasvaa. Se levittää elävät juurensa pitkin kylmää pohjaa, jossa kuolleet linnut makaavat. Se herättää ne kylmistä unistaan ja kohotessaan läpi pimeän veden näyttää niille tietä, joka vie takaisin pintaan.

     Puu kohoaa kuohuvalle merelle ja nousee korkeuteen.

     Jokaisella kahdeksalla polulla kohoaa samaan aikaan samanlainen puu, kukkivana kehänä ne koristavat merta ja tarjoavat turvapaikkaa meressä kamppaileville linnuille.

     Nähdessään puitten turvalliset oksat linnut ponnistavat siipiään, haluavat jättää meren ja nousta puitten oksille.

     Matka soivilla poluilla jatkuu. Aina sillä kohdalla, missä meri on vanginnut linnun levottomiin aaltoihinsa, pysähtyvät kulkijat ja laskeutuvat syvyyden lähelle koskettaen sitä ja sen pimeyttä. He valmistavat paikan, jossa tyyneys on täydellinen ja siihen putoaa siemen, joka kasvattaa merelle puun. Jälleen syntyy uusi kukkiva kehä kiertämään merta.

     Meren keskellä kulkijat pysähtyvät. He katsovat taakseen. He näkevät kaikki kukkivat kehät, he näkevät lintujen ponnistelut, he näkevät monen jo vapautuneen ja päässeen turvaan. Mutta vielä on myrsky vallassa, vieläkin kohoavat aallot mustina, vielä ulvoo tuuli, vielä on pimeyttä, vielä odottavat jäätyneet kivet meren pohjalla saalistaan.

     Nyt kulkijat kääntyvät ja laskeutuvat meren keskustassa lähelle syvyyttä, vielä lähemmäksi kuin äsken. He koskettavat käsillään syvältä sen mustaa pimeyttä ja löytävät merestä sammuneen lyhdyn.

     He nostavat sen ylös vedestä. He sytyttävät katseillaan siihen kahdeksan valoa ja jättävät lyhdyn meren keskelle valaisemaan.

     He tuntevat sen valon läpikotaisin, he tietävät siitä kaiken, he ymmärtävät, että vähitellen se tyynnyttää myrskyn, pisara pisaralta valon kosketus vaikuttaa mereen,

     kunnes valo on vallannut pinnan,

     kunnes vesi on täysin tyyni,

     kunnes syvyyden kivet ovat lämpimät.

19.6.1984

——————————————————————————————–

Näkemisen muutos (Lukuversio kodittomuus-odo)

Lähestyin kaunista rakennusta. Se muistutti huvimajaa tai pientä temppeliä. Siinä oli neljä holvimaista porttia, jotka kaikki oli suljettu suurilla sinisillä kivillä. Luulin, että kivet voisi siirtää syrjään, sillä halusin kovasti mennä rakennuksen sisälle katsomaan, mitä siellä oli. Kivet eivät kuitenkaan liikkuneet. Kun kosketin niitä monesti käsissäni, ne alkoivat jakautua. Niistä kohosi ylös sininen valo ja lensi esiin parvi valkoisia lintuja. Kun kaikki linnut olivat lentäneet, kun kaikki valo oli noussut, jäi jäljelle vain pieni sininen kivi, jonka otin käteeni ja vein majan sisälle.

     Siellä oli lähde, josta kohosi vettä ja vedestä lähti kaunis ääni. Veden äänen olin kuullut jo ennen sisälle tuloa, nyt kuulin sen läheltä ja voimakkaana.

     Laskin pienen sinisen kiven maahan lähteen reunalle ja sen pinnasta alkoi kasvaa kukka, se kohosi ja kohosi, sen terä kasvoi suureksi ja kirkkaaksi ja siitä lähti pieniä pilviä ihmeellisiä tuoksuja.

     Lähde soi ja kuuntelin sitä. Yhtäkkiä se sanoi:

— Avaa kaikki holviportit. Vapauta kaikki linnut ja valo. Anna kukkien kasvaa.

     Menin avaamaan portteja. Samalla tavalla lensivät linnut jokaisella portilla, samalla tavalla kohosi valo ja pieni kiven sirunen kasvatti kukan.

     Kun kaikki neljä kukkaa kohosivat tuoksuvina lähteen reunalla ja suuri sininen valopilvi leijui yläpuolellani, siitä putosi yksi kirkas säde minua kohti ja kun käännyin katsomaan, huomasin, että näin hyvin kauaksi ja hyvin selvästi.

23.6.1984

——————————————————————————————–

Ovien avaaminen

Olin pitkässä käytävässä. Se oli täynnä erilaisia ovia. Toiset olivat hyvin tiukasti kiinni. Toiset aukesivat helpommin. Jotkut olivat särkyneet niin, ettei niitä tarvinnut kuin lähestyä, niin ne jo kaatuivat ja avasivat kulkutien.

     Käytävä johti minut kammioon, huoneeseen, jossa oli melkein reunoja myöten vettä, vedestä nousi paha lemu, vedessä istui ihmisiä, jotka koko ajan puhuivat. Kukaan ei kuunnellut toisensa puhetta, sillä kaikki puhuivat yhtä aikaa. Kukaan ei kuullut, mitä toinen sanoi. Välillä he nostivat kätensä veden pinnalle. Ne olivat elottomat luurankokädet. Vesi oli syövyttänyt heidän käsiensä voiman.

— Te hajoatte veteen, sanoin heille.

     He eivät kuulleet mitään siitä, mitä heille sanoin. He vain puhuivat ja puhuivat. Yritin kaikin tavoin herättää heidän huomiotaan, mutta en onnistunut. He olivat kuuroja minulle. He kuuntelivat vain omaa puhettaan.

     Lähdin jatkamaan matkaa. Tulin toiseen huoneeseen, jossa myös istui paljon ihmisiä. He istuivat aivan hiljaa, tiheänä ryhmänä ja tuijottivat tyhjää tuolia edessään. He odottivat jotakin. Menin heidän lähelleen. Kosketin heitä ja yritin saada heidät huomaamaan itseni, mutta koskettaessani tunsin, että he olivat täysin kivettyneet. He eivät tunteneet kosketustani. He olivat kivettyneet odotukseensa.

     Lähdin sieltäkin. Tulin nyt huoneeseen, joka oli täynnä tanssijoita. Riehakkaasti ja taitavasti kaikki tanssivat ja korokkeella heidän ympärillään oli paljon rummunsoittajia, joilla kaikilla oli rumat naamarit kasvoillaan. He rummuttivat lujaa ja kiihkeästi. Tanssijoilla ei ollut aikaa hetkeksikään pysähtyä. Yritin kiinnittää heidänkin huomionsa menemällä heidän keskelleen, mutta ilmeettömin näkemättömin silmin he tanssivat lumoutuneina omiin liikkeisiinsä ja rummunpärinään.

     Jatkoin vieläkin matkaa. Nyt tulin huoneeseen, jonka sisältä kuului kauniita ääniä. Täysin erilaisia, kuin rummun vihlova paukutus, täysin erilaisia, kuin toisen huoneen mykkä hiljaisuus, täysin erilaisia, kuin ihmisten kiihkeät puheet. Riemastuin äänistä ja ryntäsin sisään. Maitreya istui siellä nuotion äärellä. Hän heitti tuleen kiviä, kukkia, siemeniä ja kaikenlaisia esineitä ja tulen koskettaessa ja ottaessa ne syntyi kauniita hyvin erilaisia ääniä. Äänet täyttivät huoneen.

— Näitkö heidät? kysyi Maitreya, kun tulin.

— Näin, minä vastasin. — Mutta he eivät nähneet minua.

— Sanoitko heille mitään?

— Sanoin, mutta he eivät voineet kuulla minua.

— Kosketitko heitä?

— Kosketin, mutta he eivät tunteneet kosketustani.

— Mene sitten takaisin. Ei ollutkaan tärkeintä, että he näkisivät sinut, kuulisivat sinua tai tuntisivat läheisyytesi. Tärkeintä on, että avaat kaikki ovet, että he kuulevat nämä äänet ja ymmärtävät niiden tarkoituksen.

24.6.1984

——————————————————————————————–

Sulka

Korkealta vuoren rinteeltä syöksyi alas virtoja. Ne putosivat alas laaksoon. Yksi virroista oli täynnä tulta. Etäisessä luolassa seisoi Maitreya ja piteli sylissään lintua. Sen sulat hohtivat, sen pää oli koholla. Sen ruumiissa oli voimaa pitkälle lennolle.

– Ota lintu vastaan, hän huusi ja minä nostin käteni.

Lintu nousi. Se näytti lentävän suoraan ylös, taivaan syvyyteen, kirkkaisiin pilviin, josta en voisi sitä koskaan tavoittaa.

Se lensi korkeudessa vain hetken. Se tuli minua kohti. Silmäni sokaistuivat sen siipien iskuista, korvani täyttyivät sen ihanasta laulusta. Kun käteni koskettivat sen silkkisiä höyheniä, minä kadotin sen. Se liukui sormieni lävitse, se putosi suoraan tuleen. Sen valkoiset höyhenet leimahtivat, sen kaunis pää katosi, sen ihanasti laulanut suu nieli liekkejä. Työnsin käteni sitä kohti, mutta sormiini tarttui vain yksi sulka. Se oli ainut, minkä linnun kauneudesta sain.

Katsoin ylös luolalle, missä Maitreya seisoi.

– Hyvä, että sait sulan, hän huusi minulle. Kaiken muun pitikin palaa. Ota sulka ja huuhdo sitä kaikissa virroissa, kaikissa puhtaissa vesissä, joita kohtaat. Huuhdo sitä, jonain päivänä sen puhtaus on kirkkautta.

13.9.1984

——————————————————————————————–

Kivimuurilla

Korkea kivimuuri kasvoi ja aleni vuorotellen. Välillä se nousi ylös, välillä madaltui hyvin alas maan lähelle. Sen keskellä oli tumma, kuohuva vesi.

     Istuin muurilla ja pitelin lujasti kivistä kiinni, etten olisi pudonnut veteen tai muurin takana olevaan louhikkoon, joka oli minulle täysin tuntematon ja jota tiesin pelkääväni vielä enemmän kuin vettä.

     Äkkiä muurin liike pysähtyi. Se ei enää noussut eikä laskenut. Se oli paikallaan ja näin Maitreyan nousevan sen päälle kävelemään.

— Hyppää nopeasti veteen, hän huusi, kun huomasi minut.

     Meri kuohui alapuolellani mustana ja pelottavana. Pelko minussa kasvoi suuremmaksi kuin tahto. Sitten huomasin, miten kivimuuri alkoi murentua. Niiltä kohdin, joissa Maitreya oli kulkenut, kivet lohkeilivat, putoilivat ja vierivät hurjasti äännellen alas rotkoon.

     Minä vierisin kivien mukana, ellen nyt uskaltaisi hypätä. Oli pakko. Hyppäsin. Putosin kuin kivi veteen ja pelko piti minua lujasti otteessaan. Pelon pahimmalla, pimeimmällä hetkellä tunsin olevani täysin sokea ja kuuro.

     Sitten tunsin turvallisen pohjahiekan jaloissani. Samalla tunsin, miten vesi katosi ympäriltäni, niinkuin pelko minusta.

     Olin täysin onnellinen siitä, että olin uskaltautunut hyppyyn. Muussa tapauksessa makaisin nyt ehkä ruhjoutuneena kivikossa, sillä Maitreya oli kulkenut muurin ympäri eikä siitä ollut jäljellä enää kiveäkään.

     Iloisena tunnustelin kirkasta hiekkaa jaloissani. Ei sekään ollut täysin levollista, mutta ei niin levotonta kuin vesi.

— Nyt voitat hiekan, sanoi Maitreya. Se vaatii jo enemmän rohkeutta, kuin veteen sukeltaminen. Kerää kaikki voimasi ja lävistä hiekka.

     Huomasin, että Maitreyalla oli kädessään kolme vatia. Yhteen hän oli kerännyt kadonneen veden viimeiset pisarat. Yhteen hän keräsi muruja hiekasta. En ymmärtänyt, miksi minun piti sukeltaa hiekkaan. Sehän olisi aivan samaa kuin hautaisin itseni elävältä.

— Nyt sinä olet haudassa, sanoi Maitreya, aivankuin olisi lukenut ajatukseni. — Sinun on vapautettava itsesi.

     Päätin yrittää. Työnsin käsilläni hiekkaa syrjään saadakseni jonkinlaisen alun sukellukselle. Tuntui ja näytti täysin toivottomalta. Sitä paitsi hiekan pinnan alla oli piilossa kaikenlaisia hyönteisiä ja matoja, jotka alkoivat ahdistaa minua. Olin saanut aikaan jonkinlaisen kuopan ja hyppäsin siihen. Putosin hiekan läpi ja tavoitin tukevan pohjan jaloilleni. Samassa hetkessä kaikki hiekka oli kadonnut. Jäljellä olivat enää ne muruset, jotka oli kerätty vatiin.

     Jaloissani oli kirkas peilipintainen maa. Sen keskellä paloi tuli. Tulen valosta ilmestyi peilipinnalle kuva, josta ei oikein saanut selvää oliko se kuva vai peilipinnan alla tapahtuva tapahtuma.

     Siellä oli näkyvissä ihminen, jota käärmeet ahdistelivat. Kokonainen käärmelauma kieppui yhden ihmisen ympärillä takertuneina joka puolelle hänen ruumistaan. Ikäänkuin olisivat aterioineet. Ne aterioivatkin. Hetken kuluttua ei ihmisestä ollut jäljellä kuin luut, jotka nekin katosivat käärmeitten vatsoihin. Hämmästyttävintä oli, ettei uhri koko aikana päästänyt yhtään tuskan tai kauhun huutoa, vaan nauroi villisti koko ajan.

     Kun käärmeillä ei ollut enää mitä syödä, ne jäivät makaamaan aloilleen hautoen ruokaansa.

     Kerää ne pois ja heitä tuleen, sanoi Maitreya minulle. Minua inhotti koskettaa niiden limaisia ruumiita.

— En halua, sanoin.

— Haluat tietysti, että ne saavat uuden uhrin.

     Samassa näin uuden ihmisen juoksevan peilikuvaan käärmeitten ahdistaessa häntä kaikkialta. Ja tapahtumat toistuivat samanlaisina kuin äsken.

— Haluatko nyt kerätä ne pois, vai annatko niiden jatkaa? kysyi Maitreya, kun kohtaus oli lopussa ja lihavat käärmeet makasivat kylläisinä maassa.

     Nyt minä lähestyin niitä. Raahasin niiden raskaita tyydytettyjä ruumiita tulta kohti. Heitin ne sinne kaikki. Jokaisen palaessa kuulin saman villin naurun korvissani.

     Kun käärmeistä oli jäljellä vain kasat pahanhajuista mustaa tuhkaa, huomasin että jokaisessa tuhkakasassa oli yksi kultainen hiukkanen, joka tuoksui hyvin hyvälle. Maitreya ojensi minulle kolmannen vadin ja käski kerätä kultahiukkaset. Peilipinta oli nyt kirkas. Se ei näyttänyt enää uutta kuvaa.

     Maitreya otti kaksi vatia ja piteli niitä tulen yläpuolella. Minun hän käski pidellä sitä kolmatta, sitä jossa olivat kultaiset hiukkaset.

     Tuli kuumensi vadit ja muutti niissä olevat aineet savuksi, joka kohosi kuin seinämä ylös. Vedestä syntyi sininen savu. Hiekkamuruista keltainen savu ja kultaisista hiukkasista kirkas kultainen savu.

— Katso, sanoi Maitreya ja näin miten nuo kauniit savut kohosivat ja kohtasivat ylhäällä. Niiden yhtyessä alkoi muodostua jonkinlainen koostuma. Se kasvoi ja selkiytyi hetki hetkeltä. Aloin jo nähdä siinä jalokiven kauniit ja täydelliset muodot. Ja juuri kun se näytti täysin kauniilta ja täydelliseltä, se putosi alas peilipinnalle ja murskasi siihen ison aukon.

22.9.1984

——————————————————————————————–

Kadonnut puutarha

— KAUNIS PUUTARHA ON KADONNUT, sanoi Maitreya ja kulki ohitse katsomatta minuun. Minä katsoin ympärilleni. Näin edessäni mutaisen pellon, jossa maa oli raskasta ja tummaa, upottavaa ja liejuista. Raskaana lepäsivät pilvet sen yläpuolella ahdistaen kaiken vähäisenkin valon taakseen. Yhtään ruohoa ei noussut mudasta, yksikään kukka ei kasvanut ankeassa paikassa. Sitä katsoessakin tuli raskas olo ja aloin palella.

— SE ON KADONNUT, sanoi Maitreya ja kulki toisen kerran ohitseni katsomatta vieläkään minuun. Minä katsoin taakseni ja näin tiheän metsän, joka oli täynnä pimeyttä. Puiden latvat huojuivat raskaina ja tuulet huusivat puitten alla. Minussa heräsi pelko.

— KUULETKO, SE ON KADONNUT, huusi Maitreya ja kulki kolmannen kerran ohitseni eikä vieläkään katsonut minuun. Minä näin metsän ja pellon välissä kivilouhikon, jossa terävät lohkareet muodostivat hurjia vuoria, syviä rotkoja, oivallisia piilopaikkoja pedoille. Minä halusin juosta kauas siitä.

— ON AIKA ETSIÄ SE, sanoi Maitreya ja kulki neljännen kerran ohitseni, pysähtyi ja katsoi minuun. — SINUN ON ETSITTÄVÄ SE.

     Olin kääntänyt selkäni kivilouhikolle ja näin kuolleen, kuumuuden polttaman erämaan, jota tulenliekit ahdistivat, ja jota pitkin puhalsivat pistävän kuumat tuulet.

Astuin ensimmäisen askeleen kohti erämaata. Sen kuumuus sai minut kääntymään. Sen tuulet heittivät palavaa hiekkaa silmilleni. Astuin askeleen pois erämaasta.

Katsoin pimeään metsään. Sen suuret puut, sen jäätävä viileys oli edessäni. Astuin ensimmäisen askeleen sen lähimmälle polulle. Puut nostivat raskaat oksansa ja niiden alla näin käärmeiden kihisevän lauman, limaisen joukon, yhteenkietoutuneet ruumiit. Kaikki raskaat oksat oli sidottu tummilla verkoilla yhteen. Verkoissa kulkivat saalistajat tulisilmäiset hämähäkit nälissään ja ahneina. Astuin nopeasti askelen pois metsästä.

Kuljin kohti peltoa. Pakotin jalkani astumaan askeleen mutaiselle liejulle, pakotin jalkani ottamaan toisen askeleen tuohon upottavaan kauhuun. Raahauduin eteenpäin. Kiersin peltoa, kiersin peltoa. Ja samassa näin pienen kultaisen oksan. Se oli käteni ulottuvilla. Lepäsi mudassa, mutta muta ei tarttunut siihen. Nostin sen ylös. Se oli täysin puhdas. Siinä oli kiinni kaunismuotoinen lehti. Vain yksi lehti, jonka hehkuvat suonet säteilivät valoa. Nyt ymmärsin, että kadonnut puutarha oli, se odotti, sen voi löytää. Se oli ehkä syvällä pellon mudassa. Se oli syvällä tiheän metsän kätköissä, se oli polttavassa erämaassa, se oli kivilouhikon rotkojen lähellä. Sitä täytyi vain etsiä. Siihen täytyi jaksaa uskoa. Sen kultaisia puita kannatti etsiä. Sen kultaisiin puihin kannatti uskoa.

24.11.1984

——————————————————————————————–

Kukkia alttarille

Olimme suuressa valkoisessa huoneessa. Rakensimme sinne alttaria. Huoneen kokoon verraten alttarista tuli hyvin pieni. Se näytti vähäiseltä yhdessä nurkassa. Levitimme alttarin päälle valkoisen liinan. Maitreya laittoi sinne myös maljan ja käski minun hakea kukkia. Menin ulos ja näin, että toisella puolella taloa kasvoi rinne täynnä kukkia. Toisella puolella kasvoi joen varsi täynnä kukkivia puita.

     Ajattelin helpottuneena miten lähellä ne olivat. Aioin juuri lähteä mäen rinnettä kohti, kun Maitreya huusi, etteivät ne kukat olleet hyviä.

— Niitä on käytetty jo.

     Käännyin joen partaalla olevia puita kohti. — Niitäkin on jo käytetty. Nyt on löydettävä jotain uutta. Jotain täydellisempää. On etsitävä kukkia, jotka kasvavat puhtaammissa paikoissa.

     Samassa huomasin tien, joka johti rakennuksen luota mäen ja joen ohi kauas. Sen loppua ei näkynyt. Nousten ja laskien, mutta suorana se kulki eteenpäin.

— Pidä kiirettä, huusi Maitreya minulle.

Minä lähdin juoksemaan. Ajattelin, että ensimmäisen nousun jälkeen olisi varmaan edessä kukkalaakso, josta voisin noutaa sopivat kukat. Niin kävikin. Siellä oli tulvillaan oleva tuoksuva niitty, mutta kun kumarruin poimimaan ensimmäistä kukkaa, kukat katosivat ja näin edessäni vain aution hiekan. Jatkoin matkaani. Löysin kukkia monesta paikasta tuon merkillisen tien varrelta, mutta ne katosivat aina käsistäni, en saanut otetta niihin.

     Olin jo aivan uupunut kun viimein näin keskellä tietä lähteen. Lähteen pohjalla kasvoi pieni sininen kukka. Se on varmaan puhdas, ajattelin. Yritin kurottaa kättäni kukkaa kohti taittaakseni sen, mutta vesi oli syvää. Minun oli pakko laskeutua lähteeseen, sukeltaa veden läpi, ennenkuin sain kukan käteeni. Heti kun tartuin siihen, se alkoi kasvaa, se kasvoi suureksi kuin päivänvarjo ja se nosti voimallaan minut ylös.

     Lähdin kantamaan kukkaa kohti taloa. Se näytti suurelta. Kuvittelin miten valtavalta se näyttäisi pienen pienellä alttarilla. Kun tulin huoneeseen, huomasin että alttari oli kasvanut myös suureksi. Sillä oleva maljakin oli valtava ja kukka sopi hyvin siihen.

13.6.1985

——————————————————————————————–

Valo kohtasi maailmat ja rakensi temppeleitä.

Kärsimysten maailmaan ei riittänyt yksi, niitä oli rakennettava paljon lisää.

Nälkäisten henkien maailman temppeli täyttyi ja tyhjeni yhtä mittaa.

Eläinten maailmassa ei riittänyt temppelissäkävijöitä.

Asuroitten ja jumalten maailmassa asurat rakensivat temppeliin seinää ja korkeaa tornia.

Ihmisten maailmassa temppeliä ei pidetty ihmeenä.

Kuului neuvo: — Rakenna valon temppeli.

Sen ymmärsin, että kaikkialle minne menen, on rakennettava valon temppeleitä.

13.7.1985

——————————————————————————————–

Maailman muotoinen Maitreyan tekemä mandala.

Kaikki positiiviset ja negatiiviset tunteet, ajatukset, sanat, teot symbolisoituina maan antimina.

Uhraustuli, joka avasi tien kauniille olennolle. Hänen kätensä ottivat uhrit vastaan ja hän tulvi valkoista valoa.

Hän muutti uhrit valkoiseksi valoksi, joka alkoi levitä maailmaan.

14.7. 1985

——————————————————————————————–

Kaksi venettä, jotka piti soutaa meren yli. Toinen täytetty romuilla ja kivillä. Se upposi, myös kaikki romut kadotin. Minulla ei ollut mitään mistä pitää kiinni.

Toisessa veneessä oli kukkia, lamppu jossa öljy paloi ja vedellä täytetty malja.

Meditaatiokellon soidessa palasin kaukaa ja tullessa näin seuralaiseni Taran suuret huoneen täyttävät kasvot, äärettömän kauniit ja lempeät ja niiden päällä oli kukkasade, tai ne muodostuivat kukkasista, pienistä lehdistä – jotka kaikki näki äärimmäisen selvästi.

19.7. 1985

——————————————————————————————–

Istuimme jalokivilaiturilla. Vesi kohisi ympärillä. Sitä tuli taivaasta, sitä nousi korkeina aaltoina pimeästä merestä.

Istuessamme äkkiä veden tulo ja liike ja pauhu pysähtyi. Näimme valoisan rannan, jossa kohosi korkea koristeellinen seinä. Siinä oli ovi, joka avautui ja sulkeutui. Ovi tuntui kutsuvalta. Aloimme juosta sitä kohti. Yritimme ennättää osua sen ollessa auki. Matka oli kuitenkin pitkä, ovi ehti sulkeutua monta kertaa, mutta aina se myös avautui.

Toivoimme koko ajan juostessa, ettei se lopullisesti sulkeutuisi, ennen kuin olemme perillä.

Oven lähellä huomasimme, että seinä kuului rakennukseen, joka oli kolmikulmainen ja kaikissa kulmissa seisoi hirvittävä kullanvärinen olento miekka kädessä. Ne murtavat kolmea : Viha, typeryys ja takertuminen.

Aidan sisäpuolella kulkivat viitankantajat. Loistavan kultaisilla renkailla koristeltuina. Pihalta johtivat kierreportaat ylös temppeliin, jossa joku soitti kelloa. Ensimmäisellä kellonsoitolla kulkue pysähtyi, me liityimme siihen. Toisella kellonsoitolla se alkoi nousta portaita ylös. Kolmannella kellonsoitolla kaunis olento astui esiin ja otti viitan vastaan. Kun viitta oli paikalla, hän astui alas portaita. Alas tultuaan hän alkoi jakaa kukkia kaikille viitan kantajille.

”Viisaus on myötätunnon ja puhtauden siemen ja juuri.”, hän sanoi. ”Palatkaa merelle. Myrsky on noussut.”

Lähdimme kulkemaan,  palaamaan laiturille, huomasimme että myrsky oli todella muuttunut hirmumyrskyksi.  Vesi oli peittänyt laiturin, vain hiukan sen päässä olevaa valoa näkyi pimeydessä. Luottavasti kuljimme sillä kohdalla, jossa tiesimme laiturin olevan.  Tunsimme sen, vaikka emme nähneet. Kun läheni laiturin päätä, kuului huutoa merestä. Käsissämme olevat kukat alkoivat hehkua, mitä voimakkaampina hätähuudot kuuluivat. Näimme meressä venekulkueen, joka oli tuhoutunut myrskyn kourissa. Toiset veneistä olivat katkenneet kahtia. Toisista oli enää laidat jäljellä. Jotkut yrittivät pysytellä pinnalla laudankappaleitten varassa.

Aloimme pelastaa heitä. Saimme heidät nostetuksi laiturille. Työnsimme kukat heidän paleleviin käsiinsä. Nähdessään kukkien valon, saadessaan kosketuksen niihin, heidän pelkonsa katosi, heidän kauhunsa loppui.

20.7.1985

——————————————————————————————–

VALINTOJA

Edessäni oli 12 siltaa. Valitsin niistä yhden. Tulin paikkaan, josta sillat jatkuivat. Nyt niitä oli vain kuusi. Valitsin niistä yhden. Seuraavassa valintapaikassa oli kolme siltaa, joista valinta täytyi suorittaa. Viimeisessä paikassa oli vain yksi silta. Se oli hirvittävän pitkä. Sen ylittäminen kesti kestämättömän kauan. Uuvuinkin ja aioin kääntyä takaisin, mutta sillalla oli auttajia, jotka rohkaisivat minua jatkamaan matkaa.

Silta johti rantaan, jossa oli 12 venettä. Valitsin niistä yhden. Seuraavalla rannalla valitsin kuudesta, seuraavalla kolmesta veneestä. Viimeisellä rannalla oli vain yksi vene. Sen avulla pääsin rannalle, josta alkoivat tiet. Tietkin tulivat eteen samanmääräisinä kuin sillat ja veneet ja suoritin valintoja. Kun olin päässyt viimeisen tien alkuun ilmestyi taas auttajia, jotka rohkaisivat ja innostivat.

Tie johti oville. Samaa valintaa. Kun tulin viimeiselle ovelle se johti minut huoneeseen, jossa oli näytteillä suuri jalokivi. Olin iloinen, että olin tehnyt oikeita valintoja ja päässyt näin pitkälle.

Silloin Maitreya tuli ja sanoi: – Eivät valinnat ole vielä lopussa.

Hän vei minut valtavan valomeren ääreen. Suuri määrä kynttilöitä oli sytytetty. Minun tuli valita niistä yksi. Pelkäsin etten osaisi valita oikein. Epäröiden viimein tartuin yhteen kynttilään ja nostin sitä. Nyt kaikkien muiden kynttilöiden liekit yhtyivät yhdeksi suunnattoman suureksi leimahdukseksi.

– Tuhannessa liekissä on yksi liekki ja yhdessä tuhat. Enää sinun ei tarvitse epäröidä. Ota liekki mukaasi. Se valitsee puolestasi, sanoi Maitreya.

22.7.1985

——————————————————————————————–

KULTANOKKAISET LINNUT

Maitreya hallitsi maailmaa, jossa kasvoi 12 hedelmäpuuta täynnä hedelmiä. Jossa oli 12 peltoa täynnä kypsää viljaa. Sen maailman ympärillä oli meri, jonka aallot pitivät rannat kirkkaina ja jotka antoivat puille ja viljalle ravinnon.

Meren rannalla kohosi 12-kerroksinen torni, joka oli täynnä lintuja, joita Maitreya oli ruokkinut ja hoitanut, ja jotka hän halusi lähettää lentoon. Hän lähetti ne etsimään pimeitä maailmoita, nälkäisiä maailmoita, kärsimyksen ja toivottomuuden täyttämiä maailmoita.

Linnut lähtivät, ne lensivät, mikään ei kahlinnut eikä estänyt niiden matkaa. Ne olivat voimakkaita, hyvin ruokittuja. Niillä oli terävä ja näkevä katse. Ne löysivät taitavasti pimeät maailmat, joissa valo oli kauan sitten sammunut ja valon olemassaolokin unohtunut, joissa kärsimys oli lyönyt ihmiset pieniksi ja rammoiksi ja joissa nälkä ja sairaudet vallitsivat, viha ja katkeruus olivat ainoaa ravintoa.

Sinne lensivät nuo kultanokkaiset linnut. Siellä ne ravistivat siivistään niihin kätketyn valon herättääkseen nuo kärsimyksissä nukkuvat, nuo sokeat, kuurot ja vihaan sairastuneet.

Valo herättikin heidät, mutta ei innostukseen ja iloon, vaan vielä suurempaan vihaan, ahneuteen ja nälkään. He halusivat siepata linnut. He halusivat repiä niiden sulat ja katkoa kultaiset nokat ja kiskoa niiltä säteilevät silmät irti. He halusivat syödä ne suihinsa. He virittivät niille ansoja kaikkialle, kutoivat verkkoja ja pyydyksiä. He polttivat metsän saadakseen sen avulla linnut tukehtumaan ja putoamaan alas. He myrkyttivät kaikki vedet saadakseen linnut sairaiksi. Lopuksi he pukeutuivat valepukuihin linnuiksi, peittivät ahneutensa ja vihansa niiden alle ja yrittivät houkutella lintuja luokseen.

Nyt Maitreya kutsui linnut takaisin. Hän ruokki heitä uudelleen. Hän antoi heille mukaan hedelmiä ja jyviä ja vettä ja he lähtivät uuteen matkaan. Jälleen linnut tavoittivat kärsimyksen maailman. Jälleen alkoi niiden ahdistaminen ja pyydystys.

Linnut heittivät jyvät ahdistajilleen. He heittivät hedelmät takaa-ajajiensa eteen. He kylvivät vettä heidän päälleen.

Kun nälkäiset saivat hyvää ravintoa, kun janoiset saivat juodakseen, kun ihmiset tulivat kylläisiksi hyvistä lahjoista, he halusivat myös löytää lintujen ruokapaikan. Sillä he huomasivat, että olivat tulleet terveemmiksi, uusi ravinto oli antanut heille uutta voimaa ja saanut heidät tuntemaan itsensä eläviksi.

Lintujen lentäessä he juoksivat niiden näyttämää tietä pitkin. He eivät enää halunneet repiä niiltä siipiä, eikä ahdistaa niiden henkeä. Ainoa, mitä he halusivat, oli löytää tuo ruokapaikka.

24.7.1985

——————————————————————————————–

KYMMENEN JYVÄÄ KYMMENEN VALOA

Näin suuren, loistavan olennon peltojen äärellä. Ne pellot kasvattivat viljaa. Tuhansia lainehtivia sarkoja, tuhansia kypsyviä korsia.

Hän otti ne käteensä yhden kerrallaan, vaikka niitä oli niin paljon. Ne jyvät, jotka kosketuksesta varisivat hänen kädelleen, hän heitti pois. Ne, jotka pysyivät liian tiukasti kiinni varressaan eivätkä irronneet, hän heitti pois. Ne, jotka irtosivat, hän poimi sormillaan ja otti talteen. Näin hän heitti suuren määrän jyviä pois.

Talteen otetut hän laski suureen peililasiseen maljaan. Se näytti jyvien kauneuden, se paljasti kaikki virheet niin näkyvät kuin näkymättömätkin. Ne, joissa näkyi vikaa, hän heitti pois ja niitä oli paljon. Ne, joissa ei näkynyt yhtään virhettä, hän talletti.

Hän laski vettä maljaan. Ne jyvät, jotka nousivat pinnalle heti, hän keräsi ja heitti pois. Ne, jotka painuivat heti pohjaan, hän keräsi ja heitti pois. Ne, jotka kestivät veden nousematta pintaan tai vajoamatta pohjalle, hän keräsi kädelleen.

Niitä oli vain kymmenen. Hän katsoi niitä kädellään. Hän näki ettei täydellisyys voinut olla täydellisempi. Hän söin ne yhden kerrallaan. Syötyään hän katsoi tyhjiä käsiään, painoi ne otsalleen. Kun hän nosti kätensä pois, puhkesi otsasta kymmenen kirkkautta, kymmenen loistavaa valoa, kymmenen kirkkainta kirkkautta. Niiden tuoman valon rinnalla kirkkainkin valo näytti hämäryydeltä.

Ne kaikki kymmenen lensivät kaikkiin maailmoihin valaisten niiden valon. Kaikki, ne jotka olivat syntyneet niihin maailmoihin, näkivät ne. Kaikki ne, jotka olivat syntyneet niihin maailmoihin totuuden etsimistä varten, näkivät ne. Kaikki ne, jotka olivat syntyneet niihin maailmoihin totuuden etsimistä varten ja halusivat löytää totuuden, kiskaisivat maahan upotetut miekkansa ja puhdistivat ne, kaivoivat arkkuihin piilotetut viittansa ja kenkänsä ja pukivat ne ylleen. Sitten he lähtivät kiipeämään vuorille. Niille vuorille, joille kukaan ei ollut vielä kiivennyt niiden jyrkkien rinteiden takia. He kiipesivät, sillä tultuaan huipulle he tiesivät näkevänsä nuo kymmenen valonsädettä lähempää. He halusivat nähdä ne, he halusivat koskettaa niitä, he halusivat, että ne lävistäisivät kirkkaudellaan heidät.

He tulivat vuorten huipuille, he löysivät löytämättömät jalokivet, he alkoivat rakentaa niistä torneja. Niin syntyivät merkit totuudelle, niin syntyivät merkit puhtaudelle, niin syntyivät merkit viisaudelle, niin syntyivät ikuisen valon merkit.

8.8. 1985

——————————————————————————————–

MEREN AARRE

Seisoin suuren meren rannalla. Näin hiljaisen veden, jonka väri oli tummansininen. Väri ilmaisi, että meri oli syvä. Näin kaukana toisella rannalla veneen, jota joku työnsi juuri vesille. Samassa, kun vene irtosi rannasta, nousi hirveä myrsky.

– Mieletöntä lähteä tällaiseen myrskyyn, ajattelin. Olin melkein varma, että lähtijä peruisi matkan ja palaisi takaisin.

Hän ei tehnyt niin. Hän alkoi soutaa venettä. Myrsky vain yltyi. Vene näytti välillä peittyvän aaltoihin. Välillä se nousi korkealle kuohujen päällä. Joskus se oli niin kauan poissa näkyvistä, että pelkäsin sen jo uponneen. Mutta aina se tuli esiin. Toivoin, että soutaja palaisi rantaan, eikä minun tarvitsisi pelätä hänen puolestaan, mutta hänellä ei näyttänyt olevan aikomustakaan tehdä niin. Tuossa hirvittävässä aallokossa soutaja eteni veneineen merta pitkin ja poikin, näytti siltä kuin hän olisi etsinyt jotakin eikä halunnut jättää mitään paikkaa tutkimatta.

Äkkiä hän pysäytti veneen. Näin hänen laskevan kätensä veteen ja nostavan sieltä jotakin. Kaikki tapahtui sen verran kaukana, etten nähnyt selvästi, mutta esine, jota hän piti, näytti kruunulta. Olin näkevinäni sinisiä hohtavia kiviä sen reunoilla. Odotin, että soutaja laskisi löydön veneen pohjalle ja soutaisi pikaisesti rantaan, mutta hän vain katseli sitä hetken ja laski sen sitten rauhallisesti veteen.

Nyt hän lähti soutamaan rantaan. Hän läheni paikkaa, jossa olin. Juoksin vastaan. Vesi kuohui vielä. Se oli siepata minutkin mukaansa. Soutaja oli Maitreya.

– Miksi et ottanut sitä mukaan? kysyin. – Nythän se taas katosi.

– Se on kadoksissa vain siltä, joka ei tunne meren syvyyttä. Nyt on löydettävä kaikki maan aarteet. Ne ovat syvemmissä kätköissä. Ne ovat pimeimmissä luolissa. Niiden löytäjän on ymmärrettävä ja voitettava maan pimeys.

15.8. 1985

——————————————————————————————–

Ylistys Maitreyalle

Minä istuin

kätkettynä

vangittuna

pieniin uniini

niitä hellästi vartioiden.

Niiden lumoavat kuvat silmissäni

kun tulit

ja avasit ovet maailmoihin

joissa kaikki loistavat näyt ja kuvat.

Minä hajosin kuin vanha ruukku palasiksi

lentelin ympäri lumena, sinkoilin,

kun kätesi kiisivät koskettimilla,

kun rajut soinnut iskivät ääniään,

voittamaton.

Sinun – voittajan,

pelkojen,

ahdistusten,

vihan,

halun voittajan

edessä

minä kumarsin

sydämessäni

kädet toisiaan koskettaen,

ja sinä seisoit Jumalani paikalla,

maailmani kuvista

suurimpana,

korkeimpana,

palvotuimpana.

Ylevä,

voittoisa

kaunis ja

viisas.

Maitreyan syntymäpäivänä 21.8.1985

——————————————————————————————–

Minä lensin, minulla oli suuret valkoiset siivet. Lensin niillä portille, jossa istui kerjäläinen kuluneissa vaateriekaleissa, iho paiseilla, silmät sokeina.

     Hän kerjäsi minulta toista siipeä, että voisi nukkua sen päällä ja toista suojakseen.

     Annoin siivet hänelle, hän meni siipien väliin ja kääriytyi niihin kuin simpukan koteloon.

     Minä menin portista sisälle. Siellä oli tie, jossa oli virtaavaa hiekkaa. Tien laidoilla olivat korkeat kivimuurit. Kuljin niitä pitkin, kunnes tulin suurelle lammelle, joka oli täynnä punaista vettä.

     Kerjäläinen oli siellä, hän istui siivet selässään, hänen ihonsa oli sileä ja hänen silmänsä kirkkaat ja näkevät.

     Hän pyysi minua keräämään hänelle kaloja lammesta. Niitä olikin paljon, niitä oli koko lampi täynnä. Kahlasin veteen ja keräsin hänelle kaloja, hän täytti niillä sylinsä ja hankasi niitä sormillaan. Niiden tumma väri kirkastui hangatessa. Ne olivat nyt kuin tummunutta kultaa. Hän kantoi kultakalat minulle ja lähti siivet selässä pois. 

— Kylvä ne takaisin veteen, hän sanoi lähtiessään.

Aloin heitellä kaloja. Jokainen kala vei veteen valoa ja teki sen kirkkaammaksi.

     Kun olin heittänyt ne kaikki, vesi oli täysin kirkasta ja lammen pohjalla näin kerjäläisen istumassa. Nyt hänellä oli puhtaan valkoiset harsonohuet silkkivaatteet, jotka leijuivat kepeästi vedessä ja puhdistetut kalat uivat hänen syliinsä.

4. 10. 1985

——————————————————————————————–

Keltaiseen vaatteeseen pukeutunut olento istui kahden suuren puun välissä. Toinen puu oli aivan kuolleen näköinen. Paljasrunkoinen, musta puu. Sen oksissa ei näkynyt edes kuihtuneita lehtiä. Toine oli vielä äskettäin tehnyt muutaman lehden. Ne roikkuivat nuutuneina ja putoamaisillaan.

     Tuo olento ojensi kätensä molempia puita koskettaen. Se, jossa vielä äsken oli ollut elämää, vavahti rajusti, ja sen sisällä alkoi elämä hitaasti liikkua. Sekin, joka oli jo ehtinyt kuolla, jonka ainoa elämänmerkki oli pystyssä pysyttely, sen ainoa ote elämään olivat sen vahvat juuret, jotka etsivät kuolleinakin tietään ja vettä ja ravintoa. Vähitellen kosketus sai aikaan muutoksen. Toinen puu jo puhkesi lehtiin ja alkoi kukkia. Toinenkin kasvatti pieniä silmuja, jotka kuitenkin pian varisivat pois.

     Kukkiva puu antoi sataa kukkia senkin päälle ja niin se vähitellen alkoi voimistua.

Punaiseen vaatteeseen puettu olento seisoi meren rannalla, kun hänet tapasin. Hänellä oli mukanaan verkkoja ja köysiä, joilla hän pyydysti vedestä kivenlohkareita ja vettyneitä puita, kuolleita oksia ja kuolleita kaloja. Hän oli taitava ja nopea pyydystäjä ja vesi puhdistui.

Kolmas olento istui vihreään puettuna, hänellä oli edessään astioita, joissa oli vettä ja lehteviä oksia. Hän tarjosi minulle niitä syötäväksi. Ne maistuivat makeilta ja raikkailta ja niistä tuli hyvin voimakas olo.

Neljännellä olennolla oli valkoiset vaatteet. Hän istui vuoren huipulla ja kääntyi koko ajan eri suuntiin. Hänen katseestaan hohti kirkas valo.

Kaukaisimpana istui olento, jonka vaatteissa oli monia eri värejä, ja jonka hartioilla istui viisi lintua. Hänellä oli kädessään miekka, jota näyttämällä hän antoi merkin linnuille, sanansaattajille, viestinviejille. Ne lähtivät merkin saatuaan lentoon ja lensivät kohti valonlevittäjää. Valon läpi lennettyä niiden siivet tulivat hohtaviksi. Sitten ne jatkoivat lentoaan. Ne saapuivat merelle, joka oli puhdistettu. Ne saattoivat hyvin uida siinä takertumatta oksiin tai risuihin tai törmäämättä kiviin. Jos ne väsyivät tai eksyivät, punapukuinen hahmo heitti pelastavan köyden heidän ulottuvilleen. Näin linnut jatkoivat matkaa.

19.10.1985

——————————————————————————————–

Lepäsin mustuneena mädäntyneenä ruumiina hiekalla. Hajonneisiin käsiini oli takertunut oksa. Se oli irronnut puusta, joka oli siinä lähellä. Kouristuksenomaisesti pusersin oksa, vaikka olin jo ruumiillisesti poissa.

     Silloin syttyi puun takana taivaalla kirkas valo – se kohdistui ruumiiseeni, se poltti kaiken pahanhajuisen mädän lihan pois, luutkin katosivat.

     Sitten valo kertyi pieneksi lammikoksi syvänteeseen sille kohdalle, jossa pääni oli ollut. Ja lammikosta nousi ohut ruoho, kirkas ja korkea, mutta valossakaan siitä ei langennut varjoa.

     Hetken aikaa hiekalla oli syvän tumma jälki, joka vähitellen pieneni ja pieneni, valui syvänteeseen, joka oli syntynyt hiekkaan. Kun kaikki tumma oli vajonnut siihen, täyttyi syvänne valolla.

20.10. 1985 (?)

——————————————————————————————–

Minä olin pimeässä luolassa. Palelin. Pieni ristikkoikkuna erotti minut maailmasta, yritin murtaa ristikon, mutta en jaksanut. Minussa oli paljon voimaa, mutta ristikko oli minua voimakkaampi. Yritin löytää lämpöä luolasta, mutta sitä en löytänyt.

     Löysin paksun köyden, joka oli ympärilläni. Sidoin sen oveen ja vedin. Köysi katkesi ja ovi raottui hiukan. Tulin hämärään sumuiseen maahan. Siellä ei ollut ketään, pimeä leijui raskaana maan yläpuolella.

     Huomasin, että minulla oli ylläni paksu musta takki, joka oli hirvittävän painava. En kuitenkaan tajunnut sen todellista painoa, ennen kuin luokseni tuli valoisa olento, joka pyysi minua antamaan takin hänelle. Riisuessani sitä, minulle selvisi, että se oli painavampi kuin olin luullut. Olento levitteli sen ja kutsui sen päälle kolme hirviönaamaista tanssijaa. He alkoivat hurjasti hyppiä takin päällä. Siitä lähti aivan valtavasti mustaa pölyä, sitten sen langat alkoivat katkeilla, kudos murtua. Tanssin lopussa takista oli jäänyt jäljelle vain pieni pitsikaistale, jonka olento ojensi minulle.

2. 11. 1985 (?)

——————————————————————————————–

HERÄÄMINEN

Hauta oli avattu keskelle peltoa. Syvälle maahan kaivettu pitkä hauta, jota korkeat maavallit reunustivat.

     Hautaaminen näytti olleen käynnissä. Joku oli keskeyttänyt sen. Ehkä se kirkas valopallo, joka leijui haudan yläpuolella. Ehkä se oli tullut viimeisillä hetkillä ja estänyt lopullisen pimeyden. Valopallo jakoi valoaan kaikille kuolleille, joita virui haudan pohjalla paksuina pinoina, sekavina kasoina sekä haudan reunoilla roikkuen ikään kuin he olisivat olleet yrittämässä sieltä pois, pois lopullisesta pimeydestä.

Yksi yhteinen piirre heissä oli. Kaikilla oli pieni soittokello kädessään ja heidän käsiensä viimeisistä asennoista saattoi päätellä, että kellojen soitto oli keskeytynyt kuoleman tullessa.

Valo leijui ylhäällä ja kellojen kyljet kimalsivat sen osuessa niihin. Sitten valon alle ilmestyi suuri hahmo, joka kantoi suurta leveäteräistä miekkaa. Empimättä hän survaisi miekan valoon, joka heti avautui ja alkoi sataa säteitään ruumiiden päälle.

Kuolema oli kuitenkin vienyt heidät jo kauas. Kellot olivat lähempänä elämää. Ne alkoivat valon kosketuksesta heti liikkua ja soida. Niiden liikkuminen herätti kädet ja niiden liikkumisen voima sai kädetkin liikkumaan. Kuolleiden kädet nousivat ja laskivat ja helistivät kelloja ruumiiden maatessa vielä elottomina.

Vähitellen kellojen ääni herätti kuolleiden sammuneet tajunnat, pysähtyneet ruumiit alkoivat hetki hetkeltä elää enemmän. Toinen toistaan tukien he nousivat, kiipesivät haudastaan, ryömivät maavallien yli ja koko ajan kellot soivat heihin enemmän elämää. Täysin heränneinä he lopulta näkivät tuon herättäjähahmon kulkevan edellään miekkaa kantaen, he näkivät edessään valaistun luolamaisen rakennuksen, johon johti neljä holvimaista ovea.

2.2. 1986

——————————————————————————————–

Näin korkean valkoisen muurin, jonka harjalla olivat miekkailijat. Heidän kasvojaan ympäröi kirkas valokehä ja he tekivät koko ajan miekoillaan rajuja iskuja ikään kuin olisivat taistelleet näkymättömiä vihollisia vastaan. He taistelivat ja taistelivat, hetkeksikään eivät pysähtyneet.

     Kuljin muurin portille ja päätin mennä siitä sisälle katsomaan mikä oli tuo paikka, jota miekkailijat noin sinnikkäästi puolustivat.

     Portti johti pitkään käytävään, jossa törmäsin heti peilioveen, jossa näin oman kuvani hyvin tarkasti ja selvästi. Peili veti lujasti minua puoleeni ja huomasin astuvani sen läpi sen särkymättä. Hetken kuluttua tulin uudelle peilille ja huomasin, että tavanomaisten vaatteitteni tilalle olin saanut kauniimman puvun. Näin jatkoin etenemistä ja jokaisella uudella peiliovella huomasin puvussani muutoksia, koristeita ilmestyi lisää ja koruja. Sitten näin käytävän kahden puolen kaksi vihreäpukuista olentoa, jotka hymyilivät minulle ystävällisesti ja painoivat jotain päähäni. Edessä ei ollut enää peilejä, joten en voinut nähdä, mitä se oli.

     Käännyin katsomaan käytävää, josta olin tullut, nähdäkseni, miten pitkä se oli ollut, mutta näin ’Puhtauden ja kirkkauden tuovan vaaleanpunaisen pilven’ astuvan viimeisestä peilistä ja nuo kaksi vastaanottajaa laskivat kukkaseppeleen hänen päähänsä. Paikka oli niin juhlava, ettemme uskaltaneet sanoa mitään, menimme istumaan tuoleille, joiden päällä oli linnunsulkia. Huomasimme huoneen katonrajassa linnut. Niitä oli siellä valtavia parvia. Ne istuivat siellä siivet levällään kuin odottaen lentoon lähtömerkkiä. Keskellä huonetta eteni merkillinen kulkue, joukko olentoja, jotka kantoivat vadeilla linnunmunia ja lauloivat samalla mantraa. He kulkivat hitaasti ja keskittyneesti pitäen vateja sydämensä kohdalla. Kun mantra oli lopussa, he nostivat vadit päänsä päälle ja silloin munat kuoriutuivat ja linnut niistä lähtivät lentoon. Kantajat pudistivat munankuoret lautasilta jalkoihinsa, jossa ne näyttivät jauhautuvan lumivalkoiseksi tomuksi. Sitten he hakivat seinustalla olevista linnunsulilla vuoratuista pesistä uusia ja jatkoivat suoritustaan.

     Heidän lähtiessään hakemaan uutta annosta, me vasta huomasimme, että Maitreya istui heidän kulkukehänsä keskellä. – Näytän teille jotakin, hän sanoi meille. Vadinkantajat jäivät sivustalle odottamaan. Maitreyan kasvot ottivat toisen muodon. Ne muuttuivat värikkäiksi ja iloisiksi. Hän alkoi hurjasti lyödä suurta rumpua. Sitten kuulimme naurun. Se tuli jostain ylhäältä. Se tuli jostain sivulta. Se tuli jostain kaukaa. Se tuli kaikkialta, iloinen, helisevä nauru. Sitä oli valtavasti. Se tarttui meihinkin.

– Mahtavaa iloa, ajattelin.

Rummutuksen alettua olivat vadinkantajatkin palanneet hommiinsa. Nyt he juoksivat, lukivat mantransa salamannopeasti. Kaikki tapahtumat olivat samat kuin äsken. Kaikki vain tapahtui kuin nopeutetussa filmissä. Lintuja syntyi joka hetki.

Rummutuksen lakattua, kaikki palautui entiselleen. Kantajat kulkivat entistä vauhtiaan ja nauru lakkasi.

– Näytän teille vielä muutakin, sanoi Maitreya. Vatienkantajat kyykistyivät paikoilleen. Telineessä oli kymmenen kiiltävää miekkaa. Maitreya otti ne yhden kerrallaan ja teki rajuja liikkeitä aivan kuin olisi taistellut jotain näkymättömiä vastaan. Samalla hänen kasvonsa kuitenkin olivat lempeät ja hymyilevät. Kun hän oli laskenut viimeisen miekian telineeseen, lähtivät kantajat taas liikkeelle ja mantran laulu jatkui.

     Maitreya tuli ja sanoi: – Nyt on aika aloittaa työt. Tämä oli innostusta. Hän kulki edellämme ovelle, josta olimme tulleet. Vaelsimme saman reitin takaisin, samalla riisuuntuivat korut ja koristeet puvuistamme. Juhlapuvut sentään jäivät jäljelle ja kukkaseppeleet.

     Tulimme paikkaan, joka näytti kuihtuneelta autiomaalta. Kaukana näimme valkoisen muurin ja sen harjalla sinnikkäät miekkailijat.

– Lähteet on saatava näkyville, kukat ja puut kasvamaan ja torni on rakennettava. Kun rakennatte sitä, muistakaa tehdä se niin, että sen näkevät nekin, jotka eivät sitä vielä näe.

     Jäimme töihin. Innostuksemme vain suureni, kun lähteitä kaivaessamme löysimme maahan kätkettyinä uponneita patsaita. Arvasimme että Maitreya oli kätkenyt ne meitä varten.

     ’Pulppuava ilon lähde’:kin ilmestyi paikalle. Hän nousi veneestä läheisen meren rannassa.

– Tulin suoraan tänne, kun tuli kiire, hän sanoi.

9.3. 1986

——————————————————————————————–

Maitreya kulki tiellä. Hänellä oli viitta hartioillaan, matkasauva kädessään ja päässään korkea pääkoriste.

     Hän tuli kahden tien haaraan. Hän pysähtyi ja repäisi viittansa kahtia, sauvansa kahtia ja jatkoi matkaa kahtena samankaltaisena hahmona kahdella tiellä.

     Jälleen hän tuli tienhaaraan näillä kahdella tiellä. Jälleen repesivät viitat ja sauvat ja matka jatkui neljänä hahmona neljällä tiellä. Nämä neljä toisensa kaltaista hahmoa kohtasivat toisensa suuren puun alla. He kokosivat viittansa ehjäksi ja sauvansa yhtenäiseksi. Samalla myös hahmot sulautuivat yhdeksi, joka istui puun alle, nosti sauvansa ja sanoi:

– Teet yhden kysymyksen ja odotat kiinnostuneena vastausta.

Teet kymmenen kysymystä ja odotat innokkaasti vastausta.

Teet sata, teet tuhat kysymystä ja odotat kiihkeästi vastauksia.

Ymmärrät lopulta, että kaikkiin kysymyksiin on vain yksi vastaus.

Sitä kannattaa todella etsiä.

9.3. 1986

——————————————————————————————–

Istuimme pienen lähteen reunalla puhtaalla, valoisalla niityllä. Maa oli ruohojen peittämä. Lähteen vesi oli kirkasta. Sen pohjalle saattoi nähdä ja olimme jo nähneet siellä olevat suuret, kauniit helmet. Välillä vesi poreili, välillä se oli liikkumatta. Toivoimme, että poreilu irrottaisi helmet ja nostaisi pintaan, josta voisimme poimia ne. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Ehkä poreilu ei ollut tarpeeksi voimakasta tai sitten helmet olivat liian lujasti kiinni lähteen pohjassa.

Tunsimme siinä istuessamme voimakkaita, hyviä tuoksuja, joita silloin tällöin kulki ohitsemme. Ajattelimme, että jossain lähistöllä täytyi olla kukkiva metsä, josta tuoksut tulivat. Sanoimme, että kun helmet olisivat meillä, voisimme lähteä etsimään sitä metsää. Tuoksujensa perusteella se tuntui tavoittelemisen arvoiselta.

Näimme Maitreyan tulevan niityn yli suurta torvea kantaen.

– Sinulla on uusi soitin, minä sanoin. – Minkälainen ääni siinä on?

– Ääni on tulinen, sanoi Maitreya. – Helpompi nähdä kuin kuulla.

Hän nosti torven kohti taivasta ja puhalsi siihen. Torven nielusta söksyi korkea tulinen patsas, jonka liekit kasvoivat koko ajan ylöspäin. Patsas tavoitti nähtävillä olevan korkeuden ja räjähti sitten. Räjähdyksen jälkeen satoi pieniä punaisia kiviä maahan. Nyt Maitreya puhalsi uudelleen torveen. Sieltä tulvi pieniä valkoisia pilviä, jotka peittivät nuo punaiset kivet ja kun pilvet olivat kadonneet, ei kiviäkään enää ollut näkyvillä. Mitään ääntä emme tosiaankaan koko aikana kuulleet.

     Nyt Maitreya suuntasi torven lähteeseen ja puhalsi siihen. Voimakas tulipatsas tunkeutui veteen saaden aikaan siinä villin liikkeen, kuohunnan ja pulppuilun. Vesi kuohui korkeina pyörteinä ja maahan pudotessaan sen mukana satoi pieniä punaisia kiviä, joiden päälle puhaltuivat pilvet.

     Veden hiljettyä huomasimme kaivatut helmet sen pinnalla. Innostuneina ja tyytyväisinä keräsimme ne vedestä.

– Tekeminen on aina odottamista parempi, sanoi Maitreya. Mitä aiotte nyt tehdä?

Kerroimme hänelle aikeestamme etsiä tuoksuva metsä, jos se oli olemassa.

– Nyt se on mahdollista, kun teillä on helmet. Varokaa pudottamasta niitä maahan tai antamasta petolinnuille, jotka kyllä yrittävät kaikkensa saadakseen ne haltuunsa.

     Maitreya ojensi meille silmäkoristeisen päivänvarjon. – Ottakaa tämä, se suojelee teitä. Hän oli avannut varjon valmiiksi. Vaikka se peitti auringon valon taakseen, sen alla tuntui olevan toisenlaista kirkkaampaa valoa.

– Nyt voitte turvallisesti etsiä metsää. Tuskimpa se on enää kaukana. Sieltä löydätte lisää helmiäkin, kun niitä tarvitsette.

10.3. 1986

——————————————————————————————–

JALOKIVISILMÄT TULEVAT ESIIN

Valon täyttämä olento näyttäytyi suuren pimeyden reunassa. Hän astui pimeyttä kohti. Häntä se ei voinut eksyttää eikä harhauttaa. Hän kulki suoraan ja erehtymättä.

Kun hän oli kulkenut pimeyden läpi siihen eksymättä ja nähnyt sen määrän, hän antoi valonsa tulla esiin. Kirkkautena se tulvi hänen kasvoillaan, pisaroina se säteili hänen ihollaan, kultaisina säikeinä se loisti hänen hiuksissaan.

Valo kasvoi ja kasvoi hänen ympärillään leviten pimeyteen ja hajottaen sen.

Valossa näkyi se puu, jonka juurella hän istui ja jonka juurelle hänen eteensä puhkesivat kirkkaat lähteet, jotka olivat täydellisen puhtauden ilmentymä.

Lähteiden reunoilta hän etsi esiin jalokivisilmän. Löydettyään hän otti sen kädelleen ja samalla hetkellä, kun hänen kätensä pitelivät sitä, jalokivisilmiä alkoi tulla lisää. Niitä tuli esiin maasta, niitä leijui taivaalla, ne täyttivät meren pinnan, niitä kasvoi esiin suuresta puusta, ne puhkesivat kukkien sisältä.

Niiden kautta näkeminen oli valheetonta, syvällistä, kaiken läpäisevää, täydellistä ja totta.

20.3. 1986

——————————————————————————————–

VALON KANTAMINEN

Meidän piti kiivetä ylös vuorelle ja sytyttää sen huipulle valo. Maitreya kertoi rakentaneensa alttareita matkan varrelle. ensimmäiselle hän oli sytyttänyt valon. Meidän piti ottaa se ja kantaa se seuraavalle alttarille. Meidän tuli kulkea viivyttelemättä, ettei valo ennättäisi palaa loppuun ennen seuraavaa alttaria, sillä silloin joutuisimme palaamaan takaisin alas.

”PIMEÄÄN NÄÄNTYNEITÄ ON PALJON. JOKA HETKI NE ENENEVÄT ELLETTE PIDÄ KIIRETTÄ. VUORELLE SYTYTETTY VALO VOI PELASTAA MONET NÄÄNTYMÄSTÄ.”

31.3. 1986

——————————————————————————————–

TYHJENTYMÄTÖN MALJA

Korkealta vuorelta syöksyi valtavasti vettä.

Näky oli raju ja suureellinen. Tuntui melkein siltä kuin kokonainen meri olisi pudonnut vetenä alas.

Vuoren juurella oli syvänne kuin valtava malja, johon kaikki vesi kerääntyi.

Kun tuo maljamainen syvänne oli täyttynyt ääriään myöten, veden tulo pysähtyi ja sillä kohdalla, mistä vesi oli tullut, vuorten rinne oli kirkkaan kristallin kaltainen. Ja tuosta kirkkaasta kristallipinnasta heijastuivat esiin kauniit kasvot. Vedenpinta maljassa oli tyyntynyt ja käynyt liikkumattomaksi. Siihen nuo kauniit kasvot heijastuivat ja siitä puhkesivat esiin. Maljan pinnasta samat kasvot heijastivat kuvansa taivaalle, josta ne tulivat yhtä selvinä ja näkyvinä esille.

Samalla hetkellä kun kaikki kolmet kasvot ilmestyivät näkyville kuulin äänen sanovan: – Tämä on Maitreyan malja. Nyt se on täytetty tyhjentymättömäksi.

Kerro se.

6.4. 1986

——————————————————————————————–

OUDOSSA MAJATALOSSA

Olimme avanneet oven majataloon, joka ei näyttänyt hyvältä paikalta.

Siellä oli pimeitä huoneita, kehnot lamput paloivat pöydillä, savua ja likaa näytti olevan kaikkialla. Myös ihmiset, jotka siellä olivat, näyttivät likaisilta. Heidän vaatteensa olivat tummia ja surkeassa kunnossa. He istuivat raskaiden puupöytien ympärillä ja pelasivat kiihkeästi joitakin pelejä. He eivät puhuneet toistensa kanssa, he eivät katselleet ympärilleen. He vain keskittyivät peleihinsä ja yrittivät onnistua niissä.

Talo oli hirvittävän ahdas. Siellä oli liikaa väkeä. Eikä majatalon omistajaa näkynyt missään. Kukaan ei tarjonnut kenellekään ruokaa eikä juomaa eikä huolehtinut savuavista lampuista.

Alakerrasta näyttivät nousevan portaat talon vintille. Portailla tungeksi mustia villikukkoja, joilla oli tulenpunaiset heltat ja jotka rähisivät ja nokkivat toisiaan. Vintiltä kuului hirveä mekastus. Pelaajat eivät kuitenkaan välittäneet siitä. Vaikka kukot tungeksivat heidän päälleen, iskivät nokillaan heidän ihostaan suuria palasia, kiskoivat kimputtain hiuksia heidän päästään, pelaajat eivät välittäneet eivätkä tehneet mitään kukkojen häätämiseksi.

Emme voineet mennä sisemmälle majataloon vaan käännyimme ovelta. Tulimme pihalle, joka ei näyttänyt ollenkaan soveltuvan talon kauhuihin. Piha oli siisti ja sen laidassa kasvoi kauniita puita. Näimme Maitreyan tulevan erään puun takaa. – Katto on purettava, että kukot pääsevät vapaiksi, hän sanoi meille.

– Eikö majatalon omistaja tee sitä itse, sanoimme. – Jos hän suuttuu kun menemme hajoittamaan hänen omaisuuttaan.

– Hän ei tee sitä, sanoi Maitreya. – Te voitte auttaa häntä.

Lähdimme purkamaan kattoa. Heittelimme mädäntyneet laudat pois. Jo pienistä koloista kukot lensivät ulos. Nähtyään valoa ja nähtyään kauniit puut pihan laidassa, ne muuttivat luonnettaan täysin. Ne lensivät rauhallisina ja tappelematta puuhun ja alkoivat nyppiä irti mustia höyheniään.

Kun olimme purkaneet katon ja kaikki kukot olivat puissa puhdistamassa  itseään, tuli Maitreya uudelleen ja sanoi: – Ottakaa nyt vene rannasta ja soutakaa se sillan lähelle. Siellä tarvitaan sitä.

Menimme rantaan. Siellä oli paljon erilaisia ja eri värisiä veneitä. Emme osanneet tehdä valintaa. Menimme kysymään Maitreyalta, ettemme vain valitsisi väärin.

– Ottakaa suurin ja kirkkain. Sen täytyy näkyä hyvin.

Otimme kirkkaan kultalaitaisen veneen ja lähdimme soutamaan merelle.

Samassa näimme sillan. Se oli kummallinen keskentekoinen silta. Se ei ulottunut kummastakaan päästään rannalle. Näimme jonkun juoksevan siltaa edestakaisin. Se oli ’Pulppuava ilon lähde’. Huusimme hänelle. Hän vilkaisi meitä. – Hyppää alas veneeseen, me huusimme.

– En ehdi vielä. Minun on juostava. Hän jatkoi juoksuaan. Kauhuksemme huomasimme, että joka kerran kun hän pääsi sillan päähän ja kääntyi, silta lyheni.

– Minun on ensin juostava tämä loppuun, huusi Pulppuava ilon lähde. Odottakaa siellä.

6.4. 1986

——————————————————————————————–

JUOSKAA

Hiekkakentän keskellä oli uhrauspaikka. Maitreyalla oli kädessään syvä kulho, jonka hän täytti hiekalla ja heitti sitten hiekan syvään kuoppaan, johon koko erämaa näin vähitellen valui.

Kentän reunalla oli runsain määrin tapahtuman seuraajia. He kaikki olivat uhkeissa juhlapuvuissaan, runsaissa säihkyvissä koruissa, kukkakimput sylissään.

Jokaisen kulhontyhjennyksen jälkeen hiekkaerämaahan ilmestyi puhdistunut, avara kohta, johon nopeasti kasvoi ruohoa ja puun taimi. Kun juhlavieraat huomasivat tämän, he ryntäsivät juosten puita kohti, tarrautuivat puiden rungoista kiinni. Juostessa heidän pukunsa ratkeilivat ja repesivät, heidän kimaltavat korunsa irtosivat ja sotkeentuivat hiekkaan, heidän ruumiittensa kauneus haurastui.

Kun kaikki tämä oli heistä kadonnut, heidän päänsä alkoivat hehkua, heidän silmänsä loistaa ja ihonsa säteillä. He loistivat kaikki kuin juuri sytytetyt lamput.

Jokaisen uhrauksen jälkeen he kuulivat huudon: – Juoskaa!

2.6. 1986

——————————————————————————————–

RUUKUT

Vihreä jalusta oli voimakas ja hyvin täynnä elämää, elämän virtausta, yhteys, silta kirkkaaseen ymmärtämiseen.

Esillä oli soivia ruukkuja. Niiden ääni oli kirkas. Viallisten ruukkujen ääni katkeili ja sammui. Niiden pinnoille kertyi jäätä ja niistä nousi jäätävää höyryä. Joku särki niitä ja huusi kaikuvalla äänellä: ”Haudankaivaja esiin!”

Kutsu toi esille suuren valkoisen hämähäkkiä muistuttavan otuksen, joka asettui huoneen ikkunalle ja iski kyntensä ikkunan reunoihin.

Kun viimeinen soimaton ruukku oli rikki ja ruukkujen valvoja vienyt ne ulos talon parvekkeelle, alkoi tuo otus hajota. Sen sääret katkeilivat, kynnet irrottivat otteensa, se tipahteli kohta kohdalta pois ja katosi. Siitä jäi jäljelle pieni huurupilvi, joka sekin hajosi vähitellen pois.

Nousin seisomaan ikkunaan, katsoin ulos nähdäkseni meren. Seisoessani siinä ymmärsin, että siitä kohtaa oli mahdollista nähdä hyvin syvälle ja hyvin kauas, siinä saattoi nähdä kaiken, mitä muuten ei nähnyt ja ymmärtää sellaista, mitä muuten ei koskaan ymmärtäisi.

Näin meren pohjalla paljon ruukkuja, jotka oli täytetty punaisella vedellä ja ruukkujen takana loisti jalokivi, jonka särmistä virtasi säteitä, niin voimakkaita, että ne tuntuivat lävistävän silmäni.

Näkeminen muuttui. Katselin itseäni ulkoapäin. Näin itseni suurena valkoisena ruukkuna ja suuri torvi oli painettu ruukun suulle. Torvesta puhaltui vettä ruukku täyteen. Sitten torvi imaisi kaiken veden pois ja ruukku jäi tyhjäksi. Sitten torvi puhalsi uudelleen, tällä kertaa se puhalsi ruukkuun äänen, joka synnytti tunteen, että kaikki oli uutta ja ehjää.

Lopussa ruukku sulautui valkoiseen huoneeseen. Huone sulautui mereen. Meri jalokiven säteisiin, joiden kosketuksessa kaikki meren pisarat muuttuivat valoksi, joka oli täynnä soivaa ääntä, joka levitti tietoa ja puhtautta kaikkialle.

6.12. 1986

——————————————————————————————–

LASITALOT

Kaksi suurta lasitaloa oli rakennettu vierekkäin. Toiseen saattoi nähdä selvästi sisälle. Sen seinät olivat kirkkaat ja näkyivät läpi. Kaikki, mitä talossa oli tuli selvästi näkyville.

Talossa oli seitsemän huonetta, joista yksi oli keskellä ja muut kuusi ympärillä. Kaikissa kuudessa huoneessa oli erilaisia kirkkaita lasitavaroita jotka näkyivät toinen toisensa läpi. Esineisiin kuului myös soittimia.

Keskimmäisessä huoneessa ei ollut tavaroita, mutta sen keskellä istui valtavan suuri olento, joka myös oli läpinäkyvä niin kuin kaikki muukin siinä talossa. Olennon sisällä oli vain valoa, se täytti koko talon, osa valosta levisi talon ympärille, johon oli muodostunut siitä valaistu alue, joka näytti hitaasti leviävän ja kasvavan.

Olennon yläpuolella oli suuri kristallivalaisin, se täytti kimaltavilla miekanteriä muistuttavilla osasillaan koko katon ja jokainen osanen valaisi kirkkaasti.

Ulkopuolelle leviävä valo läheni sitä tosita taloa, jonka kyllä saattoi nähdä, mutta jonka seinät olivat läpinäkymätöntä lasia. Valon lähetessä sen seinämiä tuli näkyville seuraava talo, joka oli tämän takana. Niitä saattoi olla miten paljon tahansa.

6.12. 1986

——————————————————————————————–

Mereen syntyneen jalokiven eteen ilmestyi täysin valkoinen olento. Hänen kasvonsakin olivat valkoiset, suu, silmät, huulet. Suusta puhaltui pieniä valkoisia pilviä kuin puhetta. Korvat olivat kuitenkin suuret ja hehkuvan punaiset ja niistä alkoi sataa punaisia pisaroita, joita punaiset kalat kiirehtivät syömään.

     Syödessä niiden väri alkoi muuttua, ne vaalenivat ja vaalenivat. Lopulta niiden suomut olivat hohtavan valkoiset. Myös evät ja pyrstö ja silmätkin. Kun kaikki kalat olivat muuttaneet väriä, alkoi olennon suusta tipahdella valkoisia pisaroita. Kalat ryntäsivät ahmimaan niitäkin ja taas niiden olemuksissa tapahtui rajut muutokset. Valkoinen väri alkoi kevetä, suomut, pyrstöt ja evät muuttuivat läpikuultaviksi kuin lasi, myös niiden silmät. Kun kalat uivat, ne näkyivät toinen toisensa läpi ja meren vesi näkyi niiden läpi. Lopulta ne kokonaan sulautuivat meren veteen, ettei niitä enää hahmoina voinut erottaa. Vain niiden olemisen voi aistia veden väreilyssä, joka syntyi niiden liikkuessa meressä.

     Nyt olennon lumivalkoisista silmistä alkoi sataa runsaasti läpikuultavia pisaroita, joiden sisällä oli kirkas kultainen valopiste. Vedessä syntyi rajua aaltoilua. Nuo näkymättömät kalat uivat innokkaasti kohti uutta ravintoa.

     Nuo merkilliset valopisarat saivat näkymättömissä kaloissa rajuimmat muutokset. Niille alkoi kasvaa sulkia, vähitellen hahmottui esiin suurikokoisia lintuja, joitten sulkia valosydämiset pisarat koristivat. Linnut lensivät suoraan linnan tornin ikkunoille. Kun olento kantoi jalokiven tornini huipulle, innostuivat linnut lentämään sen valossa. Ne lensivät ja lensivät, kunnes niiden olemus ja lento sulautui täydellisesti jalokiven valoon.

     Nyt olento istui tornin korkeimmalle parvekkeelle ja löi käsiään yhteen. Hänen syliinsä ilmestyi kullanvärinen liekki, josta hän vauhdikkaasti alkoi nostaa esille lasinkirkkaita ruukkuja, joiden kaikkien sisälle hän puhalsi kultaista valoa. Ruukut hän asetti tornin ikkunoille, jossa ne näyttivät kaiken valonsa.

     Nyt tuo jalokiveä kannattava torni oli niin loistava ja kaunis, ettei sokeinkaan kulkija voinut olla sitä näkemättä. Vähitellen ruukuissa oleva valo alkoi soida, ensin hiljaa, sitten voimistuen, kunnes ääni paisui niin voimakkaaksi, ettei kuuroinkaan olisi voinut olla sitä kuulematta.

     Kuolleetkin saattoivat herätä siihen ääneen.

6.12. 1986

——————————————————————————————–

Kukkakori, josta olento heittää valkoisia kukkia.

Olento, jolla on punasilkkiset vaatteet, istuu lootusasennossa sylissään astia.

Valkopukuinen olento heittää valkoisia pilviä

     se on elämää

   alan yskiä käsi, jossa jalokivi, menee lävitseni.

Valkopukuinen tuo astian, josta suihkuaa vettä.

Samaan aikaan kun vesi kulkee lävitse ja koskettaa maata kaikkialla, nousee vihreitä versoja.

Käsi osoittaa ylös pyöreää valkoista kuuta,

olento tanssii.

Kaikkialla musiikkia, joka kuullostaa pieniltä kelloilta, jotka soivat hyvin nopeasti.

7.12. 1986

——————————————————————————————–

Elämämeditaatio

Menen vanhalle kaivolle juomaan vettä.

Käteni tulevat vedestä läpikuultaviksi ja sormeeni ilmestyy kirkaskivinen sormus,

syvä kirkasvetinen lampi ilmestyy kaivon tilalle.

Lammen pinnasta heijastuu täysikuu.

Olen kuun ja sen heijastuman välillä,

minulla ei ole kokoa eikä muotoa.

Avaruudessa kulkee välillä heikko väre, samoin lammen pinnalla.

Kuun yli kulkee välillä valkoinen pilvi, sama heijastuu lammen pinnasta.

Kun nektarista lähtee valonsäde, joka tarttuu kaikkeen kuolleeseen,

minua ympäröivä avaruus pienenee ja ilma tulee täyteen tuhkaa.

Vajoan kapeaa kuilua myöten liejuun.

Pyöreä puu minussa rusahtaa halki.

Halkeamasta paistaa kirkas aurinko,

puun keskeltä minusta vierii musta metallikuula,

ohut jää peittää veden pinnan, kuljen sitä pitkin

välillä vajoten kylmään veteen.

Suuri aurinko sulattaa jään ja lämmittää veden.

8.12. 1986

——————————————————————————————–

MUUTOKSIA

Löysin itseni istumasta pieneltä valkoiselta, pyöreältä istuimelta. Se oli kuin valkoinen kivi tai linnunmuna. Siitä kohosi voimakasta lämpöä, joka täytti ruumiin.  Lämmön vierellä nousi hämmästyttävä ilon tunne, joka räjähteli siellä täällä ruumiissa ja jäi sitten soimaan kuin lempeä, lämmin sävel, sormiin, varpaisiin, otsalle, silmiin. Pää avautui maljaksi, johon yläpuolelta kaadettiin keltaista juomaa. Keltainen hehkuva valo levisi täyttäen paikan, ruumiini, istuimen. Liikkumaton, kaunis tyyneys valtasi minut.

Sitten väri äkillisesti muuttui. Taivas lainehti täynnä sinistä silkkiä. Valtava silkkipeitto leijui maan pinnalle ja muuttui siniseksi vedeksi, joka lainehti istuinpaikkani ympärillä ja huuhtoi jalkojani. Vesi lävisti minut ja punainen sade alkoi. Joku kaatoi punaista juomaa pääni avautuneeseen maljaan ja samassa näin heidän tulevan, suurena kulkueena punaisissa viitoissaan leimuten, suuria päivänvarjoja kantaen, nauraen ja rumpuja lyöden.

Täytyin ilolla, hehkuvalla täyteläisellä ilolla ja aloin kasvaa. Kasvoin jättimäiseen kokoon ja huomasin olevani hehkuvan punainen. Nousin ja nousin. Vesi jäi kauas, punainen kulkue kulki tietään. Lähestyin yläpuolella olevaa hehkuvaa valkoista valoa, joka oli jo aivan lähellä. Silmäni kasvoivat sen läpi. Kasvettuaan ne näkivät kauniin olennon pitelevän valkoista valoa kuin vatia käsissään. Sillä valovadilla oli mahtavan kokoinen valkoinen leipä.

Tunsin olevani hirvittävän nälkäinen. Nälkä tuntui yhtä suurelta kuin jättimäinen ruumiini. Nälkä oli kaikkialla. Ojensin käteni leipää kohti ja taitoin siitä murusen. Pienen pienestä tuoksuvasta, makeasta murusta katosi jättimäinen nälkäni ja huomasin istuvani taas alkuperäisessä paikassa. Maitreya seisoi edessäni ja kysyi: – Oletko valmis lähtemään?

– Olen, minä vastasin, vaikka en tiennytkään mihin.

10.1. 1987

——————————————————————————————–

Kuuntele

suuren meren kohinaa

älä jää pienelle rannalle

älä pysähdy pienille kiville

vaan ui sen

keskelle

ja työnnä kätesi valoon.

3.2. 1987

——————————————————————————————–

Suuri valo rakensi talon. Sen kirkkaista peiliseinistä näkyivät valon antamat ratkaisut, viestit ja oikeat neuvot. Suurella Valolla oli tullessaan mukanaan seitsemän veistä ja harteillaan seitsemän viittaa, jotka kasvoivat kuluessaan. Seitsemällä veitsen viillolla hän leikkasi vangitsevat verkot.

3.5.1987

——————————————————————————————–

KUKKIVA PEITTO (Lukuversio odosta Parisuddhakarma)

Olimme saaneet tehtäväksi levittää kukkivaa peittoa maailman suojaksi. Peiton levittäminen tuntui aluksi kovin vaikealta. Maailmassa näytti olevan niin paljon satuttavaa, kaikkialla kivun ja kärsimyksen aiheita. Kärsivien olentojen näkeminen sai unohtamaan vaikeudet. Ei voinut tehdä muuta kuin yrittää. Oli silti kuljettava itsekin haavoittavilla poluilla, vaikka mieluummin halusi seisoa peiton suojelevan pehmeyden varassa. Tehtävä ei kuitenkaan onnistunut ilman, että meni kulkemaan ja seisomaan sinne, missä terävät kivet, lasinsirpaleet, leikkaavat raudat, risukasat ja muut kivun ja kärsimyksen aiheet olivat.

Heti tehtävään ryhtyessä tunsi suojelevan voiman lähellään. Kun ensimmäinen alue kukkivaa peittoa oli paikoillaan, oli haavoittumisen pelko poissa.

Voimattomuus muuttui pelottomuudeksi. Suojelijoiden ja innostajien läsnäolo oli selvää ja tuotti turvaa.

Halu tehdä jotakin kaikkien kärsivien hyväksi ei enää törmännyt omiin ahtaisiin rajoihin.

Jossain näkyivät kärsivän ihmisen kasvot ja kuului raju huuto: – VALOA.

Silloin tuli näkyville buddha-hahmo, joka kantoi kädessään kukkaan puhkeavaa helmeä.

11.6. 1987

——————————————————————————————–

VALOMAAILMAN SYNTY

Joukko ihmisiä istui pyöreän jalattoman pöydän ympärillä. Taivaalta alkoi tipahdella valkoisia hiutaleita. Ensin vain harvakseen, sitten rajusti sataen.

Sateesta syntyi paikalle korkea, valkoinen vuori. Vuoren laelle ilmestyi kultaisessa puvussa Maitreya-hahmo. Oikea käsi painoi sydämen kohtaa, vasen kosketti otsaa. Alueen ympärillä kohosi valkoinen muuri, joka turvaten suojasi paikkaa. Muurin harjalla oli vieri vieressä lyhtyjä, joita ei oltu vielä sytytetty.

Kultainen hahmo nosti oikean kätensä ja ojensi sen lyhtyjä kohti. Ne syttyivät toinen toisensa jälkeen. Niiden valo valaisi muurin sisäpuolella olevan alueen ja siellä istujat.

Kultainen hahmo nosti nyt vasemman käden, värisytti sitä ja nosti sen suoraan ylös. Hahmon yläpuolella oli valokruunu, joka muodostui kirkkaista valokehistä.

Lähin valokehä alkoi irrota ja laskeutua. Laskeutuessaan se kasvoi niin, että ulottui muurin ympärille. Muurin ulkopuolelle alkoi kasvaa valon täyttämä ja valtaama kenttä.

Nyt ilmestyi suuri kultainen käärme, joka nousi vuoren rinnettä ja kiertyi kultaisen hahmon ympärille kehäksi.

26.6. 1987

——————————————————————————————–

KULTAINEN KÄÄRME

Tie ei näyttänyt valoisalta. Sen reunamia varjostivat suuret puut. Ne näyttivät tieltä katsoen olevan täynnä pieniä, kypsymättömiä hedelmiä.

Tiellä oli matkalaisten joukko. Välillä he kulkivat kiireesti, välillä vaellus oli väsynyttä ja innotonta. Nälkäkin vaivasi heitä. Suurten puiden hedelmät näyttivät liian raaoilta. Ne eivät innostaneet.

Itse asiassa hedelmät olivat olleet kypsiä jo kauan, niissä oli herkullinen tuoksu, mutta matkalaiset eivät pölyn uuvuttamilla silmillään pystyneet näkemään niiden erinomaisuutta eikä aistimaan niiden tuoksua.

Puiden takana oli lähellä tietä pieni, valoisa kenttä. Sen keskellä oli suuri peili. Maitreya työskenteli kentällä. Kun hän löi peiliä, se ei mennyt rikki, vaan alkoi näyttää kuvia suurten puiden hedelmistä. Nämä kuvat olivat täysin vastakohtaisia matkalaisten havainnoille. Hedelmät näkyivät peilistä suurina, mehukkaina ja niiden tuoksutkin välittyivät.

Joku matkalaisista, jonka nälkä oli jo paisunut suunnattomaksi, niin suureksi, ettei hän enää jaksanut taivaltaa muiden joukossa tiellä, hän poikkesi sivummalle ja näki peilin välittämät kuvat. Hän kutsui toisetkin katsomaan niitä. Innostus syntyi. He palasivat puiden luo ja yrittivät etsiä oksaa, josta aloittaisivat, mutta he näkivätkin taas omien pölyisten silmiensä antamat virheelliset kuvat, niissä nuo pienet, kypsymättömät, tuoksuttomat hedelmät. Ne eivät innostaneet. Ne saivat heidät palaamaan taas pölyiselle tielle.

Maitreya löi uudelleen peiliin. Peili alkoi syökseä jalokiviä. Kun matkalaiset huomasivat ne, he innostuivat valtavasti. He poimivat niitä, mutta heti, kun he irroittivat katseensa valkoisesta peilistä, kivet heidän silmissään menettivät loistonsa. He katselivat käsissään tavallisia maan kiviä, jotka eivät heitä viehättäneet. He heittivät ne pois ja jatkoivat matkaansa pölyisellä tiellä.

Maitreya löi taas peiliin. Sieltä mateli esiin suuri, kultainen käärme. Matkalaiset huomasivat sen. Ensin se säikytti heitä. Sen loisto häikäisi heidän silmiään, mutta samalla se myös muutti heidän näkökykyään. Se alkoi muuttua enemmän ja enemmän valkoisen peilin kaltaiseksi. Vaikka he käänsivät katseensa peilistä, he näkivät kultaisen käärmeen. Pelko sammui heissä. Heissä heräsi innostus.

Käärmeen loisto muutti heidän näkökykyään niin, etteivät he enää nähneet pölyistä tietäkään, vaan sen tilalla kauniin, loistavan polun ja suuret puut täynnä kypsiä, poimimisen arvoisia hedelmiä. He kiipesivät puihin ja tyydyttivät nälkänsä.

Peilin syöksemät jalokivetkin he näkivät, niitä oli kaikkialla heidän lähellään. Heissä heräsi innostus rakentaa niistä kultaiselle käärmeelle loistava asuinpaikka.

24. 6. 1987

——————————————————————————————–

KORISTETUT VENEET JA MATKA

Tummansininen vuori kohosi esiin merestä. Sen seinämät olivat täynnä valkoisia luolia. Luolista johtivat selvät polut alas meren rantaan. Siellä oli lähtövalmiita veneitä. Ne olivat kauniita, katoksilla varustettuja, värikkäillä lipuilla ja viireillä ja nauhoilla koristettuja.

Yhtä aikaa alkoi poluille virrata kulkijoita.

Kaikki he olivat matkalla veneisiin.

Yhdeltä suunnalta tulevilla oli yksinkertaiset, vaatimattomat vaatteet.

Toiselta suunnalta tulijoilla oli taas loistavat juhla-asut.

Kolmannen suunnan tulijoilla oli kasvoillaan naamio ja heidän asunsa muistuttivat sota-asuja.

Neljännen suunnan tulijoita ei näkynyt. Korkea-kattoisesta luolasta neljänneltä suunnalta johti selvä polku alas rantaan. Sielläkin oli kulkuneuvo odottamassa, mutta sitä ei voinut sanoa veneeksi. Se oli laiva kiinnitettynä leveän laiturin reunaan. Sekä laiva että laituri oli koristettu valaisevilla lyhdyillä ja lampuilla. Laivassa ei näkynyt matkustajia.

Veneet olivat jo liikkeellä. Ne etenivät kohti meren ulappaa. Siellä ne pysähtyivät, veteen laskettiin jotakin ja kohta sieltä nostettiin jotakin. Ilmeisesti he kalastivat siellä.

Hetkeksi he kaikki sulautuivat meren siniseen ulappaan, mutta heti sen jälkeen veneet palasivat. Kaikissa veneissä olivat jalokivien koristamat verkot levällään. Ne kannettiin juhlavassa kulkueessa vuoren huipulle.

25. 6. 1987

——————————————————————————————–

Meditaatiotorni

Avaralla paikalla sileällä maalla oli korkea torni. Maitreya istui tornin huipulla olevassa valaistussa huoneessa ja ohjasi meditaatiotornin toimintaa, ilmoitti sen eri vaiheet.

Ensin tuli esille tornin alimmainen kerros. Se oli matala, ehkä puoliksi turvassa maan alla. Se näytti hämärältä kammiolta, jossa paloi sisällä punainen, savuton tuli.

Tuli syöksyi esiin pienistä luukullisista aukoista, joita oli runsaasti. Tuli muodosti maahan kirkkaanpunaisia virtoja, jotka virtasivat eteenpäin. Maitreya ilmoitti meditaatiovaiheen nimeksi: Muutoksen tuli.

Tornin toisessa kerroksessa ikkuna-aukot olivat avarat. Luukkuja ei ollut. Kammio oli täynnä vettä, joka tuli esiin kolmessa eri muodossa: 1) satavina hentoina pisaroina, 2) voimakkaasti virtaavana vetenä, 3) tuoksuvina vesipilvinä, jotka olivat täynnä kukkia. Tämän vaiheen nimi oli Puhdistumisen kasvu.

Kolmas kammio oli täyttynyt ilmalla, joka voimakkaina patsaina työntyi eteenpäin ulos leveistä oviaukoista. Vaiheen nimi oli Voiman kehittyminen. Ilman virtaukseen liittyi myös yhtäjaksoinen kirkas ääni.

Neljäs vaihe tapahtui lähellä tornin huippua valokammiossa, jossa läpinäkyvät seinämät eivät estäneet valon virtaamista, vaikkei ovia eikä ikkuna-aukkoja ollut. Sen nimeksi ilmoitettiin Viisauden kasvu. Vaihe oli pelkkää läpitunkeutuvaa valoa, jossa ei ollut enää pimeyden pisaroitakaan.

Kun kaikki nämä neljä vaihetta olivat tulleet esiin, oli valo tullut niin suureksi ja kirkkaaksi, ettei tornia kammioineen enää siitä erottanut. Tornin huippukin sulautui siihen. Sieltä kuului vain voimakas meditaatiokellon ääni. Nyt puhkesi tornia ympäröivältä alueelta esiin korkeita tornin yli kaartuvia sateenkaaria, jotka muodostivat tornin ympärille merkillisen värikkään sateenkaariluolan, merkiten tämän meditaatiopaikan todella selvästi.

13.7.1987

——————————————————————————————–

Valoruumis

Korkea, tumma vuori. Sen edessä maailma olentoineen.

Vuoren huipun takaa alkoi nousta kirkas valo. Se nousi pyöreänä ja laajeni koko ajan joka suuntaan. Vähitellen tulivat näkyville kauniit buddha-kasvot, suora siro nenä ja toisiaan lähellä olevat silmät, jotka välillä olivat avoimet, välillä kiinni.

     Buddhan käsissä oli kolme maljaa, hän antoi niistä opetuksen:

VIISAUS ON TÄYDELLINEN VALO.

ENSIMMÄISENÄ ON OPETUKSEN VALO.

TOISENA ON YMMÄRRYKSEN VALO.

KOLMANTENA ON MYÖTÄTUNNON, SYDÄMEN VALO.

Nyt buddha puhalsi suustaan voimakkaan soivan kultaisen myrskytuulen, joka puhalsi vuoren huipun lasinkirkkaaksi ja levisi vuoren takana olevaan maailmaan, jossa sitä vastassa oli maailman tuuli täynnä kärsimystä, rumuutta, hätää, pelkoa, levottomuutta, ahdistusta ja pölyä – tuulet kohtasivat rajusti toisensa.

     Tämä voimakas buddhahengitys pysäytti maailman tuulen. Sisäänhengityksellään buddha otti pois kärsimyksen, rumuuden, hädän, pelon, levottomuuden, ahdistuksen ja pölyn. Maailman tuuli alkoi soida kultaista valoa.

     Näin buddha hengitti kärsimyksen maailmasta ja täytti sen kaikki tuulet soivalla puhtaalla valolla, joka alkoi vaikuttaa kaikkeen. Maa kirkastui, puut ja kukat ja kaikki kasvit alkoivat soida ja olennot kadottivat varjonsa, pölynsä ja tahransa. Kauneus saavutti täydellisyyttään heidän kirkastuneissa hahmoissaan, kunnes he alkoivat nousta kohti buddhaa ja sulautuivat valoonsa.

23.7.1987

——————————————————————————————–

TÄYDELLINEN OLEMASSAOLO

Istuimme teatterin katsomossa, Maitreyalla oli valtavat, kiharat, hopeiset hiukset. Katsoin omiani, ne olivat aivan mustat ja ulottuivat lattiaan asti.

Samassa näytelmä alkoi, monet verhot avautuivat ja niiden takaa tuli esiin tyhjä näyttämö, jonka takaseinälle ilmestyi sanomattoman kirkas valo.

– Tämä on tajunnan valo, kertoi kuuluttaja. – Tätä ei voi silmillä nähdä, sen voi aistia vain puhtaassa tajunnassa.

Valo tuntui hehkuvan pään läpi, palavat säteet sinkoilivat sen kehältä. Palavat säkeet kadottivat silmistä ahtaan näyttämön. Näky laajeni, syntyi ilotulituksen kaltainen valoilmiö. Sen tauottua ilmestyi paikalle neljä prinssiä.

– Näin rakennetaan täydellinen olemassaolo, kuului kuuluttajan ääni. Samassa palavat säteet osuivat kuin nuolet prinssien otsiin ja heidän ruumiinsa alkoivat väristä. Heidän kätensä tekivät kauniita liikkeitä ja salamannopeasti kasvoi heidän toimivien käsiensä alla palatsin seinämä. Hetkessä syntyi loistava rakennus, torneineen, tuhansine ikkunoineen, suurine ovineen, joita prinssit jo avasivat. Muutamalla taitavalla käden liikkeellä oli syntynyt palatsi, jossa oli tuon alkuperäisen valon kirkkaus.

Avatuista ovista näkyi suuri kultainen kukka, jonka juurilla poreilivat soivat aallot. Ikkunat välkkyivät seinillä puhtaina ja tahrattomina, seinät olivat täynnä kauniisti maalattuja kuvia. Heti kun niihin oli katsonut hetken, ne kuitenkin katosivat ja huomasi katsovansa tyhjyyttä ja ymmärsi, että se oli kaiken todellisen kauneuden syvin olemus. Prinssit toivat suuren kultaisen maljan ja sanoivat: – Täydellisyydet kerätään ja annetaan hänelle, joka on jo löytynyt.

19. 8. 1987 (uni)

——————————————————————————————–

Suuri laiva oli keskellä merta pysähtyneenä, liikkumatta, lähtemättä tai palaamattta ja pimeänä. Sen matkustajat nukkuivat, joskus joku heräsi ja kävi kannella tähystämässä oliko myrsky lakannut, kuohuvat aallot ympäröivät laivan kyljet, vesi heittäytyi laitojen yli. Välillä aallokko oli kääntää koko laivan nuroin. Silti suurin osa matkustajista vain nukkui. Herätessään hetkeksi, he eivät uskaltaneet nousta ja mennä katsomaan oliko myrsky yhtään laantumassa. He olivat ja tyytyivät olemaan myrskyn armoilla.

He eivät enää kaivanneet rantaa. He eivät tienneet millaista olisi matkustaa tyynellä merellä.

Myrsky oli mennyt heille veriin. Se oli heille ainoa tuttu asia. Se hallitsi heitä. Sen keskellä he ottivat levottomista unistaan irti sen minkä saivat.

Jos joku heistä heräsi ja meni kannelle katsomaan, oliko toivoakaan myrskyn laantumisesta, hänen käskettiin tulla heti takaisin. Meri oli tullut heille pelottavaksi kaukaiseksi asiaksi. Laivan uumenissa he halusivat unohtaa sen olemassaolon.

Eräänä päivänä huomasi eräs kannella kävijä että myrsky oli muuttanut luonnettaan. Aallot olivat pienentyneet. Meren kuohut laskeutuneet ja niiden takaa saattoi nähdä rannalle, joka ei ollut kaukana. Hän yritti mennä herättämään muita matkustajia, mutta suurin osa heistä jatkoi uniaan. Joku osa kuitenkin innostui, nousi kannelle, laskeutui veneisiin ja alkoi matkan kohti rantaa. Matka näytti ensin lyhyeltä, mutta osoittautui pitemmäksi kuin he olivat luulleet. Heidän nälkänsä yltyi, heidän janonsa kävi sietämättömäksi, ponnistelut pienessäkin aallokossa alkoivat olla liikaa. Välillä meri ärtyi taas myrskyisäksi ja vei heiltä loputkin voimat. Veneet ajelehtivat pitkiä aikoja kun väsymys valtasi matkalaiset, mutta sitten joku taas sai voimia ja niin jatkettiin matkaa.

Kaukainen ranta näytti tavoittelemisen arvoiselta paikalta. Jotkut veneistä jatkoivat matkaa, jotkut kääntyivät takaisin laivalle, muutamat upposivat taitamattomien soutajien tähden.

Kun viimein joku pääsi rannalle, häneltä meni kauan ennen kuin he saattoivat edes ymmärtää sitä. Ranta oli täynnä liukkaita kallioita, joiden yli oli kiivettävä. Meri veti heitä voimakkaasti takaisin. Aina kun he pääsivät jonkin matkaa nousemaan, saapui voimakas aalto, joka huuhtoi heidät takaisin mereen. Näin pinnistellen jotkut meri veti aaltoihinsa, joissa he yrittävät uiden palata laivaan. Jotkut hukkuivat uupuneina, vain harvat pääsivät nousemaan kallioiden yli. Heidän vaatteensa olivat likomärät, heidän kasvonsa ja kätensä meren jättämiä jälkiä täynnä.

Onnellisina ja iloisina he silti istuivat kallioiden takana olevalla hietikolla ja antoivat valoisan lämmön parantaa haavojaan ja kuivattaa ihoaan ja vaatteitaan.

Erämaa oli kuitenkin yhtä loputon kuin meri, vielä vaikeampikin ylittää. Suuntakaan ei ollut täysin selvillä, ainoa merkki oli meren taakse jäänyt kohina. Siitä poispäin oli kuljettava.

Kun korkeat puut tulivat näkyville, ne antoivat selvät merkit suunnasta, josta ei enää voinut erehtyä.

Puiden takana oli suuri valkoinen talo, johon he tiesivät olevansa matkalla.

Talo oli kuitenkin korkean aidan takana. Aidassa oli portteja, siellä oli myös portinvartijat, jotka ensin peloittivat heitä mutta sitten he havaitsivat heidän pelottavuutensa kohdistuvan aivan muualle kuin heihin. He kokivat heidän olevan auttajiaan, ja saivat neuvon että porttien kaikki avaimet oli kätketty suuriin puihin. Niistä ne oli etsittävä ja löydettävä, ennen kuin valkoiseen taloon pääsy olisi mahdollinen.

19.10.1987

——————————————————————————————–

Linnut lensivät pesimään tyhjään taloon. Ne munivat sinne munansa ja lähtivät pois. Munat kehittyivät poikasiksi ja kasvoivat linnuiksi talon sisällä. Tultuaan lentokykyisiksi ne lensivät talon ikkunoista pois. Talo jäi taas tyhjäksi.

     Talon toisessa päässä oli kattoon asti ulottuva yhden seinän peittävä verho. Se oli ollut koko ajan tiukasti kiinni, nyt se avautui ja katosi. Sen takaa tuli esiin tyhjä näyttämö, jonka taustalla oli uusi avautuva verho. Kaikkiaan verhoja oli ainakin kymmenen. Viimeinen verho oli punainen.

     Punaisen verhon avauduttua hyvin hitaasti näkyville tuli olento, joka heti ponnahti liikkeelle, aivan kuin se olisi ollut hyvin kauan, liian kauan pakottavassa, tukalassa vankeuden tilassa. Olennon hahmosta ei jäänyt selvää kuvaa. Se oli niin nopeasti liikkuva. Sen käsissä, otsalla ja kaikissa varpaissa loisti jonkinlainen valo. Valoista voi seurata sen nopeita liikkeitä, sen kulkua joka oli miltei lentämistä. Häntä olisi voinut kuvata sanoilla: näkymätön valonkantaja.

     Näkymätön valonkantaja lähti kulkemaan läheisen joen rantaan. Vaikka joki näytti leveältä, hänet saattoi havaita milloin toiselta milloin toiselta rannalta, joskus hän näytti kulkevan molemmilla rannoilla yhtä aikaa.

     Joen toisessakin päässä oli talo, samanlainen kuin ensimmäinen talo oli ollut. Joki oli kuin vuolas silta talojen välillä. Sen vesi oli ensin virrannut lintujen käyttämään taloon päin. Näkymättömän valonkantajan kulkiessa sen rannoilla, sen virtaus oli muuttunut saman suuntaiseksi kuin hänen kulkunsa.

     Talossa oli neljä ovea, yksi kullakin seinällä. Ovet eivät kuitenkaan toimineet tavallisten ovien tapaan, vaan ne olivat pääsytie, yhdysside, yhteys erilaisiin maailmoihin.

     Ensimmäinen ovi johdatti maailmaan, jota hallitsi suuri tuoksu. Toinen maailmaan, jonka muodosti valtava täysin hiljainen luola, jossa omat ajatuksetkin, ajattelemattomatkin ajatukset kuuluivat ja toistuivat rajuina kaikuvina huutoina.

     Kolmas oli tie maailmaan, jossa kaikki tunteet paljastuivat ottaen värin muodokseen. Siellä ei kukaan voinut salata eikä väärentää mitään tunteitaan.

     Neljäs ovi jäi arvoitukseksi ja selittämättömyyteen.

7.5.1988

——————————————————————————————–

Mustan mullan peittämän vuoren huipulla istui peloittavan näköinen olento karjuen voimakkaita huutoja.

     Hänen tumma ruumiinsa oli varustettu täysin luonnollisilla aseilla. Hänellä oli miekanterävät kynnet sekä varpaissa että sormissa. Suusta työntyivät esiin hurjat miekkahampaat. Sydämestäkin työntyi miekka. Vatsan kohdalla vain ammotti reikä, joka oli suuri ja siitä saattoi nähdä läpi vuoren takana leijuvaan kirkkaaseen ilmaan. Silmistä ja korvistakin tunkeutuivat esiin miekat aivankuin olennon kaikki aistit olisivat ottaneet miekkamuodon.

     Ainoa erilainen kohta oli pää, jossa leveän otsan ympärillä oli kultainen panta, jonka läpi päälaki kohosi korkeana ja suippona kuin alapuolella oleva vuori.

     Karjahduksillaan olento sai aikaan uusia itsensä kaltaisia olentoja, jotka myös olivat hänen laillaan luonnollisilla aseilla varustettuja ja täyttivät tiheästi mustan vuoren rinteet. Heidän karjahdusten innoittamat liikkeensä muistuttivat rajua ja sotaista tanssia.

     Huipulla istuja jatkoi rytmikästä karjumistaan. Se oli selkeää ja innostavaa, se sai tanssijat toistamaan karjahduksia omilla äänillään ikäänkuin he olisivat olleet kaikuva seinämä.

     Sitten huipulla istuja repäisi äkillisellä liikkeellä miekat silmistään, niistä pääsi syöksymään esiin senkaltainen kirkkaus, että se heti pysäytti hurjan tanssin ja koko sotaisa joukko muuttui hetkessä värikkääksi savuksi, josta muodostui vuoren yläpuolelle laaja värikäs pilvi.

     Vuorella istuja ponnahti kevyesti irti vuoresta, sukelsi otsapantansa läpi ja hävisi pilveen, joka samassa alkoi sataa. Ensin se satoi täysin mustia pisaroita, jotka taianomaisesti kadottivat mustan mullan vuoren rinteiltä. Esille tuli verenpunainen multa ja heti satoi pilvestä punainen sade, joka kadotti punaisen maan. Näin jatkui värikäs sade. Maa kutsui pilvestä pisaransa ja huuhtoutui pois, kunnes jäljellä oli enää valkoista vettä ja valkoinen vuori, jonka huipulle ilmestyi uusi istuja.

     Tämä oli puhdas olento, joka oli koristautunut linnunsulilla ja omisti valtavan viuhkan, jota liikutellen hän sanoi MANU PALAYA. Oikeastaan hän lauloi sen, kauniilla lempeällä, mutta voimakkaalla äänellä. Laulu kutsui vuoren rinteille uuden joukon, täydellisen vastakohdan äskeiselle sotaisalle joukolle.

     Heiltä laulaja sai täsmälleen samanlaisen vastauksen. He toimivat hänen lempeänä, mutta voimakkaana kaikunaan.

     Tämän laulun aikana joku nousi joukosta ja lähti kulkemaan pois. Kun hän oli kadonnut näkyvistä, laulu loppui, koko lempeä laulajajoukko muuttui valkoiseksi uduksi ja yhtyi valkoisten pisaroitten pilveen. Pilvi lähti seuraamaan tuon äskeisen lähtijän matkaa.

7.5.1988

——————————————————————————————–

Oli kaksi vuorta. Toisella vuorella olin yksin. Toisella vuorella näin kauniin näyn: se oli täyttynyt olennoilla, jotka säteilivät iloa ja riemua. Heidän kauniit kasvonsa olivat täynnä hymyä, heidän kätensä liikehtivät kuin jonkun minulle kuulumattoman musiikin tahdissa. Heidän veistokselliset jalkansa lepäsivät korokkeilla, jotka oli peitetty valkoisilla liinoilla. Vuoren huipulla näin kultaisen köyden, joka johti jonnekin ylös aivankuin olisi kannatellut lastiaan. Hämmästyin kun havaitsin, että myös sen toisen vuoren huipulta johti samanlainen köysi. Tunsin sen leijuvankin köyden varassa.

     Sillä toisella vuorella olin aivan yksin. Jollain tavalla aloin hävetä yksinäisyyttäni ja erillisyyttäni noiden kauniitten, myötätuntoa säteilevien olentojen edessä. Minussa heräsi voimakas halu piiloutua heidän katseiltaan. Aloin kiireesti kaivaa maata jaloissani kadotakseni sinne, sillä muita piilopaikkoja en havainnut. Maa kaivautui helposti. Tuntui aivan kuin sillä kohdalla olisi ollut maassa joku vanha kaivanto, kaivettu käytävä, joka sitten jostain syystä oli mennyt umpeen. Kaivauduin syvemmälle ja syvemmälle, silti aina kun nostin katseeni työstäni, näin tuon vuoren onnellisine istujineen aivan yhtä selvästi kuin äskenkin. Sitä eivät maakerrokset välillämme pystyneet peittämään. Maan sisälle kuulin heidän äänensäkin. He keskustelivat kovasti keskenään. En ymmärtänyt heidän puhettaan.

     Tässä vaiheessa tulin suureen luolaan. Siellä tapasin suurikokoisen tummaihoisen olennon, joka oli täysin tulen vallassa. Tulta pursui hänen otsastaan, silmistään, korvistaan, suustaan, käsistä, jaloista, navan kohdalta ja pienen pieninä liekkeinä jokaisesta ihon kohdasta.

     Olento katsoi minua liekehtivillä silmillään ja tarjosi minulle ruokaa. Se oli tulenliekkejä lautasella. – Syö. Tätä tarvitset, hän sanoi.

     Huomasin, että minulla oli palava nälkä. Tunsin, että halusin niellä juuri liekkejä, vaikka ne peloittivatkin minua. Nostin lautasen ja ahmin liekit. Polttavana ne täyttivät ruumiini ja samassa tunsin itseni kylläiseksi ja täysin ravituksi. Odotettuja tuskia en tuntenut. Jälkiseurauksena oli vain savu, jota alkoi nousta ruumiistani sen jokaisesta kohdasta, otsasta, silmistä, korvista, suusta, käsistä, jaloista, navan kohdalta ja ohuina kiemuroina jokaisesta ihohuokosesta.

     Koko huone tuli täyteen savuani. Tulenliekitkin, jotka leiskahtelivat ruokkijan ympärillä, hetkeksi kokonaan peittyivät siihen. Kunnes hän kääntyi, avasi luolan seinämässä olevan ikkunan ja päästi savun virtaamaan ulos. Kun savu oli poissa, huomasin, että ikkunasta oli suora yhteys vastapäiselle vuorelle. Siellä istujat näyttivät katsovan suoraan ikkunaan.

     Sitten kuului heidän huutonsa. Mitä he huusivat, sitä en ymmärtänyt, mutta ruokkijani tuli minun luokseni, tarttui käteeni ja talutti minut vesilähteen luo. Lähteessä oli höyryävän kuumaa vettä. Astuessani siihen, tunsin pelkoa että se polttaisi minut kuoliaaksi, toisaalta halusin kiihkeästi huuhtoa savun jättämät jäljet iholtani.

     Vesi ei polttanut. Sen voimakas tuoksu ympäröi minut ja kun nousin siitä, näin sen pinnassa omat likani kuvina, joista saatoin ymmärtää, mitä ne olivat ja mitä olin tehnyt.

10.-15.5.1988

——————————————————————————————–

Neljä henkilöä istui nelikulmaisessa piirissä. He kaikki erosivat vaatetukseltaan ja myös käyttäytymiseltään toisistaan. Keltaiseen pukuun pukeutunut oli huomattavan hilpeä ja ilon täyttämä. Hän elehti vilkkaasti ja päästi riemukkaita huutoja. Hänen iloisuutensa oli kuin kirkkaasti valaiseva valo, joka valaisi ja näkyi kauas.

     Toinen heistä oli pukeutunut vihreään viittaan. Sen liikkumattomat poimut toivat näkyville kantajansa rauhallisuuden, vakavuuden. Hänen kasvonsa olivat paljastavat kuin peili. Niissä ei voinut nähdä mitään peitettyä, mitään salattua tai vilpillistä. Ne olivat totuuden kasvot.

     Kolmas heistä oli punaisissa vaatteissa. Kasvot täynnä lämpöä ja kauneutta, joka levisi esteittä hänen ympärilleen, sillä hänen myötätunnossaan oli suuri alati ulospäin pyrkivä suunta.

     Neljäs heistä oli valkoisessa asussa. Hänen sylissään oli kasa jalokiviä joiden loisto heijastui suoraan hänen kasvoilleen, joten niitä ei kirkkaudesta voinut erottaa.

     Ehtimättä kysyä olivatko he aina olleet siellä, olivatko he aina siinä, tulivatko he aina olemaan siinä, heidän keskelleen alkoi kasvaa pieni valkoinen vuori. Se sai alkunsa heidän keskittyneiden katseittensa kohdatessa.

Syntyen neljän ominaisuuden voimasta.

Loistavaa, kaiken läpäisevää viisautta,

vakavaa, horjumatonta totuutta,

säteilevää elinvoimaa ja iloa,

myötätuntoa ja rakkautta, joka ei lakkaa virtaamasta.

     Ja nuo neljä nostivat kätensä ja koskettivat vuoren huippua, joka oli vielä alhaalla, ja vuori alkoi kasvaa. Se kohosi humisten korkeuteen sen valkoiset kivikentät tulvivat kukkia, joiden muodoissa noiden neljän ominaisuuden syvin olemus tuli näkyviin.

     Kun vuori oli kasvanut suureksi, nousi jalokivien valaisema ylös ja kylvi jalokivet, siinä ne kasvoivat muodostaen suojaavan muurin vuoren ympärille. Sitten nuo neljä nousivat, kulkivat muurin läpi ja kohoten vuoren huippua kohden, jossa he yhdistyivät yhdeksi olennoksi, joka aloitti julistuksen, selittäen ja opettaen. Kirkkaan punaisten pilvien hahmossa lensivät hänen sanansa hänen suustaan. Kirkkaan punaisina säteinä syöksyivät ajatukset hänen otsaltaan.

21.5.1988

——————————————————————————————–

Sulautumisia

Suuren puun lävitse virtasi valkoista vettä, kunnes puu sulautui veteen, muuttui veden kaltaiseksi, mutta veden virtauksen jatkuminen, sen kulkusuunta, sen liikkeet toivat puun paikan, olemassaolon, kadonneen muodon näkyville silti.

     Meressä kulkivat veneet, kunnes niiden kulku kävi niin sulavaksi, että veneitä ja vettä ei enää erottanut toisistaan. Veden liikkeet kuitenkin kertoivat veneitten kulusta.

     Peili oli edessäni ja katsoin siitä vikojani. Kun näin jotakin, mutta en pitänyt näkemistä oikeana tai oikeudenmukaisena, peili muuttui pinnaltaan harmaaksi, sen kuva sammui ja juuttui paksuun saviseen kalvoon.

     Jos tunnistin vian ja myönsin sen, peili alkoi syöstä esiin valkoisia kolmioita, joissa kuva näkyi aina selvemmin ja selvemmin, kunnes se näkyi niin selvänä ja suurena, että sitä ei enää voinut nähdä.

     Suuri huone, sen seinillä ei ollut ikkunoita, mutta valo tunki sen nurkista sisälle. Huoneen lattia oli paksun tomun peittämä. Valo sulatti tomua. – Kun kaikki tomu on poissa ja lattia puhdas, puhkeavat seiniin ikkunat ja valo pääsee täyttämään huoneen, sanottiin.

4.6.1988

——————————————————————————————–

——————————————————————————————–

MUODON MUUTOS

Näin itseni jättiläiskokoisena, autiona ihmishahmona. Sisälläni oli suuri luola. Sinne ilmestyi ensin kaunis olento, jolla oli puhtaan valkoinen puku ja paljon kultaisia vöitä. Ne kiersivät vartaloa vyötäröltä alas jalkoihin ja jaloissa nilkkoihin asti.

     Otsan ympärillä oli raskas leveä kultarengas. Olennon kädet olivat koholla. Ne painoivat kevyesti otsaa niin, että kämmenet olivat kääntyneet ulospäin ja peukalot olivat ristissä. Näytti aivan siltä kuin hän olisi ottanut käsillään vastaan jotakin ja samalla estänyt jotain.

     Pian tulivat paikalle aivan erilaiset olennot. Luolan nurkista ne tulivat esille. Kultaisen olennon huomatessaan ja katsoessa niitä, ne väistelivät hänen katsettaan, yrittivät piiloutua, mutta samalla niiden tulossa ja käyttäytymisessä oli jotain hyvin mahtipontista ja röyhkeää.

     Ensimmäinen tulija ei ollut kovin näkyvillä. Se kulki pää koko ajan maahan piiloutuneena, mutta jalat toimivat hyvin koko ajan. Jalat olivat suuret, voimakkaat ja toimeliaat.

Toisen tulijan kädessä oli verkko. Sormet kutoivat verkkoa koko ajan, samalla hän nieli sitä.

     Kolmas heistä voi selvästi pahoin, oksensi koko ajan eri värisiä nesteitä. Hetken perästä hän kuitenkin söi oksennuksensa.

     Neljäs tulija oli pukeutunut näyttävästi, koristeellisesti ja värikkäästi ja maalannut kasvonsa. Sukkelasti ja sulavasti elehtien hän tuli rohkeana esiin ja halusi todella näyttäytyä ja olla nähty.

     Viides kantoi sylissään luurankoa ja samalla nuoleskeli sen luita.

Tuntui pahalta ja väkivaltaiselta, väärältäkin, että tuo kaunis olento joutui elämään noiden tunkeilijoitten ympäröimänä.

Halusin päästä niistä.

     En ymmärtänyt, että minun oli pidettävä niistä. Sitä neuvoa nyt noudatan.

1

Hän ei ollut kovin näkyvillä. Pää oli maahan piiloutuneena. Jalat toimivat koko ajan hyvin. Ne olivat suuret, voimakkaat ja toimeliaat.

Välillä kasvot kohosivat maasta ja katselivat ympärilleen. Jalkojen toiminta jatkui, mutta hidastui.

Pää vajosi takaisin maahan. Jalat yrittivät palata entiseen toiminnalliseen tilaan, mutta toinen jalka jäi alas.

Pää nousi uudestaan esiin. Koko asento muuttui. Tilanne oli jonkinlaista ratkaisua vailla.

Seisomaan nouseminen johti siihen, että koko ruumis upposi kaulaa myöten maahan. Uppoaminen oli kuitenkin vain ohimenevä vaihe. Nyt tapahtui vähittäinen nousu. Jalat ovat vielä hiukan syvällä, mutta kiinnostava taakka on näkyvissä.

Kuljetettaessa taakka kasvaa ja tulee painavammaksi. Lopulta se pysäyttää ylivoimaisuudellaan hetkeksi kulkemisen.

Pysähtymisen aikana löytyy ratkaisu. Taakka kohoaa maasta ja selviää, että se onkin lentävä leija, joka nousee taivaalle ja johon olento on vahvasti sidottu, tai oikeastaan hän sitoo itsensä siihen.

Leijan lento on riemukasta. Olennon katse kohoaa ylös ja pysyy siinä asennossa kauan.

Leija antaa hänelle turvaa ja siinä oleva aurinko synnyttää valon, joka on hyvin paljastava. Välillä olento yrittää siirtyä pois valon alta, mutta se ei enää onnistu kuin hetkeksi. Hän palaa aina takaisin entiselle turvalliselle paikalleen.

Äkkiarvaamatta leija putoaa hänen päälleen, hän ei voi enää paeta valoa, joka peittää hänet. Hän tuntee tuskaa ja iloa samalla kertaa.

Hän tuntee tuskaa, kun leija valuu hänen lävitseen ja hän puhkeaa sen sisältä ja asettuu istumaan sen päälle. Hän tavoittaa uudenlaisen ilon.

2

Olennon kädessä on verkko. Hän kutoo sitä koko ajan. Samalla hän nielee verkon.

Hän valmistaa verkosta pussin ja kerää siihen mustia kiviä.

Kivet rikkovat pussin. Hän järjestää kivet kiinteäksi kasaksi lähelleen ja pujottaa rikkoutuneen pussin kaulaansa.

Kirkas valo kuluttaa verkon langat poikki ja se katoaa.

Olento keksii käsilleen uutta puuhaa. Verkon kutomisen sijasta hän alkaa rakentaa kukista mandalaa. Kirkas valo innostaa ja auttaa häntä.

Valo auttaa häntä löytämään kauniita jalokiviä, joista hän myös rakentaa mandalan.

Hän lähtee etsimään suurempia punaisia jalokiviä, että mandala tulisi täydellisemmäksi.

3

Olento syö erivärisiä nesteitä lautasilta. Hetken kuluttua hän oksentaa syömänsä.

Hän lopettaa syömisen ja myös oksentaminen loppuu, kun yksi lautasista menee rikki. Hän siirtää sirut syrjään ja keskittyy ehjiin lautasiin.

Hän pinoaa lautaset. Särkyneen ottaa käsiinsä.

Hän siirtää ehjät selkänsä taakse pois silmistään. Vain särkyneen jättää näkyville.

Hän siirtää lautaset takaisin ja kaataa ne nurin. Särkynyt lautanen joutaa sivuun. Hän haluaa unohtaa sen.

Hän täyttää tyhjät lautaset hiekalla. Särkyneen lautasen pois heittäminen ja unohtaminen on vaikeaa. Hän haluaa painaa sitä sydäntään vasten.

4

Olento on pukeutunut värikkäästi ja näyttävästi ja maalannut kasvonsa. Sukkelasti ja sulavasti esiintyen hän tulee rohkeana esiin. Hän haluaa näyttäytyä ja olla nähty.

Näyttäytymisen halu peittyy pian, olento muuttuu tummaksi ja kivettyneeksi. Hän sulkee halunsa.

Suljettuna ja kivettyneenä hänessä kasvaa ajatus vapautua kokonaan. Hän riisuu kaikki vaatteensa ja kietoutuu pelkkään punaiseen nauhaan.

Hän säikähtää ja pakenee. Hän löytää valkoisen peitteen ja piiloutuu sen alle. Sinne hän haluaa jäädä. Hän tuntee itsensä puhtaammaksi kuin koskaan.

Joku hänessä saa rikkomaan peiton. Joku hänessä saa tuntemaan itse itsensä vangiksi sen alla.

Raivokkaasti hän repii peiton siekaleiksi, ettei sen turva ja puhtaus häntä enää houkuttaisi ahdistukseensa.

Hän kokee olotilan, joka ei häntä tyydytä, mutta on parempi kuin mikään entisistä.

5

Viides olento kantaa luurankoa sylissään ja nuoleskelee luita. Hän istuu lähellä jokea.

Hän laskeutuu yhä lähemmäksi jokea ja alkaa pestä luita puhtaalla vedellä.

Hän antaa muiden luiden vajota veteen ja jäädä sinne. Pääkalloon hän keskittyy. Sen sisällä joku pieni luu helisee. Hän ravistaa pääkallohelistintään ja tanssii riemusta.

Tanssi synnyttää hänessä kaipauksen veteen. Hän varovasti lähestyy sitä ja yrittää tavoittaa sen kosketuksen.

Rohkaistuneena hän kahlaa syvemmälle. Vesi tuntuu nyt tärkeimmältä. Hän ei yritä kaivaa luita esiin sen pohjalta. Hän haluaa unohtaa ne.

Hän antautuu veden valtaan. Hän tuntee sen antaman puhtauden ja rauhan.

Hän löytää rannalta veneen ja istuu siihen. Vesi kuljettaa venettä. Hän ei halua itse ohjata sitä.

Hän havaitsee, että joki johtaa mereen. Meren nähtyään hän haluaa airot ja haluaa määrätä kulkunsa suunnan. Hän löytää airot ja alkaa soutaa voimakkaasti kohti merta.

Hän kääntyy toisinpäin, nähdäkseen meren, sillä sen näkeminen antaa hänelle voimia ja innostusta. Hän havaitsee, että merestä nousee valoa.

6.6.1988

——————————————————————————————–

——————————————————————————————–

KAKSITOISTA VALOA

Huoneen toiselle ovelle ilmestyi valon täyttämä naishahmo. Toiselle ovelle täsmälleen samanvärinen mieshahmo. Ne lähtivät kulkemaan toisiaan kohti. Huoneessa olevan tulisijan edessä ne sulautuivat toisiinsa yhdeksi kirkkaaksi hahmoksi, joka ojensi käsiään eteenpäin. Kaikista kymmenestä sormesta virtasi valoa, otsasta lähti kaksi valovirtaa. Valot välittivät tietoa puhtaudesta ja sen kohteista harjoituksessa.

Puhtauteen pyrkimistä:

ajatuksissa,

puheessa,

teoissa,

ymmärtämisessä,

ruumiissa,

mielessä,

näkemisessä,

kuulemisessa,

ruoassa,

juomassa.

Tämän kaiken hallitseminen johtaa tunteitten ja tajunnan täydelliseen puhtauteen.

(Syyskuun alussa 1988)

——————————————————————————————–

HEDELMÄPUU

Hahmo, jonka jalat olivat hopean väriset polvia myöten, kulki tiellä, jota reunusti vesivirrat. Tien ympärillä avautui valkoinen kenttä.

Silloin tällöin kulkija pysäytti nopeat askeleensa, painoi kädet sydämelleen ja otsalleen, sitten hän kosketti käsillään maata. Tien viereen sille kohdalle, vesivirtojen äärille, kasvoi pieniä puita.

Puolivälissä matkaa kulkija alkoi huutaa Maitreyan nimeä. Huutojen jälkeen tuli näkyville torni jyrkän tienmutkan takaa ja kallion takaa. Se oli kaukainen torni, jonka ikkunoissa paloi valoa ja jonka sisältä kuului rummutusta.

Kulkija läheni tornia, sen edessä hän painoi taas kätensä ensin sydämelle, sitten otsalle, sitten hän kosketti niillä maata. Valkoinen kallio halkeili ja hänen käsiensä alta kasvoi esiin puu, joka heti saavutti täyden korkeutensa ja samalla täyttyi valkoisista hedelmistä.

Hedelmät pysyivät kuitenkin vain syntymisen hetken oksissaan. Voimakas rummutus, joka kuului tornista joka nyt yltyi ja kiihtyi, näytti vaikuttavan niihin. Ne varisivat ja vierivät maan pinnalla eri suuntiin.

Nyt kulkija lähestyi puuta ja astui sen sisään. Kohta hän palasi puun toiselta puolelta ja astui taas sisään. Näin hän kulki puun läpi kaikilta suunnilta, kunnes ei palannut enää. Tämän jälkeen puu alkoi tuottaa punaisia hedelmiä.

16. 9. 1988

——————————————————————————————–

PORTINAVAAJA

Portinavaaja kulki suuren voiman halliten ja avasi kaikki portit, joita oli paljon. Toiset olivat suuria, toiset pieniä, toiset avaria, toiset ahtaita. Niiden lujasti suljetut, monin lukoin varustetut, kiinni juuttuneet reunat hän avasi ja siirsi pois, etteivät ne enää voineet sulkeutua eivätkä sulkea mitään.

Avoimien porttien välille hän suurta voimaansa käyttäen valmisti tiet, jotka olivat suorat ja esteettömät ja kulkivat läpi suurenevan hiljaisuuden, syvenevän rauhan ja joilla jokainen eteenpäin otettu askel kertoi kulkijalle puhtauden voimasta, rakkauden ja kärsivällisyyden voimasta ja antoi ajatuksen, aavistuksen ja tunteen siitä voimasta, joka oli lähellä, auttaen, suojellen, näyttäen tietä.

Samalla suurella voimallaan hän saavutti suljetut kaivot ja avasi raskaat kannet ja näytti valoa syvyyteen, jossa istuivat he, joita epäilys kalvoi, toivottomuus veti yhä syvemmälle, vanhat kahleet vangitsivat. He havahtuivat, kun näkivät heijastuksen valosta, saivat kokemuksen voimasta ja ajatuksen murtautua ulos vankeudesta, johon olivat tyytyneet.

Ehkä he välillä hetkeksi pakenivat takaisin syvemmälle, ehkä käänsivät katseensa mutaan, joka kauan oli ruokkinut heitä, mutta kun katsoivat pienenkin hetken valoon, he tunsivat sen voiman ja kutsun.

22. 9. 1988

——————————————————————————————–

ODOTUSTA

Meren saaressa oli talo. Se oli sisältä aivan tyhjä, mutta sen lasisen lattian alla näkyivät aarteet:

pienet suljetut lippaat,

hopeinen käärmeennahka,

valkoisia tuoleja kasoissa,

eri kokoisia avaimia,

ja suuri valkoinen helminauha, jota koristi punavihreä jalokivi.

Huoneen seinillä oli jokaisessa kolme ikkunaa ja kolme ovea. Ovilta kuului rummutus. Joku pyrki sisään.

Talon ulkopuolella lainehti meri, jonka pinnalla ajelehti veneitä. Veneissä olijat katsoivat ihmeissään taloa. Joku heistä pyrki saareen, joku yritti ovista sisään. Ne eivät heille kuitenkaan avautuneet, mutta jokaisen pyrkijän käteen jäi ovesta hopeinen jälki.

Syvä ja kärsivällinen odotuksen tunne liittyi tapahtumaan.

22. 9. 1988

——————————————————————————————–

PUNAISET HEDELMÄT

Toinen alue oli valkoinen, toinen hopeanvärinen. Pitkä, kapea silta yhdisti ne. Sillan alla ei virrannut vettä, vaan valkoista ja hopeista hiekkaa, jossa sirut sulautuivat ja vähitellen sekoittuivat toisiinsa.

Alueiden valtiaat seisoivat hiekkavirran rannoilla ja kylvivät kukkia alas vierivään hiekkaan. Valkoisen maan haltija valkoisia kukkia, hopeisella rannalla seisoja hopeisia kukkia.

Molemmat kukat upposivat hetkeksi hiekkaan, mutta nousivat sitten näkyville ja niistä oli kasvanut hedelmiä, joiden toinen puoli oli valkoinen, toinen hopeanvärinen. Hedelmät nousivat hiekan pinnalle ja peittivät sen.

Nyt tuli näkyville vene. Se tuli suoraan virran suuntaisesti ja kulki voimakkaasti eteenpäin. Ensin näkyivät veneestä suuret linnunsiivet, jotka sousivat vettä kuin airot ja antoivat veneelle vauhtia. Sitten nousi esiin punainen hahmo, joka keräsi hedelmät vedestä. Hän lastasi niillä veneen täyteen ja jokainen hedelmä muuttui hänen käsiensä kosketuksessa kirkkaan punaiseksi. Täynnä punaisia hedelmiä vene jatkoi matkaansa.

26. 9. 1988

——————————————————————————————–

KÄSKY

Astuin sisälle suureen huoneeseen. Sen lattia oli peitetty seiniä myöten punaisella matolla. Huoneessa oli tyhjä istuin, johon oli jätetty kruunu ja hopeinen sauva. Näytti siltä, että joku oli juuri lähtenyt siitä ja aikoi palata pian takaisin.

Epäröin astua punaiselle matolle. Se näytti liian koskemattomalta. Istuin oven lähelle ja katselin huonetta. Siinä oli jotain hyvin tuttua, silti tiesin, etten ollut koskaan käynyt siellä.

Istuimen takana välähti valo. Siellä oli suuri peili. Valo tuli peilistä. Valo leimahteli yhä tiheämmin. Samalla se valaisi huonetta lisää. Se tarttui punaisen maton kudoksiin ja mattokin alkoi hehkua valoa. Huoneen seinät kirkastuivat ja peili liekehti kuin tulessa.

Minun oli pakko mennä katsomaan sitä lähempää. Peili kutsui minua. Valollaan se pakotti minut lähestymään. Mursin pelkoni ja astuin peilin eteen. Valo poltti silmiä, mutta yritin silti nähdä oliko peilissä kuvani vai jotain muuta. En nähnyt mitään kuvia, silmäni olivat täynnä valon voimaa, minun oli pakko sulkea ne. Seisoessani peilin edessä silmät suljettuina tunsin, miten suuri lämmin tunne, jossa oli valtavasti voimaa ympäröi minut. Avasin silmäni ja huomasin istuvani peilin sisällä. Kaikkialla ympärillä oli kirkasta, lasimaista pintaa, kaikissa pinnoissa näin omat kuvani hirvittävän suurina, paisuneina, suurennettuina. Pelottavaa katsoa itseään sellaisessa koossa. Ikään kuin ei pystyisi hallitsemaan sitä, mitä oli.

Onneksi kuvat alkoivat pian pienentyä. Katosin vähitellen peilin syvyyteen. Sitten oli vain pieni moniulotteinen piste.

– SINUN ON LÄHDETTÄVÄ, sanoi ääni. Näin hopeisen sauvan lähestyvän ja iskevän peiliä. Peili katosi. Seisoin suuressa huoneessa aivan istuimen edessä. Istuimen haltija oli palannut. Hän oli laittanut kruunun päähänsä, piteli hopeista sauvaa ja sanoi: – SINUN ON LÄHDETTÄVÄ.

Halusin täyttää käskyn. En halunnut muuta kuin täyttää sen mahdollisimman hyvin. Nousin ja juoksin punaista mattoa pitkin ulos. Oven takana vasta pysähdyin. Siellä olivat portaat. Portailla istui Maitreya pidellen käsissään taulua, johon oli kirjoitettu jotakin. Yritin katsoa, mitä siinä oli, mutta kirjoitus oli minulle aivan käsittämätöntä kieltä. En osannut lukea sitä. Luulin, ettei Maitreya huomannut minua. Säikähdin, kun hän sanoi: – LÄHDE JO. On lähdettävä, ENNEN KUIN VOI PALATA.

Samassa kuului voimakas kumahtava ääni. Ovi liikahti. Äsken näkemäni punainen hahmo lähestyi hurjalla vauhdilla, hän liikkui kuin salama. Kun hän tuli kohdalleni hän kuiskasi: – LÄHDE ITSEESI JA SIITÄ POIS.

Näin, miten hahmo kulki suoraan Maitreyaa kohti. Näytti siltä kuin hän olisi kulkenut hänen lävitseen kuin tuuli tai kuin virtaava vesi. Sitten hän katosi, mutta varjo, joka lankesi Maitreyan oikealle puolelle oli muuttunut hehkuvan punaiseksi.

27. 9. 1988

——————————————————————————————–

VAELTAJAT

Suuret vaeltajat kulkivat tiellä. Vakaat, varmat ja rauhalliset olivat heidän askeleensa. Niihin ei vaikuttanut kiire eikä uupumuskaan. Jokainen askel oli erilainen, muttei epävarma. Askeleet sulautuivat silti toisiinsa muodostaen kokonaisuuden, jota voisi kutsua täydelliseksi kulkemiseksi.

Neljänkymmenenyhdeksän askeleen päässä he saavuttivat tornin, joka oli rakennettu tulesta, vedestä ja ilmasta ja jonka korkea huippu tavoitti tyhjyyden.

Vaeltajien jäljessä tulivat ne, jotka tutkivat tarkasti heidän askeltensa jäljet. Tutkiessaan täydellistä kulkemista, he tekivät osuutensa täydellisesti.

Heitä taas seurasivat ne, jotka käyttivät kaikki voimansa kulkemiseen. Heidän ponnistustensa määrästä riippui, pysyivätkö he mukana vai ei.

Kun suuret vaeltajat tavoittivat tornin, he nousivat sinne, jättivät sauvansa askelten tutkijoille, jotka jäivät vartioimaan tornia, opastamaan ja opettamaan seuraajia, jotka saivat tehtäväkseen raivata puutarhaa tornin ympärille.

Kuusi ohjetta he antoivat heille ja seitsemännen salaisen ohjeen.

Heidän työnsä onnistui vain, jos he seurasivat kuutta ohjetta ja ymmärsivät seitsemännen olemassaolon ja merkityksen.

Puutarhat saavuttivat kasvunsa ja kukoistivat tavalla, jolla oli merkitystä. Tornin vartijat välittivät tiedon tornin valtijaille ja he taas lähettivät kuusi sadetta ruokkimaan kasvua ja seitsemännen salatun sateen, joka teki sadosta katoamattoman ja ainutlaatuisen.

Kun sato oli valmistunut, nousivat tornin vartijat sauvoineen ja lähtivät matkalle. Opittuaan vaeltamisen taidon ja tavat suurilta vaeltajilta, he tekivät nyt samoin. Kun taas puutarhassa työskennelleet seurasivat heidän askeleitaan, tarkkailivat ja tutkivat niitä, sillä nyt heidän voimansa eivät enää kuluneet pelkkään kulkemiseen.

Lähdön hetkellä uudet vaeltajat saivat kuulla kuusi sanaa, jotka heidän oli kerrottava uusille seuraajilleen ja seitsemännen salaisen sanan, joka jäi vain heidän tietoonsa.

28.9.1988

——————————————————————————————–

PALAVAT MUURIT (Selitys, mikä on punainen ympyrä)

Meressä ja rannalla oli samanlainen korkea, tumma muuri. Meressä oleva peittyi välillä aaltoihin, kunnes tuli taas näkyville. Rannalla oleva muuri sai kosketuksen veteen vain kovalla myrskyllä.

Myrskyn riehuessa tuuli ja aallot nostivat laivan esiin. Se oli kookas, valkoinen laiva, joka äänettömästi liikkui eteenpäin. Vaikka myrsky riehui sen ympärillä, se kulki tyynesti ja vavahtelematta ja pysähtyi vasta meressä olevan muurin luo.

Laivasta nousi matkustaja, joka kiipesi muurille ja sytytti sen tuleen. Kun jokainen kivi oli syttynyt ja muuri roihusi liekeissä, hän palasi laivaansa ja jatkoi matkaa rantaa kohti. Mitä lähemmäksi rantaa hän saapui, sitä hurjemmaksi kävi myrsky. Lopulta aallot peittivät rannalla olevan muurin ensi kerran alleen. Sitten laiva ohjautui sen eteen ja matkustaja nousi rannan muurille ja sytytti senkin tuleen.

Noiden kahden palavan muurin välissä tyyntyi myrskyyn puhjennut meri aivan tyyneksi. Laivan matkustaja laskeutui rantahietikolle ja alkoi kulkea siinä. Hänen askeleensa jättivät punaisia jälkiä ja jäljistä muodostui laajoja ympyröitä. Jokainen joka niiden sisälle astui, sai kokea rajattoman myötätunnon kosketuksen.

3.10. 1988

——————————————————————————————–

PORTTI

Olin hyvin pienessä tyhjässä huoneessa ja katselin sen ainoasta ikkunasta ulos. Näin maailman, jossa oli vain tie. Tie kiersi ympyrää ja näin Maitreyan kulkevan sitä pitkin. Hänen jäljessään kulki harmaapukuinen mies, joka ei näyttänyt kasvojaan, mutta jonka liikkeet olivat voimakkaat.

Välillä Maitreya katsoi taakseen ja kun hänen katseensa osui mieheen, tämä alkoi muuttua, ensin hän kävi hauraaksi ja värittömäksi kuin varjo, sitten alkoi nopealla vauhdilla pienentyä. Kuitenkin kaikki tapahtui päinvastoin, kun Maitreya käänsi katseensa pois. Seuraaja alkoi voimistua ja kasvaa, tuli selvemmin näkyviin ja läheni lähenemistään.

Tiellä tuli vastaan suuri kivikasa. Se ei ollut mikään sekava eikä epämääräinen kasa. Näytti siltä, että kivet olivat siinä tietyssä järjestyksessä, niiden värit ja muodot sopivat täydellisesti toisiinsa. Kasa oli järjestetyn ja tarkasti suunnitellun näköinen. Siinä oli suuria valkoisia kiviä, sitten pienempiä lasinvärisiä kiviä ja vielä runsaasti värikkäitä helmiä.

Maitreya astui kasan yli, kääntyi sitten ja alkoi rakentaa kivistä porttia. Harmaa mies pysähtyi kivien taakse ja seurasi hänen työtään. Rakentaessaan Maitreya kuitenkin koko ajan katsoi ja seurasi harmaan seuralaisen liikkeitä. Katseen alla mies alkoi taas muuttua. Hän haaleni ja haaleni, pieneni pieneksi harmaaksi pisteeksi juuri valmistuneen portin eteen.

– ON MONTA TAPAA TULLA PORTISTA, MUTTA VAIN YKSI PÄÄSTÄ TODELLA SEN LÄVITSE, sanoi Maitreya ja jatkoi matkaansa.

7.10. 1988

——————————————————————————————–

SEITSEMÄN VALOA

Näin Maitreyan kulkevan korkealla sillalla. Sillan alku ja loppu eivät olleet näkyvissä, mutta seitsemän korkeaa vartiotornia, jotka olivat sillan korkeudessa matkojen päässä toisistaan, näkyivät selvästi. Myös niissä istuvat vartijat, jotka kaikki olivat pukeutuneet eri värisiin, syvissä väreissä hehkuviin pukuihin, olivat näkyvissä, sillä tornien seinämätkään eivät estäneet heidän loistoaan.

Matkallaan Maitreya poikkesi jokaiseen torniin. Hän viipyi torneissa aina jonkin aikaa. Aina, kun hän palasi, olivat hänen vaatteensa muuttuneet saman värisiksi kuin tornin vartijalla. Myös hänellä oli palatessaan aina uusi lamppu kädessään.

Sillan alapuolella oli vettä, joka oli täynnä pieniä, mustia veneitä matkustajineen. Veneet eivät liikkuneet. Matkustajilla ei ollut edes airoja. He vain istuivat ja pälyilivät ympärilleen nähdäkseen jossain rantaa. Heidän kaipuunsa rannalle oli niin suuri etteivät he edes toisiaan huomanneet.

Kun Maitreya tuli seitsemännestä tornista, hän pudotti yhden lampun heille. Sen valossa he näkivät meren suuruuden. He olivat luulleet olevansa pienellä joella. Kun heille paljastui, että  olivat suurella merellä, se tieto mursi heissä jotakin ja ajoi pois turhaa pelkoa.

Nyt putosi toinen lamppu heitä kohti. Sen valossa he näkivät toisensa. He huomasivat, että he eivät olleetkaan yksin, vaan heitä oli paljon. He tervehtivät toisiaan ystävällisesti ja tunsivat olonsa turvalliseksi yhdessä. Heidän voimansa kasvoivat suureksi yhteiseksi voimaksi.

Kolmas lamppu paljasti heille heidän veneittensä laadun. He huomasivat, että niissä oli korjaamisen varaa. He alkoivat meren vedellä puhdistaa niitä. He pesivät veneitä yhdessä toinen toistaan auttaen, kunnes ne olivat puhtaat.

Neljännen lampun valossa he näkivät kaukaisen rannan ja ymmärsivät, että se oli heidän matkansa kohde. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet, kuinka olisivat sinne päässeet.

Viides lamppu toi heille avun. Se valaisi meren sen pohjaa myöten ja he huomasivat, että meren syvyydessä oli runsaasti meloja matkustamista varten. He syöksyivät rohkeasti veteen ja sukelsivat niitä. Kun kaikilla oli mela käsissään, he lähtivät liikkeelle kaukaista rantaa kohti.

Nyt syttyi kuudes lamppu ylhäällä sillalla. Se valaisi koko sillan heidän silmissään. He näkivät sen ja saivat Maitreyan antaman ohjeen: – Kun saavutte rannalle, rakentakaa laituri, sillä laiva on tulossa.

Samassa leimahti seitsemäs lamppu valoon. Sen valon he näkivät vain kerran ja se näytti heille kaukaisen rannan, suuren koristetun laivan ja he ymmärsivät, että oli kiire. Heidän oli ehdittävä ajoissa perille, oli ehdittävä rakentaa laituri suuren laivan tulemista varten.

10.10. 1988

——————————————————————————————–

Rannalla oli lasinen talo, jossa oli seitsemän huonetta. Jokaisessa huoneessa oli asukas. Talo ja sen asukkaat olivat liikkumattomat ja hiljaiset.

     Näin veneen lähestyvän taloa. Veneen kokassa oli suuri avosuinen leijonan pää. Maitreya ohjasi venettä.

     Veneen lähestyessä rantaa, jolla talo oli, tulivat talon asukkaat rannalle ja alkoivat kylvää kukkia veteen. Kun vene kohtasi rannan, oli kaikki vesi peittynyt kukkiin.

     Maitreya nousi rannalle noiden olentojen joukkoon. He kaikki istuivat meditoimaan.

     Meditaatio sai aikaan erilaisia voimakkaita ääniä. Myös erilaisia värejä leimahteli esiin ja merestä alkoi kohota terävähuippuinen vuori, jonka huippuun puhkesi suuri kullanvärinen kukka. Samalla hetkellä meditoijien joukko peittyi kirkkaanpunaiseen pilveen.

18.10.1988

——————————————————————————————–

Kasvava talo

Sakeiden pilvien haihduttua näin vuorella luolan, jonka oviaukolla istui vihreisiin vaatteisiin pukeutunut hahmo. Hän työskenteli koko ajan. Hän näytti valmistavan pisaroita. Hän piti hetken käsiään otsalla kämmenet yhteen suljettuina, laulaen jotain mantraa. Kun hän laski kätensä ja avasi ne, oli niiden sisällä suuri ehjä vedenvärinen pisara. Pisarat hän laski yhden kerrallaan maljoihin joita oli hänen edessään laskemattomat määrät. Ne maljat olivat siitä merkillisiä, että jos katsoi keskittyneesti yhtä maljaa, näki vain sen ja muut katosivat näkyvistä.

     Luolalta alkoi polku jonnekin vuoren rinteille, mutta se oli niin mutkikas ja kätkeytyvä, ettei siitä nähnyt kuin pienen osan. Polulla oli myös kulkijoita. He hakivat täytettyjä maljoja, mutta he toimivat niin nopeasti, etten nähnyt heistä kuin kädet, jotka sieppasivat maljan. Jälkeensä he kuitenkin jättivät voimakkaan jokainen erilaisen kukkaistuoksun.

     Halusin nähdä, mihin tuota taidolla synnytettyä vettä vietiin, mihin nuo kauniit ruukut vietiin. Halusin kulkea saman polun, jota he kulkivat, mutta polku tuntui liian kaukaiselta, en päässyt sille. Sakeat pilvet ympäröivät minua ja kun ne jälleen hälvenivät, olin uudessa paikassa. Seisoin talon edessä. Siellä olivat ruukkujen hakijat ruukkuineen. Heillä kaikilla oli täsmälleen samanlaiset kasvot, mutta heidän vaatteensa olivat erilaiset ja heistä levisi jälleen nuo voimakkaat kukkaistuoksut.

     He pesivät taloa ruukuissa olevalla vedellä. Talo näytti mielestäni jo puhtaalta, mutta he pesivät sitä silti. He heittivät vettä sen seinille ja ikkunoihin ja katolle, joka loisti kultaisena kuin kruunu. Sitten huomasin, että talossa tapahtui muutoksiakin. Koko ajan kun sitä pestiin, se kasvoi. Jokainen maljallinen sai sen suurenemaan.

19.10.1988

——————————————————————————————–

Täydellisen myötätunnon läsnäolo

Edessäni oli neljä tornia. Yksi niistä lähellä, kolme kauempana. Etsin portaita lähellä olevaan torniin, sillä ulkona oli hyvin kylmä tuuli, palelin ja halusin seinien suojaan.

— Portaat on korjattava, kuulin jonkun sanovan.

Sitten kuulin kellon soivan. Ääni tuli tornista, mutta tunsin sen paineen korvissani. Ja samalla tajusin, että jotain merkillistä tapahtui sisälläni. — Portaat, ajattelin. — Ne ovat sisälläni.

     Istuin siihen kohtaan missä olin ja odotin hiljaa. Kellon ääni kuului uudelleen ja aina kun se soi, tunsin tapahtuman sisälläni. Tunne, joka minussa syntyi, muistutti kipua, mutta sen seuraus ei ollut tuskallinen, vaan vahva hyvänolon tunne.

     Tässä kohdassa eivät selitykset ole tarpeen. Tapahtumien kulussa oli katkos.

Seuraavassa vaiheessa olin tornin sisällä kädessäni harja ja lakaisin tarmokkaasti lattiaa. Se näytti puhtaalta, mutta silti minusta tuntui, että piti lakaista. Lakaisun jäljistä ei näkynyt häivääkään, silti jatkoin lakaisua.

— Se on vanhaa likaa, joku sanoi. — Niin vanhaa, ettei sitä voi nähdä.

Maitreya oli tullut torniin. Hänellä oli toisessa kädessään nesteellä täytetty malja, toisessa suuri linnunmuna, jonka kyljestä puhkesi esiin kaksi valkoista siipeä.

— Juo tästä, hän sanoi ja ojensi maljaa.

Aloin juoda. Juoman määrä tuntui suunnattomasti suuremmalta kuin malja, josta se tuli. Ihmettelin miten paljon saatoin juoda. Kuvittelin, että kasvoin koko ajan nopeasti, paisuin ja suurenin. Sitten juoma alkoi tihkua ihosta ulos. Sitä valui kaikkialta. Hyvänolontunne, jonka olin kokenut kellon soidessa kasvoi nyt moninkertaiseksi. Tuntui siltä, että katosin ja sulauduin kokonaan siihen.

— Kai tiedät, että tämä on täydellisen myötätunnon läsnäolo.

— Onko seuraavassa tornissa täydellisen viisauden läsnäolo?

— Älä sovita kantta astiaan, jonka suuruutta et edes aavista, kuului vastaus.

Sitten Maitreya otti siivekkään linnunmunan mukaansa ja lähti kulkemaan seuraavaa tornia kohti.

— Lakaise sinä vain lattiaa, hän neuvoi lähtiessään. — Se on nyt tärkeää.

23.10.1988

——————————————————————————————–

TULILINTU

Maasta kasvoi esiin pieniä punaisia liekkejä. Ne puhkesivat kuin kukat. Niitä syntyi kaikkialle. Ne ympäröivät pian kaikkialta valkoista siltaa, joka kätki sisälleen pienen talon.

Sitten kukat saavuttivat uuden vaiheen kasvussaan. Ne alkoivat kasvaa korkeina soihtuina. Ne leimahtelivat avosuisista maljoista esiin. Maljatkin olivat tulleet esiin maan pinnasta.

Soihtujen liekit sytyttivät valkoisen aidan tuleen. Se katosi. Taloa liekit eivät polttaneet, vaikka sen eteen kasvoi korkea tulipatsas, voimakas energiavirta, joka näyttäytyi vain hetken jättäen jälkeensä syvän, puhtaan onkalon, johon pian valettiin vahva kullanvärinen pylväs. Se upposi syvälle maahan. Sen päälle ilmestyi vesi ja veteen suurikokoinen, valkoinen lintu, joka ui lähteen tyynessä vedessä.

Tulen liekkejä tai soihtua ei enää näkynyt. Talon ympärillä väreili levollinen valo. Lintu lepäsi rauhallisesti vedessä. Yhtäkkiä sen sulat alkoivat vavista. Ne revähtivät ylös. Sulat avautuivat ja niiden alta kohosi lentoon voimakas tulilintu.

– OLEN JOKAISESSA SOLUSSA, sanoi ääni.

6.11. 1988

——————————————————————————————–

Kukan näyttämis -opetus

Kukkia syntyi runsaasti kaikkialla.

Jokaisesta katseesta, ajatuksesta, sanasta, liikkeestä

niitä syntyi. Kaikesta, mitä tapahtui.

Huoneet täyttyivät niistä,

ikkunat avautuivat niiden paljoudesta,

ovet eivät pysyneet suljettuina niiden voiman edessä.

Ulos päästyään, ne eivät jääneet makaamaan maahan,

vaan alkoivat nousta.

Niitä vastaan satoi taivaalta kultaisten lootusten sade.

Yhdessä nuo kukat rakensivat korkean kunniaportin,

juhlavan kunniaportaikon,

joka valmistui vastaanottamaan kruunupäistä valtiasta, joka toi mukanaan moninkertaisen

niin suuruudeltaan

kuin muodoltaan

kuin tuoksuiltaan

moninkertaisen kultaisen kukan.

Sitä näyttäen hän opetti, miten vettä

oli käytettävä juuri nyt.

Samalla vettä alkoi tulvia kaikkialta.

Sen ominaisuudet olivat puhtauden ja tuoksun lisäksi pelottomuus ja voima.

26.3. 1989

——————————————————————————————–

Maitreya istui meditoimassa. Hänen eteensä ilmestyi pitkään viittaan pukeutunut hahmo, joka piti kädessään valkoista ruukkua. Meditaation aikana hän lähti viemään sitä vuorelle. Vuoren huipulla hän laski sen käsistään ja se avautui kuin kukka tasaisesti ja kauniisti moneen osaan. Samalla ruukun sisältä tulvi kukkasade, joka peitti avaruuden, vuoren ja sen juurella meditoivan Maitreyan. Ruukun palaset alkoivat vieriä alas laaksoon. Siellä ne kokoontuivat jälleen ehjäksi maljaksi, joka oli kyllä muodoltaan erilainen kuin alkuperäinen ruukku. Maitreya lähti kantamaan ruukkua ja hänen selässään oleva viitta kasvoi joka askeleella.

7.5.1989

——————————————————————————————–

Olin pyrkimässä valkoiseen luolaan. Sen tumma suljettu ovi esti minua. Onneksi luolan ovi avautui ja sieltä tulviva valo veti minua sisälle.

     Luolan keskellä oli pyöreä valaistu pöytä. Minun oli mentävä seisomaan siihen. Valoa tuli joka puolelta. Samassa huomasin, että jakauduin kahteen hahmoon. Ne olivat täsmälleen saman näköiset, mutta toinen niistä näytti imevän valoa itseensä, toinen luovutti sitä pois. Ajattelin olevani jonkinlaisessa röntgenissä, jossa ongelmat tulevat näkyviin.

     Sitten näin Maitreyan kasvot, jotka olivat aivan valkoiset. Hänen suustaan virtasi ulos valkoista ainetta, joka kulki kohti kirkasta kristallipeiliä, jonka se aine lävisti. Peilin takana virta jakautui ja jatkoi kulkuaan. Jälleen oli edessä peili, nyt jokaista jakautunutta haaraa kohti. Näin virrat enenivät ja samaa tahtia peilit. Sitten virrat saavuttivat paikan, jossa ne aikaansaivat kukkivien lehtipuitten kasvun. Siihen paikkaan alkoi syntyä kaunis puisto.

8.5.1989

——————————————————————————————–

KULKUE JA AARTEET

Kahdeksan kullanväristä hahmoa. Kolme heistä kulki Maitreyan kanssa taaempana suojaavana joukkona takana.

— Hän, joka näkee näkymättömät tienviitat, voittaa salatuimmat esteet ja kulkee tiellä voitonmerkki otsallaan, hän löytää aarteet, jotka eivät piiloudu etsijältä, vaan useimmat etsijät piiloutuvat niiltä.

     Tultiin suuren stupan eteen. Se avautui kymmenestä kohdasta. Sisällä oli aarteita: kaunis päähine, erivärisiä viittoja, tyhjä lautanen, sininen malja, jossa oli kahdeksan kädensijaa. Tara-hahmo ilmestyi aarteitten luo ja hänen valossaan ne alkoivat kasvaa mittaamattomaan suuruuteen.

11.5.1989

——————————————————————————————–

Meren ympäri soutivat soutajat hämärässä. Samaan suuntaan, samassa rytmissä nousivat airot ja etenivät veneet. Soutajien työ oli viisaasti suunniteltu, taitavasti toteutettu. Kukaan ei halunnut rikkoa sitä.

     Vähitellen kohosi suuri lootus meren keskelle. Sen valoa syöksevä keskus levitti kirkkautta. Soutajat näkivät sen, vaikka heidän ympärillään yhä oli hämärää. He saivat siitä silmiinsä valon, vaikka heidän ruumiinsa yhä vaelsivat hämärässä.

     Valon keskeltä he näkivät jalokivivuoren nousevan. Sinisiä, punaisia jalokiviä kerroksittain ja niiden huipulla suuri valkoinen, valkoista valoa syöksevä kivi.

     Jalokivien kauneus täytti soutajien tajunnan, sinne kasvoi kuva jalokivivuoresta, vaikka heidän ruumiinsa yhä olivat hämärän ympäröimät.

     Valon ja jalokivivuoren keskeltä alkoi nousta kaunis hahmo, jonka puku ja iho oli kokonaan jalokivien peittämä.

     Hänen takanaan kasvoi suuri pyörä, jonka hän laittoi pyörimään. Pyörän synnyttämät valonsäteet viimein valaisivat soutajien ruumiitkin. Hämärä heidän ympäriltään alkoi hälvetä. Tuon kauniin olennon oikeasta jalasta alkoi tulvia kukkia, joita vesi kuljetti soutajien ulottuville.

27.5.1989

——————————————————————————————–

Sininen maa oli tarkasti vartioitu. Neljä vartijaa seisoi sen laidoilla. Yksi jokaisessa ilmansuunnassa. Kymmenen miekkaa oli heillä jokaisella mukanaan.

     Maata katsoen selät kohti maailmaa he seisoivat, mutta heidän selkiään peitti kultainen panssari.

     Pellossa oli kylvös kasvussaan. Kun kasvit olivat kasvaneet täyteen kokoonsa ja puhjenneet kukkanuput varsien päissä avautuivat, jättivät vartijat paikkansa ja tulivat leikkaamaan kaikki kukat poikki. He jättivät miekkansa vartioimaan maata ja lähtivät kantamaan kukkasatoa ylös vuorelle, jonka huipulla he uhrasivat kaiken siellä istuvalle buddha-hahmolle.

     Uhrauksen jälkeen kukat kasvattivat heti siemenet. Jotka eivät olleetkaan vähäisempiä kuin jalokiviä, jotka buddha kylvi vartijoitten käsiin.

     He lähtivät takaisin sinisen maan luo. Kylvivät jalokivet maan pinnalle valoon ja siinä niiden siunattu kauneus alkoi kasvaa. Vähitellen jalokivet kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi, niiden loisto kasvoi samassa mitassa. Niiden kirkas valo kasvoi kiinni uskollisten vartijoitten silmiin, niin ettei se enää niistä irronnut. Innostuneina he alkoivat rakentaa jalokivistä tornia. Siitä tuli korkea ja häikäisevän kaunis. Sen katsominen mursi kaikki katsomisen lait.

     Vartijat saattoivat huoleti jättää paikan ja lähteä etsimään uutta sinistä kasvupaikkaa, sillä tuo paikka oli täydellisesti kauneudella ja valolla suojattu.

1.6.1989

——————————————————————————————–

Kahdella tavalla syntyi jalokivivuori.

Suuri valkoinen kukka kasvoi meren pinnan yläpuolella. Sen puhtaat terälehdet olivat kuin lumen peittämät maailmat.

     Kukan keskustassa oli valkoinen lähde, josta vesi tulvi terälehtien yli. Se oli tuoksuvaa ja valkoista vettä täynnä salattuja näkymättömiä siemeniä, joiden ansiosta jokaiselle terälehdelle kasvoi eriväristen kukkien tuoksuva maailma. Viisi eriväristä maailmaa: sininen, punainen, keltainen, vihreä ja valkoinen maailma. Tuoksuja ja kauneutta.

     Kaikki kukat kukkivat, mutta pian alkoivat siemenet valmistua. Jalokivinä, erivärisinä jalokivinä ne syntyivät ja vierivät alkuperäisen kukan keskustaan synnyttäen siihen, kasvattaen jalokivivuorta.

     Nyt ilmestyi tuoksuvien maailmoiden yläpuolelle suuri kristalliverkko, jonka sisälle oli kätketty valkoista pilvimäistä ainetta. Verkko avautui ja alkoi valkoinen sade. Pehmeinä satoivat suuret hiutaleet alas tuoksuviin maailmoihin, joista jalokivisiemenensä kasvattaneet kukat olivat kadonneet.

     Hiutaleisiin oli kätketty myös salattuja siemeniä, jotka aloittivat kasvun ja kasvattivat erivärisiä metsiä, viidenlaisia metsiä täyteen puita: sinisiä, keltaisia, vihreitä, punaisia ja valko-oksaisia puita, jotka myös tuottivat runsaan jalokivisateen ja jalokivet kasvattivat äsken syntynyttä vuorta sen täyteen mittaan.

     Kaikkein ylimmät jalokivet rakentuivat suureksi maljaksi, jonka päälle kaikkein puhtaimmat jalokivet rakensivat valtaistuimen, joka oli peilinkirkas, ja jonka sisällä virtasi kultaista valoa. (Suuri peiliviuhka istuimen selustana).

     Tälle istuimelle saapui läpinäkyvä istuja, jolla oli kädessään kolmionmuotoinen sauva, jonka sisälle virtasi kultaista valoa. (Sauvan varsi on kolmionmuotoista putkea, keskeltä kapeampi, kärjistä leveämpi, kärjissä ei mitään.) Hän teki sauvalla kultaisen valon avulla ympärilleen merkkejä ja välitti opetuksia tyhjyydestä.

13.6.1989

——————————————————————————————–

Koristeellinen matto oli levitetty paikalle, johon johti seitsemän tietä.

     Näitä teitä pitkin saapui seitsemän samankaltaisiin kristallikappaleista valmistettuihin asuihin puettua, kristallikruunuilla koristettua vierasta, joilla oli jokaisella kirkas kannu kädessään.

     He asettivat kannut vierekkäin koristeellisen maton päälle. Ne sulautuivat yhteen ja syntyi seitsen-nokkainen kaadin, jolla saattoi kaataa seitsemänlaista juomaa seitsemään lasiin yhtäaikaa.

     ”Joka tuntee kaikki tiet, mutta ei näe vain yhtä, ei pääse koskaan perille.”

13.6.1989

——————————————————————————————–

Syvän vihreä metsä.

Sen kätkössä luola.

Sieltä astui esiin buddha-hahmo,

ojentaen valkoista kiveä,

jolla oli suuri muoto,

jolla oli kaunis muoto,

jolla oli virheetön muoto.

Ei kuitenkaan kiven olemusta,

kiven kovuutta,

kiven raskautta

mutta valtava energia siirtyi siitä.

— Käytä tämä voima!

——————————————————————————————–

Suuri kultainen stupa oli valmis. Sen luo ilmestyi joukko buddhia, jotka lähtivät nousemaan stupan huipulle. Kiertäen kerros kerrokselta he kulkivat sen korkeuteen. Saavuttuaan perille he astuivat korkeimmasta kohdasta stupan sisään.

     Samassa stupa alkoi toimia. Ensin siitä sinkoili esiin kultaisia liekkejä. Sitten voimakkaita keihäänkaltaisia valonsäteitä, jotka syöksyivät voimakkaina eteenpäin.

     Lopuksi torni alkoi tuottaa kultaista tuhkaa. Tapahtumaan sisältyi valtava määrä energiaa.

     Kaikki kolmenlainen energia sai aikaan ja alulle uusien stupien syntymisreaktion, joka jatkui ja jatkui. Jokaisen uuden stupan valmistuminen sai aikaan toisen stupan alun.

     Näin kaikki maa ja maailmat täyttyivät kultaisista stupista, jotka olivat alkuperäisen kaltaisia täydellisesti niin muodoltaan kuin toiminnaltaan.

     Buddhat ilmestyivät uudelleen stupan huipulle. Heidän esiintulonsa sai aikaan kukkasateen, joka hetkeksi hautasi alleen kaiken maan, maailmat ja taivaat.

     Kukkasateen alta tuli esiin kultainen stupa nyt valkoiseksi muuttuneena. Samalla hetkellä kaikki muutkin stupat muuttuivat lumivalkoisiksi ja alkoivat toimia lähettäen ensin valkoista tulta, sitten valkoisia rajuja säteitä ja lopuksi valkoista tuhkaa satoi runsaasti kaikkialle.

     Jos edellisessä vaiheessa oli voimakas energian tulo, niin tämä vaihe levitti täydellistä myötätuntoa.

     Vielä alkuperäisen stupan huipulla tapahtui voimakas räjähdys. Suuri valopallo kohosi avaruuteen ja sen kirkkauteen kaikki sulautui, sen valossa kaikki tuli näkyviin uudella tavalla.

14.6.1989

——————————————————————————————–

Kaksi suurta lasista tiimalasia. Toinen oli täytetty kultaisella valolla, toinen harmaalla hiekalla.

     Molemmat mittasivat erilaista aikaa.

     Kultaisessa valoajassa tuli esille paljon erilaisia buddhakasvoja. Kultainen valo ei näyttänyt loppuvan koskaan, sen tiimalasia ei tarvinnut kääntää.

     Harmaan hiekan valuminen tapahtui samaan aikaan nopeasti. Lasin yläosa tyhjeni ja lasi kääntyi ylösalaisin monta kertaa.

14.6.1989

——————————————————————————————–

Keskellä merta olevassa palatsissa oli suuri palatsinlevyinen parveke, jossa Maitreya istui. Parvekkeen lattia oli täynnä valkoisia suurikokoisia helmiä.

     Hän alkoi avata niitä , kuori kerros kerrokselta, kunnes sai esiin helmen pienen lujan lopullisen ytimen. Nämä ydinhelmet hän keräsi maljaan, jossa oli vettä.

     Palatsissa oli suuri sali, jonne oli katettu neljä ruokapöytää. Vain astiat olivat näkyvissä, ruokaa ei oltu tuotu vielä.

     Palatsin ulkopuolella toimi suuri putki, josta tulvi mustaa savua.

     Joku sanoi, ettei palatsin ovia voitu avata, eikä ruokaa tarjota ennenkuin musta savu puhdistuu valkoiseksi.

     Mustan savun tulo loppui ja putkesta alkoi tulla lumivalkoista savua. Palatsin ovet avattiin. Maitreya toi helmimaljan esille.

14.6.1989

——————————————————————————————–

Talossa oli paljon ikkunoita. Talon sisällä ollessa ikkunoista näkyi vain se, mikä sisällä tapahtui. Samoin ulkopuolella ollessa ikkunoista näkyi vain se, mikä ulkopuolella tapahtui.

     Talon seinien välissä oli valkoisen valon käytävä, jossa kulkemalla voi nähdä yhtäaikaa sisälle ja ulos, sulkematta kummankaan puolen kuvia pois, näkemättä niitä parempina tai huonompina, vaan kaikesta vertailusta vapaina.

15.6.1989

——————————————————————————————–

Sininen maa.

Sen pinnasta nousi esiin lumivalkoinen lasivuori. Sen rinteet avautuivat ylhäältä alas asti kuin kukan terälehdet. Vuori oli muuttunut suureksi valkoiseksi lasikukaksi.

     Samankaltaisia vuoria syntyi lisää. Samankaltaisiksi kukiksi vuoret muuttuivat. Näkyvillä oli suurten valkoisten lasikukkien koristama maailma.

     Sen yläpuolelle ilmestyi auringonkaltainen ja kokoinen puhtaan veden värinen pisara, josta alkoi sade. Se oli niin näkymätön, niin aineeton, ettei sitä voinut nähdä eikä sen kosketusta iholla tuntea. Kosketus oli kuitenkin hyvin voimakas puhdistumisen tunne.

     Vielä syntyi yksi lasivuori. Se kasvoi niin korkeaksi, että kosketti huipullaan tuota valtaisaa pisaraa, joka sulautuikin vuoren huippuun. Nyt tuli esille valkoinen buddha-hahmo, joka laskeutui alas vuorelta valkoisessa pilvessä seisoen.

     Ymmärsi heti, että tuo kaunis puhdas maailma oli hänen tajuntansa tuote.

     Hänen silmänsä olivat puoliavoimet, mutta kun hän avasi ne, niiden katse oli niin voimakas, että sen puhdistava vaikutus ulottui läpi aikojen, aikakausien, tapahtumien, menneisyyksien ja tulevaisuuksien.

[     Maailman näkeminen toi hyvän, puhtaan olon, mutta sitten näkyi muutamia punaisia marjoja, joita irtosi ja vieri pois. Tumma varjo, joka putosi alas. Seurauksena oli rasituksen tunne sydämessä ja lievä pahoinvointi.

15.6.1989

——————————————————————————————–

Laulu tyhjyydestä

Näkymättömillä poluilla tyhjyyttä etsien vaellamme

Näkymättömät kädet suojaavat meitä vaaroilta

Niihin turvaten emme tunne pelkoa,

Kuulumattomat ovat askeltemme äänet,

Jälkiä jättämättä etenemme.

Kohdatessamme puun, jota emme näe

Se antaa meille turvaa ja ravinnon.

Kohdatessamme tyhjyydessä virtaavan veden,

Sen kohina tyydyttää janomme.

Jättäen silmämme, korvamme, kielemme, ihomme

Näemme enemmän kuin koskaan,

Kuulemme tarkemmin kuin ennen,

Tunnemme tuoksut ja maut,

Joita emme ennen tunteneet.

Jokaisella askelella sulavat ruumiimme tyhjyyteen

Kuin lumeen piirretyt kuvat auringon lämmössä.

Kuin pysähtymistään etsivä vesi

Kuin tyyntymistään kaipaava tuuli

Kuin kuumuutensa sammuttanut tuli

Kuin katoava maa

Olemme tyyni kaipaus

Itsenä olemisesta pois.

Syntyminen ilman syntymää,

Muoto ilman ruumista,

Mieli vailla mielikuvia,

Ajatus ilman ajattelua

Kultaiset laulut sydämissämme

Kultaiset näyt silmissämme

Kokemalla ja kokematta

Elämä avautuu uudella tavalla,

Kun tyhjyyden kokemista etsimme.

28.7.1989

——————————————————————————————–

VALOT

Sininen valo oli valkoisten pilvien kehystämä, tyyni ja hiljainen, voimakas, läpitunkeva, hävittäen ympäriltään kaiken virheellisen, estävän, tahraavan ja tuhoavan. Jättämättä mitään hävittämättä tai piiloon.

     Sinisen valon keskeltä kohosi punainen valo, liekin kaltainen, terävä ja korkea. Kasvava, häikäisevä, energinen. Se synnytti voimaa, erilaista, innostavaa. Se puhdisti hävityksen jäljet jättämättä mitään puhdistamatta tai piiloon.

     Valkoinen valo nousi esiin korkeimpana, puhdas kirkas nektari, ajatuksia ja tajuntaa raviten, etsien ja tuoden esiin kokonaan uudenlaisen olemassaolon.

30.7.1989

——————————————————————————————–

Kultainen verkko peitti koko avaruuden. Verkko oli täynnä loistavia timantteja ja kultakoruja. Verkkoa kannattelivat valkoiset koruilla peitetyt kädet. Verkossa oli kolme valkoisella valolla täyttynyttä reikää. Kuului ääni: — Naamio on revittävä.

     Naamiota en kuitenkaan nähnyt, mutta jossain sivulla kauempana oli kolmen skorpionin kannattelema torni.

30.7.1989

——————————————————————————————–

Kookas timantti tuli esiin. Välillä sen pintaan ilmestyivät kasvot, välillä näkyi vain kirkas jalokivikylki.

     Sitten tuli esiin kaksi vuoren suuruista kärjistään toisiaan koskettavaa timanttia.

     Kaukana näkyi hohtava palatsi, sen edessä istuimella hahmo, jonka eteen menin kumartaen. Silloin suuni aukeni, kieli tuli esiin, siinä kasvoi mustia säikeitä, jotka leikattiin rajulla iskulla pois. Hahmo teki joitain liikkeitä käsillään, valopilviä alkoi tulvia, ne menivät kaikista pään aukoista sisään. Puhdistumisen tunne oli tuntuva. Oikeassa kädessä peukalon kohdalla tuntui viiltävä kipu.

     Sitten tuli esille tyhjyydessä lepäävä valkoinen hahmo, jolla ei ollut lainkaan kasvoja, mutta joka oli runsaasti koristettu jalokivirenkailla. Niitä oli otsalla, kaulassa, sydämen kohdalla, vyötäröllä, nilkoissa ja ranteissa. Esille tuli myös tasoja, jotka näyttivät toinen toisensa päällä olevilta jalokivikentiltä, joita yhdisti voimakas valovirtaus.

     Lepäävän hahmon navasta kasvoi kukkaköynnös, joka kohosi kohti korkeinta tasoa, jossa istuva hahmo otti köynnöksen käteensä ja alkoi vetää tyhjyydessä lepäävää kohti ensimmäistä jalokivitasoa.

31.7.1989

——————————————————————————————–

Seitsenkerroksisen tornin ensimmäinen kerros oli täynnä sinistä vettä. Toinen kerros oli täytetty sinisellä valolla. Vesi ja valo olivat väriltään toistensa kaltaiset, niitä tuskin erotti toisistaan. Kolmannessa kerroksessa oli tulta. Tornin kolme ylintä kerrosta olivat sateenkaarivalon täyttämät. Maitreya liikkui näissä kolmessa ylimmässä kerroksessa ja antoi viisi opetusta:

1. Lakkaamaton harjoitus on pidettävä yllä. Se suojaa harjoittajaansa.

2. Jokainen pysähtyminen merkitsee askelta taaksepäin.

3. Jokainen askel taaksepäin merkitsee kymmenkertaista uutta ponnistusta.

4. Jokainen kymmenkertainen uusi ponnistus tarvitsee satakertaisen innostuksen.

5. Jokainen satakertainen innostus vaatii tuhatkertaisen voiman sen aikaansaamiseksi.

6.8.1989

——————————————————————————————–

Keskellä kaunista niittyä oli lumivalkoisin lehdin täyttynyt puu, leveälatvainen, korkea ja koko ajan kasvussa.

     Maitreya istui välillä puun juurella, vuoroin sen kaikilla puolilla, välillä hän kulki sen ympärillä.

     Puun kauniit lehdet eivät olleet täysin muuttumattomat, aika ajoin niiden valkoiseen väriin ilmestyi kirkkaita värejä, aika ajoin ne muuttuivat läpikuultaviksi tyhjyyttä lähentyen.

     Sitten Maitreya otti yhden lehden ja painoi sen otsalleen, se sulautui hänen otsaansa. Toisen lehden hän painoi huulilleen ja se sulautui hänen suuhunsa. Kolmannen lehden hän laski sydämensä päälle ja se sulautui hänen sydämeensä. Sitten hän alkoi kerätä lehtiä käsiinsä ja kylvi niitä maahan säännöllisiksi ympyröiksi puun ympärille, toinen toistaan laajemmiksi kehiksi, jotka yhdessä muodostivat puhtaan ja täydellisen kuvion. Kun puussa oli enää yksi lehti, se lensi alas ja sulautui hänen päälakeensa, samalla hetkellä puhkesi ylhäältä leveä valovirta, joka lävisti koko puun ja myös puun juurella seisovan opettajan täydellisellä voimalla. Se oli kuin mahtava salamanisku, koko maa vavahteli ja maanpinnasta tuo raju energia kohosi jokaikiseen kylvettyyn lehteen, lävistäen ne merkiten energiallaan, täyttäen rajulla voimallaan ja nousten sitten takaisin ylös, palaten taas, muodostaen jatkuvan voimavirran.

     Tuon energian virratessa ja ilmeisesti sen vaikutuksesta alkoi alueen reunoille kahdelletoista puhtauden kohdalle kasvaa korkeat peilit, jotka pinnoistaan heijastivat kaikki tapahtumat täydellisinä, virheettöminä kuvina. Peilit olivat peilejä molemmilta puoliltaan ja saattoivat kuljettaa kuvat niitä muuttamatta tai pysäyttämättä lävitseen. Niin tuo kaunis näkymä laajeni ja laajeni.

14.8.1989

——————————————————————————————–

Maitreya tuli ulos valkoisesta talosta. Hänen asusteensa olivat myös täysin valkoiset.

     Majan edessä hän kääntyi eri suuntiin. Ja hänen pukunsa tuli edestä päin loistavassa punaisessa valossa edestä punaiseksi. Sivuilta loistivat vihreä ja keltainen valo, joten sivuilta se tuli vihreäksi ja keltaiseksi. Selän takana loisti kirkas sininen valo, joka värjäsi hänen pukunsa selän siniseksi. Tähän värikkääseen pukuun puettuna hän antoi opetusta:

— Tiellä tulee vastaan korkea kulkemisen estävä muuri. Jos purat muurin kivi kiveltä, mikä on oikea ratkaisu, niin et voi jättää kiviä siihen särkemättä niitä muruiksi, sillä muuten ne ovat aina uudestaan tielläsi, ne alkavat kasaantua ja muurautua eteesi vaikeilla hetkilläsi ja taas ne estävät kulkuasi. Jos jätät ne särkemättä, jos jätät niistä edes hienointa tomua tai niiden jättämän jäljen eteesi, niin siitäkin ne voivat kasvaa, rakentua uudeksi muuriksi, jonka ylittäminen vaatii sinulta aina suurempaa ja suurempaa ponnistusta.

     Muuri on purettava ensin, sitten kaikki kivet, kivensirutkin, niiden pölykin, niiden paikatkin on kadotettava, ennenkuin voit sanoa ”Nyt olen muuristani vapaa.” Kaikki tämä vaatii jatkuvaa ja kärsivällistä ponnistusta.

     Kun ja jos onnistut selviämään muurista, et voi ajatella, että nyt on kaikki ohi. Muurin takana sinua odottaa syvä rotko, jonka ylittämiseen sinun on löydettävä oikeat keinot. On mahdollista laskeutua rotkon pohjalle ja ylittää se siellä, mutta tähän liittyy syvät vaarat, moninkertaiset mahdollisuudet epäonnistua. Ensinnäkin voit uupua rotkon pohjalle ja jäädä sen syvyyteen. Toiseksi voit eksyä sinne ja jäädä sen syvyyteen. Kolmanneksi voit tyytyä osaasi rotkossa olemiseen ja jäädä sen syvyyteen luopuen ylittämisen ajatuksestakin. Siksi kannattaa muilla keinoilla suorittaa ylittäminen. Hyppääminen on yksi keino. Se on kuitenkin vaarallisin ja uhkarohkein. Vain täydellinen ponnistus, täydellinen onnistuminen takaa ylityksen ja se on yhtä harvinainen mahdollisuus kuin on yksi sadastatuhannesta eikä sekään ole varmaa.

     Putoaminen on todennäköisin seuraus ja putoamista seuraa yleensä joko loukkaantuminen tai kuolema, jotka molemmat voivat katkaista matkanteon kokonaan.

     Siksi sillan rakentaminen rotkon toiselta reunalta toiselle on varmin keino. Sellainen vaatii kuitenkin kokemusta, täydellistä ponnistusta, viisautta ja muut täydelliset saavutukset.

     Ilman taitavan opettajan ohjausta, ilman hänen ohjeittensa täydellistä ja uskollista seuraamista, se ei voi onnistua. Ei ilman jatkuvaa ponnistelua, harjoitusta, pyrkimystä ja kärsivällisyyttä, ilman uskoa ja turvautumista syvälliseen opetukseen ja ohjeisiin ja niiden päättäväistä seuraamista ja noudattamista.

14.8.1989

——————————————————————————————–

Tiellä oli tulossa neljä valoisaa hahmoa. Kaikissa heissä valo oli ottanut muodon, ei pysähtyneen, koko ajan samankaltaisen, vaan hetki hetkeltä muuttuvan. Juuri kuin taivaalla liikahtelevat pilvet ottavat erilaisia muotoja, sulautuvat tuskin havaittavasti uudenlaisiin hahmoihin, niin vaihdellen vapaasti, muuttuen näyttäytyivät tulijat.

     Koko loistava seurue oli ikäänkuin samaa lähestyvää valoa. Vain yksi yksityiskohta pysyi kohdallaan, se oli sateenkaaren väreissä loistavat silmät ja niistä eteenpäin suuntautuvat hehkuvat katseet, jotka valonheittäjien kaltaisina levittivät kirkkautta hyvin kauaksi eteenpäin. Samalla ne saivat aikaan kaikkialle peilinkaltaisen puhtaan hohdon, heijastelun, selkeyden. Koko näkymä oli kuin valtavan avaruuspeilin heijastama kuva.

     Tämän kuvan lävitse kulki tie. Tien muoto, rakenne, rakennusaine, eivät olleet tien näkemisessä esillä. Sen tärkein esiin tullut ominaisuus oli suunta. Se oli rajusti lähestyvä.

     Tämä tie ja sitä seuraavat neljä tulijaa lähestyivät lähdettä, jonka äärellä Maitreya istui. Lähde pulppusi veden ja valon kaltaista ainetta, joka teki näkemisen hetki hetkeltä selkeämmäksi.

     Kun tulijat olivat aivan lähellä Maitreyaa, heidän silmänsä alkoivat lähettää valoa eri tavalla. Jokaiselle katseelle ilmestyi selkeästi havaittava muoto. Katseet saattoivat olla värikkäitä kaaria, kolmiomaisia, katkeamattomia äärettömiä suoria, spiraaleja, kehiä jne. Sivustakatsojana kyllä ymmärsi, että ne ”puhuivat”, kommunikoivat, vaikka niiden sanomat olivat selvästi tarkoitettu Maitreyalle, joka myös näytti ottavan ne vastaan.

     Kun vieraat olivat ”puhuneet” lähde alkoi pulputa valonsa suurten valokukkien muodossa. Sekin vaikutti kommunikaatiolta.

     Vieraat ottivat sen hyvin konkreettisesti vastaan, he alkoivat sulautua, yhtyä valokukkiin, jotka samalla räjähdyksenomaisesti kasvoivat suunnattoman suuriksi hahmoiksi, jotka vain yhden katseen ajan olivat näkyvissä. Sillä samalla hetkellä hahmojen katseet ottivat aivan samankaltaisen kolmiomuodon, kunnes jo toisessa hetkessä kaikki neljä kolmiota olivat sulautuneet yhteen.

     Tuon kuvion, yhtyneen voimakatseen sanoma oli niin voimakas, niin läpitunkeva ja valtaava, ettei muuta enää voinut nähdä.

     Jos sen sanoman olisi ymmärtänyt, niin olisi voinut ymmärtää jotain täysin selittämätöntä, syvällistä, lopullista totuutta.

14.8.1989

——————————————————————————————–

Maitreya antoi opetusta esteitten voittamisesta ja ylittämisestä. Sitä varten hän oli pukeutunut ”esteet voittaneen” asuihin. Siihen kuului viisisakarainen kruunu, ja jalkineet, jotka jättivät tiehen viisiosaisen jäljen, joissa selvisi tieto, neuvot ja opetus esteen ylittämisen keinoista. Aseena oli viisipiikkinen sauva, jonka taitava käyttäminen vaati täydellistä tarkkaavaisuutta. Näiden asusteiden avulla Maitreya opetti, miten esteet on voitettavissa ja miten vapaudutaan kärsimyksestä.

     Tässä vaiheessa näky muutti ratkaisevasti luonnettaan. Seuraavaa opetusta oli vastenmielistä katsella. Siinä koko olemassaolon kärsimys otti konkreettisen hahmon, nousi näkyviin jättimäisenä olentona, joka oli ahtautunut ikkunattomaan kivitorniin, korkean kivimuurin pimentämään paikkaan.

     Hahmolla oli suunnaton avoin, ikäänkuin äänettömään huutoon avautunut suu, joka näytti hirvittävän määrän tylsiä, melkein juurilleen kuluneita hampaita. Niiden takana kurkussa ja kitalaesta roikkuivat surkastuneet, täysin toimimattomat kielet, niitäkin oli suuri joukko.

     Hahmon silmät olivat muurautuneet umpeen, vain verenpunaiset kehät ilmaisivat paikan, jossa ne joskus olivat olleet.

     Kaikista ruumiin aukoista tulvi mustaa savua. Päälaelta ja takaraivosta valui pahanhajuista liejua, joka vähitellen näytti hukuttavan otusta alleen.

     Kädet valuivat ruumiin sivuilla toimettomina suikaleina. Niiden jatkona terävät, koukkumaiset kynnet, joista tipahteli verta.

     Jalat olivat hirvittävän suuret, paisuneet ja tulipunaiset, täynnä haavoja ja paiseita. Ne olivat kasvaneet läpi tornin seinämien kivien koloista ulos. Samalla tavalla kuin puun juuret tunkeutuvat vuoren seinämiin. Hahmo oli täydellisesti vangittu.

     Tämän lohduttoman näyn loppu oli yllättävä. Paikalle saapui pieni joukko kantaen mukanaan eräänlaista ”valotuulta”. Tuulen voima puhalsi muurin nurin. Hetkessä hajosi sen edestä myös torni. Kolmantena katosi koko olemassaolon symbolisoitunut kärsimys.

     Salamannopeat kolme ääntä, kolme leimahdusta, kolme katoamista ja kaikki oli poissa.

     Jäljelle jäi vain kapea valoon piirtynyt varjo, joka sekin valotuulen käsittelyssä muuttui kirkkaiksi kiteiksi, valon ja veden kaltaiseksi iloksi.

14.8.1989

——————————————————————————————–

Seisoin syvän mustan kuopan äärellä. Tunsin itseni voimattomaksi ja uupuneeksi. Pyysin voimaa ja selkeyttä. Tiesin, että edessä oli jotain hyvin tärkeää koettavaa ja tajuttavaa, jos vain jaksaisin ottaa sen vastaan.

     Ymmärsin myös sen, että tuo syvä kuoppa oli jonkinlainen osaratkaisu. Onneksi Maitreya tuli neuvomaan minua. Näin hänestä vain kasvot, jotka ilmestyivät eteeni, kun hän sanoi: Katso tarkasti, kun näet valon syttyvän pohjalle, ala täyttää kuoppaa tällä aineella. Näin kuopan reunalla kasan valkoista hiekan kaltaista ainetta. Yritin katsoa kuoppaan. Uupumus hämärsi silmiä. Näin vain mustat seinämät. Ajattelin, etten pystyisi enää näkemään muuta.

     Katsoin kuitenkin. Sitten silmissä tapahtui muutos. Tai oikeastaan tuntui, että en enää katsonut omien silmieni kautta, vaan jotain muuta tietä, lainatuilla silmillä, jotka olivat täysin selkeät ja kirkkaat.

     Valo oli kirkkaana kuopan pohjalla. Nopeasti täytin kuopan, energiat palautuivat. Tunsin itseni voimakkaaksi ja toimivaksi.

     Samassa tuli näkyville laaja kenttä, jonka keskellä oli suuri valkoinen hedelmä. Se oli muuten pyöreä, mutta yläosastaan suippo. Se oli talon kokoinen, korkean tornin korkuinen. Sen ympärillä istui seitsemän buddha-hahmoa ja ilokseni näin Maitreyan istuvan heidän joukossaan. Olin riemuissani näkemästäni, olin riemuissani tuntiessani ne energiavirrat jotka minun lävitseni kulkivat.

     Tummansininen buddha erottui muista. Hänellä oli edessään iso kasa miekkoja, kiiltäviä, kultaisia, vahvakahvaisia miekkoja. Tuntui kuin niiden miekkojen voima olisi kulkenut maata pitkin ja siirtynyt jalkoihini. Nyt buddha nousi. Hänelle ilmaantui käsiä yhtä paljon kuin miekkoja. Kaikki ne kaikissa käsissään hän astui suuren hedelmän luo ja yhdellä kertaa lävistivät miekat hedelmän marmorimaisen kuoren. Silti hedelmä avautui vain kahtia. Sen kuoret levisivät jonkinlaiseksi tasoksi, jonka päällä näytti olevan kolme pitkää maljoilla täytettyä pöytää.

     Nyt tuli näkyviin hahmo, jota en aikaisemmin nähnyt. Hän ei ollut äskeisessä joukossa. Suuri valkoinen jättihahmo, jonka kasvoilla oli aluksi hyvin peloittava ilme, jonka valkoiset hiukset leimahtelivat aivan kuin hänen päänsä päällä olisi ollut joku yksityinen myrsky. Mutta sitten hän alkoi hymyillä. Ja se hymy oli valtaava, kaikki äskeinen pelottavuus muuttui hetkessä täydelliseksi ystävällisyydeksi. Hahmo hyppäsi pöytien päälle ja joi nopeasti kaikista maljoista. Sitten hän asettui istumaan keskittyneeseen tilaan. Huomasin että hänellä oli kaulallaan merkillinen koru. Siinä oli runsaasti irvisteleviä pääkalloja, jotka pitelivät hampaillaan punaista niitä yhdistävää punosta. Tuo koru olikin viimeinen näky hahmosta, sillä hedelmän kuoret sulkeutuivat rajusti pamahtaen ja häntä ei enää näkynyt.

     Nyt nousi ympärillä istuva joukko kulkemaan. He kulkivat hedelmän ympärillä, kunnes se alkoi nousta ja katosi näkyvistä. Myös buddhien joukko kulki pois näkyvistä. Jäin autiolle kentälle. Nyt olin kuitenkin täynnä energioita. Niitä tuntui virtaavan aina vain lisää, aivan kuin olisin seisonut jollain merkillisellä latauskentällä.

     Lähdin katsomaan näkisinkö vielä jotain. En ehtinyt astua askeltakaan toiveen jälkeen, kun näin portin, josta äskeinen buddhajoukko oli juuri astumassa sisään ja sitten portti sulkeutui. Portin yläpuolella oli samanlainen kallokoriste kuin tuolla rajulla hahmolla oli ollut.

     Jäin portille odottamaan.

     Silmissäni alkoi leimahdella erivärisiä valoja. Hyvin voimakasta vihreää ja välillä valkoista. Tulkitsin sen, että oli vielä jotain nähtävää.

     Sitten portti avautuikin. Tuo hurja hahmo ilmestyi näkyville aurinkoisesti hymyillen. Hänen kehonsa eri kohdissa istui neljä Maitreyaa. Kaksi niistä olkapäillä, kolmas otsalla ja neljäs sylissä. Valkoisen hahmon otsasta tunkeutui esiin vahva valkoinen tanko. Se taipui joustavasti ja muodosti kehyksen näylleni. Samalla kuulin äänen: – Kehystetty kauneus.

     Sitten tunsin siirtyväni toiseen paikkaan. Siellä Maitreya esitteli jonkinlaista valonlevityskarttaa, johon oli valopaikat merkitty sytytetyillä lampuilla. Erikoisesti hän näytti niitä paikkoja, joissa valokehät jo leikkasivat toisiaan. Niistä saattoi iloita.

3.9.1989

——————————————————————————————–

Värikkäiden kukkien peittämä maailma näyttäytyi kaikkialla. Niiden kauneus oli saavuttanut täydellisyyden – niiden muodot, värit ja tuoksut.

Kauneuden levittämisen aika oli käsillä. Lisääntyäkseen kukat eivät tehneet siemeniä tai hedelmiä tavalliseen tapaan. Niiden energia, niiden kauneus, niiden tuoksut nousivat toisiinsa sulautuneina värikkäinä virtauksina muodostaen maailmansa pinnalle kohoavia liekehtiviä soihtuja, joiden jokaisen huipussa täydelliset ominaisuudet kiteytyivät värikkääksi jalokiveksi.

Näin kukkien peittämä maailma kauttaaltaan muutti muotoaan.

Yksi noista liekehtivistä soihduista jatkoi kasvuaan vielä senkin jälkeen, kun jalokivi oli valmistunut. Se kasvatti aina päälleen uuden soihdun, uuden jalokiven. Yhdeksännen liekin huipulla jalokivi oli suurin ja loistavin. Sen ominaisuudet värittivät kaiken valon ja ilman. Sen vaikutus levisi laajasti. Sen terävät särmät tuottivat hopeista valoa, joka taas kiinteytyi hopeiseksi tasoksi suuren jalokiven päälle.

Tuon tason päälle ilmestyi Maitreya punahehkuisena iholtaan ja puvultaan kädessään valoa leikkaava veitsi. Hän leikkasi sillä valoon oven, josta tuli näkyville toinen maailma. Se oli väriltään kirkkaan keltainen.

Ja suuren jalokiven valo alkoi siirtyä oven kautta keltaiseen maailmaan, jossa se sai aikaan kukkien kasvun, niiden muutoksen niin kuin edellisessä maailmassakin. Sillä erotuksella, että nyt jokainen liekehtivä soihtu kasvoi yhdeksänkertaiseksi ja muodosti lopulta suuren jalokiven.

15.9.1989

——————————————————————————————–

Kookas valkoinen hahmo tuli esiin. Sen ympärille ilmestyi suuri joukko samankaltaisia mutta pienempiä valkoisia hahmoja kahdeksalle kohdalle. Ikään kuin keskushahmo olisi ollut akseli ja toiset rattaalle muodostavat puolat. Rattaan kehällä istuivat punaiset hahmot, joilla kaikilla oli käsissään veitset ja vesikulhot.

Aivan heidän edessään istui joukko sidottuja. Sidottuja jaloistaan, käsistään, päästään ja heidän ruumiinsa olivat lujasti maahan kytketyt täydelliseen liikkumattomuuteen.

Veitsenkantajat ojensivat heille veitset, joilla siteet leikattiin poikki.

Jokaisen sidotun, nyt vapaan, päälaella oli kasa värikkäitä liinoja. Koska heidän kätensä nyt olivat vapaat, he alkoivat laskea liinojaan, vaihdella niiden paikkaa, asetella niitä uudella tavalla. Näin rauhattomina, voimatta tehdä täydellistä ratkaisua, osin mekaanisesti he toimivat, välillä innostuen, välillä uupuen.

Tämän hyödyttömän puuhailun keskeyttivät punaiset hahmot, ojentaen heille jokaiselle täytetyn vesikulhon ja kehottaen heitä pesemään liinojaan, kunnes vesi olisi käytetty loppuun.

He tekivät niin. He pesivät ja pesivät, kunnes pisaraakaan vettä ei enää maljoissa ollut, jossa vaiheessa myös liinat oli pesty niin moninkertaisesti ja täydellisesti, ettei niitäkään enää ollut.

Syvästi kumartaen ojensivat sidotut, nyt vapautuneet, tekemisiinsä vangitut, nyt vapautuneet, tyhjät maljat takaisin antajille.

Jokaisen punaisen hahmon käsissä kasvoi malja kokonsa verran ja niin ne annettiin uudelleen, nyt kookkaampina vedellä täytettyinä ja mukana seurasi kehoitus pestä myös vaatteet ja kengät, kunnes vesi oli lopussa.

He pesivät niitäkin, kunnes vesi oli lopussa, mutta myös vaatteet ja kengät oli pesty niin moninkertaisesti ja täydellisesti, ettei niitä enää ollut.

Kunnioittavasti maahan langeten ojensivat nuo sidotut, nyt vapautuneet, tekoihinsa vangitut, nyt vapautuneet, vaatteittensa ja kenkiensä hallitsemat ja rajoittamat, mutta nyt vapautuneet, tyhjät maljat takaisin antajille.

Jälleen kasvoivat maljat kokonsa verran antajien käsissä ja saajat saivat kehoituksen pestä ruumiinsa, kunnes vettä ei enää ollut.

Koko tapahtumasarjan ajan kookas valkoinen keskushahmo puhalsi suustaan pyörteitä, värikkäitä pilviä. Kolmannen vaiheen alkaessa hän sanoi:

– Peseytykää irti itsestänne.

16.9. 1989

——————————————————————————————–

JUHLAT

Kolme buddhien vuorta. Yksi valkoinen, yksi sininen, yksi punainen. Maitreya istui valkoisella vuorella.

Vuorten välisessä laaksossa oli kaunis puutarha täydellisessä kukoistuksessa. Vuorilta tulevat vesilähteet virtasivat vuorten juurilla oleviin vesilähteisiin, joista puutarha sai ravintonsa.

Puutarhan keskellä oli tuoksuja valmistava torni. Sen sisälle oli laitettu kukkia kaikista puutarhan puista, sen huipusta tuoksut tulivat esiin. Tornin ympärille oli kehään järjestetty suuria valkoisia leipiä runsaasti.

Ääni kuului kolmelta eri taholta, vuorilta, ääni kolmessa tasossa, mutta täydellisesti yhteen sointuen ja silloin portit avautuivat ja ensimmäiset vieraat saapuivat paikalle. Ne olivat komea tanssijajoukko, metallisiin asuihin sonnustautuneet tanssijat. Yhdellä oli hopeinen, yhdellä kultainen, yhdellä kuparinpunainen puku.

Tanssijat jättivät askeleistaan kuparinpunaisia, hopeisia ja kultaisia jälkiä puutarhaan, joista syntyi loistava maaperä.

Kultaisella olennolla oli lintunaamio, kuparinpunaisella peloittava hirviönaamari, hopeisella olennolla lempeä buddha-naamio. He esittivät kukin omaa tanssiaan, niiden aiheina myötätunto, opetus ja suojelu.

Seuraavaksi tuli esiin soittajia. Äänistä päätellen heillä olisi luullut olevan kädet täynnä erilaisia soittimia. Niin ei kuitenkaan ollut. Musiikki syntyi heidän käsiensä ja jalkojensa liikkeistä, heidän katseistaan, kommunikaatiostaan, ajatuksistaan.

Seuraava hämmästyttävä joukko edusti täydellisyyksien harjoittajia. Heillä jokaisella oli kädessään häkki, jossa vastaava negatiivinen hahmo oli kyyristelemässä.

Valo alkoi lisääntyä. Nyt vuorilla istujat aloittivat kommunikaation. Heidän sanomansa ja yhteytensä syntyi rajujen sähköisten välähdysten avulla. Se oli ilotulituksen kaltainen, värikkäät salaman kaltaiset valot syöksähtelivät vuorelta toiselle. Ja tästä kommunikaatiosta syntyi loistava valaistus täydelliseen puutarhaan, jossa juhlat olivat jo alkaneet.

27.9.1989

——————————————————————————————–

Meri synnyttää meren

Oli laaja sininen meri. Sen keskellä kukkien peittämä saari, jossa Maitreya istui pidellen sylissään valtavan suurta läpinäkyvää maljaa. Samassa meren vesi alkoi virrata maljaan ja sitten sen suusta ulos. Korkeina voimakkaina virtoina se nousi taivasta kohti, jossa se alkoi levitä ja rakentua siniseksi tasoksi, joka näytti uudelta mereltä. Vettä virtasi lakkaamatta, kunnes alkuperäinen meri oli kokonaan tyhjentynyt ja paljastanut värikkäiden kukkien peitossa olevan pohjansa. Kaikki sen vesi oli siirtynyt maljan kautta ylempänä olevaan mereen, jonka pinnalle ilmestyi neljä buddha-hahmoa ja heidän joukkoonsa Maitreya. He istuivat kukin tahollaan meren laidoilla ja aloittivat kommunikaation, joka tapahtui jokaisesta lähtevän kirkkauden kohtaamisella.

Tuon loistavan kommunikoinnin tuloksena alkoi syntyä suurikokoisia viisisärmäisiä timantteja, joista vähitellen rakentui kokonainen vuori. Samaan aikaan kukkien peittämästä meren pohjasta puhkesi esiin viisi kaunista puuta, jotka kasvoivat ja kasvoivat tuon toisen meren vettä kohti. Samaan aikaan kuin ne kasvoivat, ne myös koko ajan satoivat sisältään vettä. Runsaana vesi valui kukkivan meren pohjalle ja vähitellen täytti sen. Niin syntyi noiden puiden alle kokonainen uusi meri.

lokakuussa 1989

——————————————————————————————–

Buddhien tie

Olin seisomassa autiossa paikassa. Ympärilläni ei ollut mitään näkyvää. Sitten voimakkaat liikkuvat vuorten muotoiset valopilvet tulivat ja ympäröivät minut, niin että jäin niiden väliseen laaksoon.

Näin edessäni hyvin korkean portin. Se oli lasia kokonaan. Sen läpi näkyi kirkas sininen tie joka näytti kulkevan avaran ja aution maan halki.

Koetin porttia, mutta se oli suljettu. Kokeiluni jälkeen huomasin, että sen taakse ilmestyi buddha-hahmo. Näin hänestä ensin korkean auringonkirkkaan kehän, jonka keskellä loisti suuri punainen jalokivi. Kun näky tuli selväksi, tunnistin hänet Maitreyaksi.

Samassa huomasin, että minulla oli toisessa, oikeassa kädessäni valkoinen ihmisen pääkallo, toisessa oli musta esine, joka muistutti pommia, siinä roikkui sytytyslankakin.

Ymmärsin, että ne kädessäni en voisi mennä portista, vaikka se avautuisikin.

Kun katsoin uudelleen portin läpi näin sinne selvemmin. Jossain korkealla näin ilmassa leijuvan valkoisten talojen ja tornien täyttämän kaupungin. Näin myös sinisen tien, jossa oli aina matkan päässä uusi lasinen portti, jonka takana istui buddha-hahmo.

20.10. 1989

——————————————————————————————–

Meditaation alkuvaiheessa näyttäytyi tummanpunainen hahmo, joka koko ajan vaihtoi kasvojaan, ottaen muodokseen erilaisia eläinhahmoja esim. leijonan, suden jne. Välillä peloittavan näköisenä ihmishahmona. Luulin sitä vartijaksi.

     Palatsissa olevan sinisen buddhan sylissä oli kookas sylintäyttämä timantti, jonka buddha löi miekaniskulla neljään osaan.

     Sen sisältä vapautui raju voima, joka sai palatsin ikkunat avautumaan neljään suuntaan.

     Jokaisesta suunnasta tuli esille erilainen maisema.

1. Keltainen maa. Maanpinta täynnä syviä keltaisen valon peittämiä kuoppia, joihin oli haudattu kauniita käärmeennahkoja.

2. Punainen maa, jossa oli punaisia vuoria, jokaisen vuoren huipulla palava tuli. Vuorten rinteet täynnä punaisia kukkia ja taivaan rajalla hehkuvan punainen aurinko.

     Molempiin maihin buddha heitti osan timantista ja se sulautui niihin.

3. Siniseen maahan oli kasvanut korkeita vasratorneja ja tornien huipuilla soivat kellot kuuluvasti ja kirkkaasti.

     Sininen maakin sai osan timantista ja se sulautui siniseen maahan.

4. Neljäs ikkuna avautui valkoiselle alueelle, joka oli täysin tasainen, täysin sileä. Sinne buddhahahmo kylvi timantin neljännen osan. Siellä se täydellisesti sulautui puhtaaseen maaperään ja antoi sille suuremmoisen häikäisevän loiston.

10.12. 1989

——————————————————————————————–

Olin kulkemassa autiolla tiellä. Halusin kulkea nopeasti, mutta ruumiini tuntui raskaalta ja pysähtyneeltä. Sitten se pysähtyikin ja pääsin siitä ulos. Käännyin katsomaan sitä. Se seisoi kivettyneenä tummana haamuna paikoillaan. Kun käännyin taas katsomaan menosuuntaani, näin aivan edessäni toisen oman ruumiini, joka nopeasti ja kavalasti imaisi minut sisäänsä. Olin jälleen ruumiini vanki, tahmean, kangistuneen, tuskin paikaltaan liikahtavan ruumiin. Sitäpaitsi se oli menossa väärään suuntaan. Yritin kääntää sitä. Se oli vaikeaa ja tuskallista. Sain kuitenkin suunnan muuttumaan. Kun ponnistin kaikki voimani, pääsin tästäkin ruumiista ulos ja se jäi leijumaan paikoilleen tielle, kun riensin eteenpäin.

      Edessäpäin äsken niin autiolla ja tyhjällä tiellä oli kuitenkin monia, monia ruumiita, jotka kaikki tunnistin omikseni. Ne vain odottivat siellä nielläkseen minut ahnaasti sisäänsä ja kaikki olivat menossa väärään suuntaan.

huhtikuu 1990

——————————————————————————————–

Maitreya toi paikalle suuren valkoisen maljan. Hän avasi sen kannen, sieltä tuli esille voimakas liekki, joka pian kasvoi suuren suureksi tulipalloksi, hehkuvaksi ja valoisaksi kuin aurinko. Minä katselin tuota loistavaa valopalloa korkealta jyrkänteeltä ja valossa näin kimpun käärmeitä alhaalla jyrkänteen juurella. En tiennyt olivatko ne pudonneet sinne vai nousemassa ylös.

     Samassa suuri valo jakautui moneen osaan ja taipui moneksi tieksi eri suunnille. Suuri valkoinen malja tuli taas näkyville. Maitreya nousi maljan sisältä ja heitti ilmaan kourallisen kristallin kaltaisia pisaroita. Ne osuivat käärmeisiin ja käärmeet alkoivat niellä toisiaan. Kun kaikki olivat nielaisseet toisensa, niitä ei enää näkynyt.

huhtikuu 1990

——————————————————————————————–

Maitreya jättiläissuuriin koruihin puettuna. Koko vatsaa peitti suuri vihreä jalokivi, jonka ympärillä oli kultaisesta kudoksesta muodostunut kehys, joka vyön tavoin kiersi ympäri. Tämä kultainen kudos oli vielä koristeltu säihkyvillä timanteilla sekä pienillä valkoisilla jalokivillä.

Päässä oli voimakkaasti säteilevä kruunu, jossa otsan kohdalla auringonvärinen jättiläisjalokivi.

Maitreyalla oli edessään suuri valkoinen kirja avattuna. Lehdillä ei näkynyt kirjoitusta, mutta niistä näytti puhkeavan kukkia, sitä mukaa, kun sitä luettiin.

Puhjenneet kukat Maitreya irroitti lehdiltä, pusersi niistä nestettä sylissään olevaan maljaan.

Jossain vaiheessa alkoi kirjasta nousta korkeita, värikkäitä energiasuihkuja. Tuon virtauksen takaa Maitreyan kasvot näyttivät sinisiltä.

(Energian vaikutus tuntui erikoisesti pään alueella, päälaki tuntui katoavalta ja irrallaan olevalta. Aivan kuin pää olisi avattu ja suurennettu. Lopulta koko keho sulautui energiavirtaan olematta siitä erillään. Fyysinen kokeminen katosi.

Liu’uin selkeään, syvän ilontunteen täyttämään olotilaan.)

(1990)

——————————————————————————————–

Portaikko tulvillaan erilaisia uhrausvateja, kukkia, hedelmiä, jyviä, suitsukkeita jne. Portaikko johti laajalle tasolle, jonka keskellä Maitreya istui korkealla istuimella. Myös taso oli täynnä erilaisia uhrauksia. Maitreyalla oli päässään kultaisilla torvilla koristeltu päähine.

Ilmassa hänen yläpuolellaan tuli esille tasoja, maailmoita, jotka olivat myös täynnä uhrauksia. Sitten niistä kaikista uhrauksista alkoi kohota valoa. Valo kertyi ylimmän tason päälle ja siellä se alkoi soida. Se soi kaikilla erilaisilla äänillä. Samalla myös päähineen torvista alkoi virrata soivaa valoa. Valot sulautuivat toisiinsa, äänet sulautuivat toisiinsa. Soivat äänet aloittivat sateen, joka valaisi ja soi kaikkialla.

11.10.1990

——————————————————————————————–

Seitsemän merkkiä

Maitreya kulki pimeän maan halki kulkevalla tiellä. Hänen kehossaan oli kolme valoympyrää, yksi otsalla, yksi kurkun kohdalla ja yksi sydämen kohdalla. Hänen kulkiessaan niistä lensi valonsäteitä tien pimeille reunoille, johon ne jäivät loistamaan kuin kirkkaat ruo’ot.

     Tuo pimeä tie johti valoisaan laaksoon, jossa oli valkoknen maaperä ja korkea valkoinen vuori. Vuoren juurella kasvoi suuri puu, jonka kaikki lehdet olivat kokoon kääriintyneet. Puun alta lähti polku vuorelle ja Maitreya jatkoi matkaansa sinne. Aivan lähellä huippua oli luola, jonka lattia oli peitetty valkoisella taljalla jonka päällä oli kangaskäärö. Maitreya poikkesi luolaan ja otti sieltä jotakin, sitten hän jatkoi matkaansa vuorelle. Huipulla hän rakensi valkoisista kivistä alttarin, jonka neljään kulmaan hän asetti eri väriset jalokivet. Sitten hän sytytti alttarille tulen. Kun se oli palanut jonkin aikaa, hahmottui alttarin yläpuolelle valkoinen hahmo, joka teki siunaavia eleitä ja silloin alttarin jalokivet alkoivat tuottaa taivaalle suuria valoympyröitä. Hahmo sulautui noihin värikkäisiin valoihin.

     Maitreya lähti takaisin luolalle. Jälleen näytti, että hän haki sieltä jotakin, ennen kuin lähti polkua alas valkoiseen laaksoon. Siellä hän teki maahan neliönmuotoisen kuopan, poltti siinä tulta, ja kun tuli oli sammunut, hän laittoi sen täyteen vettä. Kun vesi oli kadonnut, hän otti neljä valkoista helmeä ja laittoi ne kuopan kulmiin, sitten hän kävi taas luolalla. Tällä kertaa hän näytti selvästi, mitä oli sieltä tuonut. Hänellä oli kantamuksenaan 7 käärmettä. Hän laittoi ne kaikki puhdistettuun kuoppaan, sitten hän meni istumaan puun alle. Puulla oli neljä kultaista varjoa. Hän istui yhteen kultaiseen varjoon ja näytti meditoivan. Melko nopeasti puu avasi kaikki lehtensä, ne olivat loistavia kultaisine ja värikkäine merkkeineen, jotka muistuttivat kirjoitusta.

     Meditaation aikana valkoiset helmet kuopan reunalla alkoivat toimia, ne rakensivat valollaan hohtavan majan kuopan ja käärmeitten suojaksi.

     Kun meditaatio oli lopussa, Maitreya meni ja avasi majan seinämän. Sieltä ei tullutkaan esille seitsemää käärmettä, vaan yksi suuri valkoinen käärme, jolla oli erikoislaatuiset merkit ruumiissaan. Sen kieli oli kuin terävä kultainen miekka, sen silminä olivat jalokivet, sen otsalla oli kruunu ja selässä kolme värikästä jalokiveä. Samalla, kun käärme tuli kokonaan näkyville, se katosi, mutta kaikki seitsemän merkkiä siitä jäivät. Ne Maitreya keräsi valkoiseen liinaan ja otti mukaansa.

     Jossain vaiheessa joku kysyi, miksi puun lehdet olivat kääröillä. Vastaus oli: – Kun istut kultaisessa varjossa tarpeeksi kauan, ne voivat sinullekin aueta. Avattu malja oli täynnä käärmeiden sinne jättämiä munia.

14.12. 1990

——————————————————————————————–

Buddha-valoa

Loistava meditaatio, jonka aikana tuli vaikeasti sanoilla kuvattava näky. Ensin tuli näkyville laaja sininen meri. Meren rannalla oli palatsi hohtavan valkoisine seinineen, kultaisine kattoineen, monine torneineen. Kaikki katon reunuksetkin olivat täynnä valossa säteileviä kristallikoruja. Leveät portaat kultaa ja tulvillaan kukkia.

     Meri huuhtoi palatsin alimpia portaita ja meren vesi näytti olevan täynnä kultaisia hiukkasia. Tämä palatsi tuli esille vasemmalta rannalta. Sitten ilmestyivät toiset palatsit. Kaikkiaan niitä oli neljä. Loistavia, häikäisevän kauniita palatseja, jotka kohosivat kaikilta neljältä suunnalta.

     Meren keskeltä nousi suuri valkoinen meren värinen lootus, jonka päällä olevassa istuimessa Maitreya istui. Hänenkin hahmonsa oli häikäisevä. Jokainen ihohuokonen näytti olevan korulla koristettu, lisäksi hänen yllään oli vaikuttavannäköinen koruasu. Maitreyan istuin kääntyi ensin näkemääni palatsia kohti. Samalla ilmestyi palatsista Buddha-hahmo, jonka kehosta irtosi valkoinen valo, se kulki voimakkaana meren yli ja kertyi vuoreksi istuimen yläpuolelle. Sitten istuin kääntyi toista palatsia kohti. Sieltäkin tuli Buddha-hahmo, joka lähetti valoa. Näin tapahtui kaikkien neljän palatsin suunnalta, kunnes valovuori oli kasvanut suureksi ja korkeaksi. Silloin se alkoi laskeutua Maitreyan päälle. Hän, istuin ja lootus peittyivät kokonaan siihen. Valovuori laskeutui koskettamaan kultahiukkasten täyttämää vettä.

     Nyt lähti kaikista palatseista yhtä aikaa voimakkaat, täydellisen valon virtaukset, jotka muodostivat yhteyden, sillat Buddhien ja valovuoren välille. Samalla Maitreya-hahmo koruineen ilmestyi valovuoren huipulle. Hän oli kulkenut siinä tuon pitkän matkan, myös Buddhat saapuivat sinne hetkessä siltoja pitkin ja kaikki he sulautuivat yhteen kullanväriseksi loistoksi, joka vähitellen sulautui kaikkeen valoon.

15.12. 1990

——————————————————————————————–

Korkeilla meren rannan kallioilla oli suuri punainen talo. Se oli sekä sisältä että ulkopuolelta hehkuvan punainen. Sen lisäksi sen kaikilla nurkilla paloi punainen tuli ja sisällä kaikissa nurkissa liekehtivät nuotiot.

     Maitreya seisoi talon ovella punaisena hahmona ja odotti tulijoita. Nämä kuitenkin olivat uupuneet rannalle kallioiden alapuolelle. He olivat tulleet pitkän matkan veneillä meren yli. Suuren innostuksen vallassa, mutta nyt, kun he olivat aivan lähellä paikkaa, jota tavoittelivat ja josta olivat uneksineet, he eivät enää jaksaneet astua askeltakaan. Uupumus oli ottanut heidät ja se kasvoi heissä, mitä kauemmin he siinä lepäsivät, sitä suuremmaksi se kasvoi ja samalla heissä alkoi kasvaa myös pelkoa, epäilyksiä, toivottomuutta.

     Punainen talo oli ollut heidän päämääränsä, heidän toiveittensa ja pyrkimystensä kohde, mutta nyt kun he olivat sen nähneet, he eivät jaksaneet enää ottaa askeltakaan.

     Maitreya näki heidän tilansa ja yritti innostaa heitä. Hän vei heille suuren arkun, jossa oli aarteita. – Jos kannatte tämän taloon sisälle asti, saatte pitää aarteet, hän lupasi.

     Se oli innostavaa puhetta. He yrittivät jokainen, yhdessä ja vuorotellen, mutta arkku oli liian painava heidän nääntyneille ruumiilleen ja ennen kaikkea heidän nääntyneille mielilleen. He kaivoivat arkun maahan ja peittivät sen sinne, ettei kukaan muu sitä veisi ja sitten asettuivat lepäämään saadakseen voimia.

     Maitreya tuli heidän luokseen uudelleen, toi mukanaan ruokaa ja juotavaa, antoi heidän syödä ja puhui heille lempeästi. Se innostikin heitä, toinen toisensa jälkeen he virkistyivät, pelot ja epäilykset katosivat heidän mielistään, he nousivat ja kaivoivat arkun maasta ja jaksoivat kantaa sen vuorelle. Punaisessa talossa arkku avattiin ja aarteet jaettiin. Jokainen sai sieltä kauniin korun.

     Korut innostivat heitä lisää. Kohta he olivat niin täynnä tarmoa ja voimaa, että halusivat jäädä punaiseen taloon.

     He eivät kuitenkaan saaneet jäädä, vaan Maitreya käski heidän lähteä mukanaan vuorelle. Vuori oli korkea, tie oli vaikeuksia täynnä, mutta heissä oli voimaa niin paljon, etteivät vaikeudet tuntuneet esteiltä, ne vain innostivat yhä suurempiin ponnisteluihin.

     Vuoren huipulle alettiin rakentaa tornia. Kivet oli raahattava vuoren juurelta, mutta siihenkin heiltä riitti voimia, mitä enemmän he ponnistelivat, sitä innostuneempia he olivat. Niin valmistui korkea stupa vuoren huipulle kerros kerrokselta ja sen korkeimpaan huippuun sytytettiin punainen tuli, että se näkyisi kaikkiin maailmoihin ja välittäisi tiedon ponnistelujen tuottamasta onnistumisesta.

15.12. 1990

——————————————————————————————–

Päävaivaiset

Maassa oli kaksi lammikkoa. Toinen oli täynnä epämääräistä vettä, toinen vesi oli puhdasta ja kirkasta.

     Lampien välisellä maakaistaleella työskenteli muutamia hurjan näköisiä tyyppejä. Heillä oli kaksiteräiset veitset käsissään, he soittivat samanaikaisesti sekä kelloja että rumpuja ja esittivät hurjia tansseja ikään kuin olisivat houkutelleet katsojia esitykselleen. Pian niitä ilmaantuikin. Epämääräisen veden lammikosta putkahteli esiin rumia päitä, ja rujoja, tai liian suuria tai muuten vaan kauhistuttavia. Yhdellä olennolla ei ollut päätä ollenkaan, vaan likainen vesi virtasi hänen kaulastaan sisään.

     Koko tämä uskomaton katsojakunta nousi lammen rannalle tähystelemään hurjaa esitystä. Ja se oli kai sen tarkoituskin. Salamannopeasti tanssijat sieppasivat yhden toisensa jälkeen lujaan otteeseensa ja sinkosivat toiseen lampeen, siihen, jossa oli puhdasta vettä.

     Sen lammen rannalla oli kupeissa ruokaa ja juomaa sekä valkoisia silkkivaatteita. Ilmeisesti näiden päävaivaisten varalle, jos he joskus nousisivat vedestä. Joku ehti noustakin, uuteen hahmoon muuttuneena hän kipusi rannalle, otti ruokakulhon ja juomakupin ja kävi ruokkimassa auttajiaan. Sitten hän tuli takaisin ja alkoi pukeutua.

15.12. 1990

——————————————————————————————–

Maitreya istui lähteessä, joka oli täynnä sateenkaarenväristä vettä. Myös hänen kehonsa oli kokonaan sateenkaarenvärinen. Lähteen edessä oli kolmen maljan päällä kolme kookasta munaa: valkoinen, kullanvärinen ja sateenkaarenvärinen muna. Avaruudesta syöksyi voimakas sateenkaarivirta lähteeseen.

     Paikalla oli myös vartijahahmo, joka liikehti koko ajan ja piteli kädessään teräväkärkistä sauvaa. Häiritsijöitä ei näkynyt, mutta hänen liikkeistään ja toiminnastaan päätellen niitä ehkä oli. Päinvastaiselta avaruuden laidalta syöksyi voimakas kultaisen valon virta, joka muodosti laajan kultaisen katoksen, jonka alle ilmestyi värikkään näköinen vierasjoukko. Etualalla buddha-hahmoja, taaempana vaaleisiin asuihin ja korkeisiin päähineisiin puettuja.

     Sitten maljojen eteen ilmestyi ruumis. Se näytti voimakkaalta ja ehjältä, mutta silti elottomalta. Maitreya nousi lähteestä, hän avasi suuret munat yhden kerrallaan jalokivellä, jonka valkoinen buddha oli hänelle ojentanut. Se oli monivärinen jalokivi. Valkoisessa munassa oli nektaria, jolla hän alkoi pestä ruumista, kultaisessa munassa oli kultaista jauhetta, jota hän sirotteli vahvasti ruumiin kaikkiin kohtiin. Alun perin ruumis oli monenkirjava. Sen jalat olivat aivan mustat, sen kädet vihreät, sen alaruumis punainen, vain pää oli valkoinen. Nyt koko ruumis muuttui nektarin vaikutuksesta valkoiseksi. Kultainen jauhe taas antoi sille kullanvärisen loiston. Viimeiseksi avattiin sateenkaarimuna ja siellä oli värikkäitä jalokiviä rasiassa. Maitreya otti kiven kerrallaan ja asetteli niitä ruumiin eri kohdille. Ne kohdat, joita jalokivet koskettivat katosivat kokonaan. Kun koko ruumis oli näin kadonnut, jäljellä oli vain jalokivien muodostama hahmo.

     Tapahtuman tässä vaiheessa kultainen katos ja juhlavieraat olivat sulautuneet suureksi kultaisen valon kehäksi, joka nousi paikan yläpuolelle kuin suojaten ja siunaten sitä.

     Meditaation lopussa tulvi runsaasti valkoista valoa monikerroksisina muodostumina, näytti siltä kuin tuhatlehtinen lootuskukka olisi auennut.

17.12. 1990

——————————————————————————————–

Kristallimaaperä oli kolmen erivärisen maaperän päällä. Alimmaisena oli keltainen, sen päällä punainen ja kristallimaaperän alla sininen maaperä. Tuolle kristallimaaperälle Maitreya oli valmistamassa juhlapaikkaa. Sen neljässä kulmassa olivat jo valmiina liekehtivät avaruuteen nousevat pylväät, kuin loistavat merkkivalot. Värikkäillä silkeillä katettu pöytä oli myös valmiina ja neljä istuinta, jonka ympärille Maitreya valmisti kukkakoristusta. Hänellä oli siemeniä toisessa astiassa, toisessa jalokiviä. Hän kylvi ne vierekkäin, niin että jokaiseen kylvöpaikkaan tuli siemenen lisäksi jalokivi. Kohta nousivat loistavat kukat maasta, niissä oli värejä, täydellistä ja hämmästyttävää kauneutta, niiden muodot olivat ennennäkemättömiä, yllättäviä ja riemastuttavia. Kukat kasvoivat koko ajan korkeutta ja näyttivät pian muodostavan suojapaikan neljälle istuimelle. Kun kaikki oli valmiina Maitreya meni korkean valkoisen tornin eteen ja sytytti siihen tulen. Se oli ilmeisesti jonkinlainen suitsutusastia. Tyyni, täysin suora, valkoinen savunauha alkoi kohota ylös.

     Sitten ilmestyi kirkkaasta pyramidinmuotoisesta valosta kolme hahmoa, joilla kaikilla oli kaksi koristeltua kääröä mukanaan. Keskimmäisellä hahmolla oli korkea kolmiosainen kruunu päässään.

     Vieraat avasivat käärönsä ja niistä kaikista löytyi samanlainen mutta eri kokoinen kaulakoru. Korussa oli kolme kultaista levyä, joissa kaikissa jalokivikoriste ja reunoissa jalokivinauhoja. Kaikki nuo korut laitettiin Maitreyan päälle. Suurin koru oli valtava ja näytti hyvin vanhalta.

     Sitten kaikki neljä menivät istuimilleen, jotka nyt jo peittyivät kokonaan kukka-aidan taakse. Ilmeisesti oli käynnissä keskustelu. Sen aikana ilmestyi kolme merkkiä. Ensimmäinen oli valkoinen pyöreä liina, jonka päällä oli kahdeksassa rivissä neljä punaista jalokiveä. Sitten ilmestyi peililasinen stupa, joka näytti kasvavan koko ajan. Stupan huipussa oli kaksi vasraa ristissä ja kun huippu oli saavuttanut tietyn korkeuden, ilmestyi sieltä valkea silkkinen leija.

     Kun Maitreya tuli jälleen esiin, hän meni stupan luo, otti kaikki punaiset jalokivet ja järjesti ne huolellisesti stupan juurelle, kahdeksan kullekin sivulle. – Tämä näyttää kuvia, kun jalokivet ovat asetettu oikein, hän sanoi.

     Kun viimeinen jalokivi oli paikoillaan, alkoi stupaan ilmestyä kuvia. Sen yläosassa näkyi buddhia, keskiosassa loistavia palatseja ja korkeita puita. Alaosassa näkyi kuvia merestä, jalokivilaitureista. Stupa todellakin näytti kuvia buddhista ja buddhamaailmoista.

18.12. 1990

——————————————————————————————–

Maitreya ilmestyi näkyviin suoraan edestäpäin pelottavana värikkäänä hahmona. Hänellä oli kädessään ruoska, jolla hän löi lähtiessään rajusti maata. Edessä oli sininen portti, josta hän meni ruoskineen sisälle. Siellä hän alkoi ruoskia hurjasti maata. Rajuja iskuja joka puolelle. Tapahtuma oli liikkeiltään kuin rajumyrsky. Sitten tuli tyyneys. Samalla Maitreya muuttui lempeäksi vaaleaksi hahmoksi. Ruoska oli jäänyt. Hän läheni punaista porttia, avasi sen ja kun hän tuli siitä läpi, hän muuttui taas peloittavaksi, rajuksi hahmoksi, joka päästi voimakkaita ääniä, niin kuin ukkonen olisi pauhannut. Kun tämäkin oli ohi, hän muuttui taas valkoiseen lempeyteen ja jatkoi matkaa. Edessä oli valkoinen portti. Sen takana oli vastassa toinen hahmo, tämäkään ei ollut mikään kesy, vaan monine käsineen, voimakkaasti ja lakkaamatta liikehtien, hän kiskoi pitkiä juuria ylös maasta, monihaaraisia, paksuja ja ohuita. Niitä syntyi suuri kasa. Sitten hän alkoi hakata niitä suurella käyrällä miekalla, kunnes ne olivat niin pieniä, että jäljellä oli vain ohutta tuhkaa. Maitreya oli jälleen muuttanut hahmoa. Hän istui nyt katsellen tätä tapahtumaa, korkealla istuimella. Hänen valkoisen asunsa päällä oli viitta, jossa oli punaista ja sinistä väriä ja kultaiset koristukset.

     Nyt tuo toinen hahmo oli laittanut tuhkan kauniin ympyrän muotoon. Maitreya meni sen luo, kaivoi tuhkaympyrän keskeltä esiin kultaisen juuren. Sitten hän valmisti sille uuden kuopan ja laski sen sinne. Ympärille hän kylvi suuria siemeniä ympyräksi, jalokiviä ympyräksi ja vasroja kolmanneksi ympyräksi. Sitten hän meni takaisin istuimelleen, jonka vasemmalla puolella oli pöydällä kirja ja oikealla puolella valtavan kokoinen kello. Hän alkoi soittaa kelloa.

     Jossain vaiheessa kuului puhetta: Intiasta se tarvitaan vielä. Kyllä.

     Ja sitten vielä toinen outo sana: Astrologikirja.

Meditaation lopussa tuli näkyviin valtavan kokoinen valokuutio, jonka kaikille neljälle sivulle oli uurrettu luola ja kaikissa luolissa istui buddha-hahmo. Myös kuution päällä istui neljä buddhaa. Heidän kruunuistaan nouseva kirkkaus hahmottui suurena vasrana valokuution yläpuolelle. Luolissa istuvien buddhien edestä lähti valkoiset tiet. Kuului sana: Vasratie.

19.12. 1990

——————————————————————————————–

Hyvin jyrkät ja korkeat vasroista rakennetut portaat johtivat paikkaan, jossa Maitreya istui jalokiviverhojen takana ja näytti suurta vasraa. Siitä alkoi tulvia valo ja siinä valossa tuli näkyville kirkas peilipolku, joka lähti vasraportailta ja palasi sinne. Samalla kuului lause, jota luettiin kuin mantraa: merkitty löydetty merkitty löydetty…

     Maitreyan sydämestä syöksyi kuusi valkoista virtaa, jotka kiersivät peilipolun ja nousivat sen keskeltä korkeina suihkuina ilmaan. Tuon valosuihkun yläpuolelle ilmestyi buddha-hahmo, joka kosketuksellaan muutti valkoiset valopisarat helmiksi, myös jokainen pisara, joka putosi peilipolulle – muuttui valkoiseksi helmeksi.

     Meditaation tunne oli selkeä, tuntui kuin päässä ja yläruumiissa olisi ollut monia erilaisia valokerroksia päällekkäin ja alaruumiin läpi olisi kulkenut voimallinen valopylväs.

21.12. 1990

——————————————————————————————–

Heti alussa tuli näkyville sinisen kaaren muotoinen sininen ovi. Siihen oli hyvä keskittyä. Se säilyi ehjänä ja tyynenä kauan. Välillä siihen ilmestyi selviä kuvia: kauniit kasvot, lootus, jonka terälehdet olivat siniset, sisältä se oli valkoinen. Kuului voimakas ääni jostain hyvin kaukaa, ääni muodosti korkean kaarimaisen punaisen juovan, jossa oli ympärillä kultaisia valokehiä. Sitten työntyi oven läpi jalokivillä koristettu vasra, samalla hetkellä syntyi voimakas lämmön tunne. Nyt alkoi ovesta saapua buddhien jono, heitä oli niin paljon ja he etenivät niin nopeasti, ettei heitä pystynyt laskemaan. Kun kulkue oli mennyt, ovi oli muuttunut valkoiseksi ja kirkkaaksi eikä siihen ilmestynyt enää kuvia.

     Maitreya kulki jossain kaukana oven yläpuolella ja hänellä oli raskas taakka mukanaan. Sitten hän ilmestyi toisesta kohdasta kuvaan. Hän poltti juuri taakkaansa. Kun se oli palanut tuhkaksi, hän poimi tuhkasta esiin jalokiviä ja laittoi ne ruukkuun. Jälleen alkoi buddhien virtaus, ne nousivat kohtisuoraan ylös jalokiviruukun yläpuolelta ja muodostivat loputtoman pitkän ja korkean tornimaisen muodostelman.

22.12. 1990

Maitreya käveli tummalla aineella peitetyn hautamaisen kummun ympärillä.

Hän kylvi värikästä valoa haudan päälle. Näkyville tulivat harmaa tuhkakasa, sen päällä kultainen vati täynnä värikkäitä siemeniä, sekä keskellä suuri helmimäinen punainen siemen.

23.12. 1990

——————————————————————————————–

Yksihuoneisessa talossa oli istuin, jolla ei istunut kukaan. Pelkkä valo täytti istuimen, joka oli jalokivillä koristettu. Valo ilmeni suuren tähden muotoisena. Sen sakarat olivat kirkasta kultaa ja sen keskustasta alkoi säteillä sateenkaarivaloa. Valo kerääntyi huoneen keskelle hehkuvanvärisiksi pilviksi. Se alkoi pian sataa. Sade sulatti lattiaan uoman, johon sateesta syntyi sateenkaarivirta. Se virtasi koko talon läpi ja pian sitä pitkin tuli esiin vene, jossa Maitreya istui.

22.2.1991

——————————————————————————————–

Korkea valkoinen seinämä, jonka läpi työntyi näkyville suuri punainen kieli, punaisen nesteen virtaus ja punaista valoa. Seinämä vähitellen katosi näkyvistä ja sen takaa tuli esille Maitreya, jonka hahmosta nuo kolme seinämän lävistänyttä ilmiötä olivat peräisin.

     Maitreyan taakse kasvoi korkea viuhkamainen ikäänkuin valosulista muodostunut seinämä, joka kasvoi esiin kerros kerrokselta. Ylimmät osat puhkesivat värikkäinä ja säteilivät valoaan. Tästä valosta alkoi lentää esiin miekkoja ja vasroja. Myös suuri kultainen vati, johon oli asetettu seitsemän kultaista vasraa ja vasrakelloa.

     Valosta tulvimalla tulvi näkyville kauniita buddhakasvoja, jotka olivat aluksi hohtavan valkoisia, mutta joista osa muuttui tummansinisiksi.

15.3.1991

——————————————————————————————–

Maitreya istui edessä. Päässään hänellä oli tummansinisellä jalokivikoristeisella reunuksella koristeltu päähine, jossa yläosa oli kullanvärinen. Reunuksessa oli myös lootuskoristeita. Yllään hänellä oli valtavan suuri tummansininen viitta, joka oli niin laaja ja jatkuva kaikkiin suuntiin, että se oikeastaan muodosti koko näkyvän maailman.

     Sen oikeassa reunassa seisoi kolme pelottavaa hahmoa. Väriltään he olivat vihreä, punainen ja oranssinkeltainen. Jokaisen hahmon ympärillä leimusi liekkikehä, joka oli ympäröimänsä hahmon värinen.

     Kooltaan nämä vartijat olivat hyvin muuttuvaisia. Välillä kasvoivat valtaviksi, jolloin heidän ympärillään olevat liekit kylläkin pienenivät. Välillä he kutistuivat pieniksi, mutta silloin liekit loimusivat suunnattoman korkeina.

     Myös toisella puolella maailmaa oli kolme hahmoa, mutta he eivät tulleet esiin niin selvästi, että niitä voisi kuvailla.

     Nämä kuusi vartijaa pitelivät käsissään värikkäistä silkeistä koottua peittoa, jonka päällä oli suunnattoman suuri metallinen astia. Sen sisältöä ei näkynyt.

     Maitreyalla oli kädessään erikoisen näköinen kirja. Siinä näytti jokainen kirjain olevan värikkäällä ympyränmuotoisella alustalla, joista kirja, ikäänkuin pitkä ympyröistä koottu nauha, koostui. Sitten alkoi ylhäältä laskeutua kukkaköynnöksiä. Ne olivat hyvin pienistä kukista sidottuja ja ne täyttivät ja peittivät koko sen maailman, joka oli ollut esillä. Niiden lomasta tulivat muutaman kerran näkyville tyynet, puhtaat valkoiset kasvot. Lopuksi voimakas ruskea valo peitti kaiken.

23.3.1991

——————————————————————————————–

Kirkas kehää kiertävä valovirta sulki keskelleen kaukaisen hahmon, josta yksityiskohtia ei voinut havaita. Mutta selvinä näkyivät 10 suurta maljaa, joita ei oikeastaan ollut, vain ääriviivat, kullanväriset kehykset näkyvissä. Valovirta kulki jokaisen maljan kautta. Jokaisen maljan yläpuolella näkyi pysähtynyt jalokivikuvio. Myös hahmon yläpuolella oli samankaltainen jalokivimuodostelma.

     Valo virtasi samanlaisena, kunnes sen virrasta välähdyksenomaisesti ja hetken näkyi ihmisruumis, elottoman näköinen, virran vietävänä. Se kiersi kierroksia, kulki maljojen kautta ja vain yhdessä samassa kohdassa välähti näkyviin.

     Sitten avautui syvä kuoppa, johon ruumis liukui ja hajosi, palasiksi, osiksi, irralleen. Ja kohta se muuttui siniseksi savuksi, joka voimakkaana nousi kuopasta ja asettui kiertämään samaa tietä kuin kultainen valo.

     Vähitellen ne alkoivat sulautua toisiinsa kun niitä ei enää voinut nähdä erillään vaan täysin ja täydellisesti sulautuneina yhtenä valona.

Silloin

valo pysähtyi

ja hahmottui

olennon muotoon

alkuperäisen olennon eteen.

Ja heidän välillään alkoi virrata

tuo sinisenkultainen valo.

Meditaation loppupuolella Om mani peme hum alkoi soida mielessä.

31.3. 1991

——————————————————————————————–

Maitreya oli syvän sinisen meren ja puhtaan valkoisen maaperän rajakohdassa. Hän istui korkean puun juurella, niin että oikea jalka oli meressä, vasen puhtaan valkoisella maaperällä. Niin, että oikea käsi kosketti meren vettä, vasen puhdasta maaperää. Niin, että silmillään hän näki molemmat ja korvillaan kuuli niiden äänet. Hänen pukunsa oli sidottu yhdeksällä jalokivikoristeisella vyöllä ja kymmenes, timanttien koristama nauha oli otsalla. Hänen edessään oli sauva, jonka toinen pää kosketti maaperää, toinen meren vettä.

     Myös tuo puu, jonka juurella hän istui, oli kosketuksissa molempiin.

     Puussa oli kolme erilaista osaa. Ensimmäisen muodosti kymmenen hehkuvanpunaista haaraa, toisen kymmenen kultaista runkoa ja ylimpänä kohosi kymmenen valkoista valorunkoa.

     Kun Maitreya meditoi puun juurella, puhkesivat punaisiin haaroihin hehkuvat liekit, kultaisiin kultaiset lehdet, jotka satoivat puhtaalle maaperälle ja meren veteen.

     Lopuksi alkoivat valkoiset oksat tuottaa valkoista valoa, jonka täydellisessä säteilyssä tuli esille maaperän täydellinen kauneus ja meren mittaamaton syvyys.

31.3. 1991

——————————————————————————————–

1. Suuriteräinen kukka, jonka sisällä palaa liekki. Avaruudesta valuu tyyni hehkuvanpunainen virta, joka pitää liekkiä yllä.

2. Pian koko avaruus repeää halki kuin valtava verho ja tuo esiin maiseman, jossa on korkeita vuoria, valokylkisiä ääriviivoiltaan hopeisia, suunnattoman korkeita vuoria ja niiden välissä tasanteita, joissa kasvaa kultaista ruohoa, jalokivipuita ja jossa istuu runsaina joukkoina buddha-hahmoja. Jokaisen suunnattoman korkean vuoren huipulla on liekehtivät kukka ja jokaisen kukan yläpuolella hehkuvanpunainen tulipallo, josta valuu tyyni, hehkuvanpunainen virta kukan keskustaan.

3. Selvimmin tulee näkyville vuori, jonka rinteillä on neljä tai viisi avarasuista luolaa. Jokaisessa luolassa istuu buddha-hahmo ja jokaisessa on suunnattoman suuri jalokivi. Tämän vuoren huipullakin on liekehtivä kukka, jonka liekki on hyvin tyyni ja liikkumaton, kunnes se alkaa muodostaa hahmoa, se kehittää näkyville hehkuvanpunaisen hahmon – joka on Maitreya. Kukan yläpuolella oleva tulipallo avautuu ja sieltä valuu joukko kultaisia koruja hänen ylleen. Käsissään hänellä on malja, jossa palaa punainen tuli. Pian hän laskeutuu alas laaksoon ja alkaa kylvää tulta sielläoleviin juuri puhjenneisiin kukkiin.

4. Sitten tulee esille puu, jossa on suuret kultaiset lehdet, ja jonka ympärillä on vartiossa neljä valkoista jättiläiskokoista hahmoa, jotka kannattelevat käsissään katosta, joka suojaa tuota kultalehtistä puuta. Katoksen päällä on neljä pääkalloilla täytettyä maljaa ja niiden keskellä malja, jossa on korkea punainen päähine, joka on koristeltu kultaisilla merkeillä. Maitreya istuu tuon puun juurelle koristeellisen katoksen alle.

20.4.1991

——————————————————————————————–

Näkyi kirkas peilimaailma. Sen maaperä, puut, palatsi, taivas ja taivaankappaleet olivat kirkkaiden peilien kaltaiset, puhdasta valoa luovuttavat.

     Tuo maailma oli kuitenkin hyvin kaukana, sen peilit tuntuivat etäisiltä, niihin ei voinut saada sellaista kosketusta, että olisi nähnyt niiden kuviin.

     Peilikirkasta valoa säteilevä olento antoi kehonsa hehkua, silmiensä, ihonsa, sormiensa ja sormenpäittensä. Hän sai aikaan runsaan peilisateen, joka oli täynnä pienen pieniä peilejä, joita satoi kaikkialle, lähelle, ympärille. Niiden avulla sai kosketuksen erilaiseen maailmaan. Yhdestä pienestä peilistä saattoi löytää portin, joka avattiinkin ja jonka takana oli hehkuvan punainen maailma ja suuren portin, jonka takana avautui keltainen maailma – palatsi, puisto, lähteitä.

     Tuosta palatsista Maitreya astui ulos ja alkoi kiertää kaikkialla puistossa, kaikkialla palatsin ympäristössä ja kylvää siemeniä, joista vähitellen muodostui korkea polku, vähitellen muodostui niin korkea polku, että se nousi korkeana kuin vuorijono maasta, ylevänä harjanteena; joka kohosi puitten tasalle, yläpuolelle ja lopulta peitti palatsinkin alleen. Kun kaikki oli peittynyt kultaisiin jyviin, Maitreya meni istumaan sauva kädessä ylimmäisen jyvän päälle ja siellä hän alkoi opettaa.

Pari erillistä kuvaa: seinämä, jota puhkottiin koukkupäisellä kepillä. Seinämään syntyi reikiä, joista valui ulos harmaata, mustaa ja valkoista vedenväristä vettä.

Valovirtaus kohdistui päähän, sieltä se virtasi sydämeen ja sydämestä suureen ulkopuolella olevaan valkoiseen helmeen, joka virtauksen seurauksena suureni ja suureni.

8.7. 1991

——————————————————————————————–

Metsässä kauniit puut olivat kietoutuneet tiheillä köynnöksillä yhteen. Miekan avulla raivattiin polkua syvälle peilikaivolle, jossa peili peilin jälkeen tuli miekan lävistämänä esiin. Miten syvä se todellisuudessa oli, se ei selvinnyt. Samaan aikaan kun peilit avautuivat kuului punetta:

– Jos unohdat sen, jonka luulet muistavasi, muistat sen minkä luulet unohtaneesi.

– Monen turhan jyvän alle jää se, jolla olisi merkitystä.

– Vain puhtaalla taivaalla näkyvät kirkkaat välähdykset.

Sitten miekan kärjestä puhkesi esille kullanvärinen siemen. Se irtosi ja lensi ilmassa niin kauan kun miekka oli merkinnyt sille kohdan. Siihen se putosi ja se kohta oli puhdas ja valkoinen ja siemenestä kasvoi voimakas sininen ruoho, joka kantoi vartensa päässä kultaisia kuoriaan, niitä kadottamatta.

10.7.1991

——————————————————————————————–

Uhraaminen

Ensimmäinen kuva toi esiin suuripäisen ruumiin, joka oli jossain raskaassa puristuksessa.

Sitten tuli kuva Maitreyasta, joka istui koristetulla tyynyllä ja hänen edessään oli suuri uhrausvati ja ympärillään valtavasti kuppeja, joissa oli eri värisiä nesteitä. Hän kaatoi kupit vadille ja niiden sisältö jäi erillisenä kuviona toisiin sekoittumatta näkyville ja kaikki värikkäät pikkulammikot yhdessä muodostivat kauniin ja tyynen mandalakuvion värikkään maailman.

     Vähitellen alkoi jokaisesta pienestä lammikosta nousta ilmaan sen väristä valoa, kaikki uhraukset muuttuivat valoksi ja yhdessä niistä rakentui avaruuteen kasvava viuhkamainen valoseinämä. Nyt ilmestyi paikalle kahdeksan olentoa, jotka nostivat valoviuhkan uhrausvadilta ja lähtivät kantamaan sitä. Viuhkan jäljessä tulivat komeat punaisen silkin koristamat vaunut ja sitten saattue, joka kantoi kultaista arkkua, jossa istui tuo alussa näyttäytynyt isopäinen hahmo, sitten seurasi lukematon joukko uhrauskuppien kantajia, heillä kaikilla oli kupeissaan värikkäitä aineita.

     Seisoin katsomassa tätä. Vierelleni ilmestyi oudon näköinen norsupäinen nainen, jolla oli vanhan  naisen ruumis, suuri norsunpää, jossa kuitenkin hyvin kauniit ihmisen silmiä muistuttavat silmät.

Hän sanoi: — He näyttävät nyt sitä.

Katsoin viuhkaa ja näin, miten sen värikkäästä pinnasta heijastui kaunis buddhahahmo, joka säilyi näkyvillä jonkin aikaa ja katosi sitten.

    Kun katsoin taas naista, hän oli muuttunut täysin. Hän oli riisunut norsunpään ja istui maassa sen päällä. Hän oli hyvin kaunis tummahiuksinen nainen, hiuksiin oli pujotettu helmiä ja hohtavia kiviä ja hänellä oli sylissään kookas soitin, jota hän näppäili.

13.7.1991

——————————————————————————————–

Esineitten näyttäminen

Istuimme kirkkaitten valopensaitten suojassa, jossa Maitreya näytti meille muutamia esineitä. Ensin hän otti esiin veitsen, joka oli hyvin suora ja pitkä ja sen varsiosassa oli runsaasti kirjainmerkkejä. Hän kertoi sitä näyttäessään, että sillä voi leikata tyhjyyden esiin.

     Sitten hän näytti kruunumaista päähinettä ja sanoi, että sitä voivat käyttää vain tyhjyyden oivaltaneet.

     Suuri kivi oli myös esillä. Se näytti hirvittävän painavalta, mutta ei painanut todellisuudessa mitään. Se oli valokivi.

     Viimeksi hän esitteli pienen rasian, jonka sisällä oli valkoisia hyvin pieniä sormiluita ja avain sekä pieni paperipala.

4.8.1991

——————————————————————————————–

Hiekan näkeminen

Jalokivillä täytetty luola oli suunnattoman suuri ja ääriään myöten täynnä. Luolan takaseinämästä nousi valo joka virtasi eteenpäin jokaisen jalokiven kohdaten, jokaisen lävistäen ja jatkoi matkaansa jalokivien värit säteissään.

     Värikäs valo kohtasi meren, joka tyyntyi ja tuli valkoiseksi ja jokainen meren pisara sai valon kosketuksen ja muuttui jalokiveksi, kunnes meren suunnaton uoma oli jalokivien täyttämä sen äärettömään syvyyteen saakka.

     Jalokivien loistossa tulivat meren kaikki rannatkin näkyville. Paljastivat hiekan mittaamattoman määrän, toivat esiin sen syvyyksiin kätkeytyneet olennot, joiden elottomilta näyttäneet ruumiit heräsivät ja nousivat katsomaan loistavaa jalokivien paljoutta.

     Hetken sitä katsottuaan he eivät enää nähneet heitä ympäröivää hiekkaa kuin ennen vangitsevana, ahdistavana, vaan jokainen hiekkajyvänen säteili heidän silmissään jalokiven kaltaisena ja he ymmärsivät istuvansa suunnattomien kallisarvoisten aarteitten läheisyydessä.

     Kohta nousi jalokivimerestä viisiteräinen ase ja sen taakse ilmestyi jättiläiskokoinen olento, jonka päätä koristi kolmikerroksinen kultainen kehämäinen kruunu ja jonka sydämestä tulvi esiin kauniita valohahmoja, joiden olemus oli kirkkaiden peilien kaltainen ja säteili täydellistä kauneutta ja iloa.

     Hahmon koko oikea puoli oli kuin peililasia.

     Vielä tuli näkyviin punainen paperi kuin kirjasta irti reväisty sivu, jossa toisella puolella oli luurankokuva, toisella loistavia asusteita.

6.9.1991

——————————————————————————————–

Musta pelto

Oli suuri, musta pelto, jossa ei kasvanut mitään. Sen yläpuolella liikkui muutamia punaisia pilviä, jotka laskeutuivat aina lähemmäksi ja lähemmäksi pellon pintaa. Saapuessaan aivan lähelle ne alkoivat sataa punaisia pisaroitaan, jotka nopeasti upposivat mustaan peltoon ja katosivat sinne. Oli jäljellä enää yksi pisara, viimeinen, ja se ei uponnut peltoon, vaan räjähti ja vapautti sisältään hehkuvan kultaisen valon, josta kasvoi esiin erikoisen näköinen hahmo. Hänen kätensä olivat ranteita myöten kultaiset, myös jalkaterät ja pää kokonaan. Hänen vaatteensa olivat kiiltävää, mustaa silkkiä ja hänellä oli käsissään kaksiteräinen miekka, jossa kahva oli keskellä ja siitä lähtivät käyrät kultaiset terät kahteen suuntaan.

     Tämä hahmo alkoi liikehtiä mustan pellon yläpuolella heiluttaen samalla miekkaansa aivan kuin olisi leikannut sillä näkymättömissä olevaa kasvua.

16.2.1992

——————————————————————————————–

Kukkien peittämän niityn keskellä oli lampi. Lammen vesi oli täysin kirkasta ja puhdasta. Lammen pohjalla oli värikäs jalokivimandala, joka sai aikaan sen, että lammen pohjavesi oli loistavan värikästä. Lammen rannalla ja niityllä kasvoi sinisiä, punaisia, valkoisia ja vihreitä kukkia ja ruohoja niin tiheästi, että ne täyttivät ja peittivät kaiken maan. Lammen rannalla kasvoi myös suuri puu, jossa oli vahvat haaraoksat ja tiheä oksisto ja puukin oli värikkäiden kukkien peittämä. Yksikään puun tai maan kukkasista ei ollut kuihtunut vaan kaikki pysyivät kirkkaassa loistossaan koko ajan.

     Puun alla istui Maitreya valkoisessa asussa. Hänellä oli toisessa kädessä värikkäitä kukkia, toisessa lootusta muistuttava sauva. Päässä hänellä oli lootuskruunu. Hän oli täysin keskittynyt lammen veteen. Ja hiljaisilla täydellistä iloa välittävillä äänillä hän kutsui lammen pohjasta esille lootuskukan, joka alkoi nousta ja kasvaa. Kun se kohosi pinnan yläpuolelle hän voimakkaammilla ja ilon täyttämillä äänillä herätti sen. Kun se avasi terälehtensä, hän voimallisilla, suurta riemua kuvastavilla äänillä kutsui sieltä esille olennon, joka oli valmis ottamaan opetusta vastaan, kun hän oli kohdannut täydellisen myötätunnon opettajansa katseessa.

     Näin hän opetti tuota olentoa äänillä, tuoksuilla ja katseellaan. Hän kertoi opettavansa ilon, tyyneyden ja rauhan meditaation.

23.2.1992 (aamu)

——————————————————————————————–

Voimien kehittäminen

Hohtavan valkoinen hahmo tulee näkyviin. Kolme voimaa on hänellä hallussaan. Ne näkyvät kirkkaina valokehinä: yksi niistä ympäröi päätä, yksi on hänen alapuolellaan. Sen päällä hän seisoo. Yksi ympäröi hänet kokonaan.

     Neljännen voiman hän valmistaa, ottaa pisaran maata, pisaran vettä, ilmaa ja tulta. Siitä voimasta tulee väriltään vihreää, ja sanottiin sitä parantavaksi voimaksi.

     Kaikki on nyt tuon vihreän värin hallitsemaa. Sitten hahmon eteen ilmestyy kolme valkoista peiliä, joista kaksi on aivan kuvatonta. Kolmannen peilin pinnassa on kirjoitusta.

     Peilien keskelle ilmestyy, joku lyö siihen khatvangaa muistuttavan sauvan.

23.6.1992 Aamu

——————————————————————————————–

Hautajaiskulkue

Hautajaiskulkueessa kannettiin avoimessa arkussa ruumista, joka oli vielä hiukan elossa, mutta kuolemaisillaan. Sydämeen pistetystä haavasta vuosi mustaa verta, jota vaiteliaat arkunkantajat joivat. Ruumiin kaulan ympärillä oli kuristusside, kieli pursui ulos suusta, silmät olivat jo kadonneet, vain hyytyneen veren täyttämät kuopat olivat jäljellä. Paikalla oli myös värikkäitten arkkujen kasa, joiden päällä tanssi alastomia tanssijoita saaden aikaan meluisia ääniä. Sormennäpäytyksillä ja silmäniskuilla he synnyttivät kukkasateita.

29.6.1992

——————————————————————————————–

Sateenkaarivaloa tuottava jalokivi synnytti kosketuksen johonkin hyvin tuttuun ja läheiseen. Valo peitti maan ja muutti senkin sateenkaaren väriseksi ja siitä alkoi puhjeta sateenkaarenvärisiä kukkia, jotka nousivat punaisten ruusujen tavoin ilmaan. Niitä tuli niin paljon, että syntyi kukkien muodostama taso, jolle valonkantaja nousi. Samankaltaisia tasoja syntyi aina lisää ja lisää suunnattomaan korkeuteen saakka ja valonkantaja kulki niitä pitkin aina korkeammalle ja korkeammalle. Seisoi vielä hetken kunniaviirin päällä, muuttui sitten itsekin sateenkaarivaloksi.

30.6.1992

——————————————————————————————–

Jättikokoinen ruumis oli sisältä tyhjä ja täysin pimeä kuin musta luola, jonka seinämissä valottomia, vielä pimeämpiä ja suljettuja sivuluolia. Tähän toivottoman maan paikkaan ilmestyi sininen dakini, jolla oli toisessa kädessään kirkas valomalja, toisessa veitsi. Hän etsi sivuluolia, taitavasti kätkettyjä, täydellisesti naamioidut ja piiloutuneetkin hän löysi, avasi. Tämän lopuksi syntyi kaunis mandala, jonka keskustassa olivat Samantabhadra ja Samantabhadri, ja heistä neljälle suunnalle virtaava valo (yöllä unessa Maitreya toi hyvin pienen punaisen päähineen).

16.7. 1992

——————————————————————————————–

Loistava aurinko-ovi johti kolmelle merelle, joiden läpi uin. Ensimmäinen oli valkoinen ja siinä syntyi puhdas tunne. Toinen sininen, jossa hankaluudet, särmikkyys ja kankeus vähenivät. Punainen meri toi lämpöä ja turvaa. Merien jälkeen olivat valkoiset kalliot ja niiden päällä pieni huone, jonka ikkunat näyttivät kuvia maailmasta ja joiden läpi kaikki kuvat näyttivät täysin puhtailta.

17.7. 1992

——————————————————————————————–

Ympyrän muotoisen tyhjän kentän äärimmäisille reunoille ilmestyi olentoja, jotka alkoivat kiertää kenttää. He olivat alastomia, vailla minkäänlaisia koruja, he kantoivat yhteistä köynnöstä, joka oli muodostunut liekeistä. Köynnös yhdisti heidät toisiinsa.

Sitten matka keskeytyi. He jakoivat köynnöksen ja jokainen kietoi oman osansa otsalleen. Liekit paloivat kirkkaina valaisten heidän kasvonsa ja ruumiinsa täydellisesti, sitten liekit ottivat vallan, he paloivat ja pian heistä oli jäljellä jokaisesta vain pieni vihreää valoa hohtava kivi. Vähän ajan kuluttua vaeltajat ilmestyivät uudelleen jälleen alastomina vailla mitään koristuksia, ja yhdessä he aloittivat uuden vaelluksen. Tällä kerralla kaikki alkoivat kantaa omaa maljaansa. Maljoissa paloi punainen tuli. Maljojen ja tulen samankaltaisuus yhdisti vaeltajat. Jossain vaiheessa vaeltajat nostivat maljat huulilleen ja joivat hehkuvan punaisen tulen, joka otti vallan ja poltti heidät pieniksi punaisiksi kiviksi.

Kun vaeltajat kolmannen kerran palasivat tielle, oli heillä mukanaan äärettömän kauniit sinistä valoa hehkuvat peilit, joita he kantoivat riemukkaina ja hämmästyttävällä vauhdilla. Jonkin ajan kuluttua he asettivat peilit maahan ja astuivat niiden päälle, nopeasti sininen hehku otti heissä vallan ja pian oli heistä jäljellä sinistä valoa hehkuvat kivet.

Nyt avautui valkoinen maa ja siihen kasvoi hämmästyttävällä vauhdilla korkea torni. Tornissa ilmestyi Maitreya ensin valkoisena, sitten punaisena ja lopulta sinisenä hahmona ja kutsui äänellään nuo kadonneet vaeltajat esille. He nousivat sinisten jalokivien hehkuvasta valosta kolmen värisillä jalokivillä koristettuina ja tulivat kunnioittaen kumartamaan ja ylistämään häntä.

17.7. 1992

——————————————————————————————–

Pitkä, voimakas uninäky aamulla. Maitreya oli tullut meille kotiin ja antoi opetuksen kahdesta elämänlajista, jotka hän näytti kahtena tienä. Toinen tie oli lyhyt ja suora, sen alussa oli syntyminen ja lopussa kuoleminen ja kaikki siinä välillä oli nimikoitu leimalla MINUN.

Toinen tie oli täysin vaakasuorassa tähän nähden, aluton ja loputon. Maitreya opetti: ”Jos elää elämää pitkittäin, se kuluu hukkaan. On elettävä poikittain.”

18.7. 1992

——————————————————————————————–

Mustaa savua tupruava putki alkoi tuottaa valkoista tuulta, joka puhaltui ja virtasi putken lävitse. Putken yläpuolella valkoinen tuuli synnytti pisarasateen, valopisarat muodostuivat maan kohdatessaan valkoisiksi helmiksi.

Sitten putkesta alkoi virrata vettä, joka myös muodosti sateen ja maan kohdatessaan kasvatti lähteen, jonka pinnalle valkeat helmet jäivät kellumaan. Vielä putki tuotti tulen, joka muodosti hehkuvan punaisen pallon, joka jäi lähteen ja helmien yläpuolelle kuin loistava punainen aurinko.

Sitten nousi putken läpi pieni vihreä Tara-hahmo kuun muotoisessa veneessä istuen ja helmet nousivat ja kasvoivat vuoreksi, jonka huipulle hän pysähtyi ja punainen aurinko loisti hänen päänsä yläpuolella.

18.7. 1992

——————————————————————————————–

Keltainen maaperä, jossa kasvoi puu, jonka oksilla riippui 7 kuppia. Yksi suuri uhrauskuppi oli maassa puun juurella. Puussa riippuvissa kupeissa olivat uhrattuina aistit: silmiä, korvia, kieliä jne. sekä sydän ja pää. Ruumis oli paloiteltu isoon kuppiin.

Nyt ilmestyi paikalle harvinaisia lintuhahmoja, joilla oli värikkäät hyvin kauniit liehuvat höyhenet. Linnut liikehtivät keveinä ja aineettomina ja suorittivat taitavia tanssimaisia kuvioita. Suloisesta ulkonäöstään huolimatta ne kävivät aterioimaan uhrauskupeille ja tyhjensivät ne. ”Aterian” jälkeen ne munivat kupit täyteen kullankeltaisia munia.

19.7.1992

——————————————————————————————–

Syvä, mustan pimeyden täyttämä rotko oli auki pohjaansa myöten, pimeyden moninkertainen syvyys. Vähitellen reunamat alkoivat vetäytyä toisiaan kohti kuin rajut voimakkaat kädet olisivat vetäneet niitä. Kun reunamat sitten kohtasivat toisensa, syntyi ehjä, yhtenäinen pinta, jossa valo oli, syvä pimeä rotko ei enää niellyt sitä, vaan kaikki jäi siihen ja heijastui siitä kaikkialle.

Loistava punainen aurinko ilmestyi tuon puhtaan maan reunalle. Siellä se kasvoi ja tuli aina näkyvämmäksi, aina loistavammaksi ja läheni. Kun se oli jo aivan lähellä, tunnistin sen Maitreyaksi, jolla oli auringonkaltainen punainen hehkuva viitta yllään, jonka säteet pitkinä ja loistavina seurasivat mukana.

Kun hän tuli paikalle, jossa rotko oli umpeutunut, hän laski siihen neljä pientä rasiaa, ympärille ilmestyneitten juhla-asuisten olentojen joukko synnytti katseillaan hohtavan seinämän, joka joka puolelta ympäröi rasioita. Syntyi pieni loistava palatsi, jonka sisälle rasiat olivat kätketyt.

LUPAUKSET

Valo palatsin seinämissä yhtyi ohueksi kultaiseksi säikeeksi, joka spiraalimaisesti kohosi ja jatkui.

1. 8. 1992

——————————————————————————————–

Kruunu, jonka sisältä buddhahahmojen virtaus.

Peili, suuri, jalustalla. Toinen puoli tummansininen, toinen valkoinen. Molempien keskustassa kullanvärinen valoydin.

Vasemmalta oikealle virtaava kultainen valo, jonka reunalle sen kulkua tarkasti seuraten katsoivat silmät.

29.8. 1992

——————————————————————————————–

Kultainen buddha ratsasti leijonalla. Vauhti oli voimallinen. Suunnat, kulkureitit muodostivat selkeät sisäkkäiset kuviot. Ensin suuri neliö, sen sisällä kolmio – tie, sitten ympyrä, johon neljä sen halkaisevaa polkua. Pysähdys ympyrän keskustaan, siitä nousu ylös. Nousun voima muodosti kultaista pölyä, siitä syntyi pilvi, jonka päälle leijona ja ratsastaja pysähtyivät lennettyään vielä hetkessä halki avaruuden jälkiä jättämättä.

     Buddha pudotti kolmioteräisen aseen ympyrän keskustaan, josta alkoi syntyä opinpyöriä leviten kaikkiin suuntiin.

     Tässä vaiheessa avaruus peitti näyn, tummansiniseksi tyhjyydeksi ja tyyneydeksi muuttuen.

     Kerran ilmestyivät näkyville sinisestä valosta ensin leijonan kasvot, sitten buddhan silmä.

     Harjoituksen loppuvaiheessa nousi sinisen avaruuden keskelle kultainen kukka kultaisesta maljasta. Sen päälle ilmestyi Maitreya ja hänen päänsä yläpuolelle Shakyamuni-hahmo, jonka ympärille alkoi ilmestyä suuri määrä kirkkaita valorenkaita.

(Harjoitus jättää selkeän avaruuden tunteen päähän)

26.9.1992

——————————————————————————————–

Kunniavarjo. Sen alle ilmestyi buddha jalokivi kädessään. Hänen askeleensa synnyttivät kirkkaanpunaiset peilijäljet. Niistä alkoi nousta punaisia olentoja, toiset tulivat nopeasti ponnahdellen, toiset hitaammin, välillä kadotenkin ja tullen taas esille. Noustuaan ja irrottuaan peileistä he alkoivat lentää ilmassa ja tavoitella punaisia kukkia. Kun he huomasivat buddhan, he laskeutuivat hänen eteensä. Heidän turvautumisensa ja kunnioituksensa oli niin täydellistä, että he katosivat kokonaan. Silloin buddha lähetti siunaavan sateen ja kutsui olennot esille. Nyt heidän punaiset ruumiinsa olivat kultaisilla merkeillä merkityt, tuon siunaavan valosateen koristamat.

26.10.1992

——————————————————————————————–

Demonin ansako?

Istuin hyvin ahtaassa ja muutenkin kammottavassa kopissa. Ruumis tuntui jähmeältä ja oikeasta jalasta vuoti mustaa vettä. Ovi oli tiukasti kiinni, mutta kun raotin sitä huomasin että joku istui portailla. Hänellä oli yllään paksu ruskea takki, kädessään tukeva sauva ja kun hän käänsi päätään, huomasin että hänen kasvonsa olivat hehkuvanpunaiset. Hän herätti minussa pelkoon sekoittunutta kunnioitusta.

     En avannut ovea enempää, mutta olin nähnyt jo välähdyksen kauniista altaasta, joka oli kauempana, jossa vesi poreili ja jonka rannalla kaunis olento viittoi kutsuvasti. Suloinen kylpypaikka. Jäätynyt ruumiini alkoi kiihkeästi kaivata ulospääsyä.

     Palasin paikalleni. Suloisen kylvyn ajatteleminen sai mieleni takaisin tukalaan tilaan. Palasin aina ja aina uudelleen ovelle. Oven raosta näin, että vartija istui paikallaan, suloinen olento oli aivan lähellä häntä. Samassa alkoi kuulua pelottavia, kovia ääniä, aivankuin kokonainen sotajoukko olisi riehunut kopin edessä. Järeitä huutoja, vihlovan korkeita kirkuvia ääniä. Palasin nopeasti kopin perälle. Huomasin samassa, että musta vesi joka oli virrannut jalastani oli jähmettynyt hohtavaksi lattiaksi.

28.10.1992

——————————————————————————————–

Meditaatio oli hyvin voimakas ja syvä. Keskittyminen oli vaivatonta. Vain kaksi kuvaa tuli esiin. Niissä ei ollut tapahtumia. Ne olivat liikkumattomia kuvia.

     Toisessa näkyi maa, joka oli tummansinisen ruohon peitossa. Sen seassa kasvoi valkoista ruohoa, jota oli vähemmän, mutta joka oli korkeampaa.

     Sitten olivat vielä metrien korkuiset kultaiset ruohot, joita oli siellä täällä.

     Kaikkein korkein oli suora valkorunkoinen puu, jonka latvus kohosi avaruudessa melkein näkymättömiin.

     Toisessa kuvassa oli monikätinen värikäs hahmo, joka näytti vasramerkkiä. Siinä oli kaksoisvasra ja neljä vasrakelloa kuvattuna.

23.12. 1992

——————————————————————————————–

Suuri, punainen peili maassa, ja maahan levitetty viitta, päältä musta, altapäin hohtavan valkoinen.

     Viitta nostettiin pois. Sen alla oli halkaistu ruumis. Molemmat puolikkaat makasivat maassa. Oikeanpuolisella olivat kasvot ja niiden puoli näkyvissä, vasemmanpuolisesta selkäpuoli.

     Jonkin ajan kuluttua ruumiin puolikkaat alkoivat hajota osiksi ja osaset muodostivat kaksi yksinkertaista kuviota – mandalaa, jotka olivat kuin kaksi rintakorua, täsmälleen toistensa kaltaista. Ne kohosivat ylös maasta ja asettuivat vastakkain.

     Valkoinen osittain silkkeihin verhoutunut olento ja hänen ympärillään kehyksenä solmuihin solmittuja alastomia ihmisiä. Sekä yksi tiukasti siteisiin sidottu, jolla ei ollut enää päätä.

     Valkoisen olennon päästä virtasi vettä suihkuten ja pisaroiden noiden solmittujen ja sidotun päälle.

     Punaisesta peilistä alkoi nousta täysin punaisia hahmoja, joita moniväriset korut koristivat.

23.1.1993

——————————————————————————————–

Sydämen kohdalle puhkesi kukka. Sen terälehdet alkoivat tuottaa vesipisaroita. Vesi levisi ruumiissa, täytti sen ääriään myöten kuin maljan. Kun yhtään pisaraa ei enää mahtunut alkoi kukka tuottaa valoa. Kirkas keltainen valo levisi veteen ja värjäsi sen. Sitten vesi alkoi virrata pois. Se kasvoi suureksi mereksi, jonka keskellä oli saari, jossa istuin. Meri ympärillä välkehti kauniin keltaisena. Saarella on puu ja pieni kivi, jonka päällä istuin.

     Sitten näin merellä jotain liikkuvaa. Se oli myös saari, mutta se kulki hurjalla vauhdilla eteenpäin. Se lähestyi ja alkoi törmäillä saaren rantoihin. Saarestani irtosi törmäilyjen vaikutuksesta isoja palasia. Ne lähtivät omille teilleen. Liukuivat aina kauemmaksi ja kauemmaksi. Maa väheni vähenemistään. Puu kaatui veteen. Lopulta oli jäljellä enää pieni kivi, jolla istuin. Tuo törmäilevä saari oli kadonnut. Kiveni alkoi vajota veteen. Se vajosi pohjalle asti, enkä päässyt siitä eroon.

21.2.1993

——————————————————————————————–

Valkoista valoa. Maitreyalla oli valoverstas, jossa hän tuotti sitä mitä moninaisimmissa muodoissa. Syntyi valorakeita, valopölyä, valopilviä jne.

     Jossain vaiheessa ilmestyi keskelle huonetta merkillinen, sotkuisen näköinen suuri kuin rautalangoista punottu häkkyrä. Langat olivat vääntyneitä ja sotkuisia ja niitä oli monenlaisia. Valo avasi nuo sotkut, suorensi jäykät toisiinsa takertuneet langat, kunnes häkkyrä vähitellen katosi näkyvistä.

26.2.1993

——————————————————————————————–

Laaja pilvi

Loputtoman laaja moniväristen pisaroiden muodostama pilvi täytti taivaan. Sen alapuolella oli korkea värikkäistä kivistä muodostunut vuori. Pilvestä irtosi yksi pisara, joka putosi vuorelle ja lävisti sen huipulta juureen saakka kadottaen kaiken kiven tieltään. Samalla tavalla pilvi satoi lisää pisaroita, kunnes koko vuori oli poissa, kaikki vuoren kivet olivat muuttuneet värikkäiksi siemeniksi, jotka peittyivät loputtoman laajaan mereen, jossa olivat kaikki värikkäät pisarat ja jonka voimassa kasvoivat siemenistä esille loistavat kukat, joiden yksikään terälehti ei ollut samanvärinen kuin toinen. Ja kukkien ilmestyessä meren pinnalle ne muodostivat siinä kauniin kukkivan mandalan.

18.6.1993

——————————————————————————————–

Luola ja sade

Istuin suuressa mustan valon täyttämässä luolassa. Se oli hirvittävän korkea, tosin en sitä pimeydessä nähnyt, mutta se tuntui korkealta. Odotin jotakin. Tiesin, että oli istuttava siinä.

     Odottaminen tuntui tuskalliselta, pelkäsin sulautuvani pimeyteen. Sitten alkoi sataa. Näin sateen kaukana olevalta aukolta, miten se putosi suoraan maahan. Se oli monivärinen hyvin kaunis sade. Sen aikana ilmestyi luolan suuaukolle pieni pyramidipalatsi. Sade ei kuitenkaan ollut jatkuva. Kun se loppui, katosi pyramidipalatsikin näkyvistä.

     Istuin taas pimeydessä ja odotin ja pelkäsin. Pelkoani lisäsi sekin, että huomasin, että luolan lattiasta oli osa kadonnut. Sen tilalla ammotti syvä rotko.

     Tuskin näin sitäkään pimeydessä, mutta tunsin sen. Se oli jonkinlainen sisäinen tieto. Minun oli pakko tehdä ratkaisu. Jos lattia nyt vähitellen katoaisi kokonaan, voisin pudota rotkoon.

     Lähdin paikaltani, aloin pyrkiä luolan suuaukkoa kohti vaikka se olikin kaukana. Kulkiessani tiesin, että koko ajan luolan lattia katosi, kun tulin oviaukolle, tiesin, ettei sitä ollut enää ollenkaan. Viime hetkellä olin pelastautunut.

     Seisoin oviaukossa ja valtava valomaailma avautui edessäni. Silloin alkoi uusi sade. Se sade tuli minusta, jokaisesta ihohuokosesta, jokaisesta kohdasta tulvi pisaroita kuin kyyneliä.

13.7.1993

——————————————————————————————–

Jalokivivati

Olin meren rannalla keräämässä jalokiviä.

Minulla oli niitä koko vadillinen kukkuroillaan. Minun oli vietävä ne turvaan.

     Näin Maitreyan kulkevan rantaa pitkin pois, siinä kohdassa, missä hiekka ja vesi kohtaavat toisensa. Lähdin juoksemaan hänen jälkeensä, mutta hän eteni niin nopeasti, etten tavoittanut häntä. Yritin huudollani pysäyttää häntä, mutta hän ei reagoinut huutooni, meren kohina ja tuulen äänet varmaan hukuttivat pienet huutoni.

     Mitä kovemmin ponnistelin saadakseni aarteeni turvaan, sitä mahdottomammalta tuntuivat yritykseni. Lopulta huomasin, etten pystyisi saattamaan pyrkimystäni päätökseen. Jäin istumaan rannalle, laskin jalokivivadin hiekan ja veden rajalle.

     Yllättäen vesi syöksyi heti vatini kimppuun, se halusi aarteet takaisin. Hetkessä se oli nielaissut joka ikisen jalokiven. Ja ennenkuin ehdin tehdä mitään, raju tuuli puhalsi hiekkaa tyhjentyneelle vadilleni, hiekka nielaisi sen salamannopeasti, ennenkuin ehdin pelastaa sitä.

     Vati hukkui hiekkaan, jalokivet olivat meressä. Nyt minulla ei ollut kumpaakaan.

     En uskaltanut liikahtaa paikaltani mihinkään, sillä pelkäsin että kadottaisin sen paikankin. Se oli ainoa, mitä minulla oli jäljellä, en halunnut menettää sitä.

     Avuttomana ja suruissani istuin hiekan ja veden rajalla kun äkkiä näin Maitreyan palaavan. Hän kulki kuin tuuli ja kulki lävitseni, aivankuin minua ei siinä olisi ollut.

     Hän kulki lävitseni kolme kertaa ja sitten katosi, mutta jalokivivati oli jälleen sylissäni yhtä täytenä kuin äskenkin ja olin varma, etten koskaan ollut sitä kadottanutkaan.

13.7.1993

——————————————————————————————–

Maitreyalla oli käsissään kaksi kuppia, joihin hän keräsi nektaripisaroita. Ne olivat lähtöisin sydämestä, sydämessä olevasta lootuksesta.

     Hän keräsi ne maljaan, josta hän kaatoi ne kaikkien päähän. Nektarin vaikutuksesta jokaisen sydämeen puhkesi lähde. Lähteen pohjalla oli päällekkäin kultainen ja sininen peili.

     Peilien yhteinen valo nousi voimakkaana spiraalina läpi kehon, tuoden mukanaan harmaata sumua.

     Levollinen, tyyni valomeditaatio. Kevyt, irrallinen, maasta vapautumisen, virtaavan veden kaltainen tunne.

15.4.1994

——————————————————————————————–

PÄÄN LAAJENTAMINEN SIVUSUUNTAAN MONINKERTAISEKSI

Tummasta vedestä nousi luunvärisiä muodostelmia, ne olivat joko luita tai suuria vaaleita suppilon muotoisia kasveja.

     Vedestä ilmestyi suuri tumma hahmo, jolla oli oikeassa kädessä lyhyt veitsi, joka salamoi. Vasemmassa kädessä oli eläimen häntää muistuttava ruoska.

     Hahmon alapuolella oli eläin, joka oli jonkinlainen lohikäärme-hevonen, sen suurista sieraimista syöksyi esiin valkoista tulta kuin liekinheittäjistä.

5.6.1994

——————————————————————————————–

PEILIREAKTIO-keskittymisharjoitus

Kolmionmuotoinen peili.

Siitä syntyi vähän ajan kuluttua neliöpeili.

Neliöpeilistä ilmestyi ympyrän muotoinen peili.

Sen pinnalle nousi kaksi pistettä. Toinen oli punainen, toinen valkoinen.

Ne olivat ensin yhdessä näkyvillä, sitten vuorotellen, kunnes jossain vaiheessa sulautuivat toinen toiseensa. Ei voinut sanoa kumpi kumpaiseen. Sulautuminen oli yhtäaikainen molemmilla ja heti nopea sulautuminen ympyräpeiliin, johon ne katosivat.

Nyt alkoivat peilireaktion tapahtumat päinvastaisessa järjestyksessä:

Ympyräpeili sulautui neliöpeiliin

ja neliöpeili kolmioon.

Kolmiopeili oli näkyvillä selkeänä aika kauan, sitten se alkoi sulautua itseensä.

Jäljelle jäi ohut säde, joka sekin sulautui itseensä.

Kaikesta jäljellä oli enää pieni kirkas piste, joka lensi suoraan sydämeen.

5.6.1994

——————————————————————————————–

Maitreyalla oli hurjat asusteet. Ainakin 30 cm paksu punainen viitta päällään. Viitta peitti myös pään. Ja pään yläpuolella näyttäytyi pelottavan näköinen tiikerinaama.

     Sekä itsessä että ulkopuolella olevat ilmiöt tulivat näkyville herkkinä, kauniinvärisinä saippuakuplien tapaisina, hetkessä syntyvinä ja taas hetkessä hajoavina kuplina, joista toiset kasvoivat valtavan suuriksi, toiset olivat aivan pieniä.

     Sitten ilmestyi tuon fantasianomaisen näyn keskelle mustia kuulia, jotka kulkivat valtavalla nopeudella kuin ammuttuina tuon herkästihajoavan ilmiömaailman läpi. Ne eivät kylläkään saaneet aikaan mitään sekasortoa tai lopullista tuhoutumista. Ne vain kulkivat ja lävistivät, mutta eivät rikkoneet. Ikään kuin ne olisivat olleet jotenkin eri tasolla tai muuten niin etteivät pystyneet tuhoamaan.

     Mustien kuulien lisäksi ilmestyi samankaltaisia kaikissa väreissä, sama hurja suoruus ja vauhti. Ehkä niiden tarkoitus ei ollutkaan tuhota, vaan saada aikaan järjestystä, selkeyttä noiden kuplien keskelle.

     Lopputulos oli, että noita kuplia lakkasi syntymästä, samaan aikaan nuo lentävät kuulat hidastivat vauhtiaan, kunnes ne liikkuivat tuskin nimeksikään. Kun ne kokonaan pysähtyivät, ne samalla hetkellä muuttuivat valkoisiksi helmiksi. Se oli tyyni kirkas hetki.

     Silloin avautui niiden keskellä ovi, tai se vain raottui. Oven raosta tulvahti äkkiä valoa ja kuului kirkas helähdys, joka kasvoi kirkkaaksi yhtäjaksoiseksi soivaksi ääneksi, joka jatkoi soimistaan koko meditaation ajan.

     Juttu jatkui vielä lisävaiheella, jossa ilmiöt ottivat suurten, runsasterälehtisten kukkien hahmot. Niidenkin olomuodot kokivat koko ajan eräänlaista syntymistä ja hajoamista. Välillä suuret kukat olivat ehjiä, välillä hajosivat terälehdiksi, joita lenteli kaikkialla.

11.6.1994

——————————————————————————————–

Maaperästä nousi hiuksenhienon varren päässä oleva liekki. Sen muodostivat kuusi oranssinväristä liekkiä, jotka muistuttivat muodoltaan ja asetelmaltaan teräväkärkisiä kukan terälehtiä. Näiden liekkien keskellä oli hehkuvanpunainen liekki.

     Nämä merkilliset ”liekinheittimet” alkoivat leikata maaperää, leikaten ensin suunnattoman suuren ympyrän muotoisesti, jatkaen siitä spiraalinmuotoisena leikkauksena keskustaa kohti. Leikkauksen jälki oli hiuksenohut, mutta hyvin selkeä ja spiraalin viivat niin lähellä toisiaan, että tuskin erottuivat. Kun ”heitin” oli keskustassa, se alkoi kohota hiuksenhienon vartensa kasvaessa ylös, nostaen kuusi oranssinväristä liekkiä ja niiden keskellä olevan punaisen suunnattomaan korkeuteen. Vaikka varsi olikin äärimmäisen ohuen näköinen, sen nousu oli vakaa, värähtelemätön ja voimakas.

     Ylhäälle tultuaan sen alkoi hitaasti laskeutua takaisin. Niin hitaasti, niin liikkumattomasti, ettei sen laskeutumista juurikaan havainnut, mutta koko ajan se tuotti punaista savua, joka muodosti punaisia pilviä, jotka olivat kukan terälehtien kaltaisia muodoltaan ja jotka sitten loppujen lopuksi laskeutuivat spiraalileikkauksen keskustaan kuin kukan terälehdet, muodostaen hehkuvan punaisen kehän. Tapahtumat jatkuivat niin kauan, kunnes ”liekinheittäjä” oli alhaalla. Niinpä kaikki leikattu maaperä oli peittynyt, arvelisin tuhat-terälehtisen lootuksen alle, joka oli kauttaaltaan hehkuvan punainen.

     Tämäkään ei vielä riittänyt. Täsmälleen samalla tavalla samaa melkein liikkumatonta hitautta noudattaen puhkesi maasta (toisesta kohtaa) hiuksenhienon varren päässä oleva kuuden oranssin liekin ympäröimä sininen liekki, joka leikkasi maaperän ja synnytti sen päälle sinisen suurikokoisen lootuksen.

     Kun vielä oli leikkautunut kolmas maaperä ja syntynyt valkoinen lootus samalla ennennäkemättömällä taituruudella, olikin esillä kolmen lootuksen muodostama kuvio, joiden keskustaan jäi tyhjä kolmio.

     Oranssiset liekit olivat nyt taipuneet toisiaan vasten ja sammuttaneet tai sulkeneet sisälleen savua synnyttäneet. Sitten ne irtosivat, sulautuivat yhteen muodostaen pienen oranssisen valopallon, joka laskeutui tyhjään kolmiokeskustaan, sulautuen maaperään.

     Sitten alkoikin tämän ‘taivaallisen’ vaiheen jälkeen toinen vaihe, raju yllätys. Kolmiokeskustasta nousi hirvittävällä rajuudella ja voimalla suunnattoman suuri moniterälehtinen lootus, leviten avaruuteen. Sen varsi ei ollut hiuksenhieno, vaan jyhkeä ja vahva pilari, jonka hurja energia ja voima tuntui leviävän kaikkialle.

12.6.1994

——————————————————————————————–

Visualisoidaan avaruutta. Se syntyy kahdella eri tavalla: Ensin se on ympyränmuotoinen, ikäänkuin mandala, joka laajenee rajattomasti kaikkiin suuntiin. Sitten se kuitenkin katoaa ja päälaelta alkaa nousta avaruus, joka laajenee katottomana kolmiona, ikäänkuin ruumis olisi jäänyt kokonaan sen ulkopuolelle.

     Tässä avaruudessa näytetään välähdyksinä raskaita, pimeitä helvettinäkyjä.

     Niiden kadottua nousee avaruuden keskelle päälaelta pyöreäpäinen torni, joka on hyvin kauniisti kultaisilla renkailla koristettu. Torni irtoaa ja sen jättämään reikään valuu vasemmalta puolelta valkoinen valovirta, oikealta jono pieniä kultaisia stupia.

Seuraavien tapahtumien aikana syntyy myös voimakas kukkamyrsky:

     Maitreya ilmestyy näkyville ja hänestä alkaa virrata valkoista nektaria valtavat määrät, sitä tulee niin paljon että kaikki läsnäolijat joutuvat upoksiin siihen.

     Uppoutuneena sen lempeyteen alkaa kuulua hiljaisia ääniä. Sitten huomaa, miten sinisiä jalokiviä putoilee maitomereen.

     Aikansa ne liikkuvat siellä, sitten kokoontuvat pintaan muodostaen mandalan, joka ehjänä ja koossa oikealla tavalla alkaa soida, ikäänkuin se olisi yhteinen suuri tajunta.

9.8.1994

——————————————————————————————–

Maitreyan läpinäkyvän hahmon päälaelle laskeutui kaareva malja, joka oli täynnä nektaria. Nektari alkoi pisaroida ja pisarat lävistivät hahmon, näkyivät läpinäkyvässä ruumiissa selvästi. Ruumiin alaosassa ne muodostivat päällekkäisiä ympyröitä, joista alkoi rakentua stupaa muistuttava torni. Sydämen kohdalla nektaripisarat muodostivat suuren pyöreän pallon, joka muuttui väriltään vuoroin punaiseksi, vuoroin tummansiniseksi. Lopuksi pisarat muodostivat stupalle kapean korkean huipun, joka päättyi kaarevaan maljaan. Kun torni oli valmistunut, katosivat ruumiin läpinäkyvät osat ja jäljelle jäi vain stupa.

     Stupa alkoi nyt säteillä valoa. Valo oli värikästä, kaikki stupan kerrokset säteilivät eri väristä valoa, sydämen kohdalla oleva pallo vuorotellen sinistä ja punaista valoa.

     Stupan voimakkaaseen säteilypiiriin alkoi ilmestyä muitakin läpinäkyviä olentoja, joille ilmestyi päälaelle nektarimaljat, jotka saivat aikaan pisaroillaan stupien synnyn. Näin koko alue täyttyi stupatorneista, jotka kaikki säteilivät valoa. Oli syntynyt kirkkaasti säteilevä valokenttä.

     Sitten tuo ensimmäisenä syntynyt stupa alkoi tuottaa ääntä ja saman tekivät nuo ympärillä olevat stupat. Niin syntyi laaja äänikenttä, joka levitti valtavasti energiaa ympärilleen.

     Lopuksi tuon merkillisen kentän yläpuolelle ilmestyi auringonkaltaisia valoja, jotka putosivat stupien lävitse ja samalla irroittivat ne maaperästään leijumaan avaruuteen säteillen valoja, soiden voimakkailla äänillään.

14.7. 1995

——————————————————————————————–

Pimeä luola. Mustaa valoa täynnä. Luolan perällä tumma isomahainen hahmo, jolla oli hyvin pieni pää, sulautui melkein pimeyteen.

Kaksoisvasrasta irtosi peilivalo, kirkas valo, joka oli kuin peili. Se heijasteli kuviaan luolan seinille. Valo lisääntyi. Luolan seinien valkoinen väri tuli yhä enemmän esille.

Peili lähestyi nyt hyvin selvästi näkyville tullutta hahmoa. Kun peilivalo osui siihen, se avautui kuin pähkinä iskusta. Sen sisältä ilmestyi kimaltava rengas, joka imeytyi nopeasti peilivaloon.

24.9. 1995

——————————————————————————————–

Lahjojen jako

Avaruuteen ilmestyi laaja ikkuna, jonka kaikki ruudut olivat erivärisiä.

Ruutujen läpi näkyivät suuret hymyilevät buddha-kasvot, loistava timanttivasra pään yläosassa.

Sitten tuli näkyville varsinainen buddha-tulva. Niitä virtasi kaikilta suunnilta. Koko avaruus täyttyi.

Tuli lahjojen jaon aika. Kolme lahjaa ojennettiin ikkunan läpi:

1)Tumma hattu, kuin metallia, kahdessa ensimmäisessä kerroksessa upotettuja lapis lazuleita ja ylimpänä loistava timanttivasra.

2) Soiva, liikkuva valkoinen simpukankuori.

3) Voimakas, riemullinen energia, hopeanvärinen, ja siinä timantti.

7.9.1997

——————————————————————————————–

---